Elämäni moninaiset ongelmat

Elämäni moninaiset ongelmat

Käyttäjä tew aloittanut aikaan 19.06.2009 klo 01:43 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä tew kirjoittanut 19.06.2009 klo 01:43

En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.

Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.

Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.

Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.

Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.

Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.

Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 07.12.2009 klo 20:53

Olen, tew, pahoillani siitä, että sinua on kohdeltu huonosti ja että sinulla on paha olo. En halua vähätellä vaikeuksiasi... Olen muodostanut itselleni suojamuurin, koska minulla on kipeitä kokemuksia. Muodostamani muurin läpi on vieraiden vaikea päästä. Omien tunteideni paljastaminen toiselle on minulle hiukan pelottavaa, mutta en toivo valheellisia ihmissuhteita. Mitä elämäni olisi, jos suhtautuisin negatiivisesti niihinkin, jotka eivät minua ole satuttaneet?? Kuka haluaisi elää katkeruudessa ja epäluulossa??

Käyttäjä tew kirjoittanut 12.12.2009 klo 17:05

Eläväinen kirjoitti 7.12.2009 20:53
Mitä elämäni olisi, jos suhtautuisin negatiivisesti niihinkin, jotka eivät minua ole satuttaneet?? Kuka haluaisi elää katkeruudessa ja epäluulossa??

Minä en voi luottaa ihmisiin, koska minä olen nähnyt kuinka pahoja he ovat. Kyllä lupauksia satelee, mutta kun pitäisi heidän jotain tehdä, niin he pettävät minut kerta kerran jälkeen. Kun en voi luottaa edes oman veljeni sanaan, niin kehen minä voin muka luottaa tässä maailmassa? En minä halua elää katkeruudessa tai epäluulossa, mutta onko minulla vaihtoehtoja, kun koko maailma on minua vastaan? Jos ihmiset voisivat pitää sanansa, niin olisi paljon helpompi minunkin tätä elämää elää, mutta ei, he pettävät minut kerta kerran jälkeen. Mitä enemmän ihmisillä on valtaa, niin sitä helpommin voi heittää sen moraalisen selkärangan roskakoriin. Eihän minunkaltaiseni hankala ongelmakimppu ole sen arvoinen, että lupaukset voisi toteuttaa. Ehkä tämä kaikki kuuluu vain sairauteeni, joka tekee tuhoaa päivä päivältä mielenterveyttäni, mutta silti kaikki omat ajatukseni sopivat kuin palapelin palaset kokonaiseen kuvaan. Minä en halua, että minua satutetaan, en minä sitä kestä, kun minun luottamukseni tallotaan kuin tyhjää vain. En minä kykenisi edes parisuhteeseen, kun luultavasti olisin aivan liian mustasukkainen tai täysin tunnekylmä sitä ihmistä kohtaan. Kyllä minä kaipaan parisuhdetta, kaverisuhteita ja ystävyyttä, mutta en minä tiedä pystynkö minä niitä ylläpitämään. Aina jossain vaiheessa iskee täydellinen viha näitä ihmisiä kohtaan, kun he ahdistavat minut nurkkaan. Ehkä minä en hankalana ihmisenä ansaitse ihmissuhteita? Ehkä tämä kaikki on vain kosmista kostoa siitä, että olen se paha ihminen tässä ytälössä. Nimittäin en minä elä niiden koodistojen mukaan joiden puolesta saarnaan. Tekisi vain mieli jälkiä jättäen kadota tästä maailmasta. En minä tänne kuulu...

Käyttäjä tew kirjoittanut 25.12.2009 klo 22:50

Nyt kun jouluaatto on kivasti kaikilta meiltä ohitse, niin on aika keskittyä miettimään mitä kivaa joulun ulkopuolinen maailma tarjoaa. Tällä kertaa todellisen joululahjan meidän perheeseen tarjosi veljen vaimon veljen kuolema juuri näin mukavasti tässä joulun alla. Pitää kyllä nostaa ihan oikeasti hattua, että tällä kaverilla oli oikeasti kerrassaan fantastinen ajoitus tappaa itsensä. Olisi odottanut edes tammikuulle, nyt meni veljen perheen joulu sen verran pahasti perseelleen, että ei edes veljeni hankkima pleikkari lämmitä oikein kenenkään jouluista mieltä. Sinänsä minulle on aivan sama milloin joku heittää oman lusikkansa nurkkaan, koska henkilökohtainen mielipiteeni on se, että yksilö itse päättää omasta elostaan tai elämättömyydestään. Tätähän voisi pitää myös koko ihmiselon ainoana merkittävänä päätöksenä lisääntymisen ja verojen maksamisen jälkeen. Kuitenkin kun velipojalla on perhe täynnä lapsia, joista yksi ottaaa varmasti todella kovaa enonsa kuoleman juuri sillä kriittisellä linjalla, joka erottaa rasittavan teini-ikäisen vähemmän rasittavasta teini-ikäisestä. Tälläiset traagiset tapahtumat kuitenkin jättävät jälkensä, erityisesti vielä tänä vuodenaikana kurjuus moninkertaistuu tälläisten uutisten myötä.

Yllättäen tämä kuolema on myös minua koskettanut, vaikka en ole sen herran kanssa puhun kuin yhden kerran veljenpoikani kastajaistilaisuudessa. Veljeni vaimon veli nimittäin oli "boheemi" ja "taiteilijasielu." eli vähemmän kiltisti sanottuna syrjäytynyt yksinäinen mies, joka eli omaa vaatimatonta elämäänsä yksin kaikkien katseilta piilossa. Vaikka sinänsä minua tämä kuolema ei koskettanutkaan sellaisella henkilökohtaisen surun tasolla, niin valitettavasti kuitenkin tämä kuolema asettaa varjonsä myös minun tulevaisuuteni eteen. Minä elän yksin, olen työtön, minulla ei ole kavereita tai ns. "syvempiä ihmissuhteita" ja minä tietyssä mielessä nautin jopa tästä yksinäisyydestäni ja siitä tietynlaisesta eskapistisesta olotilastani. Vaikka itse en pidä itseäni minkäänlaisena kaunosieluna, niin valitettavasti samankaltaisuudet ovat pelottavan lähellä toisiaaan. Toki minä määritän oman kohtaloni, mutta mikä mieleni tämä asian suhteen on silloin, kun olen lähestymässä keski-ikää ja huomaan elämäni olleen pelkkää todellisuuspakoa höystettynä ongelmilla, joita ei koskaan korjattu. Se pistää ajattelemaan millä tavoin minun pitäisi kääntää oman henkilökohtaisen elämäni kurssia. Nimittäin kuka tahansa tämän ketjun lukija pystyy näkemään jo kilometrin päähän, että oman elämäni Titanic on menossa aika kovaa vauhtia kohti sitä jäävuorta. Jotain olisi varmaan ihan hyvä tehdä.

Tosiaan vietän tässä joulua vanhempieni luona ja valitettavasti haluan lähteä pois täältä. Ihan samanlaista kuin asuin kotona. Äiti leikkii pirteätä ja isä on enimmäkseen nyrpeä tai muuten vain poissa. Minä taas tiuskiva, välillä toki hyperaktiivinen kakara, joka ramppaa kodin ja serkkuni luona posket punaisena. Kaiken tämän keskellä haluan kotiin omaan rauhaani miettimään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En vain jaksaisi pitää tätä onnellisuuden maskia päällä, vaan olla ihan oma itseni kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Meikäläisellä on muutenkin tammikuun puolivälissä tapaaminen sen firman sosiaaalityöntekijän kanssa, joten sille kai voi omat murheensa kaataa. Ei se terkkari oikein ollut kiinnostunut muusta kuin FYYSISESTä kunnosta. Toki siinäkin olisi petraamista, mutta eiköhän yritetä saada tämä pää kuntoon.

Käyttäjä tew kirjoittanut 29.12.2009 klo 13:46

Viha on mielenkiintoinen tunne. Olen myös aiemmin puhunut vihasta, mutta eilisen livekeskustelu sai minut tajuamaan, että tämä tunne on myös vaikuttanut hyvinkin epäsuorasti minuun ja ihmissuhteisiini. Vaikka itse en haluaisi tunteitani tulkita vihaksi, niin silti viha, halveksunta ja suoranainen yleemmyydentunne on varjostanut ihmissuhteitani aina. Yksi väärä sana saa minut inhoamaan toista ihmistä enemmän kuin tarpeeksi, vaikka toinen ihminen olisikin sanansa erehdyksen kautta valinnut. Silloin päässäni vähän kuin sumenee, eikä järki enää ulotu toimimaan vihan sumentamissa aivoissa. Tokihan minä en tätä näytä toiselle, vaan hymyillen kostan omalla tavallani. Ei tämä tarkoita missään nimessä vihan näyttämistä toiselle, vaan jonkinlaisen ikävän jäynän tekemistä. Minulle ei tuota vaikeuksia jättää kaikki ilmaan ihmettelemään, jos se varsin vaatimaton maljani loiskuu ylitse. Useimmat teistä varmaan kysyvät, että mitä helvettiä minä tällä saavutan. En mitään, en yhtikäs mitään. Kun lopulta se viha laantuu häpeäksi, niin silloin olen saavuttanut ainakin omassa mielessäni sen pisteen, että en voi muuta kuin olla yksin oman häpeäni kanssa. Olen aiemminkin sanonut, että en kykene muiden ihmisten kanssa puhumaan todellisista tunteistani. Minusta on aina ollut paljon helpompi valehdella tai sitten toki puhua totuudesta karkkikuorrutuksella. Mutta totuus ja ihmisten kohtaaminen niillä eväillä mitkä on annettu tuntuu olevan ajatuksena täysin mahdoton.

Olen sanonut olevani muutamaan otteeseen olevani paha ihminen, joka kaunaisena on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen pienen tyydytyksen. Eilisen livekeskustelun jälkeen olen suhteellisen varma siitä, että viimeistään nyt persoonani alkaa myös heidän silmissään saada ihmishirviön piirteitä. Kuitenkaan minä en ala näitä luonteeni varsin negatiivisia piirteitä anteeksi pyytämään. Ne ovat osa minua niin hyvässä kuin pahassa. Jos minä näitä piirteitäni en ilmaisisi esimerkiksi livetilanteessa, niin silloin minä valehtelisin tietoisesti todella rankasti. Se ei kaikkia miellytä, mutta minä en sitä anteeksi pyydä. Minä olen ehkä nyt ensimmäistä kertaa edes jossain määrin rehellinen itselleni muiden ihmisten joukossa ja se tunne on suorastaan vapauttava. Joku voi sanoa, että olen oman paskani ansainnut, mutta ainakin minä kykenen olemaan edes jollain tavalla rehellinen siitä omasta paskastani. Olen sanonut näissäkin kirjoituksissa, että olen matkalla hulluuteen ja nämä vain ovat yksiä sen hulluuden ilmenemismuotoja. Vaikka minusta joskus tulisi "eheä ihminen," niin silti minä säilyttäisin sitä vihaani ja luonteeni erinäisiä vikoja pääni sisällä. Tiikeri ei raidoistaan pääse, vaikka sen turkin oranssilla maalaisikin.

Käyttäjä tew kirjoittanut 01.01.2010 klo 12:52

Onnetonta vuotta 2009 ja vielä onnettomampaa uutta vuotta 2010. Näin vuoden ensimmäisenä päivänä ajattelen juuri tällä tavalla. Ei jaksa innostaa ja jopa vanhempanikin ovat huomanneet lievän ameebamaisuuteni. Ei jaksa, ei huvita ja varpaita palelee. Minä olen vain sellainen ihminen, joka ei muiden remuamista jaksa katsella sekuntiakaan, eikä minulta pahemmin sääliä liikene niille ihmisille, jotka esimerkiksi alkoholin vaikutuksen alaisena käyttäytyvät typerästi tai onnistuvat jopa itseään satuttamaan kännissä. Olen varmasti sen aikaisemminkin sanonut, mutta minä vihaan, minä yksinkertaisesti vihaa ihmisiä, jotka kovaäänisesti kännissä huutavat ja myökkäävät kuin mitkäkin kiimaiset puhvelit. Ehkä syynä on se, että alkoholi tekee ihmisistä niin penteleen arvaamattomia, että joudun aina olemaan varpaillani sen suhteen, että mitähän ne mahtavat tehdä seuraavaksi. Sellainen käytöksen arvaamattomuus on saa nähtävästi defenssit pystyyn ja mielen varsin varautuneeksi. Ei myöskään sovi unohtaa sitä inhotusta, jota koen konttaavaa oman elämänsä sankaria kohtaan. Miksi minun pitäisi sellaista sääliä, joka itse tietoisesti on juonut itsensä sellaiseen kuntoon, että joutuvat sitten julkisesti itseään satuttamaan. Luojan kiitos, että isäni on jossain määrin absolutisti ja äitini ei muuten vain juo kuin hieman juhlahetkinä. Minun sydämeeni on kai se repinyt vielä tänä päivänäkin sykkivän kolon se, kun isä on tullut kännissä ja pahalta haisevana kotiin. Jos minä joskus vielä ihmissuhteita hankin, niin minä toivon löytäväni ihmisiä, jotka eivät juo kuin janoinen muuli aavikolla aina kun siihen on mahdollisuus. Tosin minä en vielä ala hurraamaan sen puolesta, että löytäisin ainakaan kovinkaan nopeasti itselleni sellaista seuraa, joka ymmärtäisi minua ja minä niitä. Sellaisten ihmisten kanssa voisikin sitten rakentaa jotian muutakin kuin pelkkää valhetta valheen päälle.

Mutta mitäpä sitten odottaa uudelta vuodelta. Ehkä sitä, että saisin voimia saada elämäni järjestykseen siten, että voisin vaikkapa opiskella vähän lisää, että pääsisi sitten kortistoon mätänemään. Tai sitten voisi vaikka saada nämä päänsisäiset asiat jollain tavalla kuntoon ennen kuin kannattaa mennä tuonne ihmisten ilmoille muka opiskelemaan vähällä rahalla.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 02.01.2010 klo 20:43

Hei pitkästä aikaa,

Ehkä sinua ahdistaa se, että totuus voinnistasi on jossain määrin paljastunut vanhemmillesi. Toisaalta kuinka kauan enää jaksaisit valheellista elämää?? Sitä paitsi vanhempiesi asemassa luultavasti haluaisit itsekin tietää, jos lapsellasi olisi pulmia. Muutoinhan et voisi tukea häntä!

Minua päihtyneet ihmiset pelottavat, eivät niinkään inhota. Kamalimpia kassatyöskentelykokemuksiani ovat ne, joissa olen joutunut kieltäytymään myymästä humalaiselle. Myynnistä kieltäytyminen saattaa nimittäin aikaansaada voimakkaan reaktion. Mutta että olet kotioloissasi kohdannut humalaisen... Se on varmasti ollut sinulle ikävämpää. Kuitenkaan en usko, että isäsi olisi halunnut satuttaa sinua juomisellaan. Olisiko hän yrittänyt alkoholin avulla paeta ongelmiaan? Mitä luulet?

Mielestäni lisäopinnot kuulostaa hyvältä. Hienoa, että haluat ainakin jossain määrin toimia tulevaisuutesi hyväksi! Kun sinulla on lisää voimia, pystyt siihen. Mitä sinun kannattaisi tehdä ennen sitä?

Käyttäjä tew kirjoittanut 08.01.2010 klo 10:17

Lievää ahdistusta alkaa taas pukata päälle, kun vanhemmat ovat tulossa luokseni taas viikoksi ja vielä hyvällä tuurilla pidemmäksikin aikaa. Minä en niitä haluaisi tänne, kun kerta pääsin heidän luotaan pois alle viikko sitten. Miksi minun ei anneta oikeasti olla rauhassa? Miksi luokseni pitää tunkea melkein joka helvetin viikko jonkun typerän tekosyyn takia? Minä en kykene olemaan oma itseni vanhempieni edessä, eikä tätä oloa ainakaan helpota se fakta, että kyllä minun pitäisi olla äitini luona auttamassa veljeni lapsia. En jaksa, ei huvita tehdä yhtään mitään. Tekee mieli vain olla omassa yksinäisyydessäni, jossa sentään saan olla jossain määrin oma itseni. Egkä minussa on lievää erakon verta, mutta minä koen sen äärimäisen ahdistavaksi, että joka helvetin viikko luonani pitää jonkun olla pitämässä jöötiä heidän ehdoillaan. Kyllä minä kestän vierailuita muutaman kerran vuodessa, mutta tälläinen jatkuva ramppaaminen alkaa jo kyllä käydä pattiin. Vielä jos äitini jää luokseni noin kahdeksi viikoksi, että varmasti ehtii veljen vaimon veljen hautajaisiin. Miksi minun pitäisi muka siellä olla suremassa mustissa ihmistä, jota en ole koskaan tuntenut? Ei tämä ole minun suruhetkeni, eikä niissä hautajaisissa oleminen edes kohteliaisuuden vuoksi tunnu millään tavoin sopivalta. Antaa niiden surra, jotka sitä suremista kaipaavat. Minä en jaksa surra moista, kun omassa elämsäsä on jo ihan tarpeeksi suremisen aihetta.

Eläväinen kirjoitti 2.1.2010 20:43
Ehkä sinua ahdistaa se, että totuus voinnistasi on jossain määrin paljastunut vanhemmillesi. Toisaalta kuinka kauan enää jaksaisit valheellista elämää??

Hyvä kysymys. Nimittäin maskini on jo muutaman kerran kärsinyt hyvinkin pahasta säröstä. Tosin en minä usko vanhempieni olevan mitenkään tavallista huoletuneempia voinnistani. Sitä ne nyt taisivat ihmetellä, kun ei huvittanut minua heidän luonaan viikkokausia olla. Ehkä se johtuu siitä, että ei enää pysty pitämään näitä tiettyjä kulisseja pystyssä. Mene ja tiedä.

Mielestäni lisäopinnot kuulostaa hyvältä. Hienoa, että haluat ainakin jossain määrin toimia tulevaisuutesi hyväksi! Kun sinulla on lisää voimia, pystyt siihen. Mitä sinun kannattaisi tehdä ennen sitä?

Ainakin nyt olen TYP:issä sen aikaa, kun saadaan allekirjoittaneelle suunnitelma valmiiksi. Turha tässä on siitä pyörästä lähteä omilleen, kun kuitenkin tukea ja järjestelmällisyyttä tähän elämääni kaipaan. Se ei nimittäin ole kovinkaan helppoa päästä TYP:in kelkkaan, jos sielä kerran sattuu tippumaan. Minä nyt katson mitä heillä on minulle tarjota. Päivä kerrallaan...

Käyttäjä tew kirjoittanut 17.01.2010 klo 11:06

Olin tässä viime yön veljeni luona, kun äiti pyysi apua lapsien kaitsemisessa. Olihan tämä ihan kiva kokemus. Ainakin vähän erilaisempi viikonloppu. Tosin vähemmän yllättäen tälläinen rauhaan tottunut ihminen ei oikein jaksa sietää lapsien mekastusta ja kyllä paluu omaan rauhaan on ihan toivottua. Kuitenkin tämä viikonloppu on myös siinä mielessä ollut varsin jännittävä, kun ottaaa huomioon sen, että huomenna pääsen juttelemaan TYP:iin sosiaaliohjaajan kanssa. Ehkä tälle voin kertoa vähän tarkemmin näistä ongelmistani, kun terveydenhoitajaa tuntui enemmän kiinnostavan allekirjoittaneen fyysinen tila. Yritän mennä ilman mitään ennakkoasennetta paikalle ja kuulostella minkälainen heppu on kyseessä ennen kuin teen mitään harkitsematonta. Pitää vain toivoa, että tällä kertaa heppu olisi tiukan asiallinen, joka myös ottaisi kantaa näihin elämäni sosiaalisiin ongelmiin. Noh, se nähdään huomenna. Tämä jää nyt vähän eräänlaiseksi välihuomioksi. Katsotaan, saanko kirjoitettua huomenna vähän tarkempaa raporttia. Ehkä osaisin jopa kertoa teille mitkä suunnitelmat ovat ajankohtaisia nyt tässä vaiheessa. Huomenna tietenkin liveen, jos jaksaa.

Käyttäjä tew kirjoittanut 19.01.2010 klo 13:16

Tosiaan, tuli käytyä tuolla TYP:in sosiaaliohjaajan puheilla. Hyvä juttu oli tässä tapaamisessa se, että hän myös puolsi pääsyä työkyvyn arvioimiseen, mutta itse istunto oli varsin mitään sanomaton kokemus. Olisi ollut todella mukava, jos tämä ihminen olisi oikeasti kommentoinut ja kysellyt minulta asioista sen sijaan, että itse jouduin jutun juurta kehittämään tunnin ajan. Muutenkin se kaveri tuntui olevan omillaan jossain paperipinkan päällä kuin ihmisiä neuvomassa heidän ongelmissaan. Kuitenkin hän oli kaikin puolin asiallinen ja varsin mukavan oloinen mieshenkilö. Luultavasti paljon kivempi kuin työneuvoja, joka on aivan muuta kuin harmaa ja vaatimaton hiirulainen. Se nainen nimittäin osaa tehdä työstä kertomisen sen mittaluokan asiaksi, että jopa kadunlakaisu alkaa näyttää erittäin hyvältä vaihtoehdolta. Noh, eipä ainakaan tarvitse kuunnella vaivaannuttavia kommentteja asioista, jotka eivät oikein edes liity mihinkään.

Tikkurilassa käymisen kohokohtiin kuului lähinnä kirjakaupassa käyminen ja hyvän kirjan löytäminen sieltä viidellä eurolla. Samalla kävin myös kirjastossa lainaamassa levyjä ja ihan hyviä olivat. Tällä kertaa kaikki muu tekeminen kuin TYP:issä istuminen toi varsin suuren tyydytyksen näin positiivisessa mielessä. Eli toisin sanoen olin erittäin hyvällä päällä, kun sitten saavuin kotiini. Sen varmasti ihmiset näkivät livessä eilen. Huomenna isä saapuu veljeni vaimon veljen hautajaisiin. Itse en mene, kun ei ole oikein surupukua mitä pistää päälle. Pitäisi laihduttaa, niin pääsisi taas puvussa mellastamaan. Noh, ainakin pääsen juhlimaan Latviaan setäni 60 ikävuotta ja vielä serkkuni kämppäkaverina. Meinaan vain, että lapsena olin varmaan rasittavin kakara häntä kohtaan, mutta nyt se jo soittelee jakamaan oman huoneensa. Eilen oli siis erittäin hyvä päivä.

Käyttäjä tew kirjoittanut 03.02.2010 klo 15:07

Viimeisestä viestistäni onkin mennyt muutama päivä. Kuitenkin aika lähestyy ennen kuin menen työvoimaneuvojalle, ja odotankin hänen tapaamistaan yllättävänkin pirteänä, vaikka en hänen luonteestaan pahemmin innostu. Liian innokkaat ihmiset eivät ole koskaan hyvästä, vaikka heillä kuinka olisi sitä intohimoa omaa asiaansa kohtaan. Tai sitten itse olen vain niin syvällä itsessäni, että ei ole intohimoa jäljellä mitään kohtaan. Kuitenkin oli miten oli, niin maanantaina nähdään miten se juttu luonnistuu hänen kanssaan.

Tässä päivät ovat muutenkin menneet varsin lepposasti. Ei ole pitänyt mennä mihinkään ja elämäkin on ollut tylsyydessään sen verran tasaista menoa, että olo on ollut varsin tunnoton. Ainoastaan nyt toimeentulotuen viivästyminen on aiheuttanut harmaita hiuksia, kun ketään ei ole saanut kiinni. Kuitenkin kaikesta huolimatta pientä valoa on nähtävissä, kun pääsen vihdoin ja viimein siihen työkyvyn arviointiin, ja ehkäpä sitten saan jonkinlaista paperia itsestäni. Tämän jälkeen töitten saaminen esimerkiksi kaupungilta helpottuu huomattavasti, kun valtio maksaa palkasta (ison) osan. En minä oikein tiedä pystynkö enää koskaan menemään töihin yksityiselle puolelle, mutta jos nyt saisi jonkinlaisen työpaikan, josta vielä kaiken lisäksi maksettaisin enemmän kuin mitä tukien avulla saan raapaistua kokoon. Jonkinlainen tekeminen olisi kyllä monessakin mielessä varsin pop. Erityisesti sellainen, josta saisi voita sen leivän päälle.

Myös sosiaalista elämää kaipaisin. Ehkä minä olen aivan liian kaun ollut yksin omassa kämpässäni elämää murehtien viettänyt. Nyt mieli kaipaisi sellaisia ystäviä ja ehkä jopa sellaista kumppania, jonka kanssa voisin jakaa kaiken tällä kertaa aivan rehellisesti. Enää en halua ihmissuhteinani valheen päälle rakentaa. Tällä kertaa uskon läksyni oppineeni, joten eiköhän kaltaiseni jästipää ala tässä jossain vaiheessa olemaan rehellinen muille ja ennen kaikkea itselleni.

Käyttäjä tew kirjoittanut 07.02.2010 klo 06:46

Haluaisin puhua vähän työttömyydestä. Monet nimittäin luulevat, että me "sosiaalitapaukset" vain makaamme ja annamme tukien tulla ilman minkäänlaista ponnistelua. Todellisuus on kuitenkin täysin toinen: sinun pitää todistaa jokaisen lippulapun kautta, että sinä et tienaa sitten mistään lähteestä penniäkään. Jos omistat jotain merkittävää, niin sosiaalitoimistossa varmasti vihjataan siihen suuntaan, että sen auton/television/asunnon jne. voi myydä, niin saisi sitä rahaa. Ennen kuin tililläsi kolahtelee valtion tarjoama niukka tuki, niin sitä saat lappukaupalla kirjoittaa papereita papereiden eteen, ja sitten kun kirjoitusurakka on ohi, niin luonnollisesti täyttämäsi paperit menevät miljoonan eri instanssin arvioitaviksi. Tässä kestää kuukausi kaksi, mutta annas olla, jos papereistasi löytyy yksikin virhe, niin koko ruljanssi alkaa alusta. Eli sossupummin elämä on yhtä helvettiä ne ensimmäiset pari kuukautta, jolloin käyttämäsi aika voidaan hyvinkin laskea melkein päivätyöksi. Kun sitten rahat alkavat rullata tilillesi, niin silloinkin sinun pitää olla joka hemmetin hetki varuillasi ettet vahingossakaan tee sitä tuet poistavaa virhettä. Työkkäreissä palvelu on surkeaa, mutta silti sinun pitää kunnon työnanhakijana käydä jokaisessa mahdollisessa kekkerissä, että et menettäisi etuisuuksiasi. Sinulla voi olla mitä tahansa mielenterveydellisiä häiriöitä, mutta jumaliste työkkärin tilaisuuksista sinä et moisilla "selityksillä" livistä. Ainoastaan tavallista kivempi työkkärin täti voi päästää sinun kärsimyksistäsi, mutta annas olla, jos kohdallesi osuu itse täti tomera - todellinen työkkärin führer, joka ei sinua kuuntele. Noh, ehkä itkemällä pääset pois, mutta silloinkin kannattaa vollottaa varmuuden vuoksi sen verta lujaa, että paikallinen nimikauhu oman maineensa vuoksi päästää sinut menemään.

Sitten näin aamun varhaisina hetkinä voit tuntea lievää voittajan fiilistä siitä, että olet voittanut nämä instanssit ja saat tilillesi vaatimattoman rahamääräsi. Jos oikein hyvin käy, niin pääset vielä TYP:in asiakkaaksi jolloin ongelmiisi ainakin suhtaudutaan vakavammin. Jostain kumman syystä nykyään vain hymyilen, kun luen kirjoituksia siitä kuinka minäkin olen yhteiskunnan varoja imevä sossupummi. Vähänpä nämä ihmiset tietävät.

Käyttäjä tew kirjoittanut 10.02.2010 klo 08:47

Kävin TYP:issä ja työvoimaneuvoja oli samaa mieltä kanssani. Verrattuna sitä edelliseen käyntiin, niin olin varsin positiivisesti yllättynyt. Oikein mukavan täti-ihmisen kanssa piti asioita käsitellä, joten oikein hyvä fiilinki jäi tästä tapaamisesta päälle. Mikä parasta, se neuvoja ei ollut se toinen rasittava höpöttäjä, joten tässäkin suhteessa ei tarvinnut hävetä pätkän vertaa toisen yli-innokkuutta. Ehkäpä nämä löytävät minulle sellaisen paika, jossa voisin tehdä duunia omilla ehdoillani, ilman minkään valtakunnan komplikaatioita. Kuitenkin seuraavalla kerralla tehdään lähete tuonne työkyvyn arviointiin, joten odotan innolla tulevaa. Kyllä kannatti siirtyä TYP:in asiakkaaksi, kun työkkärissä ei saanut palvelua ei sitten ollenkaan minkään asian tiimoilta. Lähinnä vain voivoteltiin ja katseltiin seiniin työkkärin ammatitaitoisessa huomassa. Kuitenkin tästä on hyvä jatkaa tietä eteenpäin.

Käyttäjä Kotkatar kirjoittanut 11.02.2010 klo 14:44

Hei Tew;
Käyn täällä puolella harvemmin, mutta luin nyt sinun kirjoitukset, ja jotenkin tulin iloiseksi, että sinulla on noin tuleviaisuusorientoituneita kirjoituksia.

Käyttäjä tew kirjoittanut 16.02.2010 klo 09:14

Eilen oli huono päivä, eikä olisi pitänyt mennä liveen. Todellisuudessa tilanne ei nyt ole niin toivoton, kun annnoin livessä ymmärtää. Kuitenkaan en minä tässä siellä sanomiani asioita ota takaisin, koska kuitenkin tarkoitin niistä aivan jokaista. Se esimerkiksi on aivan totta, että en minä pysty hakemaan apua suoraaan, vaan minä tosiaan yritän vähän kuin sivuraiteiden avulla apua hakea esimerkiksi tämän TYP:in työkyvyn arvioinnin kautta. En minä oikeastaan kyllä uskalla apua edes flunssaan. Minusta ei ole mitään niin inhoittavaa, kun mennä terveyskeskukseen ja siellä tuntikausia odotella muiden sairaiden kanssa, että joko sitä ehkä pääsisi kuulemaan lääketieteen ammattilaisten näkemyksiä asiasta. Inho ja pelko nimittäin ovat helvetin iso kivi ylitettäväksi ainakin minun kohdallani.

Toinen asia mistä tuli eilen puhetta livessä oli tietenkin aikuisen asuminen perheensä luona. Sinänsä tässä ei ole mitään pahaa, mutta oman itsenäistymisen kannalta olisi ideaalia, jos nuori lähtisi pois kotoaan toisen asteen koulutuslaitoksesta valmistuttuaan. Se nimittäin johtaa jämähtämiseen, jos kotiin vain jää isän ja äidin syötettäväksi. Siinä sivussa myös muut ihmiset alkavat katsoa kieroon, jos terve ihminen vain on kotona äidin ja isän luona ja aivan syystä. Elleivät syyt ole puhtaasti taloudellisia tai terveydellisiä, niin minä en näe mitään syytä kotona olemiseen. Luulisi sellaisen ahdistavan aivan älyttömästi, kun pitää olla vanhempien silmätikkuna heidän säännöillään. Eihän sellaisessa ympäristössä kerta kaikkiaan pysty rakentamaan omaa elämää tai itsenäistymään. Se, että jossain Italiassa, Intiassa ja muissa maissa missä ei ole välttämättä Suomen kaltaista turvaverkkoa joudutaan kotona kolmekymppiseksi asumaan ei tarkoita, että moinen kulttuuri pitäisi Suomeen saada. Se nimenomaa on tervettä, että hieman haparoidenkin lähdetään sitä omaa elämäänsä rakentamaan. Elämä opettaa kyllä, jos niikseen tulee. Ennen kaikkea muutto omilleen on vastuun ottamista ja jokaisen nuoren pitäisi edes tämä vastuu ottaa elämästään. Kyllä näin on jämpti.

Kolmas asia mistä haluan vielä tässä puhua on lausahdukseni livessä: "Jos minä kaadun, niin minä kaadan teidät kaikki mukananne". Totuus on se, että yhteiskunnalla ei ole varaa minun kaatumiseen. Minä olen ihminen, joka kantaa kaiken sisällään. Jos minun annetaan "räjähtää", niin siitä kantavat kollektiivisesti vastuun jokainen, joka jätti minut yksin. Sen takia suosittelen, etä minua ei jätetä nurkkaan ilman pakopaikkaa. Silloin ihminen saattaa ryhtyä kerrassaan ikäviin tekoihin. Minä saatan monella tapaa olla heikko ihminen, mutta jopa minä pystyn tarvittaessa nousemaan ylös varsin negatiivisessä mielessä. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Minä en tule ikinä katuman niiden sokeutta, jotka eivät tehneet mitään. Se on silloin heidän ristinsä, ei minun.

Käyttäjä tew kirjoittanut 22.02.2010 klo 15:28

No niin, tämä viikko on siinä mielessä mielenkiintoinen, että tosiaan lähden setäni synttäreitä juhlimaan ihan Latviaan saakka tuossa perjantaina. Eli juhlimista vieraassa maassa on luvassa sukulaisten ja perheen kanssa. Vaatteet on oikein viimeisen päälle ja odotan kyseistä matkaa varsin innolla. Ehkä pääsen serkkujen kanssa myös tutustumaan Riikan yöelämään, vaikka minua ei moinen tavallisesti kiinnosta pätkän vertaa. Sinänsä kyllä seura tekee ihmeitä sen suhteen, että jopa epämiellyttävistä asioista tulee jossain määrin siedettävämpiä. Kuitenkin sen näkee sitten mitä jännää sinä viikonloppuna saan aikaan. Mutta varovainen kyllä sietää olla, kun siellä kuitenkin näitä taskuvarkaita ja muita vipeltäjiä riittää. Pitää pitää lomakko tiukasti sivutaskussa, että ei vahingossakaan katoa kaiken maailman rikollisten taskuihin. Samalla pitää myös muistaa, että juomaa esimerkiksi ei saa jättää sekunniksikaan vartioimatta. Ulkomailla pidän kyllä suojakilvet päällä, että mitään ikävää ei pääse käymään. Jonkinlainen strategia olisi kai syytä tässä kehitellä, ettei mitään ikävää pääse tällä reissulla tapahtumaan.

Nyt kun unirytmi on kunnossa ja muutenkin olen alkanut syömään järkevämmin tunnen oloni yksinäiseksi. Toki eräs entinen ystäväni yritti soitella taas muutaman kuukauden jälkeen, mutta luonnollisesti en tälle vastannut. Toivottavasti en koskaan törmää tähän ihmiseen tuolla kadulla, koska ties mitä se sadistinen sika saattaakaan huonolla tuurilla tehdä. Minua jo huolestutti hänen kolme soittoyritystäänkin aivan älyttömästi. Kuitenkin nyt yli vuoden päivät olen ilman hänen seuraansa ollut, enkä tosiaan kaipaa sitä enää yhtään, että joutuisin hänen leikkikalukseen. Minä en halua kuunnella niitä loukkaavia "vitsejä" minusta, minä en halua olla hänen halujensa tai käskyjen toteuttaja. Minä valitsin tieni, enkä kadu sitä ollenkaan, vaikka se tarkoittikin sosiaalisen elämäni täydellistä kuolemista. Kuitenkin minä kaikesta huolimatta kaipaisin kavereita elämääni. On niin jumalattoman yksinäistä olla vain ihan yksinään. Ei ole ketään kelle soittaa, ei ketään jolle voisi omia murheitaan vuodattaa. On tämä jotenkin älyttömän raskas tie, kun ei ole ketään muuta kuin oma itsensä.