Heipä hei Kolmen mamma. Olen henkeäni pidätellen lukenut kirjoituksiasi ja ihmetellyt, miten hyvin olet käsitellyt kaoottisia tapahtumia huolimatta siitä, että omia lapsiesi oireilua lukuunottamatta kaikki muut käyttäytyvät, kuin kaikki olisi luonnollista.

Olen kokenut samanlaisia asioita erossamme. Mies katosi kodista uskottomuuden tullessa ilmi ja aloitti välittömästi uuden elämän uuden suhteensa kanssa. Elämäni muuttui halitsemattomaksi, sillä olin joutunut paria kuukautta aikaisemmin työttömäksi pitkäaikaisesta työstäni. Vanhin poikani halusi muutttaa pois kotoa ja lähti vähän myöhemmin varusmiespalvelukseen. "Juhlin" viisikymppisiäni kaiken menettäneenä. Sitten sairastuin vakavasti ja sen jälkeen anoppini kuoli. Uuden työapaikan omistaja kuoli myös ja yritys roikkui konkussin partaalla. Olin sairaana töissä, sillä siinä tilanteessa oli pakko jaksaa. Kävin mielenterveystoimistossa ja hoidin sairauttani. ELämä oli yhtä helvettiä ja samanaikaisesti uusi pari nautti kaikesta siiitä, mitä minulla ei enää ollut. Niistä unelmistakin, joita meillä (minulla) oli ollut. Mies toteutti ne kaikki uuden naisensa kanssa: kaupunkiasunnon, mökkeilyn ja matkailun ja remontoiden vanhan kotimme naiselleen uudeksi.

Se mitä sinä koet, ei ole missään tapauksessa oikein. Haluan sinun tietävän sen. Se että toinen ei halua olla enää parisuhteessa, on toki selvää, mtta se miten hän tekee sinulle, ei ole millään - eikä koskaan hyväksyttyä ihmisen käyttäytymistä.

On hirvittävän surullista todeta, ettei tällaisiin tilanteisiin ole saatavissa edes ammattiapua. Ilmiötä ei oikeastaan tunnisteta. Se kuitenkin tiedän, että osa ihmisistä on kokenut läheisensä jättävän heidät kuin ilmaa vain. Miten pitäisi käyttäytyä ja miten suhtautua, kun sitä asiaa ei kukaan käsittele kanssasi läpi. Se saa vaikuttamaan asian siltä, kuin olisi selvää, että näin sinulle voi tehdä. Kukaan ei tunnu toimivan oikein ja järkevästi; terapeutti kehottaa keskittymään omaan hyvinvointiisi, vanhempasi ottavat kannan että ovat puolueettomia, lapsesi eivät ole henkilöitä joilta kysyä mitä asiat tarkoittavat, ystävänne haluavat pysyä molempien ystävinä, eivätkä loppujen lopuksi ole kummankaan ystäviä, uudet ystäväsi ovat oman puolisonsa jättäjiä, eivätkä halua puhua hankalista aiheista. Miehen uusi puoliso kasvattaa vihan ja väärinkohtelun kirvoittamista sanoista antipatiaansa ja nähden edukseen voivansa pitää sinua perivihollisenaan... Ja sinä vaan elät, vaiket edes ymmärrä miksi.

Omaan tilanteeseeni verrattuna sinulla on tukenasi kuitenkin maailman suurin rikkaus, lapset. Lapset auttavat sinut näiden asioiden yli paremmin kuin mikään muu ja pitävät sinut järissäsi. Sinulla on myös paljon nuoruutta ja elämää jäljellä, luota siihen. Tästä on tulossa vaikea joulu, mutta jollakin tavalla se on myös joulu, jolloin sinulla alkaa oma uusi elämä.

Siltikin on surullista, että on miehia ja naisia, joille läheiset ja eivät tarkoita muuta, kuin merkitsemätön ikävä elämänvaihe. Jos olisin samanlainen, niin minuunkaan ei sattuisi?. Minun mieheni ei ole koskaan halunnut keskustellut niistä asioista, koska hänen mukaansa niillä ei ollut merkitystä. Tosiasiassa, hän vältteli ikävää tilannetta. Ei ollut rohkeutta kohdata minua ja tahtoa saada ymmärtämään minua, ettei välitä minusta. Ei ollut uskallusta kohdata minun tunteita, vihaa ja syytöksiä. Oli kai helpompi pitää minua hankalana ihmisenä ja syynä eroon. Hän myös käyttäytyi, kuin kaikki olisi ollut normaalia esitellen uutta naisystäväänsä veljilleen ja tuttavillemme. Tietenkin myös samalla loukkaantuen, jos ihmiset eivät sitä hyväksyneet. Kaikki oli niin käsittämätöntä, aivan kuin kaikki olisivat mennyt järjiltään.

Kaikesta huolimatta Oikein Ihanaa ja Hyvää Joulua SInulle! Odotan kuulevani sinusta ja toivon koko sydämestäni, että sinulle ja lapsillesi tulee Oikein Ihanaa Joulua kaikesta huolimatta!!
🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Kiitos teille!

Juu juuri tuolta minusta tuntuu. Että kaikki ovat menneet järjiltään. Perheneuvolassa psykologi sanoi että pitää siirtyä eteenpäin ja samaan aikaan tukea lasten isää omassa isyydessään. Kukaan ei sano suoraan, miten asia on oikeasti eikä kukaan uskalla sanoa suoraan, että mies esimerkiksi on pettänyt minua. Se on ihan käsittämätöntä ja outoa. Koen sen valtavana itseni vähättelynä. Mieheltä en ole saanut ainuttakaan positiivista sanaa koko syksyn aikana, vaikka olen pyörittänyt koko arjen yksinäni tämän helvetin keskellä.

Olen itsekin eroperheen lapsi ja paljon hylkäämisiä lapsena kokenut. Onneksi kävin pitkän terapian 10 vuotta sitten, muuten luultavasti olisin jo ajanut autolla sillalta alas. Niitä hetkiä ja ajatuksia tulee edelleen, että kun mies valitsi elämän toisen naisen kanssa niin eikö tämä toinen nainen olisi lapsillekin samalla paljon parempi äiti. Kaikessa kehuttu, rauhallinen, ystävällinen, leikittää,viihdyttää. Että jos mä vaan lopettaisin elämäni, he saisivat leikkiä kokopäiväistä perhettä kun selkeästi sitä mies haluaa. Mutta tottakai nää ajatukset menee ohitse. Pää on vaan niin aallokossa.

Meillä alkaa nyt olemaan jo 5 kuukautta mennyt. Tilanne on ihan sama kuin aikaisemmin. Mies odottaa naisen tilanteen ratkeamista ja viivästyttää tahallaan meidän eroon liittyviä asioita kuten ositus ja elatusmaksut. Kaikenlaisia temppuja joilla pyrkii hidastelemaan asioita. En ymmärrä yhtään miksi, enkä saa kysymyksiini muita selityksiä kuin että ”nää asiat nyt on tämmöisiä hitaita”. Ei ihme, että päässä pyörii ihan hulluja skenaarioita välillä tyyliin ”haluaa pitää minut varalla” jne. Oikeasti kaikki olisi voitu jo hoitaa ja sopia eikä mun järkeen käy mitään syytä että miksei... kuitenkin lapset viettävät kaikki isäviikonloput naisen luona eli annetaan ymmärtää, että tosissaan ollaan.

Hirvittävän ristiriitaista ja raastavaa tämä on ollut juurikin näiden asioiden takia. Jos saataisiin ero kokonaan tehtyä ja elämät erilleen, pääsisin jatkamaan elämääni.

Pieniä välähdyksiä mulla on alkanut olemaan, että miehellä on oikeasti jotain ongelmaa tunteiden hallinnassa. Joko tämän neljänkympin kriisin synnyttämän suunnattoman itsekkyyden myötä, tai sitten ihan perustavanlaatuisia asioita.

Että syy siihen, ettei ymmärrä miten reagoin asioihin, löytyisi sieltä. Hän on kuitenkin töissä korkeassa asemassa ja hallitsee laajoja kokonaisuuksia joten se ja hyvin rauhallinen luonne on ehkä peittänyt alleen tätä puolta hänessä. En osaa sanoa onko tämä totta, mutta semmoinen ajatus on syntynyt.

Itse hyvin tunneälyisenä ihmisenä on vaikea ymmärtää tämmöistä piirrettä,varsinkaan kun en ole sitä kunnolla liittomme aikana huomannut (arjen keskellä näköjään jää muitakin asioita kuin pettäminen huomaamatta).

Ajatukset ovat syntyneet siitä, että pojallamme on ongelmia tunteiden hallinnassa ja olen hakenut siihen apua. Ehkä se onkin perinnöllistä, ilmeisesti pappallakin sitä on ollut.

Jos näin on, meidän ei olisi pitänyt koskaan mennä yhteen. Mies ei tunnista mitään ongelmia eikä ”listoja” eikä ole suostunut hakemaan apua. Joskus liittomme aikana hain apua meille molemmille ja silloin jo muistan ihmetelleeni miehen todella nuivaa ja ymmärtämätöntä reagoimista siihen. Sanoin olen miehen siskon kanssa jutellut paljon ja hän jakaa ajatuksiani asiasta, onhan veljensä tuntenut 40 vuoden ajan.

Mutta ei nää selitykset tietenkään sitä totuutta poista, että hirveä vääryys on tehty. Kysyn kuitenkin itseltäni, olisinko halunnut elää elämäni ja kasvattaa lapseni miehen, joka ei pärjää elämässään yksin, kanssa. Jos minulle olisi tapahtunut jotain, kuka olisi huolehtinut lapsista? Nyt uusi nainen kouluttaa miestä tekemään ruokaa ja huolehtimaan lasten perustarpeista. Joskus minäkin löydän vielä rinnalleni jonkun joka huolehtii musta ja mun lapsista.

Oikein hyvää Joulua teille! Suomen satavuotisjuhlavuosi jää mun muistoihin pitkänä piinaavaan painajaisena. Mutta ehkä 101 on sitten uuden alku ❤️

Pakko kirjottaa kun olen taas viimeisen parin päivän aikana saanut kokea jotain minkä en ikinä uskonut olevan mahdollista. Sain vihdoin itseäni ihan todenteolla niskasta kiinni ja päätin vihdoin nousta barrikaadeille tätä epäreilua tilannetta kohtaa.

Avauduin viestillä hyvinkin suorasanaisesti tälle exälleni lasten sikamaisesta kohtelusta kun ei todella nyt joulunakaan ollut aikomustakaan lapsia tavata. Käytiin hyvinkin raju vääntö asiasta ja häneltä toki löytyi vaikka mitä selityksiä miksei muka voisi viettää joulunaikaan yhtään päivää lasten kanssa. Toki sieltä tuli sitten kaikenmaailman asiattomuuksiakin seassa minun nykyisestä suhteestani, mutta enpä provosoitunutkaan vaan kuittasin ne hymynaamalla ja palautin keskustelun alkuperäiseen aiheeseen varmasti ainakin kolme kertaa. Lopputuloksena tälle väännölle kuitenkin oli se, että isä nyt kutsui edes tuon toisen lapsen yökylään uuden naisen luokse. En edes jaksa pahastua siitä, että menevät naiselle kun näin miten onnelinen lapsi oli siitä että isä hänet haluaakin joulun aikana luokseen edes yhdeksi yöksi. Toki eihän lapsi sitä tiedä minkälaisen väännön jouduin tekemään tätä varten.

On tämä kyllä jotenkin niin sairasta minä joudun lähes pakottamaan ISÄN ottamaan oman lapsensa edes yhdeksi yöksi kaikista joulun vapaapäivistä. Mutta kylläpä helpotti omaa oloa kun nyt edes tämä pieni parannus tähän jouluun saatiin. Nyt voin hiukan levollisemmalla mielellä itsekkin siirtyä joulun viettoon.

En jaksa lakata ihmettelemästä mikä palikka tuolla miehellä on mennyt väärään riviin päässä. Tätä olisi ehkä helpompi tajuta jos olisi ollut aiemmin huono mies tai isä, mutta kun näin ei suinkaan ole. Loppuukohan tämä koskaan vai joudunko jatkossakin taistelemaan aina jos haluan lapsien ja isän välille jonkin muunlaisenkin kuin tuollaisen kulissi suhteen. Eikö se ihminen ole jo tehnyt lähes kaiken pahan meille kuluneen vuoden aikana mitä voi vai onkohan tässä vielä jotain kammottavampaa luvassa.

Kun luen muiden juttuja täältä tulee väkisinkin itselle mieleen, että minäkö tämän kaiken aiheutan kun tuntuu kuitenkin olevan hyvin yleistä, että pettäjä jättäjät päinvastoin oikein ryhtyvät malli isiksi eron jälkeen oli se syy mikä tahansa. Toki tiedän tarinoita joissa lapset on hylätty kokonaankin erossa. Meillä kun nyt ei varsinaisesti ole tapahtunut kumpaakaan. Toisen lapsen toki on lempannut ulos elämästään lähes totaalisesti ja toiseenkin tuo suhde tuntuu olevan lähennä sellaista esitystä sukulaisia ym. varten ettei kukaan pääse vaan syyttämään lapsien hylkäämisestä. En myöskään voi lakata ihmettelemästä millainen nainen jolla on omakin lapsi tuollaisen miehen itselleen voi haluta kun kuitenkin sivusta seuraa kokoajan miten omiaan kohtelee. Kyllä en haluaisi olla sen naisen asemassa kun siitä loputkin huumat karisee ja tämän Peter Panin silmissä alkaa hänenenkin naamansa näyttää vähän kuluneelta. Se on yksi heippa ja tämä sekopää on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tuleeko sitten taas heti uusi baari tuttavuus kuvioihin joka suurin purjein esitellään koko maailmalle ja lapset taas kerran jää täysin huuman jalkoihin.

Ehkä tämä joulun aika on sellaista, että nämäkin asiat saavat kummalisia käänteitä aikaan. Koen kuitenkin tällä hetkellä oloni jotenkin todella hyväksi kun sain vihdoin suuni avattua ja ryhdyin todenteolla puolustamaan lasteni oikeuksia mikä on tietenkin hullua, että joudun sitä heidän isäänsä kohtaan tekemään. Ehkä nyt koen ensikertaa tänä koko aikana häivähdyksen omasta minästäni enkä olekkaan se säälittävä arka alistuja jonka nämä tapahtumat olivat minusta tehneet. Nyt voin käydä pitkästä aikaa nukkumaan tuntien syvää rauhaa ja ilman takaraivossa vellovaa pelkoa. Näissä tunnelmissa kohti hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta 🙂👍

Paljon kyllä yhtenevää löytyy kertomastasi. Myös minun mieheni toimi esimiesasemassa. Se ei kuitenkaan ollut mikään osoitus hänen esimerkillisyydestä johtajuudestaan, johon mielestäni kuuluu yhtenä oman perheen arvostaminen. Näin jälkikäteen tuntuu, että tein paljon hänen asemansa eteen, mutta loppumetreillä sen hedelmät annettiin naiselle, jonka hän näki pystyvän rakastamaan häntä eniten. (Toisin sanoen miehisestä näkökulmasta se, jonka kanssa hänellä oli kiihkeintä sängyssä).

Tuntui hirvittävän haavoittavalta, kun mies kertoi kylmästi punnitsevansa sellaisia asioita, kuten miten paljon minä rakastan häntä, kun selvin nähden ajatteli sen toisen rakkauden määrää häntä kohtaan. Tuntui kuin nuo sanat olisivat tulleet tuon toisen naisen sanomina. Ja miten minun olisi siinä tilanteessa pitänyt rakkauteni määrää pystyä osoittamaan, kun noita paskoja asioita olisi pitänyt käsitellä perin pohjin? Lisäksi kun hän lähti kodistamme, jouduimme pitämään yhteyttä lähinnä puhelimitse. Hän esim. kertoi keskustelevansa tilanteesta tämän naisensa kanssa ja ilmoitti minulle olevansa odottamassa tämän asunnossa naisen saapumista kotiin. Voit varmaan ymmärtää, että olin täysin sekaisin ja järkyttynyt hänen toiminnastaan. Aivan kuin meidän pitkäaikainen liittomme ei merkitsisi mitään.

Tuntui myös käsittämättömältä, kun terapeuttini kiteytti kertomaani todeten minulle, etten siis rakasta miestäni enää, kun kerroin mieheni lähtenee yht’äkkiä toisen naisen matkaan. Täydellisen hämmennyksen vallassa osasin vastata, etten tiedä. Tuntui käsittämättömältä, kun siskoni ihmetteli ”voiko olla totta”, kun kerroin mieheni olleen suuri ensi-ihastukseni ja rakkauteni kohde. Miten niin tuo asia olisi kadonnut tai muuttunut, jonka hän tiesi hyvin? Tunsin melkein itseäni petettävän kun uusi ystäväni kertoi minulle, ettei muistele pitkäikäistä kumppaniaan, vaan on huojentunut ja helpottunut erostaan koska ei rakastanut. Olenkin tullut siihen tulokseen, ettei rakkaus oikeasti tarkoita mitään, ei hyvää ainakaan. Välittäminenkin on paljon merkittävämpi asia.

Oli kai vain niin, että vain minä tunsin ja kärsin. Olin siis erilainen? Olin niin sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään. Minun oli äärettömän paha olla. Ihmettelin, elänkö ja olenko hereillä, sillä elämä oli painajaismaista. Huomasin itkeneeni kolme vuotta joka päivä lääkityksestäni huolimatta. Heräilin öisin omaan huutooni tai jonkun läheisen huutounestani herättelemänä. Kerroin terapeutille asiasta, mutta hän ei sitä kommentoinut. Myöhemmin luin jostakin, näiden unien johtuvan traumaattisesta kokemuksesta. Jokaisessa painajaisessani mies oli ilmeetön ja tunnoton ja kuin ollen toisessa todellisuudessa, vaikka yritin epätoivoisesti saada häneen yhteyttä. Se oli enemmän tunnetta kuin unikuvaa. Unissa oli mieleenpainuvinta vain hänen silmänsä, jotka olivat kylmät, ilmeettömät ja katsoivat ohitseni. Kuvaisin sitä kuin sadun lumikuningatar olisi vienyt Kain matkaansa.

Vilkaisin juuri satua netistä ja huomasin miten hämmästyttävän hyvin tuo kuvaavaan kaikkea kokemaani: >Kesällä peilin sirpaleita joutuu Kain sydämeen ja silmiin. Kain luonne muuttuu: hänestä tulee ilkeä ja epäkohtelias. Hän tuhoaa hänen ja Gerdan istuttaman ruusupenkin, eikä välitä enää Gerdasta tai isoäidistään, koska pitää heitä rumina. Ainoa asia mitä hän pitää kauniina, ovat lumihiutaleet.
Seuraavana talvena hän suuntaa kelkallaan markkinoille ja näkee suuren vaunun, jota Lumikuningatar ajaa. Lumikuningatar nostaa Kain vaunuunsa ja suutelee häntä kahdesti: ensimmäisellä kerralla puuduttaakseen hänet kylmältä ja toisella saadakseen hänet unohtamaan entisen elämänsä. Hän ei suutele Kaita kolmatta kertaa, koska se tappaisi hänet. Suudelmien seurauksensa Kai lähtee Lumikuningattaren mukaan.>

Mieheni kertoi uuden suhteensa alkaneen työpaikan kesäpäivillä. Kun ajattelen aikaa taaksepäin, niin hänestä tuli äreä, ilkeä ja välinpitämätön. Kaikki mitä olin, oli hänen mielestä jotenkin huonoa. Hän ei välittänyt pitää lomia kanssamme. Tuntui siltä, että työ vei hänen kaikki hänen energiansa. Minä yritin tukea häntä ja helpottaa tätä stressiä, mutta todellisuudessa hän eli kiihkeää suhdetta ja oli mitä toimeliain töissään saaden paljon aikaan. Sitä kesti siihen hetkeen asti, kun kaikki hänen kauhistuttava kaksoiselämässä alkoi vyöryä päällemme. Todellisuus rikkoi meistä jokaisen läheisen mielikuvan hänestä, sekä muutti elämämme täysin toisenlaiseksi, kuin mitä olimme koskaan osanneet edes kuvitella. Vain hän näytti olevan tämän kaiken keskellä tyyni, mutta pääosin tavoittamattomissa. Hän eli ja käyttäyti, niin kuin meitä ei olisi koskaan edes ollut. Meidän yhteinen ystävämme kertoi minulle, miten kummalliselta oli tuntunut, kun mieheni oli kertoilut asioita, mitä uudesta naisensa kanssa oli tehnyt, kuin minua ja meitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Elin täysin käsittämättömässä ja kaaosmaisessa tilanteessa. Työttömyyteni esti minua muuttamasta ja tekemästä suuria ratkaisuja. Oli vain valittavana huonoista vaihtoehdoista toinen toistaan huonompia. Mieheni ei myöskään tehnyt mitään eron edistämiseksi. Kodistamme hän totesi, että hän halusi, että hänelläkin oli koti jossakin. Uskon hänen halunneen pitää minua varalla, jos uusi elämänsä ei onnistuisi. Hän pysyi kuitenkin uuden naisystävänsä luona eläen uutta elämäänsä ja ollen vain tyrmistynyt siitä, jos olimme hänelle vihaisia. Hän uskoi, että olin yllyttänyt kaikki häntä vastaan. En saanut häneen yhteyttä, en hyvällä, en pahalla. Join öisin itseni humalaan ja laitoin tuskissani vihaisia viestejä. Kun hän ei reagoinut niihin, purin vihaani hänen naisystäväänsä haukkuen häntä rumin sanoin. Aamulla sain häneltä kysymyksen ”oliko vielä jotain sanottavaa”. En välittänyt siihen selvin päin mitään vastata tai pyytää anteeksi, mutta sillä seurauksella, että hän haki lähestymiskieltoa.

Otin virkavallan yhteydenoton vastaan järkyttyneenä. En ollut häntä koskaan ollut edes yrittänyt lähestyä, tai sellaista edes ilmaissut, olin vain haukkunut, mikä sekin on siis tietenkin kiellettyä. Sain teostani kuitenkin vain varoituksen, kun vuodatin minua haastatelleelle poliisille koko järkyttävän tilanteen mistä viestini olivat johtuneet, ja miten aviossa kanssani oleva puolisoni pakoili asioiden selvittelyä tämän naisen luona. Kuulin liikutuksen ja myötätunnon tämän poliisimiehen äänestä. Tulin jotenkin pohjattoman surulliseksi ja liikuttuneeksi, kun tajusin hänen ymmärtävän tilanteeni. Sellainen ymmärrys vaatinee omakohtaista kokemusta, tai sitten hän oli äärettömän ammattitaitoinen, en tiedä. Tämä poliisimies oli kohtaamistani henkilöistä toinen, joka osoitti minulle ymmärrystä ja huolehtivaa myötätuntoaan. Nämä kaksi myötätunnon ilmausta laukaisivat minussa täysin odottamattomat ja syvät liikutuksen tunteet. Vaikka itkin päivittäin, olivat tunteeni jotenkin tukahdutettuja. Myötätunnon ymmärryksen myötä tunsin kuin saaneeni luvan surra itseni ja todetun oikeaksi, että minua kohtaan on tehty väärin. Nämä sanat aivan kuin avasivat portin ja kosketuksen minun silloiseen suljettuun ja valtavaan suruun. Ne kyyneleet jotka vuodatin valtoimenaan, olivat puhdistavia ja helpottavia, toisin kuin niissä tilanteissa, joissa välteltiin käsittelemästä miehen tekoa minua kohtaan.

Sen miten koin oman terapiani, kuvaisi hyvin sana tukahduttaminen. Minun piti tukahduttaa tunteeni jotta pystyisin toimimaan siinä tilanteessa, pitää hyvää huolta ensisijaisesti itsestäni ajattelematta muita. Minä ajattelin kuitenkin kaikkia muita ja yritin suojella heitä esittämällä vahvaa ja salaamalla miehestäni kuulemia käsittämättömiä asioita. Se on ollut varmaankin hyvä ja toimiva ratkaisu sillä hetkellä, mutta minun sisälle on jäänyt huutamaan koko ajan ääni, joka haluaa tietoa. Miten minun olisi pitänyt toimia siinä tilanteessa, jotta olisin voinut pitää koossa oman, perheen ja läheisteni elämän? Miten toimia sellaisen puolison kanssa, jonka päässä vain naksahtaa? Näin sattuu harvemmille naisille, sillä suurin osa naisista on niitä, jotka ovat ensimmäisenä eroamassa miehistään. On monia syitä, ettei meillä ole ääntä ilmaista itseämme tai mahdollisuutta saada apua. Jotakin hyvin epäluonnollista paketoidaan normaalin elämän nimiin. Sellaiselta minusta tuntuu.

Kiitos että vastailla vaikka kiirettä näin jouluisin pitää, sillä sinun surusi on minun vertaistukeani, vaikka asioista on jo kulunut paljon aikaa. Varmaankin johtuu tästä joulusta, että tunteet ja muistot nousevat niin pintaan. Yksi kamala kokemus siitäkin olisi kerrottava, mutta näilläkin saa jo ähkyn. Parempi minun säästää ähkyä jouluherkkuille 😋

Kiitos teille vastauksista! Vaikeaa on, loistavasti olet toiminut!
Juuri noin se kommunikointi on hyvä hoitaa ja vaihtaa aina vaan takaisin se keskustelu aiheeseen. Meilläkin on pari vääntöä ollut asiasta ja yritän keskustella juuri noin.

Meillä eron nyötä miehestä on tosiaan kuoriutunut ihan uudenlainen tyyppi tai ainakin esittää mulle semmosta. Vaikka lapset viettää isäviikonloput sen naisen kotona, mies siellä kokkailee ja leikittää lapsia. Viimeisimpänä kertoi ostaneensa tyttärelle alusvaatteita ja yöpuvun. Esikoisen suusta kuului totuus, isä räplää puhelinta aamulla heti herättyään ja illalla nukkumaan mennessään, eli ihan samaa käytöstä mitä meillä oli vuosikaudet kotona. Kuinka moni nainen oikeasti katsoo semmosta (poislukien minä).

Sit meillä on tätä, että mies haluaa tulla tänne kotiin tekemään jotain nikkarointijuttuja ja muita huoltotöitä (omakotitalo) aina säännöllisin väliajoin ehdottaa. Ja aina kieltäydyn ja sanonkin että tässä osoitteessa on hänen tehtävät tehty. Mulle ei avaudu tämä juttu ollenkaan, eroamassa on ihan selkeästi ja silti tämmöstä. Yrittää esittää kilttiä ystävää. Mä en tämmösen tempun jälkeen koskaan ole hänelle enää ystävä ja tottakai pienessä päässäni mietin että eikö se nyt oikeasti tajua mitä se on mennyt tekemään?

Tuo poliisijuttu kuvastaa just sitä, että Suomessa voi toimia noin oikeasti. Äärimmäisen törkeästi rikkoen toisen ihmisen koko elämän, itsetunnon ja romahduttaa hänet pitkäksi aikaa. Ihan tosta vaan, joku kriisi vähän päässä pyörii eikä apua voi siihen hakea muualta kun deittipalstoilta. Ja sitten se oikea rikollinen hakee jotain lähestymiskieltoa. Aivan naurettavaa.

Mulla on kans jotenkin outo tunne, että pitää tukahduttaa tunteita. Miehen kanssa jos vähänkin tulee asiasta puhetta, hän hiljenee ja vaihtaa puheenaihetta. Eli ei suostu ottamaan yhtään vastaan mun surua ja tuskaa. Sukulaisten kanssakin pitää esittää reipasta ja rohkeaa. Ihankun tää tilannne olisi ihan ok ja olisin päässyt tästä yli.

Nyt päätin itsekseni kuitenkin, että vuosi 2018 on mun elämässä se vuosi kun haen muutoksia. Mulla on haaveita pitkältä ajalta mun elämässä ja lähden toteuttamaan niitä. Liittomme aikana mies ei ole koskaan tukenut mua mun omissa asioissa niin nyt se ei enää ahdista mua samalla tavalla. Että ihan itse on vastuussa omasta elämästään ja tekemisistään. Jotain positiivista edes🙂🙂

Tiedättekö miten reipas kolmen mamma vietti jouluaaton? Menin appivanhemmille ja lasten isäkin tuli sinne. Lasten vuoksi suostuin tähän järjestelyyn. Otin rauhoittavaa etukäteen ja sehän meni hyvin. Pääasiassa käyskentelin toisessa huoneessa kuin exä ja oikeastaan ainoat ajatukset hänestä olivat sääli ja iljetys. En kommunikoinut hänen kanssaan ollenkaan.

Exä ensimmäisenä tullessaan kaivoi tabletit ja pelit esiin lapsille ja jouduin puuttumaan samantien, kahteen kertaan asiaan. Toisella kerralla meni perille isälle ja lapsille, että on tultu kyläilemään ja Jouluna vietetään aikaa yhdessä perheen kanssa eikä pelejä vaivaten. Keskimmäinen lapsi kertoi, että isä ei anna uuden naisen luona pelata ollenkaan, minua lähinnä nauratti että itsekin laiteriippuvainen mies siellä esittää ihan jotain muuta mitä on. Eiköhän se totuus pian ala valjeta 🙂

Yleensä heidän suvussaan miehet sulkeutuu jauhamaan jostain remppahommista ja naiset on keskenään, mutta koska exällä ei eron myötä ole enää remppahommia, niin hänellä ei oikein ollut juteltavaa edes omien vanhempiensa kanssa. Lähinnä istuskeli lasten seurassa. Mä taas nautin seurasta, juttelin appivanhempien ja exän siskon kanssa vähän kaikesta ja jotenkin tuntui taas, että meillä on aika välittömät välit, onneksi.

Joulupukki kävi ja toi pirusti lahjoja, tuntui että nyt määrä ei oikein kohdannut ehkä lasten tarpeita vaan tuli vähän semmosia hutiostoksia. Mutta tänne kotiinkaan ne kaikki kannettiin.

Minusta ex ei vaikuttanut mitenkään onnelliselta. Hiljaiselta ja vetäytyvältä kylläkin. Lapsille lässyttää (jopa koululaiselle) ja esittää semmosta ihme roolia, mutta muuten ei kyllä ulkonäön perusteella uskoisi, että siinä on onnellinen ja rakastunut mies. Mutta selvisin voittajana, ei juurikaan ahdistanut ja tosiaan säälin koko miestä. Samat vaatteet kesät-talvet ja jopa jouluksi ei viitsi pukeutua juhlavasti. Ihmettelen mielessäni, että tuotako tyyppiä olen katsellut kaikki nämä vuodet.

Hei kolmenmamma ja muut

Nyt on Joulu selätetty ja voinette arvata ettei se meillä sujunut exän suunnalta suunnitelmien mukaan. Hommanhan piti mennä niin, että nuorempi lapsi menee hänen kanssaan ruokailemaan isovanhemmille jonka jälkeen lähtee isälleen yökylään uuden naisen kotiin. Miten tämä homma sitten menikään lapsi aloitti jo aamupäivällä pohdinnan josko ei menisikään ihan yöksi kun on ollut vähän lämpöä ja yskää koska isänsä antoi edellisenä viikonloppuna pyöriä kavereiden kanssa märissä vaatteissa lumihangessa neljä tuntia. No sovittiin lapaen kanssa, että viettelusi sitten ruuan jälkeen illan isänsä ja tämän naisystävän luona ja tulisi yöksi kotiin. Hämmennys oli kovin suuri kun lähdettiin oman nykyiseni kanssa kävelylle ja isä kurvaa noin tunti siitä hetkestä kun on lapsen hakenut vastaan autolla lapsi kyydissä. Kovasti vielä exä vilkutteli vastaanajaessa ja tööttäili kun tuli meiltä poispäin meidän seläntakaa. Kävelylenkin jälkeen selviteltiin sitten tilannetta tämän teini ikäisen lapsen kanssa ja selvisi ettei hän ollutkaan voinut mennä isänsä luokse koska isällä ja uudella naisella oli niinpaljon suunnitelmia iltapäivälle mm. pulkkailua naisen 6v lapsen kanssa ja isähän ei tietenkään voinut jäädä tämän oman sairaan lapsensa kanssa sisälle vaan hänen piti päästä esittämään huippu isäpuolta sinne pulkkamäkeen. No oli sitten keksinyt tällaisen mahtavan ratkaisun korvaukseksi mahdollisesti omalle lapselleen aiheuttamastaan mielipahasta ettei koko joulun pyhinä viettänyt minuuttiakaan aikaa lapsensa kanssa. Lapsi oli kutsuttu sitten seuraavana päivänä kahville isovanhempiensa kanssa tämän uuden naisen kotiin eli isovanhemmat haki käytti kahvipöydässä istumassa ja toi takaisin.

Voinette uskoa minkälainen savupilvi nousi minun päästäni tämän kaiken jälkeen. En voi käsittää millainen ihminen sanoo omalle lapselleen suoraan päin näköä, että sori et nyt oikein mahdu kuvioon kun pitää mennä pulkkamäkeen jonkun ihan ventovieraan mukulan kanssa.

Nyt loppuu kyllä sitten ihan kaikki leikkiminen. Jatkossa en tule suostumaan yhteenkään viikonlopputapaamisen vaihtoon jota exä ehdottaa. Pitäköön niinä mitkä on sovittu tai olkoot pitämättä ollenkaan. En myöskään jatkossa enää tule ehdottelemaan loma aikoina, isänpäivänä, jouluna tai minään muunakaan ylimääräisenä päivänä, että ottaisi lastaan. Nyt olen vuoden niin tehnyt ja koskaan ei ole sopinut ja tätä kurapaskaa on vaan tämä pettäjä jättäjä meidän silmille heittänyt. Nyt riittää. Tähän voisi tietenkin lisäbonuksena vielä lisätä, että joululahjan antoi tuolle toiselle täysikäiselle joka on lähes 20v häntä isäkseen kutsunut ja tekstarilla toivotti aattona hyvää joulua siinä kaikki. Ei suinkaan kokenut velvollisuudekseen edes soittaa tai edes nopeasti tavata tätä jo aikuista lasta.

Tämä on niin järjetöntä. Onneksi meillä muuten oli oikein mukava joulu. Pelattiin porukalla lautapelejä ym. Aattona isompi oli vähän itkuinen kun tuntui niin pahalta hänestä, mutta saatiin mieliala hänelläkin onneksi nousemaan siitä. Minä en koskaan tule käsittämään näitä tapahtumia ja varsinkaan sitå, että joku voi tehdä tuollaisia temppuja ja sitten vielä käyttäytyä noin sikamaisesti täysin viattomia lapsia kohtaan, koska lapsiahan hekin ovat vaikka ovatkin jo isoja.

Tästä lähin olen päättänyt ruvets suunnittelemaan elämää ihan täysin itsekkäistä lähtökodista toki lapset huomioiden. En todellakaan aio tuntea pienintäkään huonoa omaa tuntoa mahdollisen paikkakunnan vaihdoksen tai muunkaan takia kyllä ne junat ja bussit kauempaakin kuljettaa noin vähäisiin tapaamisiin kuin mitä tämä itseään isäksi kutsuva henkilö on ne halunnut lapsiinsa rajata.

Uusi vuosi saa nyt tulla minä olen valmis vahvempana ja viisaampana kuin koskaan ennen

Heipä vaan kaikille! Voitte jokainen onnitella itseänne siitä, että olette selvinneet kaikkein tärkeimmästä vuoden suurimmasta "perheen juhlasta"!

Kyllä sinä Kolmenmamma olet toiminut viileän rauhallisesti. Tiedän tuon tunteen, kun suku on ympärillänne ja teillä kahden välissä on läpinäkymätön muuri. Se tuntuu todella pahalta. Sydäntä puristaa, mutta on pakko jaksaa lasten ja läheisten takia. Samanlaisia Jouluja olen viettänyt 1,5 sanoisin. Viimeisempi niistä oli sydäntä särkevä sekä minulle että anopilleni, joka poikansa järkyttävän toiminnan omin silmin todistaneena koki elämänsä järkytyksen. Hänen oli luottanut poikaansa niin paljon, suvun apuun ja tukeen heikoimmilla hetkillä. Oikeastaan me kaikki luotimme. Hän oli tapaus, josta sanottiin, "ettei koskaan olisi voinut uskoa".

Sitä joutuu kyllä ihmettelemään, mitä näiden miesten päässä liikkuu. Pelkäävätkö sitä, että jos joutuvat keskustelemaan vaimonsa kanssa, joutuvatkin pakolla ja tahtomattaan uudestaan parisuhteeseen? Vai onko heidän päänsä kuin tyhjä onkalo tai ajatukset sekavina siitä, mitä ihmettä tekevät ihmisten kanssa, joita hädin tuskin tuntevat? Pelkäävätkö ehkä sitä, että salassa järjestelemänsä taloudelliset asiat tulevat julki? Pelkäävätkö menettävänsä kasvonsa ja arvonsa, vaikka kaikki ruma on jo nähty?

Valitettavasti näihin yksittäisiin kysymyksiin ei löydy vastausta, koska kukaan perheensä hylänneistä ei kerro näistä jälkikäteen. Nämä ihmiset eivät halua, eivätkö tai tahdo puhua tuntemuksistaan, joita tuskin itsekkään hyväksyisivät muiden tekemänä. Niistä olisi kuitenkin apua. Apua siihen, että ymmärtäisi ja osaisi suhtautua oikein. Miten ehkä tekisi elämästä kaikille elettävämmän ja etenkin itselleen. Miten ehkä auttaa. Näihin liittyy aina se kolmas osapuoli, joka tehokkaasti estää selvittelyn tai auttaa pahentamaan tilannetta. Miksi he kokevat onnensa olevan tärkeämpää, kuin toisen ihmisen lasten, perheen ja kaikkien läheisten elämän inhimillisyyden?

Miten tahansa, mutta Leijonamielen kirjoitusta lukiessani yhä selkeämmin näyttää siltä, ettei koskaan tule estellä puolison eroaikeita. Vain sillä tavoin voidaan antaa eroa pohtivalle tilaa ajatuksilleen. Se onkin sitten eri asia, miten hylättyä tuetaan siinä asiassa. Mielestäni kehotukset ajatella itseään ja tukea isää, ovat silkkaa ajattelemattomuutta. Tai näinhän se on, ettei se kuulu nykyajattelun mukaiseen tukemistapaan. Luulisi kuitenkin, että psykologiaa on tutkittu sen verran, että traumaattinen kokemus huomioidaan, sillä näissä tapauksissa ei puolisoilta minkäänlaista tukea saada 😑❓

Kyllä se jouluaatto oli voimaannuttava! Mun on pakko myöntää, että kun selvisin siitä, niin selviän mistä vain. Eroprosessimme on vihdoin siinä vaiheessa, että ”alkaa tapahtua”. Tänään siirsin vakuutukset nimiini, lakimies valmistelee osituspaperin ja lastenvalvojan kanssa on mies tehnyt ehdotuksen elatusmaksuista johon en ihan täysin tyytyväinen ole, mutta pian sekin on lähellä päätöstään.

Jossain vaiheessa kysyin exältä, että miksi se hidastelee asioiden kanssa ja sain vastaukseksi, että näillä asioilla on tapana venyä. Ei kai ne mihinkään veny, ellei tahallaan venytä? Mutta meidän kohdalla ero on kohta lopullinen ja saan exältä kotiavaimet kokonaan itselleni. Alan pikkuhiljaa näkemään jo tulevaisuuteen, suunnittelemaan ja toteuttamaan ideoita.

Exän jatkuvaan kyläilypyyntöihin kysyin häneltä, että yrittääkö viestittää haluavansa takaisin kotiin, no eipä ole ehdottanut enää vierailuja tänne 🙂

Lapsilta kuulen ihmeellisiä juttuja miehen uudesta elämästä. Väkisinkin tulee mieleen, että mies esittää siellä uudelle naiselle jotain ihan muuta mitä todellisuudessa on. Nähtäväksi jää, kuinka todellinen ja pitkä suhde siitä loppujen lopuksi kehkeytyy. Mulla on ollut nyt jo jonkun aikaa ”tunne”, ettei siellä kaikki ole ihan kohdallaan. Mutta kun mieheltä itseltään en saa mitään tietoa tietenkään, niin arvaukseni voi myös mennä aivan metsään.

Itse olen myös tavannut erään toisen miehen. Otan asian varovaisesti, mutta silti vakavasti. Olen puullanpäähän lyöty, että Suomesta löytyy miehiä jotka osaavat tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja kasvattaa lapsensa ja ovat ylipäätänsä kiinnostuneita muustakin kuin omasta navasta ja viihtyvyydestä.

Kieltämättä tuli hetkeksi aikaa semmoinen olo, että olen elänyt tynnyrissä. Ydinperheen nimissä sietänyt niin paljon, että melkein hukkunut sinne tynnyriin. On ollut mukava suunnata edes hetkeksi ajatukset ihan muualle ja huomata hymyilevänsä välillä itsekseen. Ja että tulee niitä hetkiä, kun ei enää edes muistele millaista oli exän asuessa vielä täällä kotona.

Mutta alkaa tuntumaan siltä, että alan olemaan voiton puolella. Meillä ei ole mitään pakollisia kohtaamisia yhdessä, lasten vaihdot tapahtuvat nopeasti ovensuussa ja viestejäkin tulee enää harvakseltaan. Kotia sisustelen pikkuhiljaa uuden näköiseksi ja suunnittelen ensi vuotta.

Exästä en ole saanut siis mitään irti ja pikkuhiljaa huomaan miettiväni asioita vähemmän ja vähemmän. Toki mieleen palautuu välillä juttuja, esimerkiksi viime kesältä, jotka hämmentävät ajatuksia. Kuukautta ennen eroilmoitusta katselimme venettä perheelle, samoihin aikoihin mies oli hommaamassa lapsellemme jollaa jotta opettais häntä purjehtimaan. Semmosia asioita, joita ei ehkä mieti jos on juuri eroamassa. Että kyllä se aika salamasuhde loppujen lopuksi oli, mukavasti juuri yhteisen kesäloman päätyttyä tuli eroilmoitus. Jotkut vain kykenevät siihen. Se oli radikaali päätös yli vuoden muhineelle henkilökohtaiselle kriisille eikä hänellä ollut missään vaiheessa halua tai aikomusta edes jakaa murheita minun kanssa vaan etsi päämäärätietoisesti keskustelukumppania ja seuraa netistä.

Anteeksi en voi antaa varmaan koskaan. Välimme eivät tule koskaan olemaan läheiset. Luotanko häneen? No en todellakaan. Arvostanko? No enpä juuri.

Olen tätä uutta naistakin paljon pohtinut kun esikoinen kysyi, että enkö halua tavata (no en halua) häntä. Että millainen nainen rikkoo oman perheen ja tulee toiseen perheeseen iskemään miestä jolla on pieniä lapsia. Nainen mainostaa itseään avarakatseiseksi, mutta minulla on mielessäni vähän vähemmän mairittelevia nimiä. Millainen nainen tulee tyrkyllä lasten eteen 6 päivää sen jälkeen kun lasten isä on lähtenyt kotoa. Pussailee lasten edessä ja nukkuu miehen vieressä vaikka lapset ovat läsnä. Haluanko olla yhteydessä edes semmoiseen ihmiseen, haluanko että hän kuuluu elämääni?

Mutta kun nämä asiat olen käynyt päässäni läpi, niin huomaan vapautuvani niistäkin murheista. Määritellyt suhteeni näihin ihmisiin, niin johan oli helpottaa. Ei tarvitse yhä uudelleen palata pohtimaan asioita vaan tosiaan suunnata sitä energiaa tulevaisuuteen.

Mutta tottakai tämä traumaattinen kokemus vaikuttaa pitkälle elämään ja tuleviin ihmissuhteisiin. Pitää yrittää vaan olla avoin ja puhua, puhua, puhua.😳

Tsemppiä teille! Vaikeaa on, päätöksesi on hyvä ja mullakin aika samoja ajatuksia. En mieti exän roolisi isänä enkä siihen juurikaan myöskään puutu. Neutraalisti vaan.

Hienoa kolmenmamma, että teillä alkaa nuo käytännön asiat pikkuhiljaa järjestymään. Niinkuin itse totesit ne ei hidastu jos ei joku tahallaan niitä hidasta. Meillä kaikki sujui hyvinkin vauhdilla kun minä lähes höyryjyrän lailla hoidin shokissani käytännön asioita ja exällä oli vaan valtava kiire päästä juridisesti eroon varmaan juuri näyttääkseen näille uusille naisilleen kuinka valtavan tosissaan heidän kanssaan on.

Tuo on taas mielenkiintoista havaita kuinka meilläkin ex esittää uudelle naiselleen jotain ihan muuta kuin on. Niin on innoissaan menossa pulkkamäkiin ym kun aiemmin jos meillä vierailikin pienempiä lapsia oli heti sitä mieltä, että ovat kovin rankkoja ym ym.

Tässä olen kyllä hyvin hämmentyneenä seurannut sivusta näiden omien ex appivanhempienkin touhuja. Hehän eivät siis edes missään vaiheessa pojalleen voineet sanoa mitään negatiivista näistä hänen touhuistaan ja jo kesällä iloisesti kyläiltiin uuden miniän luona. Toki samaan aikaan kannetaan tänne joulukukkaa ja udellaan lapsilta mitä uudenvuoden suunnitelmia meillä on jotka toki raportoidaan exälle suoraan sitten. No on tästä seurannut vähän hullunkurisiakin käänteitä ex anoppi kun pölähti tänne aattona joulukukkineen niin minun uusi kumppaninihan oli toki paikalla myös siinä sitten sellainen mukavan kiusallinen esittelyhetki koettiin. Kyllä me saatiin siitä pikkuisen hupia revittyä jälkeenpäin.

Minä hämmästelen tässä kuviossa kyllä todella paljon näiden naisten osuutta. Ensimmäinen kun oli kuitenkin ihan nuorisotyön ammattilainen ja itse kokenut eron pettäjämiehestä niin silti halusi olla rikkomassa minun perhettäni. Olinkohan minä hänen mielestään jotenkin ansiottomasti saanut kaiken mitä minulla oli ja hänelle olisi kuulunut osa. Väkisinkin jäi kuva, että ihan kateellisuuttaan halusi minun elämäni. Voi voi kun se todellisuus olisi joskus selvinnyt ettei meillä olisi ollut mitään valmista ilman minua 100 aloitettua projektia kylläkin. Tämä toinen vaikuttaa enemmän sellaiselta koiramaiselta joo joo tapaukselta mikä tekee kiltisti mitävaan exä keksii pyytää. Siinäkin vaan ihmettelen ettei puntit yhtään tutise kun näkee vierestä miten exä näitä lapsia kohtelee. Toki totuushan on varmaan se ettei tämä nykyinen tiedä yhtään mitään mistään ja exä vaan selittää jotain satuja hänelle. Tuskin kovin moni nainen jaksaisi olla kauhean innoissaan miehestä joka viestittelee jo lähes vainoamiseen asti ex vaimolleen.

Mutta hei kolmenmamma ihanaa jos olet löytänyt itsellesi jotain sutinaakin. Sitä olet ehdottomasti ansainnut. Liikaa saa lukea näissä yhteyksissä tarinoita joissa naisten itsetunto ja luottamus uusiin miehiin murskaantuu niin totaalisesti etteivät uskalla ruveta enää mihinkään kenenkään kanssa. Me ollaan todellakin omat uudet prinssimme ansaittu menee syteen tai saveen. Sen verran nyt voin kokemuksella varoitella, että jos exäsi ei tiedä uudesta niin suosittelen varmistamaan ettei ole pieniä korvia kuulemassa kun asia hänelle selviää. Meillä ainakin aiheutti sellaisen p... myrskyn, että olisin suonut kyllä sen kuulemisen jäävän lapsilta väliin. Kun eihän se näille pettäjä jättäjille tokikaan sovi, että ex vaimokin jatkaa sitä omaa elämää vaikka minullekkin kovin toitotettiin, että etsi sinäkin joku ja jatka elämääsi. Kas kumma kun se ei nyt sitten sovikkaan oikein kivasti.

Pitänee valaa tina tänävuonna kun sitä viimeisen kerran saa luvallisesti tehdä. Jos siinä sitten olisi paljon sitä rakkautta ja rikkautta 😍

Vuodenvaihde oli ja meni. Elin toivossa, että asiat oltaisiin saatu päätökseen, mutta niin mies vaan vitkastelee. Ositus on tehty mun lakimiehen johdolla ja nimet vain puuttuvat, mutta elatussopimuksen en voinut poskettoman ehdotuksen vuoksi laittaa nimeä alle. Mies kieltäytyy osallistumasta lasten harrastuskustannuksiin, lapset on jo vuosia näitä harrastaneet ja aina ennenkin niihin on ollut varaa. Taitaa uusi elämä uuden naisen kanssa niin paljon houkuttaa, ettei omille lapsille haluta mitään ylimääräistä tarjota.

Esikoisen kanssa on joulukuu ollut todella vaikea. Reppana alakoululaisten poika on aina nahistelut sisaruksien kanssa, mutta tilanne paheni aika väkivaltaiseksi ja hänen kielenkäyttöön tuli kiroilua. Tuli tilanne julkisella paikalla ja nyt sitten meistä on lasutkin tehty. Saa nähdä saammeko jotain apua, olen yrittänyt apua saada aika paljon hänelle. Isä ei tunnusta näitä ongelmia tai ainakaan että näihin mitään apua kannattaisi hakea. Minua ahdistaa se, että joudun edelleen eron jälkeen tämän lasten isän kanssa puimaan näitä lasten asioita. Koko liittomme aikana häntä ei minään kiinnostanut ja kaikki yritykseni auttaa lapsia kaatui siihen, ettei isä sitoutunut. Nyt en millään enää halua isän kanssa istua näitä samoja asioita pyörittelemään. Ahdistaa muutenkin, että joudun lasten lisäksi rajaamaan aikuista miestä ulos elämästämme. Kaikenlainen kiusanteko vie mun henkistä jaksamista ja se näkyy meillä sitten kotona omassa jaksamisessa (mihin lapsetkin reagoi).
Odotan kovasti, että kaikki muut eroasiat ovat hoidettu, sen jälkeen lopetan yhteydenpidon kokonaan poislukien tapaamisasiat. Kunpa se olisi pian!

Vaikeaa on, tajusin juuri, että silloin kun minä olen saanut omasta erostani kuulla, sinulla oli tämä vaihe menossa mitä minulla nyt. Näin se aika vie eteenpäin. Minullakin alkaa nyt olemaan puoli vuotta jo takana.

Pikkuhiljaa, luojan kiitos pikkuhiljaa, alkaa näyttää siltä että virallinen ero rupeaa olemaan paketissa. Minun on nyt ihan pakko sanoa, että olen kuitenkin katkera. En tiedä katoaako tämä katkeruus koskaan? Kun ajattelen, että exä teki tämän kaiken ihan yksin, kommunikoimatta mun kanssani, kriiseili, pohti avioeroa, haki netistä uuden naisen, päätti erota, laiminlöi ja kohteli kaltoin lapsia joka välissä. Ja eron jälkeenkin toiminut äärimmäisen itsekkäästi, riitelee jokaisesta eurosta viimeiseen asti. Huonona päivänä lähettelee veemäisiä viestejä, vihjailee ja jopa uhkailee.

Minä jäin pyörittämään lasten kanssa arkea, joudun kertomaan ja selittämään lapsille mitä tapahtui ja kuunnella heidän hiljaisia pyyntöjään, että voisiko isä tulla takaisin. Ja nyt kun lapset oireilee, avun hakemienkin on mun vastuulla, isä lähinnä keskittyy oireiden vähättelemiseen. Tuntuu vaan, että tämä on liikaa. Että mä en jaksa. Mulla ei ole ketään keneen tukeutua, ystäviä en uskalla yhtään enempää kuormittaa. Kuvioon tulee nyt taas sossut ja mua ahdistaa ihan hirveästi, että minua taas arvioidaan. Me ollaan saatu monenlaista apua, mutta mikään ei ole oikein riittänyt. Joulukuu oli tosi vaikeaa esikoisen kanssa, nyt viikon verran on ollut ihan puhdasta ahdistusta, semmosta kun vatsassa kiertää eikä henkeä saa. Kun tajuan, että mun voimat on rajalliset ja en pysty auttamaan lapsia niin paljoa mitä haluaisin.

Mitä on puolen vuoden päästä odotettavissa?

Kolmenmamma kirjoitti 8.1.2018 12:22

Vaikeaa on, tajusin juuri, että silloin kun minä olen saanut omasta erostani kuulla, sinulla oli tämä vaihe menossa mitä minulla nyt. Näin se aika vie eteenpäin. Minullakin alkaa nyt olemaan puoli vuotta jo takana.

Pikkuhiljaa, luojan kiitos pikkuhiljaa, alkaa näyttää siltä että virallinen ero rupeaa olemaan paketissa. Minun on nyt ihan pakko sanoa, että olen kuitenkin katkera. En tiedä katoaako tämä katkeruus koskaan? Kun ajattelen, että exä teki tämän kaiken ihan yksin, kommunikoimatta mun kanssani, kriiseili, pohti avioeroa, haki netistä uuden naisen, päätti erota, laiminlöi ja kohteli kaltoin lapsia joka välissä. Ja eron jälkeenkin toiminut äärimmäisen itsekkäästi, riitelee jokaisesta eurosta viimeiseen asti. Huonona päivänä lähettelee veemäisiä viestejä, vihjailee ja jopa uhkailee.

Minä jäin pyörittämään lasten kanssa arkea, joudun kertomaan ja selittämään lapsille mitä tapahtui ja kuunnella heidän hiljaisia pyyntöjään, että voisiko isä tulla takaisin. Ja nyt kun lapset oireilee, avun hakemienkin on mun vastuulla, isä lähinnä keskittyy oireiden vähättelemiseen. Tuntuu vaan, että tämä on liikaa. Että mä en jaksa. Mulla ei ole ketään keneen tukeutua, ystäviä en uskalla yhtään enempää kuormittaa. Kuvioon tulee nyt taas sossut ja mua ahdistaa ihan hirveästi, että minua taas arvioidaan. Me ollaan saatu monenlaista apua, mutta mikään ei ole oikein riittänyt. Joulukuu oli tosi vaikeaa esikoisen kanssa, nyt viikon verran on ollut ihan puhdasta ahdistusta, semmosta kun vatsassa kiertää eikä henkeä saa. Kun tajuan, että mun voimat on rajalliset ja en pysty auttamaan lapsia niin paljoa mitä haluaisin.

Mitä on puolen vuoden päästä odotettavissa?

Hei Kolmenmamma,

Tunnistan hyvin nuo samat fiilikset joita koet sieltä omasta historiastani. Katkeruus on todellisuus, minun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan meistä tämän kokeneista voi väittää etteikö olisi jäänyt jonkinlaista katkeruutta näitä exiä kohtaan. On ihan täysin mahdotonta olla olematta katkera ihmiselle joka on niin julma, että pystyy tuollaisiin tekoihin. Luulenpa, että todellisuudessa olisimme paljon hullumpia jos emme tuntisi katkeruutta koska se tekee meistä inhimillisiä ihmisiä joilla on vielä omatunto ja tunteet normaalisti tallella. Kun muistelen tuota aikaa taaksepäin suunnilleen samaan vaiheeseen kuin missä olet muistan hyvin sen tunteen kun ajattelin etten kohta saa happea. En voinut käsittää, että ihminen joka oli ollut elämässäni lähes 20v kohteli meitä lasten kanssa niin törkeästi. Jotenkin olisin odottanut, että olisi edes sentään ollut hiukan kiitollinen siitä, että huolehdin lapsista hyvin kun hänellä oli kaikkea muuta niin paljon tärkeämpää, mutta ei kun ei. Ihmeellistä vihaa ja raivoa vaan tuli häneltä meille päin ja varsinkin minulle vaikka hän itse oli kaiken aiheuttanut ja käsittääkseni päässyt elämään juuri sitä unelma elämäänsä jota halusi.

En ainakaan itse voi väittää etten enää olisi yhtään katkera, mutta ehkä se ei enää vaan vaikuta minuun niin vahvasti. Olen ikään kuin luovuttanut ja lakannut yrittämästä ymmärtää exäni ajatuksia jos siellä päässä nyt oman egon ulkopuolelta sattuu mitään liikkumaan. Hyvänä esimerkkinä tästä sain nyt kolmannen kerran peräkkäin lapsen kipeänä takaisin isä viikonlopulta. Ensimmäisen kerran sain hepulin ja avauduin hänelle ja asia painoi minua ainakin viikon. Toisella kerralla olin vihainen ja asia painoi mieltä muutaman päivän en enää viitsinyt edes sanoa exälle mitään. Nyt viimeisellä kerralla tuli pieni kiukun puuska, mutta en enää ajattele asiaa vaan jatkan elämää ja arkea normaalisti.

Olen myös kokoajan yrittänyt sanoa exälle miten rankkaa tämä on ollut lapsille ja vastaukseksi on tullut heittoja ne on isoja jo, kyllähän lapset aina oirehtii erojen takia, sinä vain mustamaalaat minua siitä johtuu ongelmat ym ym ym. Osa noista asioista on varmaan ihan tottakin vaikka mustamaalausta en kyllä allekirjoita päinvastoin olen nimenomaan sitä pyrkinyt välttämään vaikka kuinka on tuntunut itsestä pahalta. Valitettavasti tuollainen vähättely kun ei poista sitä tosiasiaa, että hän on lapsille minun lisäkseni tehnyt ehkä lähes karmeimpia asioita mitä isä voi tehdä eli hylännyt heidät kuin lihapalan ensin yhden naisen takia ja sitten heti perään toisen eli vain omia mielihalujaan noudattaen. Ikävä kyllä me olemme äiteinä sitten asemassa jossa ne kyyneleet kuivataan ja päätä silitetään kun ns.isä vaan huitelee omien mielitekojensa mukaan. Kuten ammatti ihmiset sanoivat onneksi lapsilla on äiti no toki niinkin asia on, mutta mistäpä sitten revittäisiin meille äideille ne voimavarat kestää ja jaksaa tämä kaikki? En kyllä yhtään ihmettele ettei kaikki sitten jaksakaan onhan tässäkin maassa jo nähty mitä pahimmillaan näissä tilanteissa voi käydä. Ehkäpä tämä onkin oikeasti isompi yhteiskunnallinenkin ongelma kun ne todelliset tukiverkot puuttuu mitä tekee se äiti jolla ei ole niitä sukulaisia tai ystäviä apuna? Nämä kun ei ole mitään hetken juttuja vaan jo pelkästään toipumiseen menee hyvinkin pitkiä aikoja.

Voin nyt hiukan kertoa omasta tilanteestani kun kohtalailla alkaa olla tasan vuosi kulunut siitä hetkestä kun minulle kylmästi ilmoitettiin erohalusta ja siitä n.viikon päästä jäi sitten kiinni tästä sivu suhteestaan. Koen, että vuodenvaihde toi minulle vapauden. En luulekaan etteikö vielä yksittäisiä vaikeita päiviä olisi tulossa niin sinisilmäinen en enää ole. Kuten jo aiemmin kirjoitin olen ikään kuin luovuttanut exäni suhteen. En enää odota mitään häneltä jos nyt viitsii nuo muutamat viikonloput kuussa edes tuon biologisen lapsensa kanssa viettää edes jollain suht järkevällä tyylillä niin se riittäköön. Tehkööt lapsi sitten vanhempana päätöksensä itse miten haluaa suhdettaan isäänsä ylläpitää vai ylipäätään haluaako edes. Meidän välille tuskin mitään aitoa sopua tulee koskaan eikä ole tarvettakaan. Aion häntä sietää sen mikä on lapsen takia pakko, mutta muuten saa se rotta ryömiä sinne koloonsa missä milloinkin majailee ja minun puolestani pysyäkin siellä. Tältä suunnalta on enää koskaan turha odottaa mitään sympatioita vaikka saisi päänsä hoidettuakin kuntoon jossain vaiheessa.

Omassa uudessa elämässä on alkanut kuva kirkastua tulevaisuudesta uuden ihmisen kanssa kai me sitten ollaan sellainen uusio uusio perhe ajastaan 😀 Tulevaisuus tulee sisältämään sitten näillä näkymin muuttamista ja paikkakunnan vaihdoksenkin, mutta ehkä se vaan on meille ihan hyvästäkin. Lapset voi suhteellisen hyvin ja omakin mieli on alkanut rauhoittumaan. Olen myös huomannut, että osaan jo hitusen uskaltaa luottaa uuteen ihmiseen vaikka paniikki nappulaa painankin kovin helposti pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. Ihan parasta mitä tämä vuosi toi tullessaan oli sellainen lämmin läikähdyksen tunne joka kertoi, että ehkä olen todella kuitenkin nyt löytänyt rinnalleni ihmisen jonka kanssa elämää jatkaa ja uskallan jo luottaa hiukan enemmän siihen tunteeseen. Ystävät ovat olleet todella pitkämielisiä ja kuunnelleet ja jutelleet kanssani kaikesta koko tämän vuoden ajan ja todella nyt tiedän ketkä on niitä jotka elämän loppuun asti rinnalla tulee kulkemaan.

Kun sanotaan, että viimekädessä nämä isät eniten menettää niin tänä päivänä voin kyllä ihan aidosti sanoa, että eipä paljoakaan exän menetykset kiinnosta. Mutta se hinta jonka minä lapset olemme joutuneet tästä kaikesta maksamaan on todellakin ollut aivan kohtuuton. Toivon todella Kolmenmamma, että jaksat taistelusi taistella loppuun. Puhu niille kavereille vaikka tuntuu ettei enää niin innokkaita olisikaan koska kyllä aito ystävä ymmärtää sinun tilanteesi ja varmasti haluaa olla tukenasi. Jos nyt yhtään lohduttaa niin itse ainakin koen nyt elämän jo aikapaljon helpommaksi ja kevyemmäksi. Aika on kulunut niin kovaa vauhtia, että hyvä kun on perässä pysynyt ja toisaalta hyvä niin koska kyllä tuo aika kuitenkin se paras lääke tähän sairauteen taitaa olla tai ainakin itselle on ollut. Minä ainakin seuraan tiiviisti prosessisi etenemistä ja toivon voimia sinulle jaksaa kyllä jossain vaiheessa varmasti helpottaa vaikkei ehkä nyt siltä tunnukaan ☺️❤️

Katoaako katkeruus koskaan? En edes välitä kertoa kuinka monta vuotta olen ollut katkera. Luulen sen johtuvan siitä, että alkuun olin liian järkyttynyt ja piti vaan selvitä. Katkeruus kasvoi sitten pikkuhiljaa, kun sai perusasioitaan kuntoon ja uskalsi ajatella kokemaansa, myöntää joutuneensa läheisensä puolelta niin perin julmasti ja välinpitämättömästi kohdelluksi ja uskoa, ettei se ollut erehdys tai mielenhäiriö. Toisaalta joskus olen varma vieläkin, että ei mitenkään tervettä voi olla. Etsin siihen sitä vastausta vieläkin.

Se että pystyy kiduttamaan pikkueläimiä tai tappamaan mummonsa ilman tunnontuskia myönnetään sairaaksi. Se että hylkää perheensä, hyppää toiseen petiin, vähättelee lastensa ongelmia, ei välitä huolehtia näistä kunnolla, ei koe tunnontuskia puolisonsa tuskasta, ei välitä läheisten tunteista, onkin sitten etenkin mielenterveyspalvelujen puolelta olematon juttu. Se ei kuulu kenellekään, sitä ei käsitellä, se on ongelma, josta ei saa jutella on VALTAVA NIMETÖN PAHA olohuoneen sohvan alla, sillä lapsille riittää yksi turvallinen aikuinen, vaikka olisi vain hermoriekale entisestään? Sellainen tulee ainakin mieleen omasta terapiastani.

Toisena vaihtoehtona on sitten tarjottu anteeksiantamista. Minä en tiedä mitä muut siitä ajattelevat, mutta oma hiljaisuuteni ei ainakaan ole johtunut myötämielisyydestä. Tuskin sitä ketkään päätehtävänään ajattelisivat ehdottaa murhattujen läheisille ja muille sellaisille, mutta totaalisesti hylätyksi joutuminen, pahaan pulaan jättäminen ja epäinhimillisesti kohdelluksi tuleminen oman puolison puolelta, ei näytä heille olevan minkään muun arvoinen, vaikka perhe ja läheiset on se asia, mitä muutoin hehkuttavat.

Mutta mitä sitten sinun kohdallasi? Olet sen verran nuori, että uskon sinulla olevan oikein mukavaa jo vuoden päästä. Ei ole epäilystäkään, etteikö uusi onni tulisi vastaasi. Näin on käynyt minunkin, vaikkei se ole tehnyt tyhjäksi sitä ajatustani, etteikö lapsen parasta olisi oma perhe ja vanhemmat. Se ei vaan ole ollut minusta kiinni. Välillä olen surullinen siitä asiasta, välillä vihainen ja katkerakin, kun näen että toiset välittävät enemmän toisistaan. Mutta minun kohdalle vain sattui täysi pettävä paska, joka ei tekoaan anteeksi ole pyytänyt, ymmärtänyt, saati kokenut mitenkään väärin tehneensä. 😠

Sinulla on kuitenkin sen verran enemmän elämää ja vaihtoehtoja jäljellä, että se vie mukanaan jopa tahtomattaankin. Onneksesi niin 🙂

Huh! Täällä ollaan edelleen. Minua on vaivannut epämääräinen sietämätön ahdistus, joka oirehtii monella eri tavoin. Exän uusi nainen lahjoo lapsiamme kaikella pienellä ja lapset sitten kantaa kotiin koruja, kosmetiikkaa jne. Exä tarjoaa naisen tyttären vanhoja tavaroita ja ihmettelee kun ei kelpaa...

Samaan aikaan edelleen exä saattaa lapsia hakiessaan tulla tänne kotiin pyörimään ja olen joutunut hänet komentamaan ulos. Tämä minun ja lasten koti on exän ja appiukon remontoima vanha talo. Ja mua on oikeasti alkanut ahdistamaan täällä. En pysty rajaamaan elämääni edelleenkään, mies pitää avaimet taatusti niin pitkään kunnes vaadin ne kaupanteossa itselleni.

Yritän pakottaa itseni ajattelemaan, että tämä on lapsille hyvä paikka asua, mutta koko ajan tuntuu vain enemmän siltä, että haluan lähteä ja aloittaa kokonaan uuden elämän muualla. En alunperinkään ollut kovin innostunut muuttamaan tänne ja nyt omakotitalon pitäminen yksinään tuntuu aika ankealta. Koska ex tulee ja menee miten sattuu täällä, talohan on työpaikan ja uuden naisen puolivälissä, niin mietiskelen erilaisia vaihtoehtoja.

Tuntuu edelleen niin raadolliselta, että toinen on vaan tuosta noin lähtenyt vetämään ja pettänyt siinä matkalla. Sitten nyt yrittää korvata lapsille menetettyä isyyttä, kaikkia niitä vuosia kun lapset eivät häntä kiinnostaneet. Ja nyt kun yksi meidän lapsista oireilee eroa, niin mies palaa taas siihen samaan tilanteeseen, eli priorisoi näitä helpompia lapsiaan eli tyttöjä. Haluaisin niin päästä tästä katkeruudesta, enkä tiedä onnistuuko se näitä seiniä ja kattoja katsomalla.

Mulle tulee niitäkin ajatuksia, että myrkytänkö lasten mielen tällä katkeruudella. Se synnyttää jo todellisia pelkoja kun pitäisi olla aikuinen ja antaa lasten isälle mahdollisuus tasavertaiseen vanhemmuuteen. Tämmöisiä ajatuksia ei uskalla missään sanoa ääneen, täytyy vaan yrittää olla hyvä ja oikeudenmukainen vanhempi. Mulle on sanottu, että jos oma jaksaminen on vaikeaa, pitäisi antaa miehen auttaa vaikka hoitamalla lapsia. Entäs jos se jaksaminen nimenomaan on vaikeaa sen miehen temppujen vuoksi. Sitä ei uskalla sanoa kohta missään ääneen. Ettei myrkytä itseään ja lapsia katkeruudella. Ja lopulta onkin todella poikki.

Itse olen onneks alkanut ymmärtää, että miehellä on isoja puutteita tunneälyssä ja lukkoja tunneasioissa. Liiton aikana olin liian lähellä ja sokea. Nyt tavallaan vähän näen sitä, että hän ei vaan ymmärrä mitä on tehnyt. Siihen yhdistettynä se ”rakkauspsykoosi”, niin hän todellakin on täysin tavoittamattomissa. Kaikessa kommunikaatiossa.