Elämäni moninaiset ongelmat
En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.
Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.
Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.
Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.
Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.
Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.
Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…
Yksi askel eteenpäin ja sitten kaksi taakspäin. Juuri tältä minusta nyt tuntuu. Latvian matkani jälkeen oivalsin, että halusin olla ihmisten kanssa, halusin olla sosiaalinen. Mutta nyt kaikki se halu vaikuttaa täysin ontolta. Tänään minun piti katsoa Jumbossa Suljettu saari -niminen elokuva, mutta minä en pystynyt. Minä en kertakaikkiaan pystynyt olemaan samassa tilassa nuorien ihmisten kanssa joilla oli hauskaa keskenänsä. Sitten ne äänet, voi hyvä luoja ne äänet. Minä kuulin aivan selvästi heidän kommentoivan minua ja olemustani. Aivan selvästi, tästä ei ole epäilystäkään. Mutta onko se todellista? Sitä minä en vain tiedä. Kuitenkin minä kuulin niiden äänien kommentoivan minua pilkalliseen sävyyn. Paikallisessa Hesburgerissa, busissa ja Jumbon Finnkinon penkeillä. Voi hyvä luoja, onko tämä vain pelkkää mielikuvitusta vai näiden pienten ihmispetojen henkistä potkimista? Mitä seuraavaksi? Yksinäisyyden tuottamia harhakuvitelmia? Nyt todella tuntuu siltä, että olen menettämässä otteeni tästä maailmasta. Huomenna pitäisi olla TYP:issä normaalissa kuosissa, mutta nyt otteeni on kirpoassa aika pahasti. Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä.
Minä taidan mennä nukkumaan, ehkä huomenna kaikki on paremmin tai jotain. Ehkä tämä on ylireagointia, mutta minua pelottaa nämä muut ihmiset, jotka haluavat vain satuttaa minua. Miksi ne puhuvat minusta sellaisia? Mitä pahaa minä olen niille ihmisille muka tehnyt? Ehkä minun pitäisi rauhoittua, kun on tämä flunssakin päällä.
Oloni on nyt hieman parempi, mutta silti olen äärimäisen huolestunut tästä asiasta. En nimittäin ole ollenkaan varma, että kuulunko minä tänne sitten ensinkään. Eilen katsoessani maailmaa huomasin, että olin täysin poissa siitä maailmasta. En kuulunut sinne en sitten ollenkaan. Muiden ihmisten ja minun välinen kontrasti oli aivan valtava, enkä minä voinut muuta kuin katsoa. Jumaliste, nyt jos koskaan pitäisi löytää se oma niche -kaveripiiri tai jotain, niin ei tämäkään haittaisi. Tosin tämä on vaikeammin tehty kuin sanottu, joten tiedä nyt siitä. Nyt kun vielä kuulen ääniä, niin eiköhän se vainoharha vielä ala voimallisemmin iskemään tajunnan läpi tai sitten nämä tosiaan puhuvat minusta. Aivan hirveää, kun vainoharhat iskevät tällä tavalla tajunnan lävitse. Ehkä minun pitäisi käydä tänään iltapäivällä Jumbossa katsoa se elokuva ja voittaa siinä mielessä tämä paheneva pelkoni. Toisaalta kyllä haluaisin olla livessäkin. Noh, katsotaan miten se nyt sitten menee. Ehkä menen sen elokuva katsomaan huomenna ja tänään hoidan viralliset tapaamiset kunnialla lävitse.
Ehkäpä tämä tapaus vain vahvistaa minun haluani saada ihmisten seuraa ympärilleni. Sellaista seuraa, joka välittää minusta. Sellaista missä ystävyys ja kaveruus on mahdollista. Minä näin Latviassa, että se on mahdollista ainakin sukulaisten kesken. Minä haluan oikeasti tätä, koska minä haluan olla onnellinen omana itsenäni. Yksi se ei oikein käy.
Menin TYP:in jälkeen sinne elokuviin ja kuulin niitä ääniä taas. Tarkemmin sanottuna ne äänet sinänsä olivat todellisia, mutta ne eivät olleet tarkoitettu minulle. Kuitenkin elokuvan jälkeen olin taas vaihteeksi paniikissa ja täysin rauhaton. En viihtynyt livessäkään kuin vartin. Kuitenkin iltaa myöten rauhoituin ja pystyin taas olemaan suhteellisen järkevästi. Eilisen aikana minulle alkoi kuitenkin hahmoontua suunnitelma mitä aikoisin tänään siis tehdä. Minä en mennyt polille, minä en soittanut vanhemmilleni, minä menin takaisin bussiin kuuntelemaan, jos vaikka niitä ääniä olisi kuulunut lisää. Tässä vaiheessa pitää mainita, että kielsin itseäni kuulemasta näitä ääniä, kielsin näiden olemassaolon. Minun ei tarvitse hävetä mitään sellaista mille minä en itse mitään mahda. Yllätyksekseni juuri päättynyt bussimatkani meni hyvin; kuulin toki niitä ääniä, mutta en välittänyt niistä. Minä haluan parantua tästä kaikesta, en halua luisua sille synkeälle tielle mikä voisi johtaa osastolle tai mitä pahempaa vielä kroonisempaan tilaan. Minä aion puhua tästä työkyvyn arvioinnissani, mutta nyt aion olla rauhassa, vaikka sitten pakolla. Minä koin Latviassa sen mitä minä haluan olla, enkä minä halua päästää siitä irti, vaikka kuulisin mitä. Minulla on nyt tavoite jota kohti minä haluan kulkea. Saa olla aika vaikea henkinen ongelma, että se saa minut pois raiteiltaan. Ehkä tämä on virhe, mutta minä aion silti nousta ylös. Minä olen ollut maassa aivan liian kauan. Nyt on aika nousta, eikä mitkään äänet sano minulle etten muka ole tarpeeksi kelvollinen olemaan onnellinen. Jos minä joudun tappelemaan ääniä vastaan, niin siitä vain jonon jatkoksi. Sitten tapellaan, mutta fokustani minä en tässä asiassa tule menettämään.
Ensi viikosta on tulossa varsin mielenkiintoinen viikko totta tosiaankin. Ensin huomenna viemään toimeentulohakemusta Länsimäkeen ja sitten tiistaina mennään ihan Malminkartanolle työkyvyn arviointiin. Jännää tulee olemaan, kun pääsee ihan lekureiden kanssa juttelemaan tästä allekirjoittaneen tilanteesta. Mitäköhän jännittävää nekin mahtavat minusta ja tilanteestani tuumailla? Toivotaan, että saan suuni auki, että pääsen puhumaan ammattilaisille, niin saadaan sitä uutta lausuntoa peliin. Kuitenkin siitä vasta minä olen tyytyväinen, että pääsen tekemään jotain muutakin kuin olemaan täällä kotona. Kaiken lisäksi tiistaina vielä pitää herätä kuin mikäkin työläinen heti jo aamuvarhaisella, että varmasti ehtii perille ajoissa. Eli toisin sanoen pitää mennä sänkyyn aikaisin, että jaksaa aamulla sitten kulkea muiden koululaisten ja työläisten kanssa julkisissa.
Varmaan täälläkin kannattaa mainita se sama asia minkä livessä viime kerralla mainitsin, että aion tosiaan käväistä hakemassa siihen Big Brotheriin. Tuskinpa minä sinne pääsen, mutta tuleepahan serkun mieliksi sielläkin käytyä. Tuskinpa minä nyt pääsen koko kansan eteen nolaamaan itseni. Toisaalta olisi se kyllä mielenkiintoista elellä siellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tosiaan olisi minun kanssani missään tekemisissä täällä siviilin puolessa. Sinänsä ajatus kiehtoo, mutta minä en tuosta julkisuudesta kyllä tiedä. Minä kun kuitenkin pidän tästä minun yksityisyydestäni ja siitä, että minua kukaan ei tunnista. Se tuo sellaista turvaa ja tukea, kun ketää ei loppupeleissä sinun olemisesi siellä kaupungilla kiinnosta. Noh, katsotaan pääsiäisen jälkeen, että miten minun käy.
No niin, kävin sitten siellä Malminkartanossa ja yllätyksekseni lääkäri oli hemmetin asiallinen ja sanoin hänelle kaikki ongelmani juurta jaksain ja vielä ilman tunnepurkausta. Siitä pitää olla ylpeä, että en hajonnut tai edes käynyt lähellä hajoamista, vaikka lievää stressitilanne olikin päällä, kun en oikein osannut sinne mennä. Tuli nimittäin harhailtua hieman ja luonnollisesti stressi nousi ylemmäs ennen kuin ehdin edes laitoksen ovelle. Lääkäristä vielä sen verran, että on ehkäpä kaikkien aikojen mukavin lääkäri ikinä. Hän osasi esittää kysymyksiä, tarkennuksia ja jopa haastaa minut kertomaan lisää. Ihan oikeasti, lääkärin pitää osata kuunnella ja tehdä havaintoja puheitteni pohjalta, että saadaan kokonaisvaltainen tilanne ratkaistua. Vieläkin on hyvä olo siitä, että minulla on kunnon lekuri pitämässä jöötiä tässä asiassa. Järki-ihmisten kanssa tulee aina toimeen.
Ensin viikolla minulla on peräti kaksi käyntiä Malminkartanossa ja toivottavasti kohtaa sielläkin asiallisia ihmisiä, joiden kanssa pystyisi puhumaan yhtä vapautuneesti kuin tälle lekurillekin. Meinaan vain, että ihan kuin kivi olisi pudonnut sydämen päältä, kun ensimmäistä kertaa ikinä pääsin olemaan rehellinen toiselle ihmiselle ja se tuntui hiton hyvältä. Pitää vain toivoa, että ensi viikolla kimppuuni ei tule mitään tätimäistä hössöttäjää, joka suorastaan tukahduttaa minut omalla ymmärtämisellään. Minä haluan näiden ongelmieni ratkontaan jykeviä toimia, ja nössöilemällä tämä homma ei vain kertakaikkisesti toimi. Minulla on vieläkin painajaisia henkilöistä, jotka olivat enemmän nyökyttelijöitä ja jahkailijoita kuin asiantuntevia oman roolinsa osaavia ihmisiä. Mutta kuitenkin suhteellisen innolla odotan ensi viikkoa ja sen tapaamisia.
Ei ensi viikolla, vaan sitä seuraavalla serkkunikin on tulossa käymään, ja silloin minun pitäisi mennä hakemaan siihen sosiaalipornoa tihkuvaan televisiotuotantoon nimeltä Big Brother. Toki me myös teemme muitakin asioita, mutta tuo nyt on lähimpänä mielessä. Ehkäpä sinne kannattaa mennä hakemaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. En minä luultavasti ole se mitä he etsivät, mutta toisaalta ei yrittänyttä laiteta näissäkään asioissa. Kyllä minä osaan olla nimittäin suhteellisen viihdyttävä tapaus, kun oikein haluan. Siitä en sitten tiedä pitäisikö koko kansakunnan nähdä se puoli minusta. Mutta toisaalta koskaan ei voi voittaa, jos ei pistä itseään likoon, vaikka sitten kansakunnan nähden.
Tew, tosi kiva, että olet jaksanut kirjoitella tänne! Kirjoitat elävästi tunteistasi ja kokemuksistasi. Avoimesti sinun juuri täytyykin toimia, jotta saisit apua. Toivottavasti se, että purat tunteitasi, auttaa sinua itseäsikin. Se on kohdallasi tärkeintä.
Hienoa, että olet tavannut lääkärin, jonka tunnet ymmärtävän sinua! Yhteisymmärryksen löytäminen on joskus hyvinkin vaikeaa. Olen kokenut sen omassa elämässäni. Oletko puhunut kuvailemistasi äänistä lääkärille? Tunnet ne varmaan pelottaviksi! En tiedä, mikä sinua vaivaa, mutta mikä se sitten onkin, niin oikeanlaisella avulla oireesi voidaan saada kuriin. Älä luovuta!
Vainoharha alkaa taas painaa mieltä oikein urakalla. Viimeistään eilen ollessani erään suuren suomalaisen tositelevision karsinnoissa huomasin, että minulle ei ole valmiita antamaan edes mahdollisuutta. Eikä tämä edes rajoitu tähän, vaan melkein kaikilla elämän aluella minulle ei haluta antaa mahdollisuutta mitä erinäisempien syiden pohjalta. Kun hain töitä aktiivisesti pari vuotta sitten, niin ketään ei kiinnostanut minä tai edes se mistä minä puhuin. Kaikki nämä ihmiset vain työnsä takia tylsistyneenä siinä kuuntelivat allekirjoittaneen lässytystä. Eilinen todisti taas sen faktan, että minä en kertakaikkiaan pysty menemään työhaastatteluun tai mihinkään sellaiseen, jossa voin saada jotain, jos onnistun jonkun ihmisen vakuuttamaan. Minulle ei kukaan tunnu antavan minkään valtakunnan mahdollisuutta oikein missään, niin miksi minun pitäisi antaa kellekään muulle mahdollisuuksia minun suhteeni. Minä olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että minut hylätään joka helvetin tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vieras. Minä en yksinkertaisesti ymmärrä mikä minussa on vikana - onko kyseessä naamani, käytökseni vai ihan ääneni. Jos minä jostain saakin odottamatonta menestystä, niin sekin lähinnä johtuu tuurista kuin siitä, että minä olisin sen kyseisen tilaisuuden ansainnut. Kyllä minä myönnän, että olen näitä tilaisuuksia oikein kunnolla ryssinyt, mutta silti täällä kylmässä maailmassa minä en tunnu pääsevän mihinkään. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että olisin vain jonkinlainen parasiitti, jota ei oikeastaan edes haluta tähän yhteiskuntaan, kun en omaa tiettyjä "hyvältä ihmiseltä" vaadittavia ominaisuuksia. Olen kuin pummi, joka lasin takana katsoo niiden ihmisten elämää, jotka ovat saaneet mahdollisuuden. Nyt alan ymmärtää miksi jotkut esimerkiksi sortuvat tällä elon tiellä huumeisiin ja muuhun. Kun on lusikka käytössä, niin eihän sitä voi kauhalla ottaa. Noh, tätä se on...
Tew, et kai ole jo syvällä sisimmässäsi "päättänyt" epäonnistua?? Olet siihen aivan liian nuori!! Tunnet monta kertaa epäonnistuneesi, mutta siltikin olet sinnikkäästi jatkanut elämääsi. Se on vaatinut sinulta voimaa! Mitä vieraat ihmiset ovat tuomitsemaan sinua?? Hehän eivät edes tunne sinua. Sinulla voi olla juuri niitä vahvuuksia, jotka heiltä puuttuu ja päinvastoin. Voisiko vaikkapa työharjoittelu avata sinulle uusia mahdollisuuksia? Paljon voimia ja katse eteenpäin!
Eläväinen kirjoitti 12.4.2010 17:56
Tew, et kai ole jo syvällä sisimmässäsi "päättänyt" epäonnistua?? Olet siihen aivan liian nuori!! Tunnet monta kertaa epäonnistuneesi, mutta siltikin olet sinnikkäästi jatkanut elämääsi. Se on vaatinut sinulta voimaa! Mitä vieraat ihmiset ovat tuomitsemaan sinua?? Hehän eivät edes tunne sinua. Sinulla voi olla juuri niitä vahvuuksia, jotka heiltä puuttuu ja päinvastoin. Voisiko vaikkapa työharjoittelu avata sinulle uusia mahdollisuuksia? Paljon voimia ja katse eteenpäin!
Minun epäonnistumisilla ei ole mitään väliä, koska minulle ei edes anneta mahdollisuutta epäonnistua. Siinä mielessä on lakannut yrittämästä, että viimeistään nyt en hae mitään tai pyri johonkin parempaan. Otan sen mikä minulle annetaan ja yritän niistä aineksista kaapia jotain kokoon. Jos nyt pääsen siihen mielenterveyskuntoutujien ryhmänharjoitteluun, niin olisin erittäin tyytyväinen, vaikka sinänsä elämä pysyisi paikallaan ainakin yhden vuoden. Ainakin voisin teeskennellä olevani töissä. Kunhan minun ei enää ikinä tarvitse mennä niihin noloihin haastettutilanteisiin, jossa minua ei kohdella ihmisenä, vaan karjana. Ehkäpä elämä tarjoaa ainakin töiden merkeissä jotain parempaa, jos lopetan siinä mielessä yrittämisen ja annan virran viedä johonkin. Ainakin vuosi olisi katettu, jos pääsisin siihen ryhmään, mutta vielä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Lekurihan se loppupeleissä päättää, että olenko minä miten sairas.
Loppukeskustelut ja muut hömpötykset on sitten Malminkartanossa käyty lävitse. Nyt pistetään Vantaan mielenterveystoimeen papereita, jos vaikka pääsisin jotain psykiatria katsomaan tai muuta ryhmäterapiaa harrastamaan. Kuitenkin tämä prosessi kestää kuukausikaupalla, joten ei vielä kannata hihkaista mitään, kun kyseessä kuitenkin on julkisen puolen vetelykset. Toinen huomattavasti konkreettisempi suunta olisi mahdollinen työharjoittelu, johon sitten voisi yhdistää kaiken maailman ryhmäterapiaa ja muuta sellaista. Jopa jonkinlainen elämänhallintatoiminta voisi toimia, vaikka en kyllä oikein usko moista tarvitsevani. Kyllä minä olen jo aika hyvin parin vuoden ajan onnistunut tätä kämpääni ylläpitämään, jotenei minulla siinä mitään sen suurempia ongelmia ole. Nyt kun vielä olen alkanut säännöllisesti ulkoilemaan ja tekemään ruokani itse, niin tämähän melkein on kuin itsenäistä elämää. Vielä kun töitä ja kavereita olisi, niin sitähän melkein voisi kuvitella olevansa normaali nuori ihminen. Nyt pitäisi TYP:in kautta pistää Kelalle papereita tästä mahdollisesta työharjoittelusta, niin pääsisi moiseen heti kesän jälkeen. Pitäisi siis huomenna tarttua luuriin ja soitella pääkallopaikalle tapaamisesta sopien.
Mielentilani tämän melkein kirjoittamattoman kuukauden aikana on ollut varsin tasainen. Joskus on tuntunut pahemmalta, joskun paremmalta. Pieni epätoivo on kyllä nostanut päätänsä, mutta ei se ole kauaa ehtinyt töitänsä tehdä. Suhtaudun edelleen varsin luottavaisin mielin tulevaisuuteni, mutta silti tuolla jossain syvällä tuntuu jotenkin huonolta. Se on se sama ääni, joka haluaa minun tuhoavan itseni ja jatkaa sitä teeskentelyn polkua loppuun saakka. Se ääni haluaa minun häikäilemättömästi polttaa kaiken mahdollisen. Kuitenkin hyvänä puolena se ääni on varsin hiljainen huuto jostain todella syvältä. Plussapuolena olen tainnut laihtua melkein kymmenen kiloa, joten ei tämä allekirjoittaneen laihdutuskuuri ole ihan harakoille mennyt. Myös itsetunto tämän seurauksena on alkanut hieman kohoilla. Tässä mielessä pientä varovaista eteenpäin menoa on havaittavissa. Katsotaan, mitä se elämä nyt tuo tullessaan...
hassua, mutta tämä sinun ketjusi antaa minulle toivoa...
On hienoa lukea, miten pohdit niin selkeästi ja monipolvisesti asioitasi. Tunnistan niistä itseäni. Minäkään en kaipaa lässytyksiä, vaan konkreettisia ajatuksia siitä, mitä seuraavaksi. Olen huomaamatta eristänyt itseni ihan melko lailla. vaikka on parisuhteet ja olen tutustunut joihinkin ihmisiin...paljon on vielä tehtävää. Mutta on hienoa lukea edistymisestäsi! tämä uusin viesti sai minut toiveikkaalle tuulelle.🙂🌻
Kiva kuulla susta tew, mietinkin tuossa just pari päivää sitten mitä sulle mahtaa kuulua. Ihanaa että asiat lähteny rullaamaan eteenpäin. 🌻🙂🌻
Jossu
Huppista olinki kirjautunu mun vanhalla nimimerkillä sisään (jonka tunnukset oli pitkään kateissa), sählä sählä.
Nyt ollaan menty sitten huonompaan suuntaan. Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta ja oma-aloitteinen tekeminen on siinä olemattomuuden suuressa erämaassa. Sellainen turhuuden valtameri on aika hyvä termi millä voisin kuvailla nykyistä elämääni; kaikki mitä teenkin on täysin irrelevanttia ja positiiviset ajatukset hukkuvat luontaisen nihilismini suohon. Kaverit tai ihmissuhteet pelastaisivat paljon, mutta valitettavasti näitä kertakaikkiaan ei ole tarjolla. Minä uskallan hädin tuskin puhua ihmisten kanssa, ja aina ulos lähtiessäni melkein rukoilen, että minun ei tarvitse olla tekemisissä kenekään kanssa. Minusta on nähtävästi kasvamassa ujo ihminen, joka sietämättömyydessään ei kykyne kommunikoimaan oikein kenenkään kanssa. Olen leikitellyt myös sellaisella ajatuksella, että hommaisin Facebook -profiilin itselleni, mutta jotenkin minua lähes inhoittaa ajatus, että minun pitäisi julkisesti olla jossain esillä ihan vain siksi, että mahdollisesti saisin tuttavia. Minun luonteelleni tämä on yhtä vierasta kuin se, että joku teistä alkaisi yhtäkkiä pomppimaan pomppukepillä Rovaniemelle, ja samalla tallentaisi koko operaation Facebookin ihmisille. Se ei vain toimi kaltaiselleni introvertille, joka ei paheksuvasti ajattelee jo siitä, että joku voisi minut nähdä. Silti haluaisin ympärilleni pari kaveria ja ehkäpä elämänkumppanin, joka ymmärtäisivät kaikki mahdolliset kompleksini ilman sen suurempaa narisemista. Samalla voisin edes kuvitella, että omaan lähes normaalin lähipiirin.
Tokihan tässä voi itse tehdä jotain tilanteen parantamiseksi, mutta mitäs teet, kun tämä kaikki on jo lähes muuttunut sairaalloiseksi välttelyksi. Pelosta on tullut elämää hallitseva voima, joka määrää mitä teen ja milloin teen. Kaikkein parasta luonnollisesti olisi se, että olen kotona mahdollisimman paljon etten vahingossakaan törmää kehenkään immeiseen. Onko tämä se hulluuden lähtölaukaus, josta olen täälläkin höpöttänyt enemmän tai vähemmän? Järki kyllä leikkaa, mutta sosiaalisissa tilanteissa järki häviää muuttuen paniikiksi. On vain päästävä pois, kun ei pysty ketään kohtaamaan. Jotain varmaan tarttis tehdä...
Kappas vain. Ensin perjantaina kävin TYP:in puheilla. Tänään pitää käydä Kelassa heittämässä hakemukset sisään, että pääsenkö työkokeiluun. Vielä bonuksena tänään postiluukusta mielenterveystoimen ihmiset käskivät käymään heti torstaina juttelemaan pehmeitä. Nyt kun sitä ennen oli kuolemassa tylsyyteen, niin nyt on melkein enemmän työtä tässä elämässä kuin olisi tarpeen. Koska kuitenkin olen pohjimmiltani aktiivinen toimija, niin eihän tästä voi olla muuta kuin innoissaan, että sentään on jotain tekemistä näiden päivien ratoksi. On myös varsin mielenkiintoista kuunnella mitä hauskaa jatkosuunnitelmaa nämä tuolla mielenterveyspuolella kehittävät pääni menoksi. Ehkäpä jonkinlainen hoitosuunnitelma olisi inhimillisillä aikatauluilla mahdollinen, mutta toisaalta kyseessä on julkinen palvelu, joten ei tässä ainakaan toivomaan kannata alkaa. Mutta katsotaan mitä tuleman pitää. Ainakin tosiaan on tekemistä, joten mitäpä sitä valittamaan.