Kolmenmamma kirjoitti 14.1.2018 21:57

Huh! Täällä ollaan edelleen. Minua on vaivannut epämääräinen sietämätön ahdistus, joka oirehtii monella eri tavoin. Exän uusi nainen lahjoo lapsiamme kaikella pienellä ja lapset sitten kantaa kotiin koruja, kosmetiikkaa jne. Exä tarjoaa naisen tyttären vanhoja tavaroita ja ihmettelee kun ei kelpaa...

Samaan aikaan edelleen exä saattaa lapsia hakiessaan tulla tänne kotiin pyörimään ja olen joutunut hänet komentamaan ulos. Tämä minun ja lasten koti on exän ja appiukon remontoima vanha talo. Ja mua on oikeasti alkanut ahdistamaan täällä. En pysty rajaamaan elämääni edelleenkään, mies pitää avaimet taatusti niin pitkään kunnes vaadin ne kaupanteossa itselleni.

Yritän pakottaa itseni ajattelemaan, että tämä on lapsille hyvä paikka asua, mutta koko ajan tuntuu vain enemmän siltä, että haluan lähteä ja aloittaa kokonaan uuden elämän muualla. En alunperinkään ollut kovin innostunut muuttamaan tänne ja nyt omakotitalon pitäminen yksinään tuntuu aika ankealta. Koska ex tulee ja menee miten sattuu täällä, talohan on työpaikan ja uuden naisen puolivälissä, niin mietiskelen erilaisia vaihtoehtoja.

Tuntuu edelleen niin raadolliselta, että toinen on vaan tuosta noin lähtenyt vetämään ja pettänyt siinä matkalla. Sitten nyt yrittää korvata lapsille menetettyä isyyttä, kaikkia niitä vuosia kun lapset eivät häntä kiinnostaneet. Ja nyt kun yksi meidän lapsista oireilee eroa, niin mies palaa taas siihen samaan tilanteeseen, eli priorisoi näitä helpompia lapsiaan eli tyttöjä. Haluaisin niin päästä tästä katkeruudesta, enkä tiedä onnistuuko se näitä seiniä ja kattoja katsomalla.

Mulle tulee niitäkin ajatuksia, että myrkytänkö lasten mielen tällä katkeruudella. Se synnyttää jo todellisia pelkoja kun pitäisi olla aikuinen ja antaa lasten isälle mahdollisuus tasavertaiseen vanhemmuuteen. Tämmöisiä ajatuksia ei uskalla missään sanoa ääneen, täytyy vaan yrittää olla hyvä ja oikeudenmukainen vanhempi. Mulle on sanottu, että jos oma jaksaminen on vaikeaa, pitäisi antaa miehen auttaa vaikka hoitamalla lapsia. Entäs jos se jaksaminen nimenomaan on vaikeaa sen miehen temppujen vuoksi. Sitä ei uskalla sanoa kohta missään ääneen. Ettei myrkytä itseään ja lapsia katkeruudella. Ja lopulta onkin todella poikki.

Itse olen onneks alkanut ymmärtää, että miehellä on isoja puutteita tunneälyssä ja lukkoja tunneasioissa. Liiton aikana olin liian lähellä ja sokea. Nyt tavallaan vähän näen sitä, että hän ei vaan ymmärrä mitä on tehnyt. Siihen yhdistettynä se ”rakkauspsykoosi”, niin hän todellakin on täysin tavoittamattomissa. Kaikessa kommunikaatiossa.

Kiva kuulla Kolmenmamma kuulumisiasi,

Tästä on tainnut tulla minulle jonkinlainen henkireikä vaikka olenkin jo paljon pidemmällä tässä matkalla. Muistan vielä ehkä liiankin hyvin nuo ahdistuksen tunteet. Olet kyllä harvinaisen vahva kun pystyt exääsi tapaamaan noinkin usein. Minä olen minimoinut kaikki kontaktit koska ne tuntuivat liian raastavilta. En itseasiassa ole tainnut exääni nähdä tai edes ääntä kuulla varmaan kohta kahteen kuukauteen. Toki joulun aikaan ajeli ohi niinkuin kirjoitin, mutta silloinkin vaan onneksi etäältä.

Kun kirjoitat tuosta lasten ajattelemisesta niin voin, ehkä kertoa siitä jotain koska omani ovat jo niin isoja. Meillä ainakin tässä tilanteessa olivat käsittämättömän joustavia ja sopeutuvaisia. Olen koittanut olla mahdollisimman avoin lasten suuntaan ja pyrkinyt minimoimaan heillepäin näkyvän kiukkuni exäni touhuja kohtaan. Olen kokoajan kysellyt heidän vointiaan varmaan ihan ärsytykseen asti ja mielipidettään minun uudesta suhteesta ym ym. Lauseita joita olen heidän suustaan kuullut jotka todella on lämmittänyt mieltä on ollut mm. ei meitä äiti haittaa vaikka asuttaisiin pienemmässäkin talossa ja oltaisiin vaikka samassa huoneessa, uudesta parisuhteesta nuorempi totesi että on hienoa kun olet pystynyt näinkin pian jatkamaan elämääsi eteenpäin ym ym. Eli yllättävänkin sopeutuvaisia ovat. Kyllähän siinä itkut itkettiin kun vanhan kodin pihasta viimeisen kerran pois ajettiin mutta sinne jäi myös osa painolastista ihan selkeästi. Muista aina, että kun saat osituksen valmiiksi olet vapaa tekemään mitä haluat eipä tainnut exäsikään paljon sinun mielipidettäsi kysellä kun omat siirtonsa teki.

Itse olen kokenut juuri tuon hirveän rankaksi kun pitäisi antaa isälle mahdollisuus ja muuta höpö höpöä. En ole mitenkään estellyt, mutta vasta nyt kun olen todella lopettanut kaiken hössöttämisen isän vanhemmuuden tukemiseksi koen todella olevani vapaa. Luokoot minkälaisen vanhemmuus suhteen haluaa tai olkoot luomatta en aio olla esteenä, mutta en todella aio myöskään olla mikään tsemppari enää se vaan kuluttaa minua itseäni valtavasti eikä todellisuudessa johda mihinkään. Toki en missään nimessä suostuisi siihe, että minun kotonani pyörisi yhtään. Pakollisiin juhliin tulee kyllä kutsun saamaan mutta siinä kaikki.

Hirveästi se meidän elämä tuntuu kiinnostavan sekä exää, että entisiä appivanhempia. Minä kun vaan toivoisin saavani olla rauhassa enhän minäkään keltään utele heidän touhujaan. Tosin nyt taas sain kuulla yhdeltä tuttavalta kuinka exä tuntuu aika tiuhaan tuolla ravintoloissa pyörivän. Eiköhän se ala olla jo aika selvää mihin tuo kaikki tulee päätymään. Toivottavasti ollaan vaan lasten kanssa vähän etäämmällä jo ennenkuin alkaa tulla rajumpia käänteitä. Ehkä voin nyt kuitenkin tuntea jotakin pientä onnea siitäkin kun tajuan, että meillä nykyisen kanssa on pääosin ihan muunlaista viihdetoimintaa yhdessä kuin baarin penkkien kuluttaminen ja toisen kännisen naaman tuijotus. On ollut kyllä tosi hauskojakin hetkiä kahdestaan ja niin, että lapsetkin on ollut mukana.

Pelkäsin todella paljon ero ilmoituksen vuosipäivää mutta se vaan tuli ja meni eikä siinä sitten sen ihmeempiä ollutkaan. Ihan arkiset asiat ajoikin ohi lopulta niin etten edes oikeastaan illasta enää muistanut koko juttua.

Tuohon tunneälyn ja lukkojen asiaan voin yhtyä täysin niin niitä oli exälläni myös, mutta kovinpa olin niille sokeaksi jo muuttunut. Ei taida tuo minunkaan exäni ihan aidosti ja oikeasti ymmärtää tekoaan ja siitä seuranneita kauheuksia. Mutta jos nyt edelleen se karman laki puree niin tuskin lopullisesti on karkuun päässyt eiköhän se hänenkin painajaisensa odottele nurkan takana vielä ja voi voi kun sitten ei olekkaan sitä perhettä jonka suojiin paeta maailman kauhuja. Noinkohan sitä onnea sitten joutuu etsimään vielä syvemmältä sieltä oluttuopin pohjalta. Juuri tuo mainitsemasi "rakkauspsykoosi" taitaa olla se avainsana kun ne huurut haihtuu ja haihtuuhan ne niin kukapa näitä velikultia sitten omalta mieleltään suojelee sitä kun ei loputtomiin karkuun pääse. Voisin tosin oman exäni kohdalla kuvitella, että sitten kylmän viileästi etsitään taas uusi mielialan nostattaja kunnes taas todetaan ettei sekään loputtomiin auta ja kierre jatkuu kunnes on niin huonona ettei enää kelpaa edes kellekkään. Jotenkin säälittäväähän se on, mutta itse on tiensä valinnut niin sitä nyt sitten kulkekoot. Minä lähdin omalle polulleni ja vaikka välillä vielä kompuroin on jalkapohjat jo hyvin tukevan tuntuisesti maan pinnalla. Edelleen kuitenkin painotan, että niitä yksittäisiä huonompia päiviäkin kyllä on ja en yhtään uskalla luottaa etteikö tämä yksi sankari vielä tulisiaiheuttamaan jotain lisä harmia. Yritetään me kuitenkin jatkaa elämäämme parhaalla mahdollisella tavalla se on kuitenkin se paras palkinto meille ja suurin rangaistus näille pettureille.

Ehkä ei pidä olla liian ankara itselleen. Parhaasi sinäkin teet ja sen on tässä tilanteessa riitettävä. Tuskin saat mitään vahinkoa aikaan vaikka lapsesi satunnaisesti näkisikin katkeruutesi, väsymyksesi, surusi. Muista kortin kääntöpuolikin varmasti vielä tulevat näkemään ilosi, onnesi, helpotuksesi ja kaiken muun hyvän. Ehkä tämä muokkaa heissä jotain niinkuin meissäkin ja vaatii valtavasti voimavaroja, mutta ihmeesti niitä aina vaan tuntuu jostakin löytyvän ammennettavaksi. Elämä jatkuu se on ihan varmaa toisenlaisena kuin ennen ja pilvet on varmasti pudottaneet hopea reunuksensa, mutta jatkuu varmisti koska niin sen täytyy mennä. Meillä on nämä ihmistaimet tässä jotka ovat kuitenkin kaikkia maailman aarteita kalliimmat ja jo pelkästään siksi meidän elämämme jatkuu vielä varmasti oikein hyvänä siihen minä uskon koko sydämestäni.

Kiitos kun vastasit! Tosiaan noita tunnelukkoja varmaankin hänellä on, kun edelleenkään ei oikein pysty hanskaamaan edes lasten kanssa peruskommunikointia. Taisin kirjoittaa tänne jo aikaisemmin, kuinka meidän keskimmäinen tyttömme edelleen luulee, että tämä nainen on isän työkaveri. Edes noin yksinkertaista ja selvää asiaa ei isä pysty lapselleen sanomaan. Ja nainen ei siis edes ole mikään työkaveri, auta armias kun neiti tajuaa isänsä valehdelleen. Isompi sisarus taas tietää totuuden.

Minä muuten sain nyt myös masennuslääkityksen. Tuntui, että tässä vuodenvaihteessa oma mieli meni niin matalaksi, että ei enää jäänyt muita vaihtoehtoja kuin mennä lääkäriin. Esikoisen kanssa tilanne vaikeutui niin, että reagoin hänen kaikkeen kiukutteluun vain itkemällä, eikä se kyllä todellakaan ole hyvä juttu. Kerroinkin pojalle eilen, että äiti saa nyt avuksi semmoisen lääkkeen, ettei äiti itke koko aikaa. Muutenkin olen yrittänyt pojalle puhua rehellisesti ikätasonsa mukaisesti asioista.

Meillä on nyt ruvettu perkaamaan eron aikaisia ja sitä edeltäviä tapahtumia. Mukana on myös viranomaiset, koska meidän esikoisesta on ollut iso huoli niin koulussa, kotona (minä) kuin myös ihan tuolla perheneuvolassa. Myös eräs ystäväni teki luvallani meistä lastensuojeluilmoituksen.

Olen itse mukana asioiden selvittämisessä ja kauhukseni olen huomannut, etten muista mitään asioiden kulusta varsinkaan eroa edeltävältä vuodelta. Lapsiparka käyttäytyi jo silloin tosi vaikeasti, riehui ja löi jatkuvasti muita ja nyt vasta tajuan, että hän kärsi äitinsä uupumuksestä sekä isän täydellisestä huomion puutteesta. Isä vietti kuukausia kännykkä kädessä ja tosiaan loppukeväästä poika oli myös nähnyt isän viestejä tämän uuden naisen kanssa.

Miksi minä en tajunnut mitään, elin vain siinä omassa uupumuksessani. Raivosin rajusti itsekin uhmakkaalle lapselleni ja koen ihan hirveää syyllisyyttä nyt, kun tajuan että minkälaisia syitä siinä sen uhmariehumisen taustalla oli. Tuntuu, että lapsi ei vieläkään luota minuun ja kyllähän minä sen ymmärrän ihan täysin, kun olisi pitänyt tukea ja suojella siinä tilanteessa. Poika ei isältään tietenkään saa mitään tukea joten nyt on ihan pakko pistää omat tunteet sivuun ja auttaa lapsi selviämään tästä. Meillä on myös isä kohdellut lasta tavoin, joista voi saada mahdollisesti sanktioita ja todentotta toivon, että niitä nyt näiden selvittelyjen tuloksena hänelle tulee. Että paha saisi edes vähän palkkansa.

Toi jatkuva yhteydenpito exään on kyllä raskasta. Olen nyt suostunut arkiyötapaamisiin, jolloin mies vie ja tuo lapset päiväkotiin/kouluun eikä mun tarvitse nähdä häntä ollenkaan. En pidä siitä, että lapset joutuvat kesken normaalin arjen menemään yöpymään muualle, mutta se on nyt paras tapa pitää etäisyyttä.

Jotain positiivista tässä on se, että tosiaan pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että omakin elämä voisi alkaa. Tai että olen oman onneni seppä, voin vaikuttaa asioihin miten haluan elämäni jatkossa menevän. Pyörittelen päässäni erilaisia vaihtoehtoja ihan omaan kotiin jäämisestä aina toiselle paikkakunnalle paremman työn perässä muuttamiseen. Ja saan nyt ihan itsenäisesti päättää, mikä lapsilleni on hyväksi. Ja pian oma koti on todella oma.

Sinun exällä on todentotta mennyt huonosti. Ja kieltämättä tuo kuullostaa aika hurjalta kierteeltä. Meillä ei ole baarireissuja vain päinvastoin eletään niin "seesteistä" ja hyvää elämää, leikitään kotia uuden naisen kanssa. Eilen jo nauroin, kun kuulin että ovat koko uusperheellä käyneet ostamassa linnuille ruokaa kaupasta. Minä kun pyysin ja odotin kaksi vuotta, että isä saisi minun ja pojan yhdessä tekemän linnunpöntön puuhun. Se herättää kyllä usein niitä ajatuksia, että exä todellakin halusi päästä eroon nimenomaan minusta. Ja omien sanojensa mukaan oli halunnut jo pitkään eroon minusta (totuutta ei kukaan tiedä). Nyt uuden rakkauden kanssa on niin kiva leikkiä kotia ja esittää ihan jotakuta muuta, mitä hän pohjimmiltaan on.

En kuitenkaan muista, milloin olisin viimeksi edes ajatellut kaipaavani miestä. Omat tunteet on kääntyneet niin, että tunnen lähinnä sääliä (ja vähän inhoa) häntä katsoessani. Samat vaatteet vuodesta toiseen, kauheaa 70-luvun hajuista partavettä (joille lapsetkin lemuaa), sama onneton tyhjä olemus, jonka taakse kukaan ei näe. Mies joka lässyttää isoille lapsille kuin pikkuvauvalle eikä ymmärrä yhtään, että lapset kasvavat. Mies jonka vanhemmuus rakentuu korttipeleille ja tietokonepeleille. Mies joka on niin putkiaivo, että vaikka suoraan sanoo, ei välttämättä ymmärrä asioita. Vaati tämän eron, kärsimyksen ja lopulta puolen vuoden pituisen etäisyyden, että tajuan asioita joille olen ollut sokea niin pitkään. Niitä hyviä hetkiä siis alkaa tulemaan ja toivottavasti se lääkitys nyt vähentää noita romahtamisia, että jaksan olla taas kunnollinen vanhempi.

Hei taas,

Niinkuin olen luvannut jo kun aloitin kirjoittamisen kertoilen vähän miten meillä homma etenee vaikkei mitään niin suurta tapahtuisikaa. No tokikin otin oikein napakasti exän kanssa yhteen edellisellä viikolla puhelimessa. Erehtyi taas syyllistämään minua ja hihat paloi ihan lopullisesti kun vihjasi joutuneensa elättämään minua. Palkkatasoltamme olemme kuitenkin ollut jo useita vuosia hyvinkin samoissa. Sanoin hyvinkin suoraan ja en niin kauniisti mitä mieltä hänestä olen ja löin luurin kiinni. Vedin vähän henkeä ja laitoin viestin jossa huomautin, että joku muu voisi olla kiitollinen kun olen huolehtinut lapsista kaikin tavoin kun hänellä on ollut muita kiireitä. Uskomatonta mutta totta vastaukseksi sain, että kyllä hän todellisuudessa onkin ja hän tietää tehneensä paskoja tekoja ja muistaa sen ihan joka päivä. Ehkä tässä siis jokin totuus siitä mikä on hänen todellinen tilansa.

Koitti nyt tässä viikonloppuna tehdä minulle yhden palveluksenkin josta ystävällisesti kieltäydyin. Olen nimittäin tajunnut, että jo pitkään ennen tätä meidän suhteessa vallitsi tila jossa hän loukkasi pahasti tms. ja hyvitteli sitten sen tekemällä palveluksia tai ostamalla jotain. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa ettei mikään palvelus voi tätä muuksi muuttaa. Pyysin ja anelin reilu vuosi sitten miettimään mitä on tekemässä ja mitä siitä seuraa sain vaan ivallista vit.. päälleni koska myöskin niin suuresti kertoi kuinka haluaa eroon juuri nimenomaan minusta joka aiheutan hänen kaiken pahan olonsa. Nyt minä olen jo mennyt elämässä eteenpäin joten paluuta tuskin koskaan on. Olisiko nyt tässä n. vuodessa ehtinyt karista se sädekehä tämän tyttöystävä 2senkin pään päältä pois ja arki kaikessa raadollisuudessaan pamahtaa kehiin? Olen myös parilta taholta saanut nyt vahvistusta epäilyilleni tämän pariskunnan alkon käytöstä ja näyttää siltä, että olen osunut hyvinkin oikeaan siinä.

Oma elämä on ihan kivasti mallillaan. Sai suoritettua yhden jutun jonka todellakin luulin jäävän tekemättä tämän kaiken takia. Tekee kyllä hiton hyvää tajuta, että minähän pystyn ja voin. Uuden ihmisen kanssa ollaan alettu järjestelemään ja suunnittelemaan asioita niin, että jossakin vaiheessa päästäisiin muuttamaan yhteen tokikin siihen hetkeen menee varmasti vielä yli vuosi käytännön tason syistä. Kuitenkin jo se, että on yhteisiä isoja suunnitelmia tekee hyvän olon ja luottamus tulevaisuuteen vahvistuu kokoajan. Jännä huomata, että nykyään tulevaisuuden suunnitelmat ja arki on selkeästi etusijalla ja menneisyys aina vaan enemmän jäämässä taka alalle. Exästä ajattelen pohjimmiltani kuitenkin, että toivoisin hänen saavan asiansa järjestykseen ja löytävän sen sateenkaaren päänsä koska se on selvää että tulee hukkumaan omaan syyllisyyteensä tuolla ajatusmallilla. Olen toki hänelle edelleen joskus vihainen ja katkera, mutta suurimmaksi osaksi hän on vain lähinnä lapseni isä ja joku joka oli minulle joskus todella tärkeä ja nyt vaan menneisyyden muisto.

Tässä vähän lauantai illan tuntoja näistä elämän solmuista

😳

Vaikeaa on, kiva kuulla sinusta! Että vuosi meni, ennenkuin sieltä alkoi pikkuhiljaa rapista se hänen ulkokuorensa ja tulla totuus esiin. Vuosi liian myöhään. Sinä olet päässyt elämässäsi eteenpäin ja minäkin yritän rämpiä ja saada asioita etenemään. Nyt ollaan jo todella lähellä, ositus nimiä vaille valmis. Olen jo solminut kaikki käytännön sopimukset (sähkö jne.) omiin nimiini ja alkaa tuntumaan, että pääsen eteenpäin.

Minulla myös on kaikki tunteet kuolleet. Oikeastaan pikkuhiljaa alkaa se katkeruuskin miehen teosta häivetä, kun tajuan että hän ei vaan kyennyt mihinkään muuhun. Nyt on lähipäivinä siellä uuden naisen luona ollut hässäkkää yhden lapsen kanssa, joka reagoi eroon voimakkaasti, joten toivon että vähän silmät aukeaa siellä naiselle, että mitä tuli lapsille tehtyä.

Joskus minä kyllä mietin sitä vakavasti, että mitä näiden pettureiden päässä liikkuu. Kaikenlaisia selityksiä olen kuullut, että rakastuminen on kuin psykoosi jne. Mutta tässä meidänkin tapauksessa lapset on esitelty naiselle, ennenkuin lapset edes tiesi erosta. Että millä ihmeen tunnekuohulla siihen on oikein menty ja mihin se vastuunkanto oikein siinä tilanteessa jää. Korvat on kuurot kaikelle järkipuheelle, lasten hätää ei suostuta näkemään. Exän tuskaa ja surua ei suostuta tunnistamaan. Anteeksi ei suostuta pyytämään, kun mitään ei olla mukamas tehty. Ihankuin vajoaisivat pikkulapsen tasolla suunnattomassa suuressa itsekkyydessään.

Ja mikään suhde koskaan ei ole täydellinen. Uuden suhteen huuma häviää nopeammin, kun me olemme jo vanhojen tapojemme ja rutiiniemme orjia. Minäkin kasvoin exäni kanssa yhteen, ja vaikka en hyväksynyt monia asioita hänessä, ymmärsin niihin johtaneet syyt ja yritin elää niiden kanssa. Toista samanlaista mahdollisuutta hän ei tule elämässään saamaan. Ja se lasten ydinperhe on menetetty. Kokonaan, ikuisiksi ajoiksi.

Pettämisellä ja jättämisellä myös järjestää aivan valtavan luottamuspulan, jota ei koskaan voi kuroa umpeen. Mikään sana tai lupaus ei tämän jälkeen merkitse mitään. Lapset eivät myöskään luota isäänsä tai isänsä lupauksiin. Pahimmillaan isä manipuloi lapsia minua vastaan sopimalla heidän kanssaan asioita ja sitten vasta kysyen minulta mielipidettä jolloin lapset eivät luota minuunkaan. Eli pahentaa tilannetta vaikka nimenomaan pitäisi antaa tilanteen rauhoittua. Tulee semmoisia paniikinomaisia ajatuksia, että pitäisikö muuttaa toiselle puolelle suomea että saisi perherauhan. Tietenkään en ole muuttamassa, mutta hätä on suuri. Varsinkin noilla pienillä.

Hienoa Kolmenmamma, että teillä alkaa nuo ositus asiat pikkuhiljaa olemaan loppusuoralla. Olet kyllä ollut todella pitkämielinen kun olet jaksanut tänne asti.

Pohdin tänään ääneen yhden ystävän kanssa näitä tämänhetkisiä tuntemuksia niin pohditaanpa näitä nyt sitten kirjallisestikkin 🙂 Tajusin jotenkin, tuossa vuodenvaihteen tietämillä kuinka elossa olen taas ja se toi jopa sellaisen hetken vallan huuman kun samalla näin exän elämän menevän vaan pahemmin sotkuun kokoajan. Onneksi nuo tunteet karisi aika äkkiä pois koska niissä pohjimmaisena katalysaattorina kuitenkin toimi viha ja katkeruus. Nyt koen vaan jonkinlaista rauhaa jonka en uskonut olevan mitenkään mahdollista vielä esim. 3kk sitten.

Ollen puhunut puhunut puhunut ja toki myös kirjoittanut tänne etsinyt kipeästi tietoa kaikkialta ym ym. Nyt tuntuu, että malja on täysi. Tiedän sen minkä voin tietää en enää halua vastauksia kysymykseen miksi se on ihan yhden tekevää. Näin kävi yhden todennäköisesti hyvin henkisesti sairaan ihmisen tähden ja se asia ei muuksi muutu. Perhe hajosi, isä menetti toisen lapsen kokonaan, toiseen yhteys on vain seitin ohut, varmasti välillä todella ärsyttävän mutta kuitenkin rakastavan vaimon ja tietty oikeastaan koko siihenastisen aikuisiän elämänsä. Paluuta ei ole kuilu on liian suuri. Olen ehkä raukkaparka kun tietoisesti välttelen exän näkemistä ja hänen kanssaan puhumista, mutta se on ollut minun tieni ja tapani katkaista se ikävä asia nimeltä rakkaus häneen jonka riivaamaksi jäin kun tämä kaikki tapahtui. Nyt olen vapaa. Tottakai tunnen surua siitä, että perhe hajosi ja lapsetkin ovat joutuneet kestämään hirveästi kaikkea mitä ei kuuluisi joutua. Noidenkin asioiden kanssa vaan on elettävä. Olen päättänyt vakaasti kuitenkin uskoa elämään ja antaa sille ihan aidosti mahdollisuuden.

Tämä kaikki on nyt osa minua ja minun historiaani. Tulee vieläkin joskus haikeita hetkiä kun mietin kotia ja meitä perheenä. Elämä oli kuitenkin aika mukavaa silloin. Mitä siitä puuttui exän mielestä jonka arvelee löytyvän jostain muualta sitä en koskaan saa tietää. Minussa meni jotakin rikki kun tämä kaikki tapahtui. Olen käyttänyt ihan jokaisen viimeisenkin voimanrippeeni selviytyäkseni jossakin vaiheessa, nyt ei enää tarvitse minä olen taas minä. Jotenkin sama kuin ennen, mutta kuitenkin erilainen ehkä viisaampi ehkä tyhmempi en tiedä erilainen kuitenkin. Paljon on vielä korjattavaa rikki menneessä sydämessä, mutta uskon aikaan ja sen parantavuuteen koska jo nyt aika on auttanut paljon.

Haluaisinko kääntää ajan viisaria taaksepäin aikaan ennen kaikkea tätä en missään nimessä. Olisin edelleen yhtä sokea kaikelle p... mitä sain osakseni ja todennäköisesti olisimme aivan yhtä kyvyttömiä ratkaisemaan ongelmia jotka silloin vallitsi. Ja tosiasiassa eihän mitään olisi voitu muutoin kun eroamalla ratkaistakkaan jos toinen ei puhu. Se on kuin sairas piirileikki kun jatkuvasti tiedustelet toisen vointia ja vastaukseksi saat vaan ettei mitään ole vialla kun toinen on kietoutuneena johonkin kummaan masennus viittaansa. Se miten tämä kaikki hoidettiin oli kuin suoraan jostakin anti opuksesta miten asioita ei ainakaan tulisi hoitaa. Liian raadollista, liian rumaa ja ennenkaikkea liian tuskaista minulle sekä lapsille. Kuitenkin jos pitää kuvailla tuntemuksia exää kohtaan nyt niin kai jonkinlainen sääli ja välinpitämättömyys ovat oikeimmat kuvaukset asiasta.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tänään tajusin olevani iloinen ja nauravainen. Olen tainnut sitä jo olla tovin, mutta nyt sen jotenkin vasta tajusin ihan todella. Uskallan taas jotenkin antaa elämän pulputa minusta ja minuun ja nauraa sekä vitsailla kuten ennenkin. Onko nyt jokin uusi taso saavutettu varmaankin tai ainakin luulen niin. Asiat rullaa eteenpäin ja olen saanut kokea onnea jonka en uskonut olevan enää ikinä mahdollista.

Luulenpa kuitenkin, että minun pelastukseni tässä kaikessa on ollut uskallus. Uskalsin ottaa taloudellisia riskejä jotka nyt taas osaltaan auttaa minua eteenpäin. Uskalsin ruveta tapailemaan uusia ihmisiä koska kotoa tuskin olisi kukaan tullut hakemaan. Vieläkin uskallan haaveilla isoja tulevaisuuteen ehkäpä vielä joskus jopa jonkun vaimonakin. Tärkein päätös jonka olen itseni kanssa tehnyt on ehdottomasti se, että voin vielä uudestaankin rakentaa itselleni haluamani elämän sellaiseen ympäristöön kun haluan, koska olen kuitenkin perhekeskeinen koti ihminen ei yksi mätämuna saa pilata sitä minulta lopuksi elämää.

Toivon paljon kauniita aurinkoisia kevättalvenpäiviä, että pääset Kolmenmamma ulkoilemaan lastesi kanssa. Varmasti se aurinko rupeaa jossakin vaiheessa lämmittämään sinuakin ihan todenteolla. Olet vahva ja viisas nainen ne on ominaisuuksia joista saat olla valtavan ylpeä. Sinä selviät kyllä vaikka välillä vaikeaa on (ymmärtänet nyt tuon minun nimimerkkini koska olen sen luonut suunnilleen samassa vaiheessa prosessia kuin missä itse nyt olet ).

Heippa,
Olen seuraillut tätä ketjua sivusta mielenkiinnolla ja pystynyt samaistumaan kokemuksiinne monessa kohtaa. Haluaisin kysyä teiltä muilta tähän ketjuun kirjoittaneilta, että tuleeko teille välillä epätodellinen olo siitä, että oikeastiko minun elämäni on tällaista nyt? Minulla on 9 kk erilleen muutosta aikaa, pari kk sitten avioero sai lainvoiman ja olen mielestäni selviytynyt erosta melko hyvin. Kuitenkin välillä tulee outoja fiiliksiä, että ei ole totta, olen oikeasti eronnut, eihän meidän pitänyt erota jne. Nämä ovat hetkittäisiä oloja, mutta niitä tulee. Takana oli reilu 13 vuotta yhteistä elämää... Tsemppiä kaikille ketjuun kirjoittaneille!

Vaikeaa on, kiitos viestistäsi. Minä aloitin kaksi viikkoa sitten masennuslääkityksen ja täytyy sanoa suoraan, että se oli suuri pelastus. Olen nyt paljon rauhallisempi ja seesteisempi. Miehen kohdalla edelleen asetan rajoja (oli taas tulossa jotain lamppua vaihtamaan yms.), mutta ison osan ajasta en enää mieti häntä tai sitä naista.

Laitoin puhelimeen niin, että miehen viestit ei samantien pomppaa näkyville, joten luen niitä silloin kun itselleni sopii tai huvittaa. Se oli myös iso käytännön asia. Hänellä on tapana viestitellä kaikenlaisista asioista ja usein just se vähän turhakin yhteydenpito on tuottanut ahdistusta.

Esikoisellani on erityisen vaikeaa nyt ja hän tarvitsee kaiken tukeni. Tämä lääkitys auttaa siinäkin, että pystyn nyt panostamaan ja keskittymään paremmin pojan ongelmien ratkaisuun.

Mies onkin nyt kunnostautunut "isänä" ja kaikkien näiden vuosien jälkeen on muka kiinnostunut lastensa ongelmista. Kieltämättä se synnyttää just niitä katkeruuden tunteita, että liittomme aikana mun sanomana monet asiat eivät koskaan saavuttaneet vastakaikua ja nyt kun uusi nainen puhuu samoista asioista, hän ottaakin ne tosissaan. 😮 Lasten kannalta tämä tietty on ihan hyvä juttu, mutta itse en lähde luottamaan tämän tilan pysyvyyteen.

Ehkä meillä on tässä se positiivinen juttu, toisin kun teillä, että se mummo on itsekin monta lasta jo aikuiseksi kasvattanut ja ihan järkevä ja ok kasvattajana. Meillä myös naisen kanssa tuntuu arvomaailma olevan yhteinen (mikä mua ihmetyttääkin, koska mies on näitä arvoja aina halveksinut minussa) jolloin ei tarvitse pelätä, että lapset eläisivät suuressa arvoristiriidassa.

Kyllä niitä pieniä ahdistuksia silti tulee. Launtaina törmättiin sattumalta kaupassa ja muutama tunti meni itsellä aika hiljaisuudessa. Mutta pian se jo unohtui ja sain keskityttyä taas muuhun.

Mietiskelijälle sanoisin, että juu epäuskoisia fiiliksiä tulee tännekin, mutta tilanne alkaa hälvenemään pikkuhiljaa. Meillä on nyt jo niin paljon tapahtunut, että semmosta halua menneeseen ei enää mullakaan ole. Ja en edes muista, millaista oli miehen vielä asuessa kotona. Olihan eroa edeltävä vuosi jo todella etäistä ja vaikeaa aikaa. Ei semmoisia halua edes enää muistella.

Useinhan sanotaan, että pettäjälle iskee katumus siinä vaiheessa kun itse on jo kuivilla. Täytyy sanoa, että olisin kyllä siinä potentiaalisessa tilanteessa erittäin skeptinen yhteenpaluun suhteen. Ehkä vielä nyt antaisin mahdollisuuden kun mitään uutta kunnollista suhdetta ei ole, mutta enpä tiedä... todennäköisesti samat ongelmat hän toisi takaisin suhteeseen, puhumattomuuden ja tunnekylmyyden.

Meille on kehittynyt lasten kanssa omat rutiinit. Joka toinen viikonloppu menevät isälle ja pääasiassa kaikki muu on meidän perheen omaa aikaa. Iltasadut jää usein lukematta ja aamuisin kauhea kaaos kun kaikki pitää saada kouluun/päiväkotiin. Mutta olen tyytyväinen, silti. On jo hetkiä, jolloin koen että se on meidän koti ja meidän elämä. Mä hoidan lasten harrastukset, jotka täyttävätkin arjen aika hyvin. Syksy oli hässäkkää, kun mies jatkuvasti pyöri siinä nurkilla ja lapset oli ihan sekaisin että milloin isällä ja milloin äidillä plus mun omat itkut ja hermostuneisuus. Nyt oon onnistunut rauhoittamaan tilanteen ja lapsetkin selkeästi ovat paljon rauhallisempia.

Mutta eipä näistä tiedä. Kai noita epäuskon fiiliksiä vielä tulee aika ajoittain. Mut mitä pidemmälle saa omaa elämää vietyä, sitä vähemmän enää muistelee menneitä. Eli aika taitaa olla se suurin vaikutin tässä kuitenkin.

Hei kaikki,

Mietiskelijälle vastaisin, että taisi noita epäuskon tuntemuksia jossain vaiheessa olla. Mutta omalla kohdalla ne oli enemmänkin epäuskoa siitä, että joku minulle niin pitkään läheinen ja tärkeä ihminen oli pystynyt tekemään niin kammottavia ja julmia tekoja ja olemaan täysin välinpitämätön.

Kolmenmamma muistatko kun myös minä kirjoittelin jossakin vaiheessa tuosta rajaamisesta. Saman lailla koin valtavaa ahdistusta kun sitä viestiä tuli kaiken maailman turhuuksista. Hyvä, että olet aloittanut lääkityksen se on suurta viisautta jos ei ilman pärjää. Näitä hommia kun voi hoitaa monella tapaa meillä ex ratkaisi lääkityksen sijaan sillä pullolla nuo pahat fiilikset. Auttoiko vai ei sitä en tiedä. Itselle oli ainakin ensiarvoisen tärkeää saada hänet rajattua mahdollisimman tehokkaasti ulos omasta elämästä. En ole oikeastaan missään vaiheessa kaivannut hirveästi apua renkaanvaihtoihin tai muuhunkaan ihmiseltä jolla on ehtinyt olla jo kaksikin eri naista ennen meidän eron virallista voimaantuloakaan. Meillähän tosin aiheutti heti uhkailun ja painostamisen kun en reagoinut viesteihin heti välittömästi, mutta ajan kanssa sekin loppui kun vastailin vaan ihan niin lyhyesti kuin mahdollista.

Itse ainakin koin ensimmäiset kerrat ihan kunnolla irrottautuneeni exästä kun sain todenteolla hänet rajattua ulos elämästäni niin etten toiminut kuin sätkynukke enää hänen tahtonsa mukaan. Viimeisimmässä keskustelussahan hän sitten jo tiedustelikin, että eikö minun elämäni ole nyt parempaa kuin koskaan. Vastasin kyllä, että mitä se hänelle kuuluu. Sanoisinko, että pientä katkeruutta tuollaisissa kommenteissa havaittavissa. Tuo on ehkä se asia mikä itseä tässä koko sopassa eniten hämmästyttää, ihminen joka on jättänyt meidät ihan törkeästi on minulle katkera 😮 En kyllä ehkä ihan pysty käsittämään kun minä olen kuitenkin huolehtinut lapsista ja kaikesta kun eipä ole häntä oikein erikoisen paljoa kiinnostanut. No tämä taas lienee niitä kysymyksiä johon ei tule koskaan vastausta enkä siitä oikeastaan jaksa enää välittääkkään.

Oma elämä on nyt ihan mallillaan ja lapsilla asiat hyvin se on pääasia kaikessa. Uusi ihminen joutuu välillä vieläkin valitettavasti tämän trauman aiheuttamien kiukunpuuskien kohteeksi, mutta onneksi on jo tässä ajassa oppinut käsittelemään niitä todella hienosti. Meillä eletään nyt varmaan sellaista uuden parisuhteen rakennus aikaa, ei missään huumassa vaan ihan kovinkin realististen tavoitteiden mukaan. Päiviä on monenlaisia todella hyviä ja todella huonoja, mutta suurimpana erona se ettei ne oikeastaan liity mitenkään (muuta kuin ylireagoinnin osalta) entiseen parisuhteeseen vaan ne ovat niitä asioita jotka varmaan kaikkien pitää käydä läpi rakennellessa uutta parisuhdetta ja sen toimintatapoja. Usein kuitenkin puheen tasolla me ollaan jo me ja se on kyllä ihan vinkeä tunne 😳

Voi Vaikeaa on, olen näin ihan virtuaalisesti onnellinen sun puolestasi! Muistan hyvin, kun kirjoitit rajaamisesta ja tosiaan sitä joudun tässä koko ajan tekemään. Minullakin on ehkä tässä jonkunlainen parisuhdeviritys orastavasti syttymässä, katsotaan.

Huomasin tuossa viikolla, että mies oli luvatta käynyt taas puuhastelemassa täällä kun haki esikoisen viikolla mun ollessa töissä. Puhuin tästä psykologille, että se ikäänkuin estää minun irtautumisen ja eteenpäin pääsyn alkamisen. Tällä viikolla kävin allekirjoittamassa osituksenkin, mies viime hetkellä vielä tekee kiusaa ja viivyttelee sen kanssa. Olen joutunut häneltä useaan otteeseen kysymään, että haluaako hän oikeasti erota kun kaikki on niin vaikeaa. Tapansa mukaisesti ei saa edes vastattua kysymykseeni ja kiertelee ja kaartelee. Olen todella hämmästynyt tilanteesta. Ja kyllästynyt. Hetkittäin on semmoinen olo, että pitää mua jonkinlaisena varahenkilönä ja ainoa tapa päästä eteenpäin on aloittaa oma suhde ja elämä.

Nyt kun olen esikoisemme ongelmia setvinyt ja hän menee tunne- sekä motoriikkapuolen tutkimuksiin, minulle on ehkä alkanut valjeta, että isänsä on hyvin samanlainen.

Hänen puhumattomuutensa kiristi liittoamme vuosia ja näen nyt että samoja fyysisiäkin ongelmia hänellä on. Vuosikausia elämä oli sitä, että ainoa puheenaihe oli lapset, arki ja remontti. Mistään tärkeistä asioista ei puhuttu ja vuosien mittaan aloin itsekin sulkeutua kun hänelle puhuminen oli seinälle puhumista. Nyt olen todella arka uudessakin suhteessa puhumaan ja huomaan että pelkään tosi pahasti mun tunteiden ja ajatusten kyttäämistä.

Hänen puhumattomuutensa näkyy tässä erossakin edelleen, on hirvittävän vaikea kommunikoida mistään joten olen sitten lopettanut sen. Ja tosiaan esikoisella on aivan samanlaisia puhumisvaikeuksia ja tunteenkäsittelyongelmia.

Pidän nyt kaikki peukut pystyssä, tulevalla viikolla pitäisi pankkiasiat hoitaa jonka jälkeen pyydän avaimet itselleni ja kiellän miestä tulemasta kotiini. Olisiko tämä vihdoin sitten ohi?

Kun puhuit tuossa katkeruudesta, niin minäkin olen sitä aistinut. Mutta nykyään alan ymmärtää että koska hän on tunteiden kanssa niin lukossa ja mä tämmösenä erityisherkkänä taas yliaistin, niin olen epävarma. Mutta voihan siinä olla jotain totuuden siementä, ehkä kokee että hänellä on jotenkin syytä olla katkera, ehkä kokee minun jotenkin ajaneen hänet suhteeseen tms. Eihän siiinä mitään järkeä ole, mutta mistä näistä tietää.

Jos toinen ei puhu yhtään mitään, ei minullakaan ole hajuakaan hänen ajatuksistaan viimeisten vuosien ajalta. Ehkä teillä on sitä samaa. Eräs ystäväni on samassa tilanteessa sun kanssa ja uuden miehen tultua kuvioihin ihan samaa katkeruutta sielläkin. Saapa nähdä.

Hei mietiskelijä ja kolmen mamma 🙂 Kärsin epätodellisuuden tunteesta ehkä n. kuusi vuotta, ennen kuin ymmäsin sen. Oletan, että se johtuvan traumaattisesta kokemuksesta. Parisuhde ei ollut todellakaan ainut syy, vaan sattui paljon onnettomia tapauksia perä jälkeen. Se oli inhottava tunne. Ihan kuin elämä olisi ollut filminauhaa toisen elämästä, tai että maa olisi vavahdellut hiljaa jalkojen alla ja nähnyt kaiken hämärtyvän. Ja se lohduttomuuden tunne, jolle ei uskaltanut avata kokonaan mieletään.

Mutta tuota pettäjien kummallista käytöstä olen pohtinut. Mistähän ihmeestä johtuu, että kun mieheni vaati minua tiukkaa sävyyn hoitamaan osituksemme (mitä pelkäsin kuollakseni ja mitä hän ei omatoimisesti vienyt eteen päin). Niin sitten kun sovimme päivän ja tapasimme asianajajalle, niin hän ei muistanut koko asiaa. Olimme myöhästyä koko tapaamisesta, jollen olisi viime hetkillä alkanut ihmettelemään mitä vielä odotamme!

Jos tuo oli manipulointia, niin voiko se olla tuollaista? Minusta tuntui, ettei hän tiennyt mitä halusi, vaikka oli sitä itse vaatinut. Mutta että esittää unohtaneesa asian! Ja oli vielä puuhailemassa kotonamme autotallissa, kuin ei olisi koskaan edes ollut poissa. Jos tuo oli manipulointia, niin se sai minut todellakin tuntemaan, että hän on pahasti sekaisin. Siitä huolimatta tiesin sisimmässäni, jos asiaa en veisi loppuun, niin heti kun mahdollista, hän jättäisi minut keskelle pihaa ällistyneenä autonsa perävalojaan tuijottamaan ja katoaisi naisensa luo.

Mutta sitten sekin, miksi minäkin - vaikka niin varmasti tiedän, ettei hän kanssani halunnut jatkaa, tunsin hänen olevan vihainen minulle erostamme? Kohdatessamme hän saattoi olla kohteliaan ystävällinen, jos vain vältin keskustelua parisuhteestamme. Tai toisaalta silloin kun olin päättänyt vaieta, saattoi vihamielisesti tylyttää minua jotenkin.

Enkä tässä voi todellakaan olla ihmettelemättä, miksi tämä uusi nainen ei nähnyt hänen toimissaan mitään outoa. Vai eikä se näytä oudolta, vaan vaikuttaa vain siltä, että häneen ollaan umpirakastuttu luonnollisesti, mikä selittää ihan kaikenlaiset pahat teot läheisiä kohtaan ja on siksi sallittavaa.

😐😐

Hei kaikki,

Tässä taas mennä porskutetaan. Tuntuupa ihanalta kun tänä keväänä työntekokin ei tunnu yhtään rankalta. Viime kevät taisikin olla aikamoista hullunmyllyä niin enpä juuri muista mitään mitä olen töissä edes tehnyt silloin 😐 Eräs kauemmin sitten eronnut ystäväni sanoi ettei muista ensimmäisestä puolesta vuodesta mitään eron jälkeen minä kyllä muistan kaiken muun vähän liiankin hyvin. Toisaalta olen miettinyt, että hyvä niin eipähän tule ainakaan mitään hulluja ajatuksia yhteen paluusta exän kanssa mieleen kun muistan miten ison saavillisen pas.. sain silloin niskaani. Mieli vaan ei ilmeisesti ole pystynyt ihan kaikkea käsittelemään niin sitten on tuon rutiininomaisimman eli työn heivannut sivuun muun tieltä.

Meillä on tämmöinen kummalinen uusi ilmiö nyt havaittavissa joka voi olla ihan omaa vainoharhaisuuttakin, mutta saa itsellä hälytyskellot jotenkin soimaan. Lapsista tämä joka edes vähän isänsä kanssa on kontaktissa on alkanut kyselemään oudolla tavalla asioita esim. miksi olen pitempään töissä ja voidaanko me (ilmeisesti viitaten minuun ja nykyiseen mieheen) tehdä sitä tai tätä. Muuten ei hämmästyttäisi, mutta aiemmin ei ole koskaan asioita esittänyt näin eikä kiinnostunut minun työajoistani kun tietää, että teen välillä pitempiä päiviä. Ja se mikä niitä kelloja eniten soittelee on asia kun isänsä aiemmin on tiedustellut minulta hiukan ivalliseen sävyyn juuri tuolla tavalla. Muutenkin ihan naurettavia mittasuhteita saa asiat jotka sattuvat isän korviin menemään tässä vasta sain ihan mummoa myöten tiedusteluja saanko hoidettua lapsen pyöränrenkaan korjauksen kun sattui puhkeamaan isä viikonlopun perjantaina. No tokikin asia oli ihan kunnossa kun lapsi sunnuntaina sitten saapui kotiin isä viikonlopulta niin kuin kaikki muutkin lapsen merkittävästi isommat asiat jotka olen tämän kuluneen vuoden aikana ihan yksinäni saanut hoidella ilman kenenkään kiinnostumista. En siis tiedä tosiaan ylireagoinko, mutta jotenkin tuntuu ihan kuin lapsi olisi laitettu "utelemaan" asioita. Exältä ja hänen sukulaisiltaan kun on kaikki tietohanat minun asioistani kiinni kun en ole kenenkään kanssa missään yhteyksissä kuin pakollisissa lasta koskevissa asioissa.

Koen kyllä tavallaan olevani suht onnekas kun meillä ei montaakaan vuotta ole jäljellä näitä alaikäisen asioiden hoitelua. Hattua nostan teille jotka jaksatte näitä sekopäitä kestää vuosikausia lastenne takia. Siinäpä sitten jatkaa jokainen omaa elämäänsä kun nämä viehättävät exät keksii milloin minkäkin uuden keinon sörkkiä meidän elämäämme. Edelleen kyllä peräänkuulutan jokaisen tällaisia itsenäisiä eropäätöksiä tekevän kuka minkäkin naisen takia vastuunkantoa. Ennen kaikkea vastuunkantoa siitä päätöksestään. Jos kerran on niin paha olla sen oman vaimon kanssa, että pitää pelastusta vieraasta sängystä hakea niin jos se pelastus ei pidemmässä juoksussa sieltä löydykään se on voi voi tilanne. Ei meillä ex vaimoilla ole mitään velvollisuuksia näitä pettureita kohtaan eikä heillä ole mitään oikeuksia häiritä meidän elämäämme. Silloin kun se oma turvallinen vaimo tai mies sanoo, että nyt olisi hyvä pysähtyä ja miettiä niin todella lämpimästi suosittelen kaikille eroa toisen naisen tai miehen takia suunnitteleville niin tekemään. Ajan viisaria kun ei saa käännetyksi takaisin ja kun se jätetty puolisko nousee takaisin jalolleen on siellä vastassa sitten paljon viisaampi ja vahvempi ihminen kuin ennen joka ei todellakaan tule enää alistumaan miksikään varahenkilöksi ja tämä ehkä saattaa näitä itsevarmoja jättäjiä sitten vähän yllättää.

Meillä on lähiaikoina luvassa uuden kanssa tämmöinen ns.parisuhde viikonloppu hotelli öineen. Kyllä tälle suhteelle ihan luokattoman vähän jääkin tällaisia hetkiä, mutta toivottavasti sitten onkin sitäkin kivemman tuntuista. Huomaan jopa vähän jännittäväni miten kaikki sujuu kun en ole tällaiseen tottunut. Onneksi olen heittänyt realiteetit jo heti kättelyssä pöytään niin ei ole uuttakaan ihmistä kummastuttanut nämä isän ja lasten väliset kuviot ja ymmärrystä on löytynyt hyvin rajalliselle kahdenkeskisen ajallekin. Tässäkin minulla toimii suurena apuna lasten ikä, mutta luulen kyllä mikäli olisivat pienempiä olisin silti saanut ihan hyvän parisuhteen aikaiseksi kun vaan olisin ollut alusta asti rehellinen toiselle. Ei ole helppoa eroaminen, mutta ehkäpä joskus vuosien päästä voin katsoa taaksepäin ja olla exälle vain kiitollinen siitä, että laski minut vapaaksi elämään elämääni jonkun paremmin itselleni soveltuvan kanssa. Näissä fiiliksissä kohti kevättä 🙂

Mamma täällä taas 🙂 Mulla on nyt neljä viikkoa masennuslääkitystä takana ja pahimmat mielen notkahtelut ovat vihdoin takana päin ja pystyn jotenkin jaksamaan arjessa. Lääke väsyttää paljon,mutta toisaalta hyvin sitten pakottaa myös menemään ajoissa nukkumaan.

Minulle tuli eilen suuri oivallus. Olin ihan uudella psykologilla toista kertaa ja häneltä kuulin juuri ne sanat, joita olen kaivannut jo vuosia. Vaikka olen käynyt yksin ja myös mieheni kanssa perheneuvolassa yms., niin koskaan kukaan ei ole sanonut suoraan, että mistä kiikastaa ja olen jäänyt yksin omien tunteiden ja pelkojen kanssa.

Exäni on hyvin rauhallinen ja hiljainenkin luonne. Pidin sitä alkuun tosi hyvänä asiana ja vastapainona räväkkäälle minulle. Vuosien mittaan alkoi tilanne kääntyä niin, että hänestä ei löytynytkään mitään muuta sieltä rauhallisuuden takaa. Kun minulla oli vaikeita aikoja, hän ei koskaan lohduttanut minua. Muistan lukemattomia iltoja kun itkin itseni uneen miehen kääntäessä selkänsä. Kun piti keskustella vähänkin vaikeimmista asioista, hän oli mykkä. Tuntui aina, että puhun seinälle ja pidemmän päälle lakkasin puhumasta asioista. Lopulta jopa arkisista asioista. Tilanne parani kyllä eron lähestyessä (liekö uusi nainen piristänyt), mutta nyt jälkeenpäin katsottuna meillä oli todella pitkään vaikeita vuosia. Siedin niitä siinä toivossa, että se mies johon rakastuin, palaisi joskus. Ja tottakai ydinperheen tähden.

Psykologi sanoi aika nopeasti kuultuaan tarinani, että mies ei kykene tuntemaan empatiaa eikä asettumaan toisen asemaan. Minulla syttyi lamppu itselläkin. Vihdoin joku sanoi sen ääneen! Olen aina syyttänyt itseäni, että olen tunteellinen hermoheikko itkupilli ja että mun pitäis muuttua. Jestas! Tuommoisen äärimmäisen rauhallisuuden ja hiljaisuuden taakse voi kätkeytyä tosi monenlaisia juttuja ja meillä se todellakin on tunnekylmyys. Samoin mies ei vuosiin kyennyt minkäänlaiseen läheisyyteen ja kaipasin sitä ihan hirveästi.
Olen ollut aivan liian lähellä tajutakseni totuutta. Kärsinyt ja toivonut muutosta.

Tämä ero on ollut kyllä vaikea paikka. Yksi iso syy on ollut miehen jatkuva yhteydenpito ja myös se, että hän rahaa täällä vähän väliä. En ole päässyt itse eteenpäin, tavallaan hän roikottaa minua edelleen vaikka itse on lähtenyt. Eilen tein ison päätöksen ja laitoin kaikki yhteydet poikki. Ilmoitin, että vastaan hänen viesteihin vain sunnuntaina kun sovimme seuraavan viikon tapaamiset. Lasten asiat voi hoitaa kasvokkain ja vastaan arkena vain jos on jotain todella tärkeää ja akuuttia. Samoin ilmoitin, että miehellä ei ole mitään asiaa meidän taloon, ei edes eteiseen. Mies joka on minut jättänyt ja jonka luulisi itse ottavan etäisyyttä veti tästä herneet nenään, mutta pysyn päätöksessäni. Ainoa tapa päästä eteenpäin on sulkea ovet menneisyyteen. Mitään tunteita ei enää ole ja viikonloppuna tapasin uuden potentiaalisen kumppanin lapset.

Palaan vielä myöhemmin kuulumisista, mutta tämä valaistuminen oli pakko jakaa!

Kolmenmamma kirjoitti 8.2.2018 20:13

Mamma täällä taas 🙂 Mulla on nyt neljä viikkoa masennuslääkitystä takana ja pahimmat mielen notkahtelut ovat vihdoin takana päin ja pystyn jotenkin jaksamaan arjessa. Lääke väsyttää paljon,mutta toisaalta hyvin sitten pakottaa myös menemään ajoissa nukkumaan.

Minulle tuli eilen suuri oivallus. Olin ihan uudella psykologilla toista kertaa ja häneltä kuulin juuri ne sanat, joita olen kaivannut jo vuosia. Vaikka olen käynyt yksin ja myös mieheni kanssa perheneuvolassa yms., niin koskaan kukaan ei ole sanonut suoraan, että mistä kiikastaa ja olen jäänyt yksin omien tunteiden ja pelkojen kanssa.

Exäni on hyvin rauhallinen ja hiljainenkin luonne. Pidin sitä alkuun tosi hyvänä asiana ja vastapainona räväkkäälle minulle. Vuosien mittaan alkoi tilanne kääntyä niin, että hänestä ei löytynytkään mitään muuta sieltä rauhallisuuden takaa. Kun minulla oli vaikeita aikoja, hän ei koskaan lohduttanut minua. Muistan lukemattomia iltoja kun itkin itseni uneen miehen kääntäessä selkänsä. Kun piti keskustella vähänkin vaikeimmista asioista, hän oli mykkä. Tuntui aina, että puhun seinälle ja pidemmän päälle lakkasin puhumasta asioista. Lopulta jopa arkisista asioista. Tilanne parani kyllä eron lähestyessä (liekö uusi nainen piristänyt), mutta nyt jälkeenpäin katsottuna meillä oli todella pitkään vaikeita vuosia. Siedin niitä siinä toivossa, että se mies johon rakastuin, palaisi joskus. Ja tottakai ydinperheen tähden.

Psykologi sanoi aika nopeasti kuultuaan tarinani, että mies ei kykene tuntemaan empatiaa eikä asettumaan toisen asemaan. Minulla syttyi lamppu itselläkin. Vihdoin joku sanoi sen ääneen! Olen aina syyttänyt itseäni, että olen tunteellinen hermoheikko itkupilli ja että mun pitäis muuttua. Jestas! Tuommoisen äärimmäisen rauhallisuuden ja hiljaisuuden taakse voi kätkeytyä tosi monenlaisia juttuja ja meillä se todellakin on tunnekylmyys. Samoin mies ei vuosiin kyennyt minkäänlaiseen läheisyyteen ja kaipasin sitä ihan hirveästi.
Olen ollut aivan liian lähellä tajutakseni totuutta. Kärsinyt ja toivonut muutosta.

Tämä ero on ollut kyllä vaikea paikka. Yksi iso syy on ollut miehen jatkuva yhteydenpito ja myös se, että hän rahaa täällä vähän väliä. En ole päässyt itse eteenpäin, tavallaan hän roikottaa minua edelleen vaikka itse on lähtenyt. Eilen tein ison päätöksen ja laitoin kaikki yhteydet poikki. Ilmoitin, että vastaan hänen viesteihin vain sunnuntaina kun sovimme seuraavan viikon tapaamiset. Lasten asiat voi hoitaa kasvokkain ja vastaan arkena vain jos on jotain todella tärkeää ja akuuttia. Samoin ilmoitin, että miehellä ei ole mitään asiaa meidän taloon, ei edes eteiseen. Mies joka on minut jättänyt ja jonka luulisi itse ottavan etäisyyttä veti tästä herneet nenään, mutta pysyn päätöksessäni. Ainoa tapa päästä eteenpäin on sulkea ovet menneisyyteen. Mitään tunteita ei enää ole ja viikonloppuna tapasin uuden potentiaalisen kumppanin lapset.

Palaan vielä myöhemmin kuulumisista, mutta tämä valaistuminen oli pakko jakaa!

Hei Kolmenmamma ja muut,

Minulla onkin ollut vähän kummallinen viikonloppu. Odotettu parisuhde viikonloppu vaihtuikin miehen sairasteluun. No tämä laukaisi prosessin joka melkein päätti jo tämän uuden suhteen kun aloin kyseenalaistamaan koko jutun. Toisaalta tässä on myös tapahtunut paljon hyvää niin hullulta kuin se kuullostaakin. Tämä pakotti minut ja meidät tarkastelemaan suhdettamme vähän tarkemmalla suurennuslasilla. Huomasin, että olin ruvennut välttelemään puhumasta asioista jotka vaivasivat mieltäni koska exän kanssa niistä ei koskaan voinut puhua tai jos puhuinkin ei se vaikuttanut mihkään mitään. Todella hyvä havainto oli myös se, että nyt tällaisen uuden mini kriisin myötä ei tullut unettomuutta, masennusta tai mitään taantumia muistojen osalta entiseen. Ihan vaan tätä tilannetta kävin läpi ja pohdin eli olen ilmeisesti suht hyvin tuon ero asian saanut käsiteltyä koska ei tarvinnut nyt sen takia enää romahdella kun olen ollut ymmärtävinäni, että juuri uusien ongelmien edessä ne asiat pomppaa kummittelemaan jos ei ole kunnolla käsitelty. Oli myös ihana tunne kun tajusin, että minun ei tarvitse tyytyä vähempään kuin haluan ja minulla on täysi oikeus myös määritellä millainen suhde on. Ison plussan saa mies siitä, ettei antanut minun juosta karkuun vaan pakotti puhumaan kun olisin vaan mielummin antanut periksi ja lyönyt hanskat tiskiin. Jos nyt olisin antanut periksi noinkohan olisin koskaan oppinut viemään asioita loppuun asti. Eli kyllä nämä aiemmat kokemukset ovat muokanneet minua paljon, mutta toisaalta nyt on suunta oikea kohti eheämpää minää olemassa.

Kolmenmamma kun kirjoitit tuosta mitä psykologi sanoi voin omalta osaltani aivan täysin yhtyä samaan ajatukseen. Minun exääni kun oli ex anopin mukaan jo ihan päiväkodissakin ihailtu kun oli niin kiltti ja hiljainen lapsi. No eihän terveet lapset ole sellaisia. Eli on varmaan aina ollut jotenkin vähän tunnevammainen. Nuo yksinäisyyden tunteet parisuhteessa muistan niin kovin hyvin. Ei lohdutusta ei kannustusta eikä paljoa muutakaan. Tilanne oli vielä jotenkin hallinnassa kunnes aloitti erääseen sairauteen lääkityksen jonka sivuvaikutuksena mahdollisesti esim.maanista käyttäytymistä. No sitähän sieltä sitten saatiin ihan koko laidallinen yhdistettynä noihin muihin tunne elämän ongelmiin niin jo olikin paketti kasassa.

Todella tuo etäisyys on kyllä ihan ainoa keino päästä eteenpäin. Itse olen niin juntti, että ihan hevillä ei pää käänny kun jonkun suunnan otan siksi ehkä sain exän lopulta niin tehokkaasti ulos elämästäni lopulta. Toisaalta muutto pois yhteisestä kodista ym.helpottivat tilannetta huomattavasti. Nyt on kuitenkin helppo hengittää. Näin tässä eräänäpäivänä kuinka exä oli niin ihanan rakastuneesti laitellut sydämiä nykyisen naisen humalaiseen naama kuvaan sosiaalisessa mediassa ja mietin mielessäni, että onnea ja menestystä vaan. Laitteli kuitenkin minunkin päivityksiini vielä kaksi päivää ennen eroa hauskoja kommentteja ja sydämiä. Kauheaa olisi elää ihmisen kanssa joka antaa ympäristön ymmärtää kuinka hän on tyytyväinen elämäänsä ja sitten voi yht äkkiä tehdä jotakin tuollaista. Eihän sellaiseen ihmiseen voi luottaa pätkääkään joka on niin kaksinaamainen. Lähinnä siitä kuvasta tuli mieleen, että onneksi se en enää ole minä joka joutuu kotona sen henkisen rääkin uhriksi mitä exä harjottaa samaan aikaan kun näyttää muulle maailmalle kuinka lupsakka ja mukava ihminen on. Sääli, että näille tunnevammaisille miehille ja naisille löytyy aina uusia uhreja. Ei kukaan ole ansainnut sellaista kohtelua ja jos ja kun tilanteissa on vielä lapsiakin mukana niin osuman saajia on ihan turhan monta.

Nyt jään mielenkiinnolla odottelemaan uutisia Kolmenmamma miten sinun viikonloppusi sujui 🌻🙂🌻

No nyt hieman parempi hetki. Tosiaan tuo oivallus oli tosi iso juttu. Kipuilin sen asian kanssa vuosia, ja tottakai itsetunto laski kuin hevosen häntä, kun toinen ei osoittanut mitään positiivisia tunteita mua kohtaan. Olen oikeasti fiksu ja koulutettu ihminen, mutta miehen edessä tunsin olevani täysin nolla ja ainoa roolini oli seksi ja siivous. Ihan järkyttävää, että roikuin siinä vuosikausia ydinperheen nimissä.

Mutta nyt on kaikki tunteeni lasten isää kohtaan kuolleet lopullisesti. Ja toisaalta olen taas tuntenut ihastuksen tunteita toista ihmistä kohtaan, joten tietyllä tavalla tuntuu että voin jatkaa elämää.

Toi puhumisen ongelma on mullakin. Tunnistan sen huonon itsetunnon ja pelon, että en kelpaa toiselle jos kerron niitä syvimpiä tunteita ja pelkoja. Mutta toivottavasti löytyy se oikea kumppani, joka auttaa myös niiden pelkojen yli.

Olen nyt tosiaan tehnyt isoa irtiottoa exästä. Monin eri tavoin olen rajannut häntä ulos ja sulkenut ovet omaan elämääni. Siitä on paljon syntynyt napinaa, mutta koska hänkään ei ajatellut minua niin en minäkään ajattele häntä.

Tunnetasolla alkaa eroprosessi olemaan loppusuoralla. Vaikea uskoa itsekään, että 7kk aikana olen päässyt näin pitkälle. Varmaan tuo masennuslääkitys on auttanut siinä. Haalea kaipuu ydinperheeseen vielä on, mutta miestä kohtaan en tunne mitään positiivisia tunteita. Lähinnä sääliä ja jopa inhoakin ajoittain. Katkeruus eron tavasta on läsnä ja uusi nainen ei saa kyllä edelleenkään hyväksyntääni. Se ehkä on tässä se kitkerin puoli, että uusi nainen tosiaan on läsnä lasten elämässä riippumatta siltä tahdonko minä vai en. Lapset on pakotettu sopeutumaan tosi outoon tilanteeseen. Jossain vaiheessa he kysyvät, miksi äitipuoli on jo mummo jne.

Uskoni elämään on palannut. Vielä kun mies saisi takaisin edes osan siitä sonnasta, mitä päälleni on kipannut, niin olen täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Ja niinhän se on, että oma onni on lopulta se paras kostokin, jos kostoa haluaa hakea. Itselle tärkeintä on kuitenkin oma ja lasten hyvinvointi.

Heipä vaan kaikille. Olen yrittänyt luoda ajatuksissani mielikuvaa miehestäni, jonka kanssa luulin olevani läheisempi, kuin koskaan kenenkään muun kanssa ikinä. Nyt tällä hetkellä en löydä asialle yhtään perustelua, miksi tunsin niin.

Yhdistävää näissä miehissä näyttää olevan se, että heidät tunnetaan mukavista luonteistaan: ovat rauhallisia ja turvallisia, ihailtuja ja menestyneitäkin. Jossakin sananparressa sanotaan, että ”syvissä vesissä ne isot kalat uivat", ja sieltä syvyyksistä nousi esiin se tuntematon ihminen, joka ei kokenut olevansa osa perhettä, joka tunsi hänet läheisekseen… tai ainakaan sitä puolisoa. Enkä minä voinut ymmärtää millään sitä. Minulla oli hirvittävä hätä hänestä ja vielä järkyttävänpää oli kuulla, ettei minun pitäisi välittää enää hänestä. Kun aikuista ei voi määrätä. Mutta miten sen hätä silloin ohitetaan, jos esim. oma läheinen sairastuu kuolemanvakavasti tai oma lapsi sortuu vaikka huumeisiin? Niinkö, että” älä välitä ja älä ajattele häntä enää”?

Minulla oli myös vaikeita aikoja, jolloin tunsin jääväni todella yksin, mutta pidin niiden syynä omaa vaikeaa luonnettani, jollaiseksi mieheni minua kuvasi. Kun piti keskustella hankalista asioista, sain häneltä myönnytyksen jutella joskus myöhemmin, miettiä asiaa nyt rauhassa ja päättää sitten myöhemmin. Sitä ”kohta” hetkeä ei tullut koskaan. Jos yritin kovan kautta, sain vastaan järkähtämättömän ja väkivallan uhkaa. Vihaa pelkäävänä ja rauhaa tavoittelevana vetäydyin ja jätin asian sikseen. Näin jatkui suhteemme loppuun saakka. Mielestäni mieheni kyllä kykeni tuntemaan empatiaa muita kohtaan ja asettumaan heidän asemaansa sillä tavoin, että sai minut aina häpeämään itseäni.

Hän myös kykenee miellyttämään muita. Kaikkia ääneen lausumiani toiveitani hän näytti toteuttavan sanatarkasti uuden naisystävänsä kanssa, niin pienissä kuin suurissa asioissa, mikä satutti minua kovasti. Siinä missä kasvattamani kukat tai vaivalla istuttamani taimet jätettiin kastelematta tai ajettiin ruohonleikkurilla yli, sai uusi naisystävänsä puutarhanhoitoapua ja kukkien kauneuden ihailua (?). Kerran kuulin hänen olevansa parhaillaan marjastamassa naisystävänsä kanssa(?), vaikka antoi minun ymmärtää vuosikymmenten ajan, ettei sellaiseen ikinä ryhtyisi. Hän näytti muuttuneen täysin mallikelpoiseksi puolisoksi uudelle naisystävälleen. Kaikki olisi ollut täysin naurettavaa, ellei se olisi murskannut minua ja merkitystäni olemassaolostani koko liittomme aikoja ajatellen.

Hän ei koskaan ollut ilmaissut eroaikeitaan, vaan suorastaan arvokkaana esitti, ettei ollut koskaan edes moittinut minua naisystävälleen. Minäkin olen koulutettu ihminen, mutta tunsin lopulta olevani täysin mitätön mieheni rinnalla, joka oli tottunut paistattelemaan rentona kaikkien keskellä minun palvellessa ja nostattaen hänen jalustaansa, kunnes väsyin ja uusi otti paikkani. Käytin siihen lähes koko elämäni, mutten nähnyt siinä mitään outoa. Se oli tapani osoittaa rakkauttani ja kai jo kotoa opittu roolimalli.

Aikuiset lapset voivat vapaasti päättää kenen lähelle, mutta minustakin tuntuu pahalta, että tuntemattoman ihmisen on pakko antaa olla läsnä lapsen elämässä riippumatta siltä, tahtooko sitä vai en. Kyllä äidin tehtävä on suojella lasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Eikä isä kovin turvalliselta enää vaikuta, vaan on arvaamaton. Eikä se isän ystävä voi olla sen normaalimpi, kun tuollaiseen on ryhtynyt. Vaan kun on valittava se pienempi paha, kuin iso riita, mutta voiko se olla oikein, jos naisen vaistot huutaa sitä kaikkea vastaan?

Kyllä minä kolmen mamma uskon, että se miehesi saa takaisin oman osansa. ihmiset eivät hyväksy pohjimmiltaan avointa ja röyhkeää pettämistä ja syistä siihen on monia. Pettäjät aiheuttavat siten vain pahaa itselleen. Viisaiden ”naisystävien” tulisi sellainenkin ymmärtää, etteivät tuhoaisi ihastuksiensa elämää.