Elämäni moninaiset ongelmat

Elämäni moninaiset ongelmat

Käyttäjä tew aloittanut aikaan 19.06.2009 klo 01:43 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä tew kirjoittanut 19.06.2009 klo 01:43

En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.

Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.

Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.

Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.

Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.

Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.

Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…

Käyttäjä tew kirjoittanut 22.07.2009 klo 15:42

Nyt muutama viimeisin päivä on ollut aika mukavan seesteinen. Ei mitään vitutusta aiheuttavaa näköpiirissä, eikä yksin oleminenkaan ole aiheuttanut pulttia päähän tai jotain sen suuntaista itkukohtausta. Ainoastaan yöllä koin uskomattoman kivuliaan suonenvedon, mutta se nyt enemmän luonnollinen vaiva kuin mikään henkimaailman ongelma. Ensi viikolla toimeentuloluukolle ja elämä hymyilee ainakin jotenkin, kun on sitä rahaa millä mällätä, ainakin hetkeksi. Nyt voisi jopa luulla, että missään ei ole mitään vikaa. Näin hyvä oloni on jostain kumman syystä.

Kuitenkin ensi kuussa pitää mennä työkkäriin ja melkein anelemalla anoa itsensä pois siitä helvetin laitoksesta. Kaikki työkkärissä mättää - pitkät jonotusajat, tukahduttava tunnelma ja lopulta tätien yhtä tyhjän kanssa olevat neuvot. Jos oikein hyvin käy, niin omalle kohdalle osuu joku vähän vittuilua taitava huonoa päiväänsä minuun purkava sossutantta, joka kaiken lisäksi saa minut hyvällä tuurilla murtumaan. Kyllä on ihana odottus elokuulle...

Eipä tässä sinänsä muuta, elämä kulkee omaa rataansa. Pitää kai nauttia tästä lievästä euforiasta niin kauan kuin sitä on tarjolla. Kyllä sitä kurjuutta tulee ovista ja ikkunoista sisään ihan tarpeeksi paljon, kun aika menee tuonne elokuun puolelle. Noh, vähän pientä valoa tähänkin kurjaan eloon.

Käyttäjä tew kirjoittanut 30.07.2009 klo 12:34

Ahdistaa, vituttaa ja kaiken lisäksi tunnen olevani taas murtumispisteessä. En edes viitsi mainita, että vuorokausrytmini on päin hanuria, kun yöt tulee valvottua ja päivät nukuttua. Ei huvita tehdä mitään, enkä jaksa pitää itsestäni sitä vähääkään huolta. Tunnen jopa älyni valuvan hiljalleen, kun mietin aivan yksinkertaisempiakin asioita kuin mitäkin Pythagoran lausetta. Päivät polttavat minua hiljaisella liekillä ja yöllä varjot kasvavat kasvamistaan. Ainoa asia mikä minua pitää jollain tavalla liikkeessä on jonkinlainen halu tehdä, nähdä, kokea. Esimerkiksi tänään sain itseni menemään Helsinkiin siihen 10 kirjastoon. Huono reissuhan se oli - yksi hyvä kirja tuli mukaan, mutta lainaamani levyt olivat sanalla sanoen täyttä paskaa. Bussisakin jotkut ulkomaalaiset naureskelivat, luultavasti minulle. Ärsyttää, että heidän oikein piti tulemalla tulla sinne taakse istumaan kuten minunkin. Kuitenkin on bussi tilaa istua ihan mihin tahansa, mutta ei. Tosin kai minä ne naurut ansaitsinkin, kun istuin sellaisen suolapatsaana kuunnellen aivan liian kovaa kännykästäni musiikkia. Jostain kumman syystä olisi vain tehnyt mieli huutaa näille selvällä suomen kielellä rivouksia ja käskeä heitä painumaan jonnekin muualle siitä hirnumasta. Tosin ei minulla ole munaa tai edes kykyä olla mitään muuta kuin oma peruskohtelias itseni. Eipähän tule hiljaa ollessa itseänsä nolattua.

Pelottaa mennä työkkäriin, pelottaa, että isä tulee luokseni omia hommiansa tekemään. En haluaisi mitään muuta nyt kuin pelkän unoduksen valuvan luokseni. Minä kyllä jättäisin kaikki rauhaan, jos minut jätettäisiin yksi. Tai no en minä yksin haluaisi jäädä, mutta tässä mielentilassa ei mikään jaksa kiinnostaa. Ainoastaan oma hiljainen siirtyminen makuukammarin puolelle hirsiä vetämään kuulostaa ainoalta hyvältä ratkaisulta. Peilistäkin minua tuijottaa maansa myynyt syrjäytynyt nuori, jolla ei näytä olevan miitän muuta syytä elää kuin ne muutamat videopelit ja kaiken maailman roskasarjat, joissa edes jollain tavalla simuloidaan elämistä. Minä taidan mennä nukkumaan ja unohtamaan tämän roskan edes hetkeksi.

Käyttäjä sonrisa kirjoittanut 04.08.2009 klo 16:54

Moi tew 🙂

Kertomasi asiat olivat todella pysäyttäviä, ja mietin tätä viestiäni pitkään. Toivottavasti ymmärrät tekstini tarkoittamallani tavalla, vaikka en olekaan yhtä lahjakas kirjoittaja kuin sinä. Samaistuin kertomukseesi ja kuvailuusi uskomattoman monessa kohdassa. Tiedän varsin hyvin sen "maskin", josta puhuit. Minäkin tunnen itseni kyvyttömäksi puhumaan omista asioistani jollekulle toiselle, oli kyseessä sitten kuka tahansa. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta oikeasti; että vain rasitan muita kertomuksillani. On paljon helpompaa vain esittää onnellista ja iloista.

Olet selvästikin hyvin älykäs - pystythän analysoimaan itseäsi ja tuntemuksiasi melkeinpä puolueettomasti. Ilmaiset itseäsi myös niin lahjakkaasti, että sinuna jopa harkitsisin kirjailijan uraa! 🙂👍 Lukiessani viestejäsi minulle tuli tunne, että aliarvioit itseäsi, vaikkakin ihan turhaan.

Kerroit myös, kuinka kaipaisit jotakuta jakamaan nämä tuntemuksesi, mutta kuinka et halua tehdä ketään muuta onnettomaksi. Haluaisit tulla onnelliseksi jonkun kanssa, mutta koet olevasi vahingollista seuraa, joten uhraat itsesi, etkä salli itsellesi rakkautta. Jo tämä kertoo, ettei sinulla ole huono vaikutus muihin, vaan että sinulla on paljon annettavaa muille. Olet varmasti tullut ajatelleeksi, että jonkun toisen tuki voisi auttaa sinut ylös tilanteestasi. Kuka edes sanoo, että paha olo ”tarttuisi” ja vetäisit mukaasi sen, joka haluaisi auttaa ja rakastaa sinua?

tew kirjoitti 25.6.2009 20:53
Vaikka ihmiset antaisivat käytökseni anteeksi tai haluaisivat jatkaa ihmisuhdetta, niin en minä pysty niitä ihmisiä kohtaamaan. Se pelko lamauttaa sen verta pahasti, että ainoa asia mitä pystyn on pakeneminen maailman tappiin saakka.

Jos muut ovat valmiita antamaan anteeksi, sinunkin pitäisi antaa itsellesi anteeksi. Luulen, että tässä on juuri ongelmasi – vaadit itseltäsi liikaa (jos olen täysin väärässä, jätä sanomiseni vain huomioimatta 😉). Asetat itsellesi mahdottomia vaatimuksia, ja kun teet pienenkin virheen, pelästyt ja lähdet karkuun, jotta muut eivät näkisi heikkouksiasi ja sitä, että sinäkin olet vain ihminen. Mutta kuten huomaat saamistasi kommenteista, luulisin, että vähintäänkin suurin osa meistä täällä näkee sinussa paljonkin hyvää. Kukaan ei ole täydellinen, joten kenenkään on turha odottaa toisilta täydellisyyttä. On vain inhimillistä erehtyä joskus, ja se toisaalta tekeekin meistä mielenkiintoisia. Kuka haluaisi olla täydellisen ihmisen seurassa? Minä ainakin alkaisin tuntea huonommuudentunnetta.

En tiedä, oletko kokeillut terapiaa, mutta uskon, että siitä voisi olla hyötyä sinulle, jos vain kykenet siihen. Itselleni se olisi hyvin vaikeaa, mutta toivon sinun pystyvän siihen. Voimia! 🙂🌻

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 08.08.2009 klo 22:18

Kunpa jaksaisit välittää itsestäsi, niin että huolehtisit itsestäsi! Tietyssä määrin se on vain luonnollista. Miksi oikeastaan koet itsesi muita huonommaksi? Olet samalla viivalla toisten kanssa; sinulla on hyvät ja huonot puolesi aivan kuten muillakin. Se, että välität siitä, millainen vaikutus sinulla on toisiin, kertoo, että olet lämminsydäminen ihminen.
Muista, että kun ensin huolehdit itsestäsi, sinun on helpompi ilmaista välittäväsi myös muista.

Vaikka jokin puoli sinusta kaipaakin yksinäisyyttä, niin huomaa sen hyvä puoli, ettei sinua ole jätetty yksin! Selvästikin on ihmisiä, jotka välittävät sinusta! Ehkä he eivät osaa toivomallasi tavalla ilmaista välittävänsä mutta ainakin yrittävät. Kukapa meistä olisi täydellinen. Älä aja kaikkia pois luotasi, sillä se ei tee sinua eikä muitakaan onnelliseksi. Kuinka voit oppia ihmissuhteidesi solmuista, jos pakenet vaikeuksia?

Tunnistan itsessänikin naurunalaiseksi joutumisen pelon. Taitaa olla kyseessä liioiteltu pelko, koska olemme oman elämämme keskipisteitä, emme toisten. Jos joku todella onkin taipuvainen ajattelemaan ja puhumaan muista pahaa, niin se on HÄNEN ongelmansa. Tiedostan tämän, mutta samanaikaisesti kamppailen epävarmuuden tunteiden kanssa.

Mikä olisi kamalinta, mitä työvoimatoimistossa käydessäsi voisi tapahtua? Murtumisesiko? Älä häpeä sitä, että olet herkkä, tunteva ihminen! Tärkeää on, kuinka kohtaat tunteesi, ei niinkään se, oletko muita tunteellisempi.

Käyttäjä tew kirjoittanut 11.08.2009 klo 21:27

sonrisa kirjoitti 4.8.2009 16:54
Minäkin tunnen itseni kyvyttömäksi puhumaan omista asioistani jollekulle toiselle, oli kyseessä sitten kuka tahansa. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta oikeasti; että vain rasitan muita kertomuksillani. On paljon helpompaa vain esittää onnellista ja iloista.

Näinhän se vähän menee. Omalla kohdallani vanhempani elävät sellaista pientä murrosvaihetta elämässään, että en viitsi, enkä halua rasittaa heitä oman elämäni ongelmilla. Toinen syy miksi olen esimerkiksi koulun psykiatreille kertonut ruusuista valhetta on yksinkertaisesti ollut sen kyseisen tilanteen epämiellyttävyys. Kun ikävä ihminen kyselee ikäviä, niin vähänkin fiksu mieli kyllä keksii keinon selviytyä moisesta kertomalla asioista vain sen toisen puolen. Kuten myös aikaisemmin mainitsin, niin yksi syy maskin ylläpitoon oli myös se, että en halunnut kaveripiireissäni vaikuttaa luuserilta tai muuten vain vajaalta. Esimerkiksi yläasteaikoina olin siinä rajoilla, että olinko omaan joukkoon hyväksytty vai kiusattu yksinäinen hahmo. Onnekseni kohtalon lauta osoitti kohti sitä ensimmäistä vaihtoehtoa.

Olet selvästikin hyvin älykäs - pystythän analysoimaan itseäsi ja tuntemuksiasi melkeinpä puolueettomasti. Ilmaiset itseäsi myös niin lahjakkaasti, että sinuna jopa harkitsisin kirjailijan uraa! 🙂👍 Lukiessani viestejäsi minulle tuli tunne, että aliarvioit itseäsi, vaikkakin ihan turhaan.

En tiedä, että mainitsinko aikaisemmin ADHD -diagnoosistani. Sinänsä älyni ja pään sisäiset ajatukset voivatkin olla priimaa, mutta minulla on edelleenkin ongelmia motoriikan kanssa. En esimerkiksi ole kaksinen piirtäjä, eikä minulla ole kykyä abstraktiin ajatteluun. Olen myös matemaattisesti varsin lahjaton ihminen. Kauppiksessa sain toki kehuja siitä, että osasin kirjoittaa kuin "lukiolainen", enkä minä nyt itseäni väheksy kirjoittajana.

Kerroit myös, kuinka kaipaisit jotakuta jakamaan nämä tuntemuksesi, mutta kuinka et halua tehdä ketään muuta onnettomaksi. Haluaisit tulla onnelliseksi jonkun kanssa, mutta koet olevasi vahingollista seuraa, joten uhraat itsesi, etkä salli itsellesi rakkautta.

Lähinnä haluaisin aloittaa sen mahdollisen ihmissuhteen täysin rehelliseltä pohjalta ilman mitään maskeja tai mitään sellaista epärehellisyyttä, joka myöhemmin tulisi ilmi. Kun valheet käyvät liian suuriksi, niin minä satutan sitä ihmistä, vaikka kuinka yrittäisin katoamalla "pakottaa" toinen minut unohtamaan. Siinä olet oikeassa, että en halua uhrata itseäni ja katsoa niitä kortteja, jotka mahdollisesti toisivat sitä onnea. Jossain määrin näen oman jurouteni ja tietynlaisen kylmyyteni jopa suojelevan muita minulta. Kysymys sitten on se, että onko tämä millään tavoin järkevää? Ehkä tämä on lievän itsetuhoisuuden oireita, jotka naamioivat itsensä jonkinlaiseksi typeräksi ritarillisudeksi muita kohtaan. Siitä en sitten tiedä, että onko päivittäin hämärtyvä todellisuus tarpeeksi pätevä syy vieroittaa itseni ihmissuhteista. Mene ja tiedä.

Jo tämä kertoo, ettei sinulla ole huono vaikutus muihin, vaan että sinulla on paljon annettavaa muille. Olet varmasti tullut ajatelleeksi, että jonkun toisen tuki voisi auttaa sinut ylös tilanteestasi. Kuka edes sanoo, että paha olo ”tarttuisi” ja vetäisit mukaasi sen, joka haluaisi auttaa ja rakastaa sinua?

Ehdottomasti, mutta oma mieleni on ainakin omasta mielestäni niin pahasti jo sirpaloitunut, että sen pitää suojella itseään pahemmilta kolhuilta. Jos kuvitellaan, että minä olen uppoava laiva, niin tämä vaihe on kai se, että yritetään se kylmä vesi pitää pois laivasta, ettei se aivan heti uppoaisi. Olen sen huomannut, että mieleni ei toimi järkevästi tai loogisesti, vaikka järki sitä tekisikin.

Jos muut ovat valmiita antamaan anteeksi, sinunkin pitäisi antaa itsellesi anteeksi. Luulen, että tässä on juuri ongelmasi – vaadit itseltäsi liikaa (jos olen täysin väärässä, jätä sanomiseni vain huomioimatta 😉). Asetat itsellesi mahdottomia vaatimuksia, ja kun teet pienenkin virheen, pelästyt ja lähdet karkuun, jotta muut eivät näkisi heikkouksiasi ja sitä, että sinäkin olet vain ihminen. Mutta kuten huomaat saamistasi kommenteista, luulisin, että vähintäänkin suurin osa meistä täällä näkee sinussa paljonkin hyvää. Kukaan ei ole täydellinen, joten kenenkään on turha odottaa toisilta täydellisyyttä. On vain inhimillistä erehtyä joskus, ja se toisaalta tekeekin meistä mielenkiintoisia. Kuka haluaisi olla täydellisen ihmisen seurassa? Minä ainakin alkaisin tuntea huonommuudentunnetta.

Hassua kyllä, mutta en minä koskaan ole tavoitellut täydellisyyttä tai sellaista tilaa, joka saisi minut kaikkivoivaksi. Ehkä minä vaadin itseltäni liikaa jossain asioissa, mutta yhtälailla minä pelkään epäonnistumisia, negatiivisia tunteita ja ihmisten reaktioita. Ehkä tämä on jonkinlaista täydellisyyden tavoittelua, mutta en ainakaan itse koe samoin. En todellakaan tiedä, ehkä näitä syitä olisi hyvä miettiä itsekseen, että voisi edes jollain tapaa pystyä analysoimaan omaa käytöstäni. Tosin irrationaalinen käytös on tietyssä mielessä logiikan ulkopuolella, joten tiedä häntä mihin johtopäätökseen tulen.

En tiedä, oletko kokeillut terapiaa, mutta uskon, että siitä voisi olla hyötyä sinulle, jos vain kykenet siihen. Itselleni se olisi hyvin vaikeaa, mutta toivon sinun pystyvän siihen. Voimia! 🙂🌻

Luultavasti, en tiedä vain mitä kautta siihen kannattaisi pyrkiä. Ei vain kehtaa mennä tuonne terveyskeskukseen haahuilemaan kuin päätön kana. Siinä mielessä olen suomalaisen miehen prototyyppi, että apua en kykene hakemaan, vaan mielummin hautudun katkeruuden mereen. Onneksi sentään en ole alkoholisti. Ehkä ennen viimeistä pultin menettämistä olisi syytä lähteä etsimään itseänsä ihan ammattiauttajan kautta.

Käyttäjä tew kirjoittanut 11.08.2009 klo 21:54

Eläväinen kirjoitti 8.8.2009 22:18
Kunpa jaksaisit välittää itsestäsi, niin että huolehtisit itsestäsi! Tietyssä määrin se on vain luonnollista. Miksi oikeastaan koet itsesi muita huonommaksi? Olet samalla viivalla toisten kanssa; sinulla on hyvät ja huonot puolesi aivan kuten muillakin. Se, että välität siitä, millainen vaikutus sinulla on toisiin, kertoo, että olet lämminsydäminen ihminen.
Muista, että kun ensin huolehdit itsestäsi, sinun on helpompi ilmaista välittäväsi myös muista.

Perimmäiset kysymykset ovat perimmäisiä kysymyksiä, eikä niihin ainakaan vielä voi antaa sellaista tyydyttävää vastausta. Se miksi minä tunnen itseni huonommaksi kuin muut voi johtua siitä katkeruudesta mitä koen muita ihmisiä kohtaan. Vaikka järki sanoo, että nämä ihmiset kamppailevat samankaltaisten ongelmien parissa, niin mieli silti ruokkii sitä harhakäsitystä muiden ihmisten paremmuudesta. Siitä en tiedä pystynko ainakaan vähään aikaan huolehtimaan itsestäni, kun päivät menevät nukkuen ja illat valvoen pelkä kylpytakki päällä näin kärjistetystä sanottuna. Mikään ei huvita, mikään ei jaksa kiiinnostaa sillä tavalla, että siitä voisi tehdä oman elämän kiintopisteen.

Vaikka jokin puoli sinusta kaipaakin yksinäisyyttä, niin huomaa sen hyvä puoli, ettei sinua ole jätetty yksin! Selvästikin on ihmisiä, jotka välittävät sinusta! Ehkä he eivät osaa toivomallasi tavalla ilmaista välittävänsä mutta ainakin yrittävät. Kukapa meistä olisi täydellinen. Älä aja kaikkia pois luotasi, sillä se ei tee sinua eikä muitakaan onnelliseksi. Kuinka voit oppia ihmissuhteidesi solmuista, jos pakenet vaikeuksia?

Niin no, perhe nyt ei ole jättänyt, joten kai se on hyvä asia. Kuten olen miljoonaan kertaan sanonut, niin minä en halua omilla ongelmillani heitä kuormittaa. Jos minä itselleni apuani hommaan sen pitää olla tiukasti pois omasta perhepiiristäni. Sen miten minä päätin suhteen ainoaan ystävääni on minustakin aivan oikea ratkaisu, vaikka se tapa ei ollutkaan mitenkään niistä kaikkein tyylikkäin. Minä en halua olla alistettuna ja olen valmis olemaan aina yksin, jos se tarkoittaa edes jonkinlaista itsenäisenä ihmisenä olemista. Sen harjoittelupaikan suhteen tein virheen, ehkä isomman mitä pystyin ikinä kuvittelemaan. Jos jotain näistä asioista opin, niin tällä kertaa pyrin olemaan ennen kaikkea rehellinen itselleni ja muille, jos joskus jonkun ihmissuhteen satun luomaan. Kyllä niitä virheitä oppii, vaikka aina juoksisikin pois.

Tunnistan itsessänikin naurunalaiseksi joutumisen pelon. Taitaa olla kyseessä liioiteltu pelko, koska olemme oman elämämme keskipisteitä, emme toisten. Jos joku todella onkin taipuvainen ajattelemaan ja puhumaan muista pahaa, niin se on HÄNEN ongelmansa. Tiedostan tämän, mutta samanaikaisesti kamppailen epävarmuuden tunteiden kanssa.

Minä en kertakaikkiaan siedä sitä, että minä joudun naurunalaiseksi. Silloin mielessäni vilahtaa jotain sellaista mustaa ja pahaa, että sen tunteen jatkuessa minä voisin aivan hyvin tehdä jotain mitä katuisin myöhemmin. Minä pelkään sitä vähän kuin kahdesta syystä ja toinen juuri yllä mainittu syy on sellainen, joka voi lopettaa sen kaiken. Vaikka pidä itseni lampaana näin lauhkeuden puolesta, niin valitettavasti se kamelinkin selkä voi joskus katketa lopullisesti. En edes halua tietää mitä mahtaisi tapahtua viimeisen järjen hivenen hälvetessä pääkopasta. Loppupeleissä se mitä minä pelkään on ihmisten pelko.

Mikä olisi kamalinta, mitä työvoimatoimistossa käydessäsi voisi tapahtua? Murtumisesiko? Älä häpeä sitä, että olet herkkä, tunteva ihminen! Tärkeää on, kuinka kohtaat tunteesi, ei niinkään se, oletko muita tunteellisempi.

Julkinen murtuminen, maskin hajoaminen vieraan ihmisen edessä, kontrollin menettäminen ja oman heikkouden paljastaminen nyt tässä lähinnä tulee mieleen. Työkkäristä sen verran, että huomenna minä menen sinne taas vain tullakseni nöyryytetylksi kaikkivaltaiden työkkärin tätien toimesta. Olen aika varma siitä, että huomenna tulen itkemään ja saamaan omalla teatraalisella käytöksellä sen kolmen kuukauden paussin tästäkin lystistä.

Jos muuten joku sattui ihmettelemään, että miksi menen sinne vasta näinkin myöhään, niin olin edellisen viikon vanhempieni luona leikkimässä hyvin omillaan olevaa poikaa. Tunsin muuten itseni aivan koiraksi, joka pyrkii miellyttämään omistajiaan, että eivät huomaisi sitä kuoppaa toisaalla.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 12.08.2009 klo 18:24

Tew, eivät työvoimatoimiston virkailijat yritä nolata vaan auttaa! Sen vuoksihan he ovat työssään. Älä missään tapauksessa ajattele, että koska pakenit harjoittelupaikastasi, et enää saa vastaavia tilaisuuksia. Kyseessä ei ole kuolemanvakava asia. On muitakin paikkoja, missä viihtyisit. Kunhan vain olet avoin uusille mahdollisuuksillesi, myös näet ne paremmin. 🙂

Käyttäjä tew kirjoittanut 13.08.2009 klo 17:05

Eläväinen kirjoitti 12.8.2009 18:24

Tew, eivät työvoimatoimiston virkailijat yritä nolata vaan auttaa! Sen vuoksihan he ovat työssään. Älä missään tapauksessa ajattele, että koska pakenit harjoittelupaikastasi, et enää saa vastaavia tilaisuuksia. Kyseessä ei ole kuolemanvakava asia. On muitakin paikkoja, missä viihtyisit. Kunhan vain olet avoin uusille mahdollisuuksillesi, myös näet ne paremmin. 🙂

Tosiaan, eilen työkkärikäyntini oli mukavan lyhyt ja ennen kaikkea tarpeeksi miellyttävä. Ei jonotusta, pelkkä uuden ajan antaminen ja pyyntö siitä, että pidä puhelimeni päällä, jos sattuvat TYP:istä soittamaan. Antoivat vielä seuraavan ajan jouluksi, jos kumman syystä mitään ei siihen mennessä ehdi tapahtua. Oikeasti, melkein teki mieli laulaa, kun siitä laitoksesta pääsi alle puolessa tunnissa ulos.

Sitten kun TYP:istä soittavat ja käskevät sinne alan miettiä noita työjuttuja ihan toisella tavalla. Nyt ei ole minkäänlaista mielihalua edes miettiä mitä vähemmän hyvää herkkua työelämä voisi minulle tarjota. Ei minua tuo aikaisempi kokemus varsinaisesti häiritse, mutta valitettavasti se antaa jotain osviittaa allekirjoittaneen työkyvystä.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 15.08.2009 klo 10:34

Ehkä pakenemisesi olikin seurausta siitä, ettet kyennyt puhumaan hankalista asioista? Uskon, että ongelmia syntyy silloin, kun asioita ei keskustelemalla pystytä selvittämään... Tämä on tärkeä asia, koska ihmisten välisissä suhteissa väistämättä syntyy joskus ristiriitoja. Kukaan meistä ei ole sanoissaan täydellinen. Tarvitsemme sitä, että toiset näkevät satunnaisten ikävien sanojemme taakse. Jos toivomme toisten olevan armollisia meille, niin miksi emme yrittäisi olla sitä myös muille? Siitä todellakin tulee levollinen olo.

Käyttäjä tew kirjoittanut 18.08.2009 klo 16:14

Eläväinen kirjoitti 15.8.2009 10:34

Ehkä pakenemisesi olikin seurausta siitä, ettet kyennyt puhumaan hankalista asioista? Uskon, että ongelmia syntyy silloin, kun asioita ei keskustelemalla pystytä selvittämään...

Tämä luultavasti on täysin totta. Minulla on ollut aina vaikeaa puhua niistä kipeistä asioista ja silloin kuin niistä on sitten pitänyt puhua, niin käytännössä katsoen se maskini valehteli pelkkää ruusunpunaista vetelää ympärilleen. Kun sitten mennään oikein sisälle itseeni, niin se johtaa täydelliseen romahtamiseen, vaikka aihe ei muuta kuin vähän kosketa omia sisimpiä tunteitani.

Tämä on tärkeä asia, koska ihmisten välisissä suhteissa väistämättä syntyy joskus ristiriitoja. Kukaan meistä ei ole sanoissaan täydellinen.

Olen jo pienestä pojasta lähtien vihannut riitoja ja muita sellaisia negatiivissävytteisiä keskusteluja. Minulla on myös hyvin hämäriä muistikuvia siitä, että olisin pienenä hinnalla minä hyvänsä itkemistä hyväksikäyttäen pysäyttänyt muiden (vanhempien) riidat. Ehkä se ja ADHD -diagnoosini johti perheemme sisäiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa minä elin aivan jotain toista eloa, kun kaikki se paha pakkautui jonneki minun korvieni ja silmieni ulottumattomiin. Rehellisesti on sanottava, että jopa tänä päivänäkin yksi epämiellyttävimmistä asioista on juuri ne konfliktit missä ääni saattaa muilla nousta vähän tavallista korkeammaksi.

Tarvitsemme sitä, että toiset näkevät satunnaisten ikävien sanojemme taakse. Jos toivomme toisten olevan armollisia meille, niin miksi emme yrittäisi olla sitä myös muille? Siitä todellakin tulee levollinen olo.

Niin, minä vain mietin, että onko se liian myöhäistä? Voinko minä saada kaiken vielä kerran anteeksi ja saisinko minä aloittaa tämän kaiken vielä kerran uudestaan. Tosin aina saadessani sen uuden mahdollisuuden olen aina ryssinyt kaikki mahdollisuudet kuin elefantti posliinikaupassa.

Käyttäjä tew kirjoittanut 19.08.2009 klo 23:40

Kappas vain, enemmän tai vähemmän rakas isäni tulee huomenna käymään pariksi päiväksi. Vaikka näin yleensä en pidä isäni tunkeutumisesta maallisen tomupesääni, niin silti olen yllättävänkin hyvilläni siitä, että hän tulee käymään. Tämä kulunut viikko on ollut jossain määrin iso helpotus, mutta myös varsin hankala. Rahaa ei ole ollut oikein mihinkään ja täydellisellä nuudelilinjalla on tullut itseni ruokittua kaksi kertaa päivässä tämän viikon ajan. Kuitenkin huomenna tulee työkkärirahat, joten voi taas elää kuin viimeistä päivää ainakin hetken ajan.

Se mikä tässä nyt varsinaisesti korventaa on tämä yksinäisyys. Yritän olla ajattelematta sitä, mutta esimerkiksi nytkin kaikki tuntuu niin helvetin harmaalta. Lapset ja nuoret menevät kouluihinsa, kun minä mätänen kotona kasvattaen katkeruuteni hedelmiä kuin huolehtiva hanhiemo konsanaan. Ehkä huomenna voisin mennä turruttamaan omaa mieltäni, vaikka menemällä katsomaan sen Johnny Deppin uuden elokuvan "Public Enemies". Voisi ainakin hetkeksi unohtaa tämän raskaan elon ja antaa elokuvan viedä mennessään. Itse asiassa minä menen yleensä elokuviin juuri silloin kuin yksinäisyys alkaa käydä ylivoimaiseksi ja jos siellä nyt jotain katsomisen arvoista sattuu olemaan.

YUP:tä lainatakseni:

"Herrasmiehenä, tulokas vain irvisteli tuppisuuna ja hiuksia alkoi tippua päästä."

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 21.08.2009 klo 07:56

Tew, miksi sinun pitäisi "mädäntyä" kotonasi?? Haluat ulos, mutta jokin pidättelee sinua. Voisiko se jokin olla pelkoa konflikteja kohtaan? Herkkyytesi tuntuu estävän sinua elämästä! Piiloutumalla suojelet itseäsi pettymyksiltä mutta myös menetät paljon. Menetykset koskevat sinuun.

Jos saat mahdollisuuksia, niin miksi et ottaisi niitä kiitollisena vastaan? Oletko valmis jo nyt sanomaan, että et voi oppia menneisyydestäsi? Älä kanna syyllisyyttä virheistäsi, sillä ne eivät ole olleet tahallisia. Kuka meistä ei tarvitsisi mahdollisuuksia??
🙂

Käyttäjä tew kirjoittanut 01.09.2009 klo 18:23

Eläväinen kirjoitti 21.8.2009 7:56

Tew, miksi sinun pitäisi "mädäntyä" kotonasi?? Haluat ulos, mutta jokin pidättelee sinua. Voisiko se jokin olla pelkoa konflikteja kohtaan?

Luultavasti, pelko on niin kaikkea ylläpitävä voima, että se hallitsee jokaista elämäni osa-aluetta päästämättä irti mistään. Jos nyt oikein ajattelemalla ajatellaan tätä pelkoa, niin ehkä se on syynä kaikkeen miksi minä en uskalla puhua, elää tai edes kykene kestämään konflikteja. Tosin kuten olen aikaisemminkin sanonut, niin ei tämä pelko ole vain tässä parin vuoden aikana kehkeytynyt, vaan se on ollut osa minua huomattavasti vähemmässä mitakaavassa. Olen aina vihannut sitä, kun ihmiset korottavat ääntänsä ja alkavat huutaa. Olen vähän niin kuin se apinapatsaan apina, joka pitää käsiä korviensa suojana ja yrittää olla kuulematta mitään ikävää. Tai niin minä sen patsaan idean olen ymmärtänyt.

Jos saat mahdollisuuksia, niin miksi et ottaisi niitä kiitollisena vastaan? Oletko valmis jo nyt sanomaan, että et voi oppia menneisyydestäsi? Älä kanna syyllisyyttä virheistäsi, sillä ne eivät ole olleet tahallisia. Kuka meistä ei tarvitsisi mahdollisuuksia??

Minä olen saanut mahdollisuuksia ja aina minä olen ne mahdollisuuteni ryssinyt. En minä oikeasti tiedä, että pystyisinkö olematta ryssimättä sitä uutta mahdollisuutta, jos sellainen tulisi vastaan. Virheistä voi toki oppia, mutta vaikka kuinka vannoisi, että ei koskaan toista niitä samoja virheitä, olen ollut aina siinä tilanteessa, jossa huomaan tehneeni kaikki ne samat virheet uudelleen ja uudelleen. Minä en usko siihen, että ihminen pystyy ihmisenä muka täydellisesti muuttumaan. Ne samat epävarmuudet ja ongelmakohdat ovat siinä ihmisessä mukana joskin vain vaaleampana ja vähemmän vaikuttavana kuin ennen. Kuten tiikeri, niin ei myöskään ihminen koskaan tule niistä raidoista irti pääsemään. Raidat toki voi maalata pois näkyvistä, mutta jossain vaiheessa ne kuitenkin esiin pääsevät.

Nämä viimeiset kymmenen päivää elokuusta ovat menneet kuin unessa. Valvon yöt ja nukun päivät. En jaksa, en viitsi tehdä mitään muuta kuin vain olla. Näin syksyn ensitahteina tunnen aivan oikeasti menettäväni otteeni todellisuudesta. Maailmani tuntuu käsittävän tämän yksiön, eikä yksi päivittäin kappareissu paljoa palauta sitä arkitodellisuutta. Odottelen tässä kämpässäni, että työkkärin viranomaiset soittavat minut sinne kertomaan tarinoita siitä miksi minä en ole tuottava yhteiskunnan jäsen. Päivät kuluvat huonoja töllösarjoja katsoessa, videopeleja pelaamalla ja jännitysromaaneja lukemalla. Kas, siinä vasta todellinen elämän lanka ihmiselle...

Käyttäjä tew kirjoittanut 05.09.2009 klo 06:58

Vedin muuten elämäni ensimmäiset kännit tänään veljeni kanssa. Eipä muu oikein muuttunut kuin kehon motoriikka - oli aivan sellainen olo, että kaikki liike tulee pienellä viiveellä. Myös käveleminen oli kuin olisi vetten päällä kävellyt, niin kevyt askel. Kuitenkin aika yliarvostettu juttu tuo alkoholi, ei se minua saanut sosiaalisemmaksi ja veljeni yritykset hankkia minulle nainen lähinnä sai minut vain vieläkin vainaantuneemmaksi. Sen illan aikana piti pari kertaa velipojalle sanoa, että rajoittaisi tuota intoaan saada minulle seuraa ihmisistä, jotka eivät luultavasti ole minusta millään tavoin kiinnostuneet. Veli oikein hutikkapäissään ihmetteli, että mikä minua mahtaa vaivata kun eivät naiset kiinnosta. Kyllä minua toki naiset kiinnostavat, mutta olen aika varma, että tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa siinä vaiheessa, kun tavallinen baariblondi kohtaa moniongelmallisen sekopään. Luultavasti olisin onnistunut loukkaamaan tämän neitosen kauas luotani. Mutta mene ja tiedä. Ainoa hyvä puoli tässä reissussa oli se, että nähtävästi kestän aika hyvin viinaa ja sen aiheuttamia vaikutuksia. Taito kai sekin.

Olen muuten lähdössä taas vanhempieni luokse viikoksi, kun oikein kauniisti pyysivät. Ehkä voin taas hieman akkujani ladata ja saada elämäni jossain määrin raiteilleni kirpeässä maalaisilmassa. Toki oman serkkuni näkeminen on suuri plussa, mutta muutenkin olen yllättävänkin positiivinen tästä reissusta. Ehkäpä mielikin muuttuisi vähän positiivisemmaksi tämän kaiken moskan keskellä. Meinaan vain, että kaikki on tuntunut vituttavan, kun on nokkansa ulos laittanut. Kaiken pahan lisäksi Xboksini meni rikki, että se siitä virtuaalisesta elämän korvikkeesta ainakin hetkeksi. Pää hajoaa, mutta tällä kertaa se taitaa johtua enemmän alkoholista kuin yleisestä vitutuksesta. Uusi asia sekin.

Käyttäjä tew kirjoittanut 23.09.2009 klo 18:46

Kerrassaan fantastista parhautta tämäkin elämä meni tarjoamaan, kun selkäkin meni paskaksi tässä kaiken muun roskan seassa. Hyvä jos pystyy normaalit arkirutiinit tekemään tämän kaiken kivun keskellä. Niin kauan kuin pystyn edes jotenkin liikkumaan, niin en minä pysty sairaalaan menemään. Pelko estäää, se oikein huutaa etteivät ne paskiaiset mitään muuta tee kuin pumppaa sinut täyteen kipulääkettä. Kipu saa kyyneleet silmiin ja julkisilla paikoilla käveleminen on yhtä tuskaista kuin pissisten aamumeikin valinta. Typerää ja dorkaahan tämä koko asenteeni on, mutta minä en vain voi tehdä muuta kuin valittaa kotona omaa paskaista oloani. En kykyene muuhun kuin vain olemaan kivusta kärsien. Kaikkein pahinta tässä fyysisessä kivussa on se, että jollain perverssillä tavalla nautin tästä täysin rinnoin, koska se antaa minulle syyn päästä vielä paremmin sisään omien ongelmieni mustaan aukkoon. Kipu antaa syyn olla kusipää, kipu antaa syyn oman hulluuden luomiseen, kipu antaa syyn vaipua oman pään sisäisiin harhaluuloihin. En minä tiedä haluanko fyysisen ja henkisen kipuni menevän pois, se on kuin huume jota on saatava lisää, vaikka tietää riippuvuuden johtavan loppupeleissä kuolemaan yksinäisenä, vihaisena ja katkerana.

Riippuvuus tuo ensimmäisen pakon päivään, se jäsentää valheen ja tarpeen luo. Riippuvuus ei tyydy mihinkään vain etenee kuin sairaus siihen pisteeseen jolloin ei ole enää mitään otettavaa. Tämän kaiken olen valmis uhraaman vain sen takia, että olisin jotain muuta. Minä haluan olla kaiken keskipiste, minä haluan olla kaiken säälin kohde, haluan olla avuton, haluan muiden huolehtivan minusta. En halua olla normaali, en halua olla kuin muut. Mikään uhraus ei ole liian suuri, että voisin olla erikoinen. Minä en kykene itsenäiseen ajatteluun, minä haluan muiden päättävän omista asioistani, minä haluan valehdellä heille. Ei olisi mitään hauskempaa kuin uuden traagisen minän luominen. Jumalauta, minä olen sairas paskiainen...