Elämäni moninaiset ongelmat
En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.
Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.
Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.
Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.
Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.
Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.
Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…
Voi ei, mitä selällesi oikein on tapahtunut? Toivottavasti kyseessä ei ole pitkäaikainen vaiva! Olet väsynyt ja haet perustetta elää "hölmösti", mutta tekeekö se sinut todella onnelliseksi? Hyväksynnän saaminen on perustarpeemme, joskus kaipaamme huolenpitoakin. Itse tunnut kaipaavan sitä kovastikin. Johtuisiko tämä siitä, että pelkäät aikuisuuden haasteita? Tunnen aika ajoin, että en ole valmis aikuiselämän haasteisiin. Olen saanut elää suojattua elämää. Käyn töissä, mutta työelämän raakuus pelottaa minua. Kuitenkin saan työnteosta iloa, jopa siinä määrin, että en siitä luopuisi. Kuitenkin haluaisin elää huoletonta elämää... Se ei ole kenellekään mahdollista, ei myöskään kaltaiselleni herkälle ja tunnolliselle ihmiselle...
Hyvistä uutisista on aina hyvä aloittaa, ettei ihan hukuta tähän negatiivisuuteen ja oman visvaisen tuskan ammentamiseen heti ensi sanoista lähtien. Selkäkipuni on lähes poissa, toki oikein vääntämällä selän saa kipeäksi, mutta muuten normaalissa elossa selkä pysyy varsin kivuttomana. Luojan kiitos, että ei tarvinnut soittaa ambulanssia paikalle tai vaihtoehtoisesti mennä tuonne julkiselle puolelle viikkokausiksi odottamaan omaa vuoroaan. Sitä ennen toki olisi pitänyt voittaa oma pelkoni näitä instansseja kohtaan. Tosin loppu hyvin kaikki hyvin.
Koska kävin myös tänä viikonloppuna veljeni luona, niin sosiaalinen annoskin tuli täytettyä aika kivasti. Myös veljenpojan kanssa oleminen oli erittäin hyvä asia, joten mieli on ollut vähän tavallista pirteämpi tämän viikon loppupuolella. Sen sijaan tänään olen taas hiljalleen valunut omaa harmaaseen maailmaani, jossa aina välillä äidyn kuvittelemaan kaikenlaista. Sitä se yksinäisyys teettää. Ei välttämättä yksinäisyys ole itsessään niin paha asia, vaan kaikki tämä passivoituminen; olen nimittäin jo vähän luonteeltanikin tälläinen peruslaiska ja tämä työttömyyden aiheuttama joutilaana oleminen vain pahentaa kaikkea toiseen potenssiin. Nytkin kutsu TYP:iin on vasta marraskuussa, joten vielä yli kuukauden sitä saa maata sohvalla miettien omaa paskaa oloaan ihan yksin kenestäkään välittämättä. Serkkukin meni oikein konserttiin, mutta minä en ilman tuskia pääse edes lähimpään Siwaan. Toivottavasti edes silloin marraskuussa saan itkettyä sen verta tarpeeksi, että osaavat ohjata minut johonkin. Ehkä johonkin nuorten pajaan tai johonkin. En tosin pidä siitä ajatuksesta, että nuoria aikuisia tungetaan lastentarhaan, mutta kai sekin on parempi kuin ei mitään. Kaiken pahan lisäksi olen yhtä taiteellinen kuin harmaa betonipaasi, joten ei minua saa kyllä tekemään mitään sellaista missä vaaditaan artistista silmää. Vielä ennen sitä pitäisi kuunnella kahden tunnin luento siitä mitä helvettiä TYP tekee. Ei kiinnosta, päästäkää jo itse asiaan.
Voi ei, mitä selällesi oikein on tapahtunut?
Veikkaan nuolta noidan. Muu ei oikein sitä voi selittää, mutta mistäpä sitä tietää, että onko nikamat nuoltu pois vai mitä.
Olet väsynyt ja haet perustetta elää "hölmösti", mutta tekeekö se sinut todella onnelliseksi?
Ei saa, minä olen riippuvainen, kuten edellisessä viestissä kirjoitkin. Riippuvuus luo tarpeen ja siitä syntyy todellinen sykli, jota ei kovinkaan helposti katkaista. Riippuvainen kyllä osaa perustella oman riippuvuutensa vaikka millä tavoin, joten siinä mielessä harhainen mieleni ei järkipuhetta kuuntele, kun olen oikein herkässä tilassa.
Johtuisiko tämä siitä, että pelkäät aikuisuuden haasteita? Tunnen aika ajoin, että en ole valmis aikuiselämän haasteisiin.
Ehkä. Minä olen aina tietyssä mielessä ollut se äidin poika ja kotoa muuttaminen ei koskaan tuntunut sillä tavalla ihanan fantastiselta vaihtoehdolta. Tosin en minä kyllä nyt muuttaisi takaisinkaan. On tämä kuitenkin sen verta kivaa. Mitä vastuuseen tulee, niin kyllä minä omat asiani hoidan tunnollisesti pienintäkin pilkkua myöten. Enhän minä muuten pärjäisi mitenkään sossun harmaan tätiarmeijan kanssa, jos en pystyisi pelaamaan sitä heidän peliään.
Mitä tunnepuolen ongelmiin tulee, niin minä olen kypsymätön ihminen, joka ei tiedä rakkaudesta tai sen saamisesta yhtään mitään. Vanhempien rakkaus minua kohtaan on ehdotonta, mutta tässä oikeassa maailmassa ei minusta kukaan välitä. Olisihan se mahtava vaikkapa seurustella ja oppia välittämään toisesta, mutta ketäpä sinä voit siihen rooliin pakottaa? Toisekseen minä voin olla samaan aikaan sosiaalisissa tilanteissa vapautunut ja äärimäisen rajoittunut. Kun tässä taannoin olin veljeni kanssa paikallisessa baarissa juomassa, niin tokihan minä humalluin, mutta olin sen verran varautunut, että motoriikkaan lukuunottamatta mieleni toimi kuin partaveitsi. Häpesin myöskin veljeni ajatusta siitä, että hän muka "pokaisi" minulle naisen. En minä mitään tyhjäpäistä blondia, vaikka saisinkin. Heidänkin kasvoillaan oli jonkinlainen tyhjyys, jota en voi selittää. En, minä en puhu mahdollisesta älykkyyden puutteesta, vaan he vain tuntuivat jotenkin tyhjiltä maskeilta. Enhän minä näiden kanssa puhunut, mutta tälläisen havainnon tunnuin tekevän. Jos aivan tarkkoja ollaan, niin kaikki tuntuivat jotenkin tyhjiltä siinä tilassa. Se pisti ahdistamaan, eikä se ahdistus lähtenyt edes juomalla. Tosin plussapuolena tämä Margharita -drinkki maistui kerrassaan mainiolta, joten taisin löytää oikeasti hyvänmakuista alkomahoolia.
Olen saanut elää suojattua elämää. Käyn töissä, mutta työelämän raakuus pelottaa minua. Kuitenkin saan työnteosta iloa, jopa siinä määrin, että en siitä luopuisi. Kuitenkin haluaisin elää huoletonta elämää... Se ei ole kenellekään mahdollista, ei myöskään kaltaiselleni herkälle ja tunnolliselle ihmiselle...
Minua ei niinkään pelota työelämän raakuus, vaan se miten minä pystyn sopeutumaan sellaiseen toimintaan, jossa sitä hommaa on pakko tehdä tunteista välittämättä. Olen tässäkin ketjussa monta kertaa sanonut mitä tapahtuu, jos loukkaannun. Silloin voi työnantaja ihmetellä pitkään ja hartaasti sitä mihin minä mahdoinkaan hävitä. Eikä varmaan sitä mahdollista firmaa kiinnosta pistää resursseja minun tähden. Minulle tulee myös varsin hulvaton muistikuva kouluajoiltani, kun eräällä näytelmäkurssilla riehuin sen verta paljon, että pääsin oikein rehtorin puhutteluun, jossa varsin selvästi minulle lausuttiin jotain resursseista ja niiden riittämättömyydestä. Olivat nimittäin sen aktiviteetin ohjaajat pyytäneet minulle ihan omaa ohjaajaa. Ehkä myös 22-vuotias minäni kaipaa jotain ohjaajaa, ihmistä johon tarttua.
Yksi asia mistä haluaisin vielä kirjoittaa on se iso kontrasti minun ja muiden nuorten ihmisten välillä. En minä osaa pukeutua trendikkäästi, en minä osaa sellainen iloinen ja spontaani ihminen edes viinan vaikutuksen alaisena. Lähinnä minä olen se, joka heittelee negatiivisia välikommentteja. Kaiken pahan lisäksi tämä ulkoinen seksikkyyteni on pyöreä nolla, eikä sisäinen hehkunikaan saa ihmisiä luokseni. Esimerkiksi kun ole bussissa tunnen olevani jotain aivan muuta kuin ne samat ikäiseni ihmiset, jotka ovat menossa kaupungille viettämään hyvää aikaa. Tuntuu vain, että minun ja muiden ikäisten välillä on sellainen jättimäinen voimakenttä, jota en vain pysty murtamaan. Vielä siihen kun lisätään minun henkilökohtainen ensivaikutelma, niin olisi huomattavasti helpompaa vaikkapa paeta Alcazarista kuin minun tutustua tähän ihmiseen.
Jos harjoitteluun lähtisit, tulisi harjoittelupaikan ehdottomasti olla alalla, joka sinua kiinnostaisi. SINÄ ITSE voit parhaiten määritellä kiinnostuksenkohteesi, eivät toiset Millaisissa tehtävissä voisit kuvitella viihtyväsi?
Itsekin voisin työelämän jännitykseni takia lopettaa työni, mutta tiedän, että se ei auttaisi minua. Tekee hyvää nähdä, että haasteistaan huolimatta voi pärjätä. Voitetut vastoinkäymiset kasvattavat itseluottamusta.
Ajattele niin, että jos kritiikkiä työstäsi saisitkin, niin sen tehtävänä olisi ohjata sinua. Kukaan ei ole täydellinen; et voi odottaa sitä itseltäsi etkä toisiltakaan. Kielteinen palaute ei muuta sitä tosiasiaa, että sinulla on JO hyviä puolia. Näetkö ne ja arvostatko niitä itse?
Minäkin myönnän kyllä olevani herkkä palautteelle. Tänään olin vähällä itkeä onnesta, kun minulle sanottiin, että minusta on vuorollani ollut iso apu. Kiitosta en kovin usein saa; siksi se minut herkistikin. Toisaalta negatiivinenkin palaute voi liikuttaa minua. En siis todellakaan suhtaudu välinpitämättömästi muiden mielipiteille.
Sinulla on paljon työtä itsesi kanssa. Älä lannistu ja luovuta. Olet vasta 22; elämä on edessäsi.
Eläväinen kirjoitti 1.10.2009 15:40
Jos harjoitteluun lähtisit, tulisi harjoittelupaikan ehdottomasti olla alalla, joka sinua kiinnostaisi. SINÄ ITSE voit parhaiten määritellä kiinnostuksenkohteesi, eivät toiset Millaisissa tehtävissä voisit kuvitella viihtyväsi?
Ongelma tässä on se, että en minä tiedä mitä minä haluan tehdä. Minä menin kauppikseenkin ihan vain sen takia, koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä minä halusin tulevaisuudeltani. Se vain vaikutti tarpeeksi kivalta, että sinne kannatti hakea. Minä olen aina ollut altis sille, että muut ovat sanoneet sen mitä minun pitää tehdä ja miksi. Kai se on ollut tietynlaista löysyyttä ja mielen heikkoutta minun osaltani, kun en ole koskaan oikein sanonut mitään poikkipuolista. Tämä on taas johtanut siihen hiljaiseen vihaan sitä asiaa kohtaan. Se ääni sisällä käskee etsimään kaikki ne huonot puolet ja sen jälkeen voikin polttaa senkin sillan kätevästi.
Mitä omaan kiiinnostukseen tulee, niin tuskinpa elokuvien, televisiosarjojen tai videopelien pelaamisella paljoa elantoa hankitaan. Toki jos kriitikko saisi olla, niin mikäs siinä, mutta siihenkin vaaditaan vähintäänkin toimittajakoulutus ja muuta sellaista mikä kiinnostaa yhtä paljon kuin naulan hakkaaminen omaan käteen. Nyt kun olen yli vuoden ollut työttömänä, niin olen jopa alkanut tuntea inhoa työtä kohtaan. Se vaikuttaa sellaiselta hiriviöltä, joka pakottaisi minut elämään sen normien mukaan. Kai minä olen laiska paska tai jotain sellaista. Mikään ei oikein huvita, eikä mitään jaksa hakea tai mihinkään pyrkiä. Kaikki tuntuu jotenkin täysin yhdentekevältä harmaalta massalta. Tämän takia valvon yöt ja nukun päivät, kun millään ei ole oikein mitään väliä.
Itsekin voisin työelämän jännitykseni takia lopettaa työni, mutta tiedän, että se ei auttaisi minua. Tekee hyvää nähdä, että haasteistaan huolimatta voi pärjätä. Voitetut vastoinkäymiset kasvattavat itseluottamusta.
Minä olen hävinnyt niin monta kertaa tässä elämässä, että se ei ole vain yksi takaisku, vaan täydellinen pessimismi on vallannut mieleni. Se näkyy kasvoillani epämiellyttävinä uurteina ja esimerkiksi hymyn täydellisenä puuttumisena. Luultavasti tämän takia egoni ei siedä minkäänlaista arvostelua tai sitä omat tapani kyseenalaistettaisiin millään tavoin. Olen jopa saanut psykologin myöntämään, että olen hänen mielestään aivan uskomattoman ylimielinen tapaus, vaikka en näe itsessäni mitään ylimielistä. Jopa muut ihmiset ovat kommentoineet samaa, että minä lyön päätäni seinään, vaikka minun näkemykseni olisi todistettu miten vääräksi tahansa. Tälläinen arvostelu saa mustan vihan kuohahtamaan sisälläni, eikä ajatukset fyysisesti vahingoittamisesta ole kaukana.
Ajattele niin, että jos kritiikkiä työstäsi saisitkin, niin sen tehtävänä olisi ohjata sinua. Kukaan ei ole täydellinen; et voi odottaa sitä itseltäsi etkä toisiltakaan. Kielteinen palaute ei muuta sitä tosiasiaa, että sinulla on JO hyviä puolia. Näetkö ne ja arvostatko niitä itse?
En, minä näen itseni pahana ihmisenä, joka ei kykene mihinkään muuhun kuin hukkumaan omaan paskaansa. Minä koen tälläisen "ohjaamisen" äärimäisen ahdistavana ja minun älykkyyttäni pilkkaavana toimintana. Jos minä kaipaan apua, niin silloin minä tulen sitä kysymään. Minua ei tarvitse holhota. Tosin tämäkin lausunto on ristiriidassa sen kanssa, että minä jossain määrin halua jonkun holhoavan minua. Tuntuu, että mieleni on yksi helvetin iso paradoksi josta ei kyllä ota selvää.
Sinulla on paljon työtä itsesi kanssa. Älä lannistu ja luovuta. Olet vasta 22; elämä on edessäsi.
Käyttäisin mielummin termiä takana loistava tulevaisuus. Olen jo henkisesti lannistunut ja luovuttanut. Olen jo hyväksynyt kohtaloni, mutta toki jokin osa minusta haluaa tätä vastaan taistella kaikin voimin. Kuitenkin olen aivan liian väsynyt taistelemaan, kun en kuitenkaan tätä taistelua voittamaan. Olen nimittäin liian tyhmä pystyäkseni huijaamaan elämän korttipelissä.
Johan taas eilen pomppasi. Ensin minulta lähtee 75 euroa työttömyystuesta pois ja sitten vanhemmat (tai no äiti) soittaa ja innoissaan ilmoittaa tulevansa luokseni käymään taas muutamaksi päiväksi. Mukavasti ahdistus nousi pintaan ja mielikuvat jatkuvasta ininästä siitä miksi kämppäni ei vastaa hänen helvetin hienoja standardejaan nousi pintaan kuin viinipullon korkki. Jumalauta, en minä halua kämppääni ihmisiä arvostelemaan miten hyvin tai huonosti minä pidän itselleni jöötiä. Isä ymmärtää tämän seikan jotenkin, mutta äitini aloittaa välittömästi jättimäisen siivousurakan ja sen hemmetinmoisen nalkuttamisen siitä miten minä en osaa pitää omaa kämppääni kunnossa. Jumalauta, en minä nyt omaa kotiani pidä kunnossa niille kymmenille näkymättömille vieraille, jotka luonani päivittäin käyvät. Tässä mielentilassa minua kiinnostaa äärimäisen vähän oman kämppäni tila. Jos jokin häiritsee, niin silloin minä siivoan; niin yksinkertaista se on.
Tosin minä vietän suurimman osan päivästäni sängyssä katsoen amerikkalaisia komediasarjoja ja lukemalla netin pohjattomia sivuja. Ei tässä pitäisi paljoa sotkua syntyä, kun makaan kaikki päivät mieli maassa miettien mitä minä voisin olla. Onneksi televisiosarjat tarjoavat sen verran eskapismia, että ei tarvitse ihan kokonaan ahdistua pirttihirmun tulemisesta. Miksei minun anneta olla yksin? En, minä kaipaa ihmisiä arvostelemaan minua tai minun tekemisiäni. Tai kaipaisin, jos nämä ihmiset eivät olisi jatkuvasti nälvimässä ja arvostelemassa. Yksi yksinäisyyden hyvistä puolista on se, että ainakin itse saa olla oman itsensä suurin makutuomari. Noh, onneksi vasta tulevat ensi viikon keskiviikkona tai torstaina, joten voi ainakin itseään vähän psyykata, jos ei muuta.
Tew, jotenkin tulee tunne, että olisit aivan liian yksin pulmiesi kanssa. Onko asioita, joita et olisi kyennyt käsittelemään? Tarvitsisitko terapiaa? Me täällä Tukinetissä olemme hengessä mukana, mutta emme ole ammattiauttajia... Älä ymmärrä väärin, en pidä sinua hulluna. Sinua ei vain ole kannustettu ilmaisemaan avoimesti tunteitasi. Pelkäät, että sinua halveksuttaisiin, jos näyttäisit "heikkoutesi". Muista, että meillä muillakin on heikkoutemme ja tunteemme! Vain aitoina omina itsenämme voimme luoda läheisiä ihmissuhteita.
Olet tunteellinen ihminen, et kova. Mitä hävettävää siinä on? Mitä rakastumiseen tulee, niin mielestäni kyse on niin voimakkaasta prosessista, että se ei hetkessä tapahdu. Mitä haavoittuvampia olemme, sitä enemmän tarvitsemme aikaa kiintyäksemme. Sinussa ei siis ole mitään vikaa, vaikka et ihastuisi helposti.
Ihanaa muuten, että kirjoitat avoimesti ja rehellisesti. Osaat analysoida tunteitasi. Kaikki eivät siihen kykene.
Eläväinen kirjoitti 11.10.2009 17:2
Tew, jotenkin tulee tunne, että olisit aivan liian yksin pulmiesi kanssa. Onko asioita, joita et olisi kyennyt käsittelemään?
Niin, minä kyllä olen omasta yksinäisyydestäni jo puhunut ensimmäisestä viestistä alkaen. Tämä myös luonnollisesti tarkoittaa sitä, että kyllä meikäläinen vähän tässä nyt tuntuu olevan yksin omien huolieni kanssa, kun en sitä halua tai pysty henkisten lukkojeni takia purkamaan perheeni kanssa. Toivon, että marraskuun aikana saadaan jotain päätöksiä sen suhteen mitä nyt pitäisi tehdä. Yritän ainakin olla näille TYP:in ihmisille rehellinen, enkä yritä peittää itseäni sen maskin sisään. Minulle jo tämä askel olisi erittäin merkittävä.
Tarvitsisitko terapiaa? Me täällä Tukinetissä olemme hengessä mukana, mutta emme ole ammattiauttajia...
En minä tiedä. Kai minä tarvitsisin, mutta kaikki edelliset kokemukseni terapiasta ovat ennemminkin vahvistaneet sitä maskia, jolla pyrin suojelemaan itseäni. Jos minä terapiaan menisin, niin sen pitäisi lähteä aivan jostain muusta kuin naurettavista mielikuvaharjoitteista. Eivät ne minun ongelmani näin kärjistetysti ratkea sillä, että pidetään viiden minuutin hiljaisuus ja pyritään siinä sivussa rentoutumaan. Kuten olen aiemmin sanonut, niin olen äärimäisen hyvä teeskentelemään tervettä, jos tilanne vaikuttaa äärimäisen epämiellyttävältä. Sen takia minä varmasti halutessani pystyisin pahastakin paikasta selviämään "terveenä."
Älä ymmärrä väärin, en pidä sinua hulluna. Sinua ei vain ole kannustettu ilmaisemaan avoimesti tunteitasi. Pelkäät, että sinua halveksuttaisiin, jos näyttäisit "heikkoutesi". Muista, että meillä muillakin on heikkoutemme ja tunteemme! Vain aitoina omina itsenämme voimme luoda läheisiä ihmissuhteita.
Niin, kyllä minä ilmaisen rehellisesti tunteitani, mutta yleensä ne kohdistuvat vain yhteen ihmiseen, eli tässä tapauksessa äitiini, joka on minust opettanut siihen, että hänelle voin paljastaa syvimmät tuntoni. Esimerkiksi isän kanssa ollessani minut on opetettu alistumaan hänen auktoriteettinsä alle. Perinteisessä mielessä minua voisi kutsua mammanpojaksi, mutta toisaalta hän on ainoa jolle minä voin rehellisesti vaikkapa itkeä. Muiden kohdalla kyse on sosiaalisesta häpeästä.
Tästä johtuen minä en kertakaikkisesti pysty olemaan oma itseni muiden seurassa. Olen siinä mielessä varsin muuntautumiskykyinen, kun pystyn seuran suhteen muuntautumaan juuti sellaiseksi, joka saattaisi miellyttää lähellä olevia ihmisiä. Minulla on pakonomainen tarve miellyttää ja pyrkiä käyttäytymään sillä tavoin kuin he odottavat minun käyttäytyvän. Se on selviytymiskeino, mutta se on toisaalta luonut nämä tuhannet naamiot, jotka yksinäisyyden keskellä huutavat minulle. Olen huomannut sen, että haen äidiltäni pakonomaista hyväksyntää ja tämä myös näkynyt omissa ihmissuhteissani; olen hinnasta välittämättä hakenut sitä hyväksyntää, vaikka se sitten tarkoittaisi itseni kieltämistä.
Olet tunteellinen ihminen, et kova. Mitä hävettävää siinä on?
En pidä itseäni kovana, mutta kasvojen menetys julkisesti on sellainen häpeä mihin minä en kertakaikkiaan kykyne. Minulle suurin häpeä on se, että julkisesti näytän tunteeni. Minä en voi muuta kuin vain vihata itseäni sen takia, että itkin työkkärin virkailijalle. Se on ehkäpä suurin virhe minun oman pienen mieleni mielestä.
Mitä rakastumiseen tulee, niin mielestäni kyse on niin voimakkaasta prosessista, että se ei hetkessä tapahdu. Mitä haavoittuvampia olemme, sitä enemmän tarvitsemme aikaa kiintyäksemme. Sinussa ei siis ole mitään vikaa, vaikka et ihastuisi helposti.
Hassua kyllä en minä ole koskaan rakastunut tai edes ihastunut voimakkaasti. Ehkäpä asenteeni toista sukupuolta kohtaan on niin kompleksien täyttämä, että en kertakaikkisesti uskalla ilmaista naisten lähellä tunteitani hylkäämisen pelossa. Tämän pelon takia olen vain rakentanut ympärilleni sellaisen muurin, joka suorastaan hylkii jopa mahdollisen kiinnostuksen. Pelko on niin vahva asia, että sen takia pitää köyhdyttää omat tunteetkin sen takia. Minä en kertakaikkisesti kykene tulemaan jätetyksi. Se vain tuhoaisi viimeisetkin rippeet sisältäni. Monet muut kaverit pystyvät pomppimaan kukasta kukkaan, kun minä romahdan sen ensimmäisen kohdalla. Sen takia minun pitää välttää menemästä sille ensimmäiselle kukalle. Minä en kykene siihen, että joutuisin antamaan jotain itsestäni muille.
Ihanaa muuten, että kirjoitat avoimesti ja rehellisesti. Osaat analysoida tunteitasi. Kaikki eivät siihen kykene.
Kun ei ole muuta jäljellä kuin rehellisyys, niin silloin on kai parasta antaa palaa. Nyt nimittäin on aika jotain tehdä ennen sitä lopullista hulluutta. Mutta en minä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan; pelkään pahoin, että kaikkea tätä samaa.
Hei tew!
Kun luin tuota sinun hirvittävän pitää avautumistasi, tuntui kuin jotkin asiat olivat suoraan kuin minun elämästäni. En ala niitä nyt erottelemaan vaan ajattelin kertoa lyhyesti hieman itsestäni ja omasta tilanteestani.
Olen aina, koko elämäni ollut se, joka ei kuulunut mihinkään porukkaan vaan leikki aina yksin. Toisaalta viihdyn yksin. Ala-asteella tytöt pitivät minua outona ja pojat taas uhkana, koska olin samanlainen kuin he. Minua pidettiin kilttinä ja hiljaisena tyttönä, kuten tänäkin päivänä. Suuttuessani saatoin käyttäytyä hyvinkin aggressiivisesti. Isältä ja äidiltä sain usein selkäsaunoja ja opin pitämään suuni kiinni asioista ja valehtelemaan täydellisesti. Nykyään olen tavallaan patologinen valehtelija. (siitä on hyvin vaikea päästä eroon). Kiitos vanhempieni!!
Opin myös sen, että kaikki tunteet on pidettävä sisällä, eikä niistä puhuta. Tämä taas johti siihen, ettei minulla ole koskaan ollut lämpimät välit vanhempieni tai ystävieni kanssa, enkä pysty vieläkään puhumaan heille mistään. Kotimme oli hyvin kylmä, vaikka äitini ajatteli toisin. Hänellä oli silloin ja on vieläkin täydelliset kulissit elämässään ja hän opetti minutkin käyttäytymään samoin. Isäni on ihana ihminen, mutta pelkään häntä ja hänen auktoriteettiään. Minut on opetettu miellyttämään, olemaan kiltti. Lapsena ja kauan aikaa nuoruudessani pidin tätä asiaa osana minua ja luonnettani.
Koska aloin peittää omaa luonnettani prinsessa kakun alle, muutuin vähitellen sellaiseksi. Teini-ikäisenä (15-vuotiaana) minulla olisi ollut mahdollisuus heittää tuo kakku päin vanhempieni kasvoja, mutta tein elämäni pahimman päätöksen, joka vaikuttaa elämääni tälläkin hetkellä. Minulla oli hirveä riita vanhempieni kanssa ja he olivat lähettämässä minua sisäoppilaitokseen. Minä en tietenkään halunnut sellaiseen kamalaan paikkaan, joten päätin että Okei, minäpä näytän miten ison ja komean kakun pystyn päälleni kasaamaan. Päätin toteuttaa vanhan sananlaskun ja pitää viholliset lähempänä kuin ystävät. Rupesin äitini parhaaksi ystäväksi, lähdin opiskelemaan lukioon vaikka halusin todellisuudessa ammattikouluun, lukion jälkeen lähdin opiskelemaan samaa alaa millä äitini työskenteli ns. pomona. Kokoajan elin toista elämää vanhempieni selän takana.
Minun piti lopettaa kulissi, kun pääsin muuttamaan pois kotoa, mutta en pystynytkään siihen. 4 vuotta on pitkä aika esittää roolia ja se rooli jäi lopulta päälle. Onneksi kuitenkin tajusin lähteä siitä elämästä pois. Jätin kaiken entisen taakseni, ystävät, kihlattuni, täydellisen kodin ja lähdin rakastamani renttu miehen matkaan. 😀 Vaikka minusta tuntuu joka päivä siltä, että elän yhä kulissini vankina, olen saanut murrettua sitä jo aika lailla. Tajusin että minun ei tarvitse miellyttää jokaista ihmistä, voin sanoa asiat suoraan, minun ei tarvitse valehdella. (sitä teen kyllä vieläkin)
Minulla on ns. kaksi persoonallisuutta, olen huomannut sen aina välillä ja saatan kuulla ääniä pääni sisältä. (En ole kuitenkaan skitsofreenikko, nämä sisäiset äänet vain vittuilevat minulle välillä ja ilkkuvat, että Mitäs minä sanoin.)
Päätin sitten murtua ammattikorkeakoulun opettajille, terkkarille, psykologille ja lääkärille koska olin niin laiska, eikä minua kiinnostanut opiskelu. "Tekeydyin masentuneeksi ja yhteiskunnan potkimaksi pikkutytöksi". (En halunnut samalle alalle kuin äitini) Sinnittelin koulussa reilu 2 vuotta. Viimeisenä vuonna en saanut opintopisteitä (koulun byrokratia), elelin vain tyytyväisenä opintotuella. Tänä syksynä lopetin koulun, joka olisi tehnyt kulisseistani täydellisen. Nyt minulla ei ole ammattia. Olen täysin p-a. Joudun maksamaan takaisin kelan kallisarvoisia rahoja, joudun maksamaan, asunto- ja autolainaa. Rekisteröidyn tälle forumille. Sossu ei maksa minulle penniäkään. En saa töitä. Vaikka minulla on ihmisiä ympärilläni, olen täysin yksin. Kukaan ei ymmärrä suurta tuskaa sisälläni. Olen muka masentunut ja syrjäytynyt, mutta en ole masentunut enkä ole syrjäytynyt. Minut on vain ajettu tähän tilanteeseen. En suostu koskemaan lääkkeisiin jotka muuttavat aivokemiaani, sillä aivoissani ei ole mitään vikaa. Vihaan vain yhteiskuntaa, vihaan sitä mitä se tekee ihmisille. Vihaan byrokratiaa ja tekopirteitä toimihenkilöitä tms. Vihaan poliitikkoja ja vihaan kauppoja ja rahaa. Vihaan ihmisiä, jotka yrittävät ymmärtää, mutta eivät kuitenkaan ymmärrä. Olen silti onnellinen, kun saan vihdoin olla oma itseni.
Tässä lyhyesti.
On muuten hienoa huomata, että kuitenkin kaikesta huolimatta myös ihmillä on samanlaisia ongelmia kuin minullakin. Toki olisihan se täysin mahdotonta, että olisin täysin oma ja uniikksi tapaus. Tosin se mikä minut ja sinut erottaa varsin vahvasti on se, että suhteeni vanhempiini ovat peräisi jo lapsuudesta, eikä teini-iässä minkäänlaista kapinavaihetta päässyt syntymään. Luultavasti myös vanhemmistani on peräisin on se, että kulisseja on pidettävä yllä hinnalla minä hyvänsä, eikä kukaan saa nähdä näyttelijää itkemässä omia ongelmiaan. Näyttelijän on käyttäydyttävä käsikirjoituksen mukaisesti, eikä näyttämöllä saa ihmisille näyttää niitä klovnin kyyneleitä.
Nämä muutamat viime päivät ovat olleet varsin hyviä ja jotenkin rauhoittavia. Jonkinlaista kontaktia olen saanut ihmisiin (toisin sanoen serkkuuni), enkä ole mitenkään tuntenut oloani yksinäiseksi tai muuten vain hyljätyksi. Tosin eiköhän parin yksinäisen päivän jälkeen ole tunteellinen neurootikko kuin tavallisestikin. Edelleen odottelen 3. marraskuuta, kun pääsen TYP:iin puhumaan näistä asioista. Toki ensimmäisenä pitää käydä se vähemmän jännittävä yhteistilaisuus.
Ehkä vihdoin ja viimein saisi muutakin diagnoosia kuin ennen kouluikää tehdyt ADHD -tutkimusten tulokset. Niiden kanssa on aika turha työkkärissä lähteä pätemään, kun ikäeroa näiden kahden pisteen välillä on yli kymmenen vuotta. Tosin niitäkin papereita lukiessani tunnistan itseni ehkä enemmän kuin olisi tarpeen. Rauhaton, kömpelö, kyvytön toimimaan ryhmässä ovat vain muutamia esimerkkejä joilla nämä lääkärit ovat minua kuvailleet. Joskus tuntuu, että sama pieni lapsi asuu sisälläni tämän niin sanotun aikuisuuden maskin takana voimassa pahoin täysin samalla tavalla kuin silloinkin. Se pieni lapsi ei voi ymmärtää tätä maailmaa tain näitä ihmisiä. Varmaankin sille myös tuottaa päänvaivaa sekin miksi olen valinut tämän tietyn maskin sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät kuitenkaan minua ymmärtäisivät. Pistäisivät vain samaan ahtaaseen lokeroon kuivien diagnoosiensa kanssa. Minut on vangittu itseni sisään tekemään hidasta kuolemaa.
Tiedän hyvin tuon itkukohtausten tunteen. Tai meinaan että sen että pitää olla tietty naamio. Tunteita ei näytetä. Itellä aina ollut sama. Varsinkin kun kaikki entiset kaverit käänty aina mun puoleen kertoakseen ongelmistaan ja mä olin se vahva. En saanut sortua.
Tosin nyt masentuneena nolasin itseni ihanasti haluammassani koulussa ja opintopaikassani repeämällä hysteeriseen itkuun opettajien ja kuraattorin, hoitajan ja rehtorin edessä ja kukaan ei edes reagoinu. Oli vaan niinku ei näkis. Yhtenä kertana kun näin onnellisia ihmisiä ostarilla niin keskellä ostaria repesin vaan itkemään enkä voinut lopettaa.
Mullakin sellanen tunne että jään yksin. Kukaan ei koskaan ole kiinnostunut musta. Jos joku joskus lähestyy niin kaikkia muita mun seurassa olevia henkilöitä. Tosin luulevat leboks vaan sen stereotypian takia että oon punktyyliin pukeutuva ja lyhyt tukkanen. Elämä on loppujen lopuks kaukana siitä tasa-arvosta mitä ihmiset ja varsinkin kansanedustajat hienoissa puvuissaan jauhaa.
Toivon sulle todella paljon jaksamisia!!!!😎
Jotkut lukijat saattavat ihmetellä miksi maanantain chat-istunnosta hävisin kuin pieru saharaan. Sanotaankin näin, että menin sähköisesti paljastamaan todella kipeitä asioita siitä miten minä suhtaudun omaan ADHD -sairauteeni. Kyseisen istunnon aikana romahdin itse koneen ääressä itkuun ja ensimmäistä kertaa pystyin itse jäsentämään tietyn häpeäntunteen. Ne jotka maanantain chat -istunnossa eivät olleet mainittakoon, että keskustelun tiimoilta lähdin purkamaan ehkäpä sitä suurinta asiaa mikä minulle häpeää tuottaa tässä elämässä. Tämä häpeämisen tunne on niin vahva, että se jopa saa minut halveksimaan kanssatovereitani, jotka ovat ADHD:n kanssa eläviä. Tämä halveksunta luultavasti johtuu siitä, että minä en yksinkertaisesti kykene katsomaan itseäni peilistä ja hyväksymään sitä faktaa, että minä tosiaan joudun elämään ADHD:n kanssa ja näin jossain määrin tulen olemaan vähemmän normaali kuin muu vaalikarja tässä maassa. Ongelma on siinä, että minä olen aina jossain määrin hinnalla minä hyvänsä pyrkinyt piilottamaan tietyn osan identiteetistäni sen alle, että pystyisin olemaan kuin muutkin ihmiset. Minä yksinkertaisesti haluan olla normaali ihminen, ilman näitä ongelmia ja ilman ADHD:n aiheuttamaan painolastia. Kuitenkin aina jostain sielun väliköistä se sairaus kummittelee ylimääräisenä innostuksena, vilkkautena tai jopa sellaisena positiivisena typeryytenä jota ei varmasti täällä aikuisten maailmassa sallittaisi.
Kuten aikaisemmassa viestissäni mainitsinkin, niin se pieni lapsi sisälläni katselee maailmaa hämmentyneenä ja ehkä hieman pelokkaana, kun ruumis ei tiedä, että olisiko kukko vai kenties jotain aivan muuta elämässä. Uskon, että se katselee minua surullisena, koska en halua nähdä sitä totuutta itsestäni. Minä olen aivan liian monta vuotta kieltänyt itseni ja siinä sivussa muurannut ison muurin sairauteni ja minäkuvani väliin. Tämä muuri on ehkä nyt ensimmäistä kertaa murtumassa tai sitten vain vahvistumassa. Minä edelleen haluaisin olla joku muu, omata toiset kasvot, toisen elämän tai jopa yksinkertaisesti kadota tältä pallolta niin kauaksi aikaa kunnes pystyn elämään itseni kanssa jossain määrin rehelliseltä pohjalta.
Tarkoittaako tämä sitä, että pystyisin kohtaamaan muita ADHD:sta kärsiviä ihmisiä. Ei, minä pidän heitä minua alempina ja suorastaan vihaan sitä mitä he minusta kertovat. Minä en halua kuulua heihin, minä halua olla normaali ilman näitä ihmisiä. Tämä viha on mustaa kateuden kaltaista itseni peilaamista, jossa minä asetan kaikki heikkouteni muiden syyksi. Tässä suhteessa minä olen isäni poika, epävarma omasta miehuudestaan ja siitä miten minun pitäisi omia tunteitani projisoida tässä maailmassa, missä kaikki on viiden sentin arvoista kertakäyttöhupia. Vaikka en pahaa oloani lääkitse viinalla, niin minä näen itsessäni isäni käyttäytymismallit, vaikka muuta haluaisin itselleni uskotella. Ehkäpä isän pitäisi tunte siinä mielessä ylpeyttä, että hänen vaimonsa näköinen poika onnistui perimään kaikki hänen epävarmuutensa, kun ensimmäinen lapsi taas peri kaikki ne positiiviset piirteet ulkonäköä myöten. Kaiken lisäksi äitini epävarmuus ja tietynlainen häpeä kauniisti koristaaa rupista sieluani. Kippis sille...
Tosiaan, unohdin Axulin viestin aivan kokonaan. Ehkäpä uhraan tämä viestin nopeaan kommentointiin. Yksi suurimmista peloistani on se, että minä yksinkertaisesti halua julkisessa tilassa romahtaa tuntemattomien edessä. Minulla on tietty käsitys, eräänlainen käytöksen oma kultainen kirja, jonka mukaan elän. Julkisilla paikoilla minun pitää olla kuin terminaattori, joka ei välitä mistään muusta kuin itsestäni. Virkamiesten kanssa pitää tomia heidän persettään nuollen hallitun rauhallisesti ja ennen kaikkea miellyttävästi. Jos tämän maski jossain määrin alkaa hajoamaan, niin se on sitten menoa kaikinpuolin. Minä en yksinkertaisesti pysty pidättelemään itkuani, vaan teen sitten kerralla asiasta julkisen tempauksen. Tämä sitten aiheuttaa sitä häpeää, jota käydään pään sisällä lävitse hitaasti ja hartaasti.
Mutta sitä minä ihmettelen miten lyhyet hiukset tai punktyylinen pukeutuminen tekee naisesta lesbon? Meinaan vain sitä, että itse pukeudun varsin tylsästi ja mitäänsanomattomasti, mutta ei se ole minusta tehnyt läskiä homogoottia. Tosin siitä minä en tiedä, että minä te ne muut ihmiset minun ulkoisesta habituksestani ajattelevat, kun vaikkapa Hakunilan ostarilla käyn kerran päivässä kauppareissulla. Tämä tietenkin eräänlaisena kevennyksenä.
Kävin muuten tänään tai no eilen Jumbossa elokuvissa ja pitää sanoa, että se perjantairuuhka oli jotain aivan uskomatonta. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässä meinasi tulla ihan oikea kohtaus ahdistuksesta. Ainoastaan täydellinen keskittyminen omaan tekemiseen ja musiikin kuunteleminen nappien kautta auttoivat pitämään allekirjoittaneen konseptin kasassa. Vaikka mitään fyysistä ei välttämättä ilmaantunatkaan, niin henkisesti se ahdistus oli melkomoista siinä vaiheessa, kun olin ostamssa juomaa ja lattia oli täynnä popkorneja. Se suorastaan tuntui ällöttävältä, kun kengän alle näitä tippuneita poppareita, eikä voinut näitä millään välttää. En ole ennen tuntenut sellaista, kun tunsin kävellessäni pudonneiden poppareiden ylitse. Oli melkein kuin popkornien tilalla olisi ollut eläviä myrkkykäärmeitä. Sen verran ahdistava kokemus se oli. Jotkin ihmiset voivat tätä pitää naurettavana, mutta nyt oli aika lähellä se murtuminen jota minä pelkään niin pirusti.
Näin asiaan liittymättömänä asiana huomasin, että tätäkin ketjua on käynyt jo melkein kolmisen tuhatta ihmistä lukemassa vai onko kyseessä vain niiden muutamien ihmisten päivittäiset käynnit. Tiedä häntä, mutta kiitän tässä vaiheessa kaikkia joita nämä enemmän tai vähemmän vuodatukseni ovat kiinnostaneet. Se on varsin psykedeelistä, että minun ketjuni tosiaan on kolmanneksi "suosituin" täällä. Aikamoinen saavutus, vaikka itse sanonkin.
Vanhempani muuten ovat saapuneet "ilostamaan" elämääni oikein mukavalla tavalla, mutta tällä kertaa jopa minä osasin varautua äitini siivousneuroosiin kehittämällä itselleni päivää ennen heidän saapumistaan oman pienen siivousneuroosini paskasta ja ahdistavast olostani huolimatta. Siinä nimittäin oikeasti tuntee henkisen tuskan aivan uudella tavalla, kun omasta naamiosta pidetään huolta kello viiden aikaan vessaa hinkkaamalla. Toki palkintona tästä ahkerasta siivoamisesta äitini ei ole jäkättänyt mistään, joten kai tätäkin voi pitää jonkinlaisena torjuntavoittona. Mutta luonnollisesti hän aloitti siivoamaan niitä kaappeja joita en edes minä viitsinyt siivota tai edes uhrata ajatusta. Juuri tätä kirjoittaessani hän nähtävästi jatkaa koko keittiön purkamista, että saisi jokaisen mahdollisen kaapin onkalon puhdistettua tästä pölystä. Mutta koska hän ei ole minulle tästä valittanut, joten kaikki on pelkkää voittoa. Pääasia, että minua ei arvostella tai minulle ei valiteta mistään. Silloin kulissit pysyvät päällä, kun kukaan ei arvostele tai kyseenalaista. Silti odotan torstaita, jolloin nämä lähtevät. Silloin voi taas vaipua omiin todellisiin ajatuksiin kaiken tämän teeskentelyn jälkeen. Onhan toki vanhempieni täällä olemisessa jotain hyvääkin, kuten vaikkapa säännöllinen unirytmi ja terveellinen vanhempieni kotiruoka, joka varmasti on terveellistä. Eli ei tämäkään nyt ihan täyttä tappiota ole. Silti jotenkin tuntuu aivan helvetin raskaalta tämä teeskentely...
Tew, melkoinen saavutus tosiaankin, että ketjusi on niin suosittu! Ehkäpä syynä on se, että kykenet aidosti kirjoittamaan tunteistasi. Luulen myös, että moni meistä tuntee sielunveljeyttä kanssasi. Yksinäisyys ja todellisten tunteidensa piilottaminen on yleisempää kuin tajuatkaan. Ulkoisesti varmastakin ihmisestä saattaa löytyä epävarmuutta. Olenkin lukenut, että jotta ihmisen itsetunnosta voisi tehdä päätelmiä, tämä täytyy tuntea hyvin.
Älä, tew, syyttä suotta häpeä sitä, että sinulla on ADHD! Älä anna sen määritellä arvoasi ihmisenä. Tuntuu varmaan usein tuskalliselta etsiä omaa paikkaansa elämässä, mutta pystyt siihen. Tiesitkö, että "taikuri Luttisellakin" on ADHD? Hän on sanonut, että tästä on jopa hyötyä hänen ammatissaan.
Jos tässä maailmassa ei aina suhtauduta hyväksyvästi ADHD:n oireisiisi, niin ei moneen muuhunkaan asiaan. Tuntuu pahalta, että vieraat tai puolitutut ihmiset arvostelevat minua siitä, että en aina kykene katsekontaktiin. He saattavat saada minusta ylimielisen vaikutelman tai ajatella, että en kuuntele heitä. Todellisuudessa olen toisinaan niin lukossa, että en pysty katsomaan silmiin, vaikka haluaisin. Luultavasti kyseessä on sosiaalinen ahdistus, mutta en sen vuoksi lukkiudu kotiini. Muutoin liikkeelle lähtö vaikeutuisi entisestään.