Elämäni moninaiset ongelmat

Elämäni moninaiset ongelmat

Käyttäjä tew aloittanut aikaan 19.06.2009 klo 01:43 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä tew kirjoittanut 19.06.2009 klo 01:43

En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.

Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.

Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.

Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.

Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.

Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.

Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…

Käyttäjä kirjoittanut 23.06.2009 klo 13:24

Terve, minä olen monta päivää yrittänyt jotain vastata sinulle, mutten vaan osaa mitään sanoa. Vastaan nyt ainakin näin, että huomaat jonkun olevan kiinnostunut ja samalla nostan ketjua, jos joku viisaampi osasi jotain sanoa.

Käyttäjä Mila kirjoittanut 23.06.2009 klo 15:36

Hei tew!

Olen surullinen lukiessani kaikkea tuota mitä kirjoitat. Ei ole oikein, että maailma kohtelee noin epäoikeudenmukaisesti ihmisiä, jotka eivät sitä ole mitenkään ansainneet. Kirjoita vain tänne nuoriin, jos se tuntuu luontevammalta, ei ketään voi pakottaa aikuisen muottiin vasten tahtoaan. Eikä ketään ole luotu olemaan yksin. Joten älä syytä itseäsi harhoista, jokainen tarvitsee ihmisiä ympärilleen ollakseen terve, onnellinen. Ja usein tuo on aivan tavanomainen merkki huonosta itsetunnosta, monet sortuvat kuvittelemaan muiden nauravan itselle. Vaikka kuinka järki sanoisi että eihän se niin ole.

Miksi häpeät itseäsi? Ethän ole tehnyt asioita väärin. Joillekin elämän tie vain on kuoppaisempi, kuin toisille. Olet kuitenkin ollut uskomattoman sitkeä, saanut opiskelusi loppuun, ylipäätään saanut itsesi pidettyä hengissä. Näet omat ongelmasi ja kuoppakohtasi, kerrot niistä uskomattoman hyvin. Kaikki se huolimatta siitä, että pelkäät, että se on sinulle vaikeaa. Kuulostaa uskomattomalta, itse kaadun paljon pienempiinkin vastoinkäymisiin.

Kukapa meistä olisikaan mikään mallikansalainen, se on poliitikkojen luoma illuusio hyvinvointivaltiosta, teollisuusvaltiosta, maailmasta. Sinä olet sinä, ja usko pois. Kuulostat todella selväjärkiseltä, ongelminesi toki. Mutta sinussa on se erilaisuus, että näet ongelmasi, tunnet ne omat vainoajasi ja hullut äänesi. Haluaisin halata sinua, kertoa että et ole ansainnut vaikeuksiasi. Että maailma ei ole reilu, mutta sitä vastaan voi taistella. Olet kuitenkin nuori vielä, sinulla on kaikki mahdollisuudet saada hyvä onnellinen elämä. Sinulla itselläsi on avaimet purkamaan tuo solmu elämäsi keskeltä. Älä mieti liian suuria ja vaikeita muutoksia, aloita varovaisesti. Ehkäpä voisit ottaa yhteyttä täällä tukinetissä Net-tuki ihmiseen, vaikka lähettää koko viestisi hänelle. Se olisi hyvä alku, on myös lukemattomia auttavia puhelimia. Niihin soitat nimettömänä, joten saisit puhua vapaasti, ilman pelkoa siitä, että joku saisi tietää vaikka olisitkin sen hetken heikko. Ja sitten kun rohkenet, olisi suuri askel ottaa yhteyttä vaikkapa paikkakuntasi psykologiin. He ovat ihmisiä, jotka osaavat auttaa, me vain ihmisiä, jotka osaamme kuunnella. 🙂

En voi sanoa sinulle "älä pelkää" koska kaikki pelkäävät joskus, jotain, mutta voin sanoa sinulle että et ole yksin pelkosi kanssa! Pysy vahvana.

Käyttäjä tew kirjoittanut 23.06.2009 klo 16:21

Mila kirjoitti 23.6.2009 15:36
Miksi häpeät itseäsi? Ethän ole tehnyt asioita väärin. Joillekin elämän tie vain on kuoppaisempi, kuin toisille.

Kysymys onkin enemmän sosiaalisesta häpeästä. En minä varsinaisesti itseäni tai omia ongelmiani häpeä, jos häpeäisin, niin en minä esimerkiksi tänne olisi koskaan rekistöröitynyt. Lähinnä minä häpeän sitä, kun avaan suuni ja kerron sen minkä maski haluaa minun kertovan. Sitten sitä odotellaan kuin kusi sukassa, kun kaikki räjähtää taas kasvoille. Minun vikahan se on, mutta en minä halua erottautua siitä massasta, jos nyt olen jonkun sosiaalisen suhteen luomassa. Koska olen mies ja luonnollisesti olen liikkunut joidenkin ikätoverieni kanssa tässä vuosien mittaan, niin olen huomannut sen varsin selvästi, että ei minua ongelmiani kanssa suvaittaisi. Ehkä pellenä tai vain hyvänä seuramiehenä, joka laukoo minulle vieraita latteuksia.

Olet kuitenkin ollut uskomattoman sitkeä, saanut opiskelusi loppuun, ylipäätään saanut itsesi pidettyä hengissä.

Tervettä on äärinmäisen helppo leikkiä. Kyllä valhetta kestää sen vuoden tai kaksi, mutta jossain vaiheessa ne seinät alkavat kaatumaan, ja kun nyt olen suhteellisen yksin tässä elämässäni, niin ei ole mitään syytä enää teeskennellä yhtään mitään. Muutenkaann en pidä itseäni millään tavoin itsetuhoisena, korkeintaan itsesääliin taipuvana luovuttajana. Kuolema tässä tapauksessa olisi tyhjä arpa tunemattomaan, eli se varmastikaan antaisi sellaista autuasta ikuisuuden kestävää oloa. Luultavasti syntyisin mäyränä uudestaan.

Kuulostaa uskomattomalta, itse kaadun paljon pienempiinkin vastoinkäymisiin.

Se ei ole niin uskomatonta kuin se kuulostaa. Minä olen yhden asian perheeltäni omaksunut ja se on kulissien ylläpitäminen sen verran tiukasti, että vastoinkäymiset eivät sitä välttämättä heti kaada alas. Sinä sentään kaadut rehellisesti alas, mutta minä kaatuessani yritän teeskennellä olevani ylhäällä. Toki kai minussa jotain taistelijan vikaa on, kun kuitenkin kerta kerran jälkeen yritän tapella koko maailmaa vastaan merkityksettömissä asioissa

Kukapa meistä olisikaan mikään mallikansalainen, se on poliitikkojen luoma illuusio hyvinvointivaltiosta, teollisuusvaltiosta, maailmasta.

Kyllä minä voisin illuusiossa elää, mutta valitettavasti se illuusio ei ole minua varten. Olen mieleltäni inhorealisti ja jossain määrin nihilisti. Kuitenkin olen sen verran tunteellinen tapaus, että en voi välttämättä ajatella suoraan, mutta toisaalta tämä heikkous tekee minusta ihmisen, ei robotin.

Mutta sinussa on se erilaisuus, että näet ongelmasi, tunnet ne omat vainoajasi ja hullut äänesi.

Kun niiden kanssa viettää aikaansa tarpeeksi, niin kyllä sitä alkaa tuntea omat heikkoutensa ja omat vainojansa vähän liiankin hyvin. Toisaalta tässä vaiheessa ne olisi hyvä tietää, jos niistä joskus eroon haluaa. En minä kuitenkaan omaan maanisuuteni halua hukkua.

Sinulla itselläsi on avaimet purkamaan tuo solmu elämäsi keskeltä. Älä mieti liian suuria ja vaikeita muutoksia, aloita varovaisesti.

Niin, pahin viholliseni olen minä. Minä loppupeleissä tuhoan itseäni ja minä luon ongelmani. Kuitenkin myös minulla on myös vaihtoehto lopettaa tämä ja pyrkiä eheämpään elämään. Kuitenkin tässä vaiheessa on olo sen verran lyöty, että ei oikein mahdollisuudet hoosiannaa huuda parantumisen puolesta.

Mutta kuitenkin kiitos kauniista sanoista, niitä kuulee aivan liian vähän ihmisten suusta. Kuitenkin tänään isäni tulee töittensä takia viikoksi luokseni asumaan, joten on aika ottaa maski esiin ja teeskennellä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Isäukolla on kuitenkin sen verran omiakin ongelmia, että en minä omiani halua jakaa hänen kanssaan. Toisaalta saanpahan viikon olla rauhassa näiltä henkisen maailman ongelmilta.

Käyttäjä Mila kirjoittanut 23.06.2009 klo 17:44

tew kirjoitti 23.6.2009 16:21
mutta en minä halua erottautua siitä massasta, jos nyt olen jonkun sosiaalisen suhteen luomassa. Koska olen mies ja luonnollisesti olen liikkunut joidenkin ikätoverieni kanssa tässä vuosien mittaan, niin olen huomannut sen varsin selvästi, että ei minua ongelmiani kanssa suvaittaisi.

tew kirjoitti 23.6.2009 16:21
Sinä sentään kaadut rehellisesti alas, mutta minä kaatuessani yritän teeskennellä olevani ylhäällä.

Tiedän millaisia sosiaaliset paineet osaavat olla, sen on raastavaa joutua olemaan muuta kuin on, ollakseen hyväksytty. Tiedän mitä on valehdella lähimmäisilleen, luoda se kulissi joka peittää särkyneen sielun. Näyttää muille kuinka vahva ja hyvä on, tai edes tavallinen. Ymmärrän häpeäsi. Olen syömishäiriöinen, buliminen. Sanojesi takia uskon että sinä taas pystyt ymmärtämään, kuinka paljon minä Häpeän sitä. Sanoa sen, tunnustaa se, että jokin hallitsee minua niin paljon. Tekee minusta valehtelijan, piilottelijan ja saa minut tuhoamaan itseäni kerta toisensa jälkeen. On vaikea selitää sitä, uskon kuitenkin että jollain tasolla voit ymmärtää.

Ole iloinen että voit sanoa itseäsi tunteelliseksi, pidä kiinni tunteistasi. Ne ovat rikkaus, vaikka usein sattuukin. Uskon että tunnet itsesi lyödyksi, saat totta kai tuntea. Mutta älä silti anna itsesäälin ja masennuksen lannistaa, olet aivan yhtä hyvä ihminen, kuin kuka tahansa. Sanoissasi on vahva tahto päästä eroon tilanteestasi, toivon sinun vielä pääsevänkin. On varmasti mukava hengähdystauko toisaalta olla ajattelematta ongelmiasi hetkeen, mutta kulissit imevät niin valtavasti energiaa. Älä anna niiden musertaa sinua, hän on kuitenkin isäsi. Vaikka hänellä olisi omiakin ongelmia, et voi suojella häntä itseltäsi, totuudelta, jos se tekee oman tilanteesi pahemmaksi. Lähimmäisten tehtävä on tukea, vaikka perheesi olisikin tottunut maskeihin.

~Mila

Käyttäjä tew kirjoittanut 24.06.2009 klo 07:51

Putruu, eli komento takaisin. Isäukkoakin näytti sen verran rasittavan nuo hommat, että lähtee jo tänään pois. Käytännössä katsoen se kävi täällä tuomassa kummipoikani ja naapurin nuoret tänne etelään. Tänään lähtee jo paahtamaan takaisin kohti Oulun itikkametsiä. No jaa, enpä oikein tiedä miten tähän suhtautuisin. Lievästi toki ketuttaa, mutta saapahan itsekseen olla enemmän oma itsensä, eikä tarvitse niin paljoa energiaa tuhlata kulissien ylläpitämiseen, joten kai se on hyvästä.

Kun kummipoikakin tuli mainittua, niin hänellä on sunnuntaina synttärit. Pitäisi siis huomenna, kun työkkärirahat tulevat mennä ostamaan joku säälillinen lahja hänelle. Olen aivan uskomattoman huono paketoimaan, joten katsoo nyt ostanko vain sellaisen lahjapussukan. Ei välttämättä huvittaisi mennä, mutta kun on kerta kummiksi alkanut, niin pitää ne velvollisuudet täyttää, vaikka sitten vähän hampaita kiristellen.

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 24.06.2009 klo 20:46

Hei tew,

jos tähän saisi heittää mitä tilanteesi asioita esiin nostaa, näin keski-ikäisen naisen näkökulmasta.

Olet suht elämäsi alussa. Hyvässä alussa. Aivan täysin en voi taustaasi käsittää mistä ongelmasi juontuvat - mutta noin päällisin puolin on kyse kasvamiskivuista. Lähtökohtasi, mistä tulet, millaisesta perheestä, vaikuttaa siihen millainen olet nuorena aikuistuvana ihmisenä. Olet suoriutunut hyvin kun olet saanut opiskeltua ja saavuttanut jotain(luin aika epätarkasti omasta väsymyksestäni johtuen - pyrin olemaan konella minimimäärän)(joten ehken aivan muista oikein kerroitko jossain vaiheessa mitä opiskelit jne.) mutta kaiken kaikkiaan minuuden rakentuminen on monivaiheista. Vie vuosia ja altistumista rohkeasti elää tai sitten varoen ja itseä suojaten(se viisaampi vaikkakin kenties 'tunnottomampi' tie kulkea) (eli 'tylsä'elämä) - - nuo vuodet vieriessään muokkaavat meitä ihmisiä matkan varrella.

Olet selkeä ulosannissasi, kirjoitat selkeästi, olet fiksu, saat tehtyä olotilojasi ymmärretyksi.

Matka on sitä helpompi mitä enemmän on etappipisteitä joissa tarkistaa kulkemisensa suunnan. Kuka olen, mitä' tahdon, olenko se joka olen joksi olen luotu vai olenko se kuinka ympäristö - lähimmät ihmiseni - haluavat minun olevan jne.. Ristiriita on se asia, mikä käsitteenä kuvaa sitä tilaa jossa on kun on solmussa itsensä kanssa, ja joka aiheuttaa sen kipeän olon -

elämän aikana oppii käsittelemään ristiriitojaan joita jokaisen ihmisen elämässä on milloin enemmän milloin vähemmän kerralla käsittelyssä; jos niitä tiedostaa ajoissa, matkanteossa avautuu mahdollisuuksia pohtia kuinka suhtautuu itse kuhinkin elämän aikana esiin nousevaan asiaan.

Vapaus suhtautua oman elämän asioihin on sitä itsenäisyyttä jota siitä osattomat kadehtivat. He kenties itse ovat osattomia siitä itsenäisyydestä jos ovat enemmän ulkopuolelta ohjautuvia kuin omaan sisäiseen maailmaansa syventyviä.

Toivon sinulle voimia ja aurinkoista kesää, kaikkea hyvää!

Käyttäjä tew kirjoittanut 25.06.2009 klo 20:53

Tiedän millaisia sosiaaliset paineet osaavat olla, sen on raastavaa joutua olemaan muuta kuin on, ollakseen hyväksytty.

Se on henkinen itsemurha, kun joutuu kulisseja vuosikaupalla pitämään. Voisin jopa verrata sitä painekattilaan, joka jossain vaiheessa räjähtää silmille. Kuten aiemmin mainitsin en edes halua miettiä, jos minulle olisi voimaa purkaa paineitani sellaisella tavalla, että lööpit kirkuisivat hoosiannaa. Sen verran synkkiä ajatukseni on, kun bussilla matkustan kotiin. Se on vain niin jumalattoman vaikeaa nähdä normaaleja ihmisiä elämässä normaalia elämää. Minä vain katson sitä kaikkea suolapatsaaksi kätkeytyneenä.

Tekee minusta valehtelijan, piilottelijan ja saa minut tuhoamaan itseäni kerta toisensa jälkeen. On vaikea selitää sitä, uskon kuitenkin että jollain tasolla voit ymmärtää.

Voi hyvä jumala, minä ymmärrän tuon paremmin kuin hyvin. Jokaisen katkenneen ihmissuhteen jälkeen olo on tyhjä, ihan kuin joku olisi sisällä taas vaihteeksi kuollut. Samalla sitä yrittää selittää itselleen, ainakin omalla kohdallani, että tämä suhteen katkaiseminen oli täysin välttämätöntä oman onnellisuuden kannalta. Oman egoni on pystyttävä puolustamaan mahdollisimman rationaalisesti omaa toimintaansa, vaikka kuinka hämrää sen toiminta olisi. Vaikka ihmiset antaisivat käytökseni anteeksi tai haluaisivat jatkaa ihmisuhdetta, niin en minä pysty niitä ihmisiä kohtaamaan. Se pelko lamauttaa sen verta pahasti, että ainoa asia mitä pystyn on pakeneminen maailman tappiin saakka.

Vaikka hänellä olisi omiakin ongelmia, et voi suojella häntä itseltäsi, totuudelta, jos se tekee oman tilanteesi pahemmaksi. Lähimmäisten tehtävä on tukea, vaikka perheesi olisikin tottunut maskeihin.

Isäni on enemmän tai vähemmän alkoholisti ja hän on enemmän kuin mestari teeskentelmään, että mitään ongelmia ei ole olemassa. Ollessani muutama viikko sitten täällä, isäni ratkesi ryyppäämään muutamaksi päiväksi. Kaikki se pelko, kaikki ne lapsuuden tunteet pulpahtivat pintaan kuin nostettu laiva. Isäni lupasi hakea apua, mutta minä vain tunnen, että rehellisyys tässä asiassa antaisi isälleni yhden syyn juoda ja unohtaa ympäröivä maailma. Toisekseen en ole niin läheinen isäni kanssa, että hänen kanssaan haluaisin jakaa intiimit asiani. Samanlainen jästipää minä olen kuin isäni, turha sitä on lähteä kiertämään.

Olin tänään elokuvissa käymässä ja samalla ostin kummipojalleni lahjan hänen syntymäpäivillensä. Kuitenkin tämä pieni julkinen kaupungilla tallailu sai taas mielen varsin synkäksi. Ruuhkabussissa otin kaksi paikkaa, enkä kuunnellut kenenkään pyyntöjä. Tosin eivätpä toista kertaa pyytänetkään. Oli se sama tunteeton terminaattori, joka ei ollut kiinnostunut muusta kuin omista synkistä ajatuksistaan. Samalla se iski kuin tuhat volttia, kun näin rakastuneita ihmisiä kiinni toisissaan. Se oli sama asia kuin joku olisi heittänyt bensaa liekkeihin. Tuli se tunne, että ei meikäläistä kukaan huoli, eikä minulla ole mahdollisuutta tässä yhteiskunnassa tyytyä muuhun kuin pelkkään yksinäisyyteen. Ei yksinäisyys ole sinänsä paha asia, mutta joskus haluaisi tämän kaiken roskan jakaa. Ehkäpä lähden tästä pururadalle mieltäni hieman helpottamaan...

Käyttäjä Mila kirjoittanut 29.06.2009 klo 23:37

Hei taas tew

Se on vain niin jumalattoman vaikeaa nähdä normaaleja ihmisiä elämässä normaalia elämää. Minä vain katson sitä kaikkea suolapatsaaksi kätkeytyneenä.

Tiedätkö, ei ole normaalia ihmistä. Se ihminen jota katsot katkerana bussissa saattaa olla juuri menettänyt läheisiään onnettomuudessa, saanut tietää sairastavansa syöpää, hän saattaa olla köyhä yksinhuoltaja tai seksuaalisuutensa takia syrjitty. Sinä lyhyenä aikana jonka hänet näet, ei välttämättä vain mikään merkki osoita, että oman päänsä sisällä sekin ihminen on yksin ja eksyksissä, epätoivoinen ja väsynyt kaikkeen. Ja ne ihmiset jotka katsovat sinua sillä matkalla, eivät he katso säälien, eivätkä myöskään vahingoniloisesti, eivät he tiedä että kaipaat normaaliutta ja tasapainoa elämääsi. He näkevät ulkokuoresi, eivät ajatuksiasi, elämääsi.

Se pelko lamauttaa sen verta pahasti, että ainoa asia mitä pystyn on pakeneminen maailman tappiin saakka.

Ihana kuulla että ymmärsit tarkoitukseni. Kaikki me pakenemme jotakin, aina. Ei sitä oikein voi hävetäkään, kun tietää että joskus on pakko vain myöntää olevansa heikko ja karata pahoja asioita.

Samalla se iski kuin tuhat volttia, kun näin rakastuneita ihmisiä kiinni toisissaan. Se oli sama asia kuin joku olisi heittänyt bensaa liekkeihin. Tuli se tunne, että ei meikäläistä kukaan huoli, eikä minulla ole mahdollisuutta tässä yhteiskunnassa tyytyä muuhun kuin pelkkään yksinäisyyteen. Ei yksinäisyys ole sinänsä paha asia, mutta joskus haluaisi tämän kaiken roskan jakaa. Ehkäpä lähden tästä pururadalle mieltäni hieman helpottamaan...

Älä tuollaista ajattele! Totta kai sinäkin löydät vielä jonkun ihmisen vierellesi, joku ns. huolii sinut. Ymmärrän, että kaipaat ihmistä, ihmisiä elämääsi. Niin me kaikki, tarvitsemme toisten tukea ja voimia jaksaaksemme itse eteen päin. Yksinäisyys on asia joka syö ihmistä, se on musta aukko joka imee aina vain syvemmälle. Kun ei ole ketään jolle puhua, kertyy kaikki sisään, ei hyvä, kuten tiedät. Mutta onhan tämäkin jo hyvä alku sinulle, puhut täällä itsestäsi ja ajatuksistasi. Ja ilmaiset itseäsi todella selkeästi ja elävästi, viestejäsi on helppo ja mukava lukea, annat aidon kuvan itsestäsi, hienoa.

Anteeksi ehkä hieman tyhjänpäiväinen viesti, olin koko pitkän viikonlopun reissussa ja tänään loputtoman tuntuisen päivän töissä, väsyttää.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 30.06.2009 klo 09:04

Hei tew!

Olen itsekin jonkin verran yli 20, mutta viihdyn tällä nuorten foorumilla yhä toisinaan. Mielestäni täällä on loistavaa yhteisöllisyyttä. Täällä voit kirjoittaa pelkäämättä, että joku "hyökkäisi kimppuusi". Täällä voit irrottautua maskistasi; täällä on monia muitakin pulmien kanssa eläviä.

Olen aina tuntenut itseni oman tieni kulkijaksi. Olen kiltti tyttö, joka ei pahimpina teinivuosinaankaan kokeillut oikein mitään. Tämä osaltaan eristi minut ikätovereistani. Minullakin on jonkinasteista sosiaalista ahdistusta; olen hiukan jännittynyt vieraiden ja puolituttujen lähettyvillä. Luulen, että tällä on yhteyttä menneisyyteeni kiusattuna. En joka päivä ajattele muistojani, mutta kokemuksemme muokkaavat meitä.

Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa sinulle on jatkuva ongelmiesi peittely. Miten paljon tunteita sisällesi onkaan patoutunut, kun et ole kyennyt niitä paljastamaan! Itkukohtauksesi kertovat, että maskisi alla on herkkä, tunteva ihminen. Sitä puolta moni ei sinussa tunne ja voi syyttä kokea sinut tunteettomaksi. Tunteellisuudesta seuraa toisinaan kärsimystä, mutta se on paljon kauniimpaa kuin tämän maailman mukana kovettuminen. Mitä aidot ihmissuhteet oikeastaan vaativat? Aitoja tunteita, eikö vain?

Ikävää, että työharjoittelusi jätti sinulle niin kurjan olon! Kaikilla ei ole kykyä esittää asioita rakentavasti, mutta pitäisikö sinun antaa heidän estää sinua toimimasta tulevaisuutesi hyväksi? Kyse on SINUN elämästäsi!!

Käyttäjä tew kirjoittanut 30.06.2009 klo 16:32

Tiedätkö, ei ole normaalia ihmistä. Se ihminen jota katsot katkerana bussissa saattaa olla juuri menettänyt läheisiään onnettomuudessa, saanut tietää sairastavansa syöpää, hän saattaa olla köyhä yksinhuoltaja tai seksuaalisuutensa takia syrjitty.

Kaikki voi olla ihan mitä tahansa, eikä minua bussissa koskaan ole normaalit pulliaiset häirinneet. He vain ovat matkalla jonnekin kuin minäkin. Kuitenkin ihmiset, jotka avoimesti näyttävät ilonsa tai muuten vain rakastettunsa kanssa heittävät Amorin palasia ympäri bussia saavat mieleni kiehumaan. Vähemmän yllättävästi myös ajatteluni pyörii varsin ikävien ajatusten parissa, kun vaikkapa näen rakastavaisen pariskunnan pusuttelevan muutaman penkkirivin edessäni. Esimerkiksi sunnuntaina, kun palasin kummipoikani syntymäpäiviltäni edessä oli suhteellisen nuorehko pariskunta, joka suorastaan hehkui onnea. Se sai minut melkein oksentamaan ja voimaan varsin pahoin. Saattoi se käytävän toisella puolella istuva vähän ihmetellä, miksi työnsin sormeni varsin voimalla siihen pehmusteeseen.

Ihana kuulla että ymmärsit tarkoitukseni. Kaikki me pakenemme jotakin, aina. Ei sitä oikein voi hävetäkään, kun tietää että joskus on pakko vain myöntää olevansa heikko ja karata pahoja asioita.

Minun kohdallani en ymmärrä miksi minun pitää paeta hyviä ihmisiä, jotka kuitenkin ovat tarjonneet minulle pelkästään toveruutta. Tulin äärimäisen hyvin työharjoittelupaikassa olevien ihmisten kanssa toimeen ja loppupeleissä lopetin kaiken pakenemalla pois. Olen joskus miettinyt sitä, että miksi minä haluan polttaa ne sillat vain yhden pettymyksen takia? Ei tämä ainakaan helpota oloa ainakaan pitkällä tähtäimellä.

Älä tuollaista ajattele! Totta kai sinäkin löydät vielä jonkun ihmisen vierellesi, joku ns. huolii sinut.

Suoraan sanoen en halua ketään tähän paskaan. Minä voin haluta, mutta haluamisella on vastuu. Jos minä vedän jonkun muun mukaan tähän kurjuuteen, en voisi sitä ikinä antaa itselleni anteeksi. Ei sen puoleen, että minulla olisi tähän mahdollisuuksiakaan, mutta silti uskoisin mahdollisen seurustelutilanteen kohdatessa miettisin muutaman kerran aivan vakavasti sitä, että onko se tosiaan sen arvoista. Ego sanoo, että tee muille palvelus ja jätä ne kaikki muut pois tästä. Ego, se maski haluaa minun taistelevan koko maailmaa vastaan ja haistattaa paskat tälle kaikelle. Jos ne eivät tunkkiani halua, niin olkoon sitten. Tiedän toki, että tätä taistelua en voi voittaa, mutta silti miekkaan hukkuminen on parempi kuin jakaa oma tuska ja ehkä mahdollisesti tartuttaa omat synkät tunnot toisiin. Sinänsä ajatukseni ovat varsin ristiriitaisia tämän asian suhteen.

Anteeksi ehkä hieman tyhjänpäiväinen viesti, olin koko pitkän viikonlopun reissussa ja tänään loputtoman tuntuisen päivän töissä, väsyttää.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt miksi pitäisi pyytää anteeksi järjellistä osallistumista tekemääni keskusteluun? En minäkään missä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ole tälläkään hetkellä, mutta silti en näe tarpeellisena pyytää anteeksi omien tuntojeni ilmaisemista.

Käyttäjä tew kirjoittanut 30.06.2009 klo 16:56

Eläväinen kirjoitti 30.6.2009 9:4
Täällä voit kirjoittaa pelkäämättä, että joku "hyökkäisi kimppuusi". Täällä voit irrottautua maskistasi; täällä on monia muitakin pulmien kanssa eläviä.

En nyt varsinaisesti ole siitä nyt ihan varma, että joku haluaisi hyökätä kimppuuni verbaalisesti tai muuten vain henkistä vasaraa käyttämällä. Ainoa kaverisuhteeni opiskeluajoiltani kyllä käytti tätä verbaalista vasaraansa, mutta minä pakenin siitä henkisestä helvetistä pois. Ehkä en ollut välttämättä reilu häntä kohtaan, mutta kai oma repaleinen onneni on parempi kuin alistetuna oleminen "kaverisuhteessa."

Olen aina tuntenut itseni oman tieni kulkijaksi. Olen kiltti tyttö, joka ei pahimpina teinivuosinaankaan kokeillut oikein mitään.

Tässä asiassa olemme hyvinkin paljon samaa puuta. Ei minua yläasteaikoina kiinnostanut ne kokeilut. Tosin tähän vaikutti silloinen kaveripiirini, joka nyt ei muuta tehnytkään kuin korkeintaan pelasi jalkapalloa vapaa-aikanaan. Hassua sinänsä, että jostain Hakunilan yläasteen kaltaisesta paikasta onnistuin löytämään oman "luuseriporukan," joka kulki hyvinkin erilaisia polkuja verrattuna valtaväestöön. Toisaalta en minä koskaan kyllä arvostellut niitä sekoilijoitakaan - nimittäin omien rajojen koittaminen kuuluu olennaisena osana kai nuoruuteen, joten mikäpä minä olen moralisloimaan mitä saisi ja mitä ei saisi tehdä nuorena ja hölmönä.

Minullakin on jonkinasteista sosiaalista ahdistusta; olen hiukan jännittynyt vieraiden ja puolituttujen lähettyvillä. Luulen, että tällä on yhteyttä menneisyyteeni kiusattuna. En joka päivä ajattele muistojani, mutta kokemuksemme muokkaavat meitä.

Kuten aiemminkin olen maininnut, niin minä tulen ihmisten kanssa yleensä erittäin hyvin toimeen, kun olen saanut sen jään rikottua. Osaan ja kykynen olemaan hurmaava heti kun vain saan tilaisuuden siihen. Kiusaamisesta sen verran, että toki minuakin yritettiin kiusata, mutta jostain kummasta ne yritykset jäivät vain pelkiksi yrityksiksi. Nähtävästi minä olin vain sen verran hölmöhkön oloinen, että eivät nähneet vaivaa minun ärsyttämiseksi. Toki luokkamme tytöt mainitsivat niiden kolmen vuoden aikana oman tyytymättömyytensä allekirjoittaneen habitusta kohtaan varsin ikävillä termeillä.

Sitä puolta moni ei sinussa tunne ja voi syyttä kokea sinut tunteettomaksi. Tunteellisuudesta seuraa toisinaan kärsimystä, mutta se on paljon kauniimpaa kuin tämän maailman mukana kovettuminen. Mitä aidot ihmissuhteet oikeastaan vaativat? Aitoja tunteita, eikö vain?

Olen kai aivan liian herkkä kovettumaan kylmäksi ja täysin tunteettomaksi olennoksi, vaikka toki yritystä tähän suuntaan on ollut havaittavissa. Kun alan puhumaan itsestäni edes jossain määrin rehellisesti murrun käytännössä katsoen välittömästi. Intissä lähes murruin lääkärille, kun kerroin mielihaluistani ampua eräs kusipäinen kapteeni kylmästi alas. Vaikka tarkoitukseni ei nyt varsinaisesti ollut keskittyä tähän yhteen varsin hykerryttävään mielikuvaan, niin se lekuri antoi C:n paperit, että rapsahti alkeassani nyhkyttämään oman pääni sisäistä tilannetta. Sinänsä harmi, koska tuvassamme oli helkutin hyviä kavereita, eikä minua tuomittu muuna kuin ehkäpä vähän levottomana hölösuuna. Myös jostain syystä alikersantit tuntuivat melkein säälivästi katselevan kömpelyyttäni. Sinänsä harmittelen, että se lysti loppui niinkin lyhyeen.

Ikävää, että työharjoittelusi jätti sinulle niin kurjan olon! Kaikilla ei ole kykyä esittää asioita rakentavasti, mutta pitäisikö sinun antaa heidän estää sinua toimimasta tulevaisuutesi hyväksi? Kyse on SINUN elämästäsi!!

Haluan nyt korostaa, että työharjoittelupaikassani minä mokasin oman tilaisuuteni olemalla viikkokausia poissa ja sitten katoamalla lopullisesti. Ne ihmiset olisivat minulle antaneet anteeksi ja luultavasti sain vielä erinomaisen työtodistuksen. Tosin minä en sitä todistusta ole edes lukenut, kun en peloiltani ole päässyt. Työkkärissä kuitenkin olivat tyytyväisiä, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Työasioista muuten sen verran, että olen tässä kesäkuun aika paljona käämejäni poltellut, kun eivät nuorisotoimesta tai TYP:istä soittaneet, vaikka lupasivat. Työkkärissä lupasivat, että nuorisotoimen kautta voisin saada jopa jonkinlaisen suojatyöpaikan, mutta eivätpä ole soittaneet vielä tähän päivään mennessä. Työkkärissäkin eräs ikävämpi täti varsin ilkeämielisesti vihjaili oman aktiivisuuden perään, vaikka olin sanonut varsin selvin sanakääntein, että en minä uskalla soittaa tai viitsi, jos minulle on luvattu muuta.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 01.07.2009 klo 21:21

Tew, olet loistava pukemaan tunteesi sanoiksi - näin kirjallisesti ainakin. Se on tärkeä taito, josta vielä voit hyötyä. Olen varma, että avoimuus oikeassa elämässä tekisi sinusta ehyemmän ihmisen. Herkkyytesi on voinut antaa sinulle kyvyn aistia myös toisten persoonallisuutta. Ehkä siis osaisit olla järkevällä tavalla valikoiva siinä, kenelle puhuisit.

Joskus tunnemme helpoimmaksi vaihtoehdoksi paeta vaikeaksi kokemaamme tilannetta. Älä ajattele, että koska pakenit harjoitteluasi, olisit toivoton työelämässä. Tunteesi ehkä ohjasivat sinua liiankin voimakkaasti, mutta se oli inhimillistä. Voit ottaa opiksesi menneisyydestäsi, sinua ei ole ohjelmoitu epäonnistumaan!! Jossakin tuolla sinua voi odottaa parempia mahdollisuuksia. Tärkeää on, että olet avoin mahdollisuuksillesi. Voit kokea sen ilon, joka tulee siitä, ettet ole luovuttanut.

Minäkin muuten jännitän puhelinkeskusteluja. Olen tietoinen huonosta puhelinäänestäni; sitä on jopa luonnehdittu lapsenomaiseksi.

Käyttäjä Mila kirjoittanut 06.07.2009 klo 19:31

tew kirjoitti 30.6.2009 16:32
Olen joskus miettinyt sitä, että miksi minä haluan polttaa ne sillat vain yhden pettymyksen takia? Ei tämä ainakaan helpota oloa ainakaan pitkällä tähtäimellä.

Ei varmasti helpotakaan, joskus ongelmiaan ei kuitenkaan osaa käsitellä sen rakentavammin, kuin pakenemalla pois tilanteesta joka tuntuu epämiellyttävältä. Mieti kuitenkin tarkkaan ennen kuin pidät kaikki siltoja poltettuja, joissain tilanteissa se että pyytää anteeksi, selittää asioita, antaa mahdollisuuden palata takaisinkin päin. Elämä ei ole peli, joka pitäisi pelata mahdollisimman äkkiä läpi, täällä on lupa palata takaisinkin päin.

Suoraan sanoen en halua ketään tähän paskaan. Minä voin haluta, mutta haluamisella on vastuu. Jos minä vedän jonkun muun mukaan tähän kurjuuteen, en voisi sitä ikinä antaa itselleni anteeksi. ... Tiedän toki, että tätä taistelua en voi voittaa, mutta silti miekkaan hukkuminen on parempi kuin jakaa oma tuska ja ehkä mahdollisesti tartuttaa omat synkät tunnot toisiin.

Eivät pahat ajatukset ole mikään sairaus, joka leviää ihmiseltä toiselle valkean lailla. Ei se siis auta myöskään ajatella, että saastuttaa toiset omilla ajatuksillaan, läsnäolollaan. Muista, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä elääkseen! Et voi loputtomiin ajaa kaikkia muita pois luotasi ja ihmetellä pahaa oloasi. Päästä ihmisiä elämääsi ja nimenomaan pura pahaa oloasi jollekin muulle, lopulta se auttaa. Ja älä kuvittele, että luulen sen olevan niin helppoa ja yksinkertaista. Tarkoitan noin pidemmällä tähtäimellä, elämässä kuitenkin tutustuu ihmisiin. Kun tulee sellainen tilanne, koita rohkaista itseäsi ja tarttua mahdollisuuteen.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt miksi pitäisi pyytää anteeksi järjellistä osallistumista tekemääni keskusteluun? En minäkään missä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ole tälläkään hetkellä, mutta silti en näe tarpeellisena pyytää anteeksi omien tuntojeni ilmaisemista.

Minä katson sen tarpeelliseksi, jos en näe viestini täyttäneen niitä kriteereitä joita vastaamisessa pitäisi olla. Muunmuassa yritän vaatia itseltäni selkeää ajatusta viestiin, harmillisen usein se kuitenkin karkaa..

🙂

Käyttäjä tew kirjoittanut 18.07.2009 klo 23:15

Olen tässä nyt karkeasti muutaman viikon viettänyt maalla vanhempieni luona, eli toisin sanoen Ylikiimingissä tai no Ouluhan sen kyseinen paikka on. Nämä pari viikkoa menivät ihan kivasti, eli toisin sanoen en saanut mitään pahempaa ahdistukohtausta tai sellaista määrätietoista halua palata takaisin kotiin omaan kurjuuteen. Toki vanhempani olisivat halunneet minut pitää siellä vielä muutaman viikon, mutta en minä olisi pystynyt teeskentelemään niin kauaa oman itseni kiiltokuvaversiota. Olisin halunnut sanoa vanhemmilleni mikä mättää, mutta heillä oli niin paljon omia huolia, eikä äitinit käytännössä katsoni muuta pystynyt ajattelemaan kuin oman äitinsä laitoshoitoa ja siihen liittyviä komplikaatioita. Isäni kanssa en ole oikein koskaan pystynyt puhumaan oikein mistään, joten se kortti on tyhjä. Ensimmäisen viikon viihdyin varsin tiiviisti serkkuni seurassa ja toisen viikon pystyin lukemaan ja hieman jäsentelemään ajatuksiani, joten kyllä tämä reissu ihan voiton puolelle jäi pienistä asioista huolimatta.

Maalta tuleminen ja siellä rentoutuminen näkyi myös siten, että mikään ei vituttanut, ei edes edes bussissa suutelevat teinit. Noh, eiköhän se ahdistus myös minut löydä tarpeeksi nopeasti, joten sitä odotellessa. Myös serkkuni on kaupungissa, joten jonkinlaista sosiaalista ulottuvuuttakin on odotettavissa. Eli ainakin näin väliaikaisesti elämä tuntuu olevan jossain määrin siedettävissä urissa. Ajattelin myös ostaa uuden tietokoneen tämän nuhapumpun tilalle, joten on tässä puuhaa pietämään mieli pirteänä. Tosin elokuun puolella vanha kunnon työkkärihelvetti odottaa rasittavine tanttoineen, joten eiköhän viimeistään elokuussa ala mieli kiristyä ja pää halkeilla näin kuvainnollisesti. Pitänee nauttia tästä harvinaisesta tasapainoisuudesta sen minkä voi.

Käyttäjä tew kirjoittanut 18.07.2009 klo 23:31

Mila kirjoitti 6.7.2009 19:31
Ei varmasti helpotakaan, joskus ongelmiaan ei kuitenkaan osaa käsitellä sen rakentavammin, kuin pakenemalla pois tilanteesta joka tuntuu epämiellyttävältä. Mieti kuitenkin tarkkaan ennen kuin pidät kaikki siltoja poltettuja, joissain tilanteissa se että pyytää anteeksi, selittää asioita, antaa mahdollisuuden palata takaisinkin päin. Elämä ei ole peli, joka pitäisi pelata mahdollisimman äkkiä läpi, täällä on lupa palata takaisinkin päin.

En tiedä mainitsinko tämän aikaisemmin, mutta minä tiedän sen faktan, että minä saisin anteeksi niiltä ihmisiltä. He kyllä ymmärtäisivät tilanteeni ja koko homma kuittautuisi hauskasti olutta siemaillen. Silti minä otan sen soihdun käteeni ja jätän kaikki vähän kuin tyhjän päälle. Kukaan ei tiedä miksi, mutta silti persoonani jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Paha tapa, pitäisi yrittää ne omat demonit kohdata ja yrittää olla aikuismainen. Kyllä tämä kalvaa itseänikin, mutta ei minusta vain ole miestä moiseen.

Eivät pahat ajatukset ole mikään sairaus, joka leviää ihmiseltä toiselle valkean lailla. Ei se siis auta myöskään ajatella, että saastuttaa toiset omilla ajatuksillaan, läsnäolollaan. Muista, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä elääkseen! Et voi loputtomiin ajaa kaikkia muita pois luotasi ja ihmetellä pahaa oloasi. Päästä ihmisiä elämääsi ja nimenomaan pura pahaa oloasi jollekin muulle, lopulta se auttaa. Ja älä kuvittele, että luulen sen olevan niin helppoa ja yksinkertaista. Tarkoitan noin pidemmällä tähtäimellä, elämässä kuitenkin tutustuu ihmisiin. Kun tulee sellainen tilanne, koita rohkaista itseäsi ja tarttua mahdollisuuteen.

En minä osaa päästää muita, eikä muut tunnu kyllä toisaalta olevan kovinkaan innokkaita osallistumaan elämääni perhettäni lukuunottamatta, mutta tämä on erityistapaus, ainakin omasta mielestäni. Nuoren elämäni aikana jokainen ihmissuhteeni on vain hävinnyt johonkin. Kaikki ovat lähteneet ja minä olen jäänyt yksin itseni kanssa. Toki minussakin syytä on ollut, mutta silti aina minulle on jäänyt pelkästään mutaa käteen. Mahdollisuuksista sen verran, että minä en sitä tunnistaisi, vaikka se norsumaisesti kaataisi näkymätöntä porsliinia alas jatkuvalla syötöllä huutaen, että tässä nyt se hemmetin mahdollisuus on sinulle. Tämä näin lievän humoristisena anekdoottina. Mitä rohkaisuun tulee, niin en minä osaa oikein itseäni rohkaista olemaan jotain sellaista mitä minä en ole. Jos rohkaisenkin itseni juttua vääntämään, niin vääjäämättä teeskentelen itselleni aivan erilaisen persoonan tämän ihmisen silmien eteen.

Mitä vaikuttamiseen tulee, niin en minä välttämä usko, että ajatukseni ovat se syy mikä saisi ihmiset lakoamaan edessäni. Mitä yritin tässä sanoa oli se, että ongelmaisen kanssa tomiessa ongelma tuuppaavat siirtymään enemmän tai vähemmän välillisesti, jos lähdetään henkilökohtaiselle tasolle. Toki en minä tätä teoriaani ole päässyt käytännössä kokemaan, joten siinä mielessä tämähän on vain pelkän tauhkan lausumista.

Minä katson sen tarpeelliseksi, jos en näe viestini täyttäneen niitä kriteereitä joita vastaamisessa pitäisi olla. Muunmuassa yritän vaatia itseltäni selkeää ajatusta viestiin, harmillisen usein se kuitenkin karkaa..

Sitten pidän itseäni harvinaisen epälooginen tai muuten vain sekaisina johtojen yhdistelijänä, koska löysin selkeän ajatuksen sieltä keskeltä. Tosin minä olen vain minä, joten saattaahan se olla, että se ajatus minkä minä sain on aivan toinen kuin mitä sinä tarkoitin. Mistäs sitä tietää, kun tämä kirjallinen ilmaisu ei ole kovinkaan hieno tapa tavoittaa sitä pointtia, minkä pystyy sanomaan melkein pelkillä eleillä naamakkain kohdatessa. Oli mien oli, ei sinun kannata moisia ajatella tai vaatia itseltäni Päätalomaista kykykä pistää pointti lakoon ja tarjota minulle se selkeältä hopelautaselta.