Elämäni moninaiset ongelmat

Elämäni moninaiset ongelmat

Käyttäjä tew aloittanut aikaan 19.06.2009 klo 01:43 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä tew kirjoittanut 19.06.2009 klo 01:43

En ollut aivan varma, että oliko tämä oikea alue, kun kuitenkin olen 22 ja ainakin lain silmissä aikuinen ja enemmän tai vähemmän vastuullinen aikuinen. Kuitenkin omasta mielestäni olen sen verran nuori räkänokka, että uskon tämän alueen olevan parempi kuin nämä ”aikuisten” keskustelut.

Olen siis työtön 22-vuotias merkonomi Vantaalta ja olen nyt yhden kokonaisen vuoden ollut tässä työttömänä valmistumiseni jälkeen. Samoihin aikoihin muutin pois kotoa ja luonnollisesti lähdin omaa elämääni luomaan kuin kuka tahansa nuori. Se mikä minusta tekee enemmän tai vähemmän erikoiksen on se, että minulla on lapsena todettu ADHD ja ”tila” on tehnyt minusta ehkä hieman omalaatuisemman kuin ikätovereistani. Kun muut ostivat muotivaatteita, alkoivat kokeilmaan päihteitä, seurustelemaan, niin minulle tuo maailma oli yhtä kaukainen kuin hyvinvointi köyhältä afrikkalaiselta. Luulisin, että tästä alkoi erakoitumiseni, vaikka minulla olikin ystäviä joiden kanssa tulin toimeen. Kuitenkin yläasteen jälkeen elämäni alkoi mennä jo raiteiltaan, kun kauppaoppilaitoksessa opiskelu ei maistunut, eikä minulla ollut suoraan sanoen ketään kavereita. Kaikki yläasteen kaverit olivat vain hävinneet maailman tuuliin. Jatkoin tässä kauppaoppilaitoksessa puurtamista keskinkertaisella menestyksellä, kunnes erosin sieltä ja siirryin opiskelemaan Järvenpäähän invalidiliiton koulutuskeskukseen. Siellä suoritin varsin mallikkaasti opintoni loppuun ja tavallaan se oli tietyssä mielessä elämäni ”täysintä” aikaa.

Se mikä minua vaivaa on hyvin monitahoinen asia, jonka purkamiseen tarvittaisiin monia asioita, että saisin elämäni raiteilleen. Ensinnäkin minulla ei ole muita sosiaalisia suhteita kuin vanhempani, vanhempi veljeni. Muuten vietän aikani yksin, jos iloisemmissa merkeissä, joskus surullisemmissa. Tämä yksinäisyys on johtanut jonkinlaiseen masennukseen ja oman henkisen tilani rapistumiseen. Olen alkanut kuvitella kaikenlaista sellaista mitä voitaisiin tämän yhteiskunnan mittareilla pitää sairaana ja sellaisena jota ei anteeksi saa. Samalla olen alkanut kuvittelemaan julkisilla paikoilla, että ihmiset nauravat minulle ja pelkästään minulle. Vaikka tämä ei todennäköisesti paikkansa kuljen julkisilla paikoilla kuin joku terminaattori välittämättä mistään tai kenestäkään. En puhu mitään, näytän vain nyrpeätä naamaa hiljaisena, jos joku tulee vaikka kysymään jotain. Samalla myös mietin, että mitähän tuokin paha ihminen tulee minulle inisemään, eikö se näe, että haluan yksin. Vainoharhat alkavat olla siis todellista arkipäivää minulle. Kun tähän vielä yhdistetään sosiaalisten tilanteiden pelko ja lähes järjetön negatiivisten asioiden pelko, niin ei ole varmaankaan ihme, että en ole työllistynyt. Nämä pelkotilat käytännössä katsoen tarkoittavat sitä, että välttelen tiettyjä ihmisiä. Kun olin työharjoittelussa työkkärin toimesta jätin menemättä töihin, kun pomoni sanoi vähänkin tiukemmin. Otin sen verran henkilökohtaisesti tämän, että en ole ollut pomooni tai siihen harjoittelupaikkaan sen jälkee. Toki hyvänä puolena työkkäri selvitti sen sotkun puolestani.

Etteivät nuo ylläolevat ongelmat olisi tarpeeksi, niin olen myös patologinen valehtelija. Olen valehdellut vanhemmilleni, kavereilleni ja kaikille muille, jotka ovat yrittäneet päästä itseni sisään niin sanotusti. Olen myös valehdellut siksi, että en erottuisi joukosta ja voisin luoda uuden identiteetin, jotta muille ihmisille ei paljastuisi minkälainen syrjäytynyt häviäjä minä todellakin olen. Toki nyt ainakin vahemmilleni olen yrittänyt olla rehellinen omista asioistani, mutta esimerkiksi tästä ongelmavyyhdistä en pysty heidän kanssaan puhumaan. Perheenjäseneni ovat olleet aina hyviä teeskentelemään, että mitään ongelmaa ei ole ja jos ongelmaa ei katso, se katoaa kuin muka itsestään. Osittain varmaankin tästä olen omaksunut eräänlaisen maskin ylläpitämisen, että kukaan ei vahingossakaan pääsisi sisälleni. Se maski kääntää kaiken parhain päin ja olen erinomainen esiinyjä, jos vain haluan. Loppujen lopuksi ihmiset on aivan äärimäisen helppo saada uskomaan, että sinulla ei ole ongelmia, jos vain sanot tarpeeksi, että sinulla ei ole ongelmia. Kuitenkin tämän vuoden aikana maski on alkanut rakoilla, eikä se minuutta suojeleva maski halua jatkaa tätä valehtelun ja teeskentelyn kierrettä. Hassua tässä on se, että vaikka minulla onkin sosiaalisten tilanteiden pelko, niin minä kyllä osaan olla hurmaava, kunhan olen vain sen ”kalvon” saanut puhkaistua. Sitten alkaa sen uuden identiteetin luominen ja valheiden laukominen. Häpeän niin paljon omaa tilannettani, että en voi muuta kuin valehdella. Haluan myös korostaa, että en käytä valehtelua omien tarkoitusperien ajamiseen, vaan pelkästään luomaan minusta ns. ”normaalin” kuvan. Näistä valheista pidetään kiinni niin kauan kuin olet umpikujassa, jolloin juokset pois, etkä ikinä palaa takaisin. Minä juoksin karkuun kavereitteni luota, minä juoksi karkuun työharjoittelupaikastani. En minä pysty heitä kohtaamaan. En vain pysty kertomaan totuutta, ilman häpeää. Minä en halua häpeää rosoiseen sieluuni.

Kuten varmaan teistä nokkelimmat arvasivat, niin ei minulla ole koskaan ollut naissuhteita. Olen toki puhunut tyttöjen kanssa, mutta en ole koskaan kehdannut kysyä mitään ”epäsoveliasta,” mitä kaikkien muiden taholta pidettäisiin iskemisenä. En minä vain kehtaa vetää naisia omalle tasolleni. Tähän voi olla myös syynä se, että teeskentely ja tarinointi onnistuu vain, jos on hieman hajueroa ihmisiin. Seksuaalisesti pidän itseäni riittämättömänä ja täysin epäonnistuneena. En minä siitä stressiä ota, mutta joskus näin yön pimeinä tunteina tulee mieleen, että huoliiko minua kukaan sellaiseen intiimiin suhteeseen tai edes todelliseen ystävyyssuhteeseen. Yläasteella sain tuntea tyttöjen pilkan ja suoranaisen vinoilun omaa miehuuttani kohtaan. Myöhemmin kun näen tyttöjen keskustelevan ja ehkäpä kikattelevat luulen tietenkin heidän pilkkaavan minua ja vain pelkästään minua. Se melkein alkaa itkettämään, kun näkee busseissa, kauppakeskuksissa ihmisiä toisensa löytäneinä. Vaikka suhtaudunkin asiaan välinpitämättömästi, niin silti jossain sielun pimeissä perukoissa joku huutaa sitä tuskaa.

Tästä pääsemmekin itkemiseen. Ala-asteella ja myöhemmin yläasteeella muutaman kerran murruin täysin estotomasti muiden edessä. Tosin jostain kumman syystä en koskaan kuullut niistä vinoilua jälkeenpäin. Kuitenkin se mitä minä häpeän on avoin tunteiden näyttäminen ja ettekä voi arvata miten minä häpesin itseäni, kun kehtasin näyttää omat tunteeni työkkärin naiselle. Sellainen purkaus on maskilla kuin itsemurha. Sinät et näytä vieraile tunteitasi, sinä purat tunteesi yksin kenenkään näkemättä. Se on minun sisäinen sääntöni, joka tuntuu kerta kerran jälkeen murtuvan kuin Berliinin muuri. Pääni sisällä on niin paljon ristiriitaisia käytöskoodeja, että en tiedä mitä tehdä. Maski on aina suojellut, mutta nyt suojamuurit alkavat hajota ja kuin maskin epätoivoisena korjaustoimenpiteenä se yrittää kieltää kaiken sosiaalisen kanssakäymisen esimerkiksi veljeni kanssa. Pelkään, niin paljon sitä, jos minä paljasta omalle perheelleni omat heikkouteni. Se on kuin tabu, jota ei saa missään elämäntilanteessa rikkoa tai muuten kaikki on hävitty. Jotkut sanovat, että kuulevat omia ääniä päässänsä, olen ollut sitä mieltä, että en minä sentään niin hullu ole, mutta todellisuudessa tekemisiäni ohjaa se sama ääni, joka haluaa säilyttää hulluuden sijasta oman henkilökohtaisen todellisuuteni. Olen huomannut olevani oman mieleni vanki. Jos yleensä se ääni sisällä kannustaa järjen menettämiseen, niin tämä ääni kannustaa sen valhen ylläpitämiseen hinnalla minä hyvänsä.

Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä. Olen työkkärissä asioistani jossain määrin rehellisesti puhunut, mutta sieltä ei vastauksia tule. Työkkäriin en uskalla ja tämänkin romaanin kirjoittaminen on sisäistä maskiani vastaan. Nytkin se sanoo, että toki minulla ongelmia on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse kertoa. Kuitenkin minä pelkään, pelkään niin perhanasti sitä kohtoa joka on minulle tarjolla. Kuolla yksinäisenä ihmisenä, omaan yksinäisyytensä. Minusta ei vain löydy sitä niin sanottua miestä muuttamaan yhtään mitään. Pelkän oman maskini voittaneen tämän sodan, jolloin voinkin lopullisesti hautautua yksinäisyyteni kenenkään kuulematta tuskanhuutoani. Elämäni on kuin Titanic, joka on juuri uppoamassa kohti sitä yhdentekeväisyyden ja oman hulluuden merta. En minä ole se eurooppalainen mallikansalainen, vaan syrjäytynyt nuori, joka edustaa kaikkea sitä härmäläistä jästipäisyyttä, josta kaikki haluavat eroon. Olen niin peloissani, niin helvetin peloissani…

Käyttäjä tew kirjoittanut 29.10.2009 klo 16:22

Jumalauta, että minä sitten vihaankin Vantaan kaupungin työ- ja elinkeinotoimistoa, kun muistivat tälläisellä hauskalla kutsulla maailman inhottavimpaan paikkaan eli jonkinlaisille pakollisille työmessuille. Ihan kun ei muka tässä tulisi ahdistusta vähemmästäkin, niin sitä pitää vielä mennä kaiken maailman maksua roskanpuhmisesta saavien kidutettavaksi. Jos oikein hyvin menee, niin kerron oikein avoimesti jokaiselle mahdolliselle palkkaa maksavalle taholle omasta itsestäni varsin negatiivissävytteisessä mielessä. Maskini oikein tihkuu vihasta, kun se pakotetaan ulos ihmisten ilmoille. Maski haluaa vain sabotoida kaiken mahdollisen, kun minä olen aivan liian heikko ihminen puhumaan itsestäni edes neutraalissa muodossa. Maski haluaa nöyryyttää minua hinnalla minä hyvänsä, että kaikki näkisivät minut sellaisena itkupillinä kuin olen. Vaikka tämä kaikki tarkoittaisi siltojen polttamista oikein urakalla, niin minä olen sen valmis tekemään. Kukaan ei saa minusta hyvää kuvaa ja jos vielä onnistun jäämään ihmisten muistoihin negatiivisessa mielessä, niin sitä parempi. Minä en halua mennä sinne, minä en kertakaikkiaan halua sinne sieluni rippeitä heittelemään muiden päälle. Mikseivät ne anna minun vain olla? En minä halua kohdata niitä ihmisiä, jotka eivät minua kuitenkaan halua. Nämä samat ihmiset kuitenkin ilkkuvat selän takana, kun pääsevät kaltaiseni luuserin juttusille. Kuinka minä vihaankaan näitä ihmispetoja, jotka nauttivat haaskojen syömisestä. Miksi nämä eivät ymmärrä, että minä en näiden saatanoiden naurettavaksi halua?

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 31.10.2009 klo 20:52

Tew, mielestäni sinun pitäisi saada apua SINUN ITSESI vuoksi! Pelkäät konflikteja niin paljon, että piiloudut kaikelta. Et haluaisi tehdä tätä. Oletko ajatellut, että ehkä sinä itse oletkin itsesi pahin vihollinen? Koska et tule toimeen itsesi kanssa, tunnet muidenkin halveksivan sinua. Jos kerran saat joka tapauksessa mennä messuille, niin miksi et katsoisi, olisiko niistä jotakin hyötyä?? Mitä haittaa siitä olisi, jos saisit ideoita tulevaisuudellesi? Avoimuutta uusille mahdollisuuksille! 🙂👍

Käyttäjä tew kirjoittanut 02.11.2009 klo 10:26

Eläväinen kirjoitti 31.10.2009 20:52

Tew, mielestäni sinun pitäisi saada apua SINUN ITSESI vuoksi! Pelkäät konflikteja niin paljon, että piiloudut kaikelta. Et haluaisi tehdä tätä. Oletko ajatellut, että ehkä sinä itse oletkin itsesi pahin vihollinen? Koska et tule toimeen itsesi kanssa, tunnet muidenkin halveksivan sinua. Jos kerran saat joka tapauksessa mennä messuille, niin miksi et katsoisi, olisiko niistä jotakin hyötyä?? Mitä haittaa siitä olisi, jos saisit ideoita tulevaisuudellesi? Avoimuutta uusille mahdollisuuksille! 🙂👍

Niin, minä tarvitsen apua ja hyvin nopeasti, mutta kukaan ei sitä tule kotiovelle tarjoamaan. En minä sitä itse osaa hakea muuten kuin näin anonyymisti. Muutenkin ajatellessani tätä rekrytointitilaisuutta saan todella perverssiä nautintoa siitä kuinka teen itsestäni kaikkien muiden edessä täydellisen pellen, joka omalla käytöksellää polttaa kaikki mahdolliset sillat ja näin omalla käytöksellään varmistaa, että minua ei tulla mihinkään palkkaamaan. Tämän tavoitteen toteuttamiseen olen valmis uhraamaan kaiken epävarmuuteni ja sosiaalisen pelokkuuteni, että varmasti pääsisin todistamaan ammatillisen urani loppua yleisön edessä. Tästä ajatuksesta minä piristyn ja saan iloa jaksaa. Vaikka en minä tätä oikeasti halua, niin silti ajatuskin saa melkein veden herahtamaan kielelle. Se on kuin kielletty hedelmä, jota on pakko puraista, että varmasti tietää miltä kielletty maistuu. Kaikki tämä maistuu karvaalle kalkille, mutta silti on pakko toteuttaa taas yksi elämän operetti, että "suunnitelma" onnistuu ja näin pääsen omaan rauhaani ilman ulkopuolisten häirintää. Tämä tilanne on kuin iso näyttämö, jossa yhden naamioni on pakko päästä loistamaan, että kaikki varmasti näkevät tasan tarkkaan mitä ajan takaa. Maskit haluavat tuhota minut, että voisin olla heidän normiensa mukaan onnellinen. Joskus minä en tiedä kuka minua ohjaa, kun teen näitä päätöksiä pääni sisällä.

Mitä avoimuuteen tulee, niin se on minulle pahin mahdollinen kirosana. Minun pitää vihata avoimuutta ja halveksia niitä ihmisiä, jotka jakavat itseään muille. Minun on maskieni mukaan salattava itseni kaikilta mahdollisilta katseilta, jotka voisivat minua satuttaa. Koskaan en saa paljastaa todellista minääni tai mitä todella ajattelen, koska muutoin ihmiset saavat ammuksia minun tuhoamisekseni. Koko maskin sosiaalinen ideologia perustuu siihen, että ihmiset ovat hyvätahtoisia hölmöjä, jotka uskovat kaiken minkä heille syöttää. Jos näin ei tee, niin nämä niin sanotut hyvätahtoiset hölmöt iskevät takaisin ja tuhoavat valheiden verkon, jonka takana olen voinut onnistuneesti piileskellä ja leikkiä täysin normaalia tasapainoista ihmistä. Paljastuminen on suurin mahdollinen nöyryytys ja vaikka henki menisi, minun on valehdeltava lisää, että voin pitää hauraan egoni pystyssä. Se ei haittaa, vaikka loukkaisin muita ihmisiä käytökselläni, koska jokainen poltettu silta tarkoittaa oman sielun koskemattomuutta pahuudelta. Aina yhden pilatun ihmissuhteen jälkeen sielu pysyy kasassa, vaikka todellisuudessa efekti on päivastainen. Minä suorastaan hukun yksinäisyydessäni syyllisyyteen ja itseni syyttelyyn, kun minussa ei ole miestä kohtamaan mitään mahdollisia konfliktitilanteita. Se ahdistus vain jää päähän ja niinä heikkoina hetkinä minä itken sitä miksi minä valitsin väärin tai koskaan edes synnyin. Olisi niin paljon helpompi olla joku muu kuin tälläinen ruma paskiainen.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 03.11.2009 klo 09:26

Niin, kukaan ei tule kotiovellesi tarjoamaan apua, ei etenkään kun olet kätkenyt pahan olosi kaikilta!! Luuletko tosiaan, että läheisesi haluaisivat sinun kärsivän yksiksesi?? Oletko kokeillut Nettukeen kirjoittamista? Miksi et itsesi haukkumisen sijasta keskittyisi tekemään asioita, joista sinulle tulee hyvä olo?

Käyttäjä tew kirjoittanut 07.11.2009 klo 07:56

Tämä viikko on ollut yllättävän hyvä, kun pääsin tosiaan TYP:in ihmisten puheille. Se ei tosin ollut kuin ensimmäinen ryhmätapaaminen, missä puljun toimintaa esiteltiin. Vaikka sinänsä ei minun ongelmiini paneuduttu, niin tämä kyseinen tapaaminen täytti kaikki hyvän "luennon" tuntomerkit: paskaa ei jauhettu, ihmiset vaikuttivat ihmisiltä, eikä joukossa ollut kuin yksi äärimäisen yltiöpositiivista roskaansa tuputtava ammatinvalinta(psykologi?). Tosin meikäläinen jo tässä vaiheessa vähän jo menee veikkaamaan, että tämän ihmisen kanssa ei tule synkkaamaan, vaikka hän toki omalla preesensillään osasi tunnelmaa nostaa, mutta minulle moinen on kuin kutsu lähteä leikkimään kyynisen sarkastista paskiaista. Tai sitten leikin kivaa ja innostunutta, joka ei nyt vahingossakaan paljasta omaa todellista minääni. Sitä ei koskaan tiedä minkä roolin mieli valitsee. Noh, sen sitten näkee mitä hauskaa siellä ne minulle keksivät.

Isäkin tulee sunnuntaina käymään, joten kävin sillekin ostamassa sukat isänpäivälahjaksi. Ajattelin vielä tänään leipoa jotain tai sitten käydä ostamassa kaupassa jotain paakkelsia. En minä mikään erikoinen leipuri ole, mutta kai sitä isän takia pitää jotain yrittää. Katsotaan mitä siitä tulee. Toivottavasti osaisi edes arvostaa sitä, että minä sentään yritän. Hyväksynnän saaminen tuntuu aina välillä olevan täysin mahdoton tehtävä, mutta ehkäpä tällä kertaa isä arvostaisi tekemisiäni. Noh, huomenna sekin sitten nähdään.

Eläväinen kirjoitti 3.11.2009 9:26

Niin, kukaan ei tule kotiovellesi tarjoamaan apua, ei etenkään kun olet kätkenyt pahan olosi kaikilta!!

Minä en kertakaikkiaan kykene kohtaamaan tätä maailmaa tai pysty jollekin ventovieraalle paljastamaan itseni syvimpiä koukeroita. Hyvä, kun uskallan sanoa unisella äänellä terve kassaneidille. Kotona on niin turvallista, että aina kun lähden ulos, niin maailma vain tuntuu lyövän kasvoille. En minä tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta niiden seksillä, alkoholilla ja holtittomalla käytöksellä kehuskelevien teinien kanssa tai ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kiinni tässä elämässä. Minulla on kotona oma maailmani, johon muu maailma ei sovi. Koti on ainoa paikka, jossa minä saan olla oma itseni kenenkään muun arvostelua. Se on minun suojamuurini tätä elämää vastaan.

Luuletko tosiaan, että läheisesi haluaisivat sinun kärsivän yksiksesi??

En, mutta ne haluavat minun kärsivät. Kaikki ne ihmiset, jotka eivät minua huolineet töihin tekemään kaikkein paskimpia töitä tai ne ihmiset, jotka luukulla ovat yhtä kiinnostuneita tilanteestani kuin kunnan kassa antaa myöten. Näille ihmisille olisi aivan sama lähdenkö tästä elämästä pois. Harmi vain heidän kannaltaan, että minä haluan elää. Nämä tekopyhät ihmiset saavat vereni kiehumaan, mutta harmi vain, että kukaan muu ei näe heidän korruptoituneisuuttaan.

Oletko kokeillut Nettukeen kirjoittamista?

En, minä haluan nähdä ihmiset joiden kanssa läpikäyn näitä asioitani. Silloin voin nähdä, että ovatko nämä ihmiset sen arvoisia, että voin heille todellisen itseni paljastaa. Jotkut ihmiset ovat hirvenä tekopyhiä nyökyttelijöitä, jotka eivät muuta tarjoa kuin tyhjyyttä kolisevia lauseita. Minä en sellaisiin halua uskoa tai luottaa. Minä en halua nähdä sitä, että luottamukseni rikotaan.

Miksi et itsesi haukkumisen sijasta keskittyisi tekemään asioita, joista sinulle tulee hyvä olo?

Tokihan minä turrutan omaa pahaa oloani, joten se kai on sama asia kuin hyvän olon tuottaminen. Tosin ei minulla ole siitä kokemusta siitä mikä mahtaisia olla näiden kahden ero.

Käyttäjä tew kirjoittanut 10.11.2009 klo 21:24

Haluaisin vielä kirjoittaa isästäni. Isäni on vanhan koulukunnan miehiä siinä mielessä, että hänet on opetettu kolmen dogman mukaan: tunteita ei saa näyttää (paitsi oikeassa seurassa ja kännissä). työ määrittää persoonan ja miehellä pitää olla selkärankaa. Tässä suhteessa molemmat lapset minä ja isoveljemme eroamme isästämme kuin yö ja päivä. Veljeni oli aina ongelmallinen tapaus ja monella tapaa kapinallinen. Hän ei myöskään jakanut isäni arvopohjaa ja isä taas reagoi veljeni teini-iän kapinaan osoittamalla auktoriteettiään ärjymällä ja olemalla muutenkin äärimäisen tiukka. Tämän takia heidän suhteensa on ollut aina viileähkö, vaikka toki viime vuosina veljeni perheen perustamisen jälkeen isän ja veljeni suhde onkin hieman lämmennyt. Toki isäni suhtautuu veljeeni äärimäisen epäluuloisesti, eikä arvosta yhtään puheiden mukaan siten miten veljeni hänen lapsiaan kasvattaa. Toki äitini myös odottaa veljestäni aina pahinta. Uskon jopa vanhempieni enemmän tai vähemmän tietoisesti odottavan veljeni täydellistä epäonnistumista, että he saisivat sen viimeisen varmistuksen olettamukselleen, että veljeni on synnynnäinen hulttio. Toisin kuin minä veljeni on säitelevä persoona, joka saa ystävän lähes kenestä tahansa ja hän pystyy luovimaan ihmisten keskellä kuin paraskin ankerias. Toki myös veljelleni kuppi maistuu samalla tavalla kuin isällekin, mutta se suurin ero isäni ja veljeni välillä on se fakta, että veljeni on perinyt isäni huumorintajun ja sosiaalisen älyn ja tehnyt näistä kahdesta piirteestä kaksi omaa luonnetta hallitsevaa piirrettä.

Minun kohdallani isän on pitänyt suhtautua aina vähän lämpimämmin allekirjoittaneeseen, koska minun ongelmani olivat jo selvillä syntymästäni saakka. Ensin olin kuolla synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin ja sen jälkeen lapsuuteni ensimmäisiä vuosia varjosti jatkuvat sairastelut ja kehittymisen pysähtyminen. Minun kohdallani isä ei ollut niin agressiivinen kuin veljeni kohdalla jo senkin takia, että olin luonteeltani täysin erilainen kuin veljeni. Toki olin perinyt isältäni jonkinlaisen sosiaalisuuden ja huumorintajun, mutta näitä vahvempina hallitsi äitini perimä, eli jatkuva epävarmuus, taipumus melankoolisuuteen, pitkävihaisuus, katkeruus ja taipumus tappiomielialan lietsomiseen. Ei isä minun kohdallani ärjynyt kuin heikkopäinen, mutta toisaalta hänestä kyllä myös on nähnyt, että minä en ole se lapsi jonka hän olisi halunut saada. Jos veljeni oli ehkä liikaa isän poika, niin minä olin se mammanpoika, joka mielummin halusi turvautua äitiini kuin etäiseen isään. Toki isäni yritti minun kohdallani, hän vei minua erilaisiin ADHD -leireille ja muille vastaaviin tapahtumiin. Hän myös henkilökohtaisesti osallistui ADHD-lapsien vanhempien väliseen toimintaan ainakin jossain määrin. Vaikka isäni olikin muuttunut jossain määrin, niin ongelmat perheen sisällä olivat ennallaan; kulissit olivat kaiken a ja o ja minä imin tahtomattani sen opin, että vieraille ei omaa heikkoutta näytetä. Kaiken pitää olla kunnossa, että kukaan ei vain pääsisi sanomaan totuutta. Vuodet vierivät, ongelmani kasvoivat ja minä vieraannuin entisestään isästäni. Isäni ei enää kyennyt kohtaamaan niitä ongelmiani ja minä olin jo sen verran vahha, että en halunnut jakaa perheeni kesken mitään ongelmiani. Samalla isäni ei arvostanut enää minun tapojani tai minun intohimojani. Hän näki pelaamiseni, tietokoneen käyttöni pelkkänä pahana asiana, joka vain vei minua jonnekin sinne mikä ei ole ollenkaan kelvollinen määränpää kunnon veroja maksavalle ihmiselle.

Nyt isäni on löytänyt rauhan pohjoisessa, jossa hän voi elää omaa elämäänsä äitini kanssa kaukana maailman melusta. Ei isäni täällä luonani onnelliselta näytä, mutta siellä pohjoisessa hän on onnellinen, kun saa metsästää ja touhuta muuta paikallisten kavereiden kanssa. Hän on löytänyt kodin. Siinä maailmassa ei ole sijaa minulle minään muuna kuin vieraana. Nyt molemmat lapset ovat maailmalla ja hän voi keskittyä olemaan oma itsensä. Harmi vain, että minä en ole omaa hyväksyntääni saanut saati sitten veljeni. Tosin tuskinpa veljeni isäni täydellistä hyväksyntää edes hakee, kun hän sai kaikki syntinsä anteeksi sinä hetkenä kuin ensimmäinen lapsenlapsi pääsi papan syliin. Kysymys kuuluukin, että pitäisikö minun tätä hyväksyntää hakea vai pitäsikö minun pystyä hyväksymään itseni ennen kuin voin lähteä muilta vastaavaa hankkimaan?

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 11.11.2009 klo 15:02

Olisiko isäsi taustalla jotakin, mikä selittäisi hänen toimintaansa? Itsellänikin on hankalahko isäsuhde. Isäni on kovin erilainen kuin minä ja tuntuu ymmärtävän asioita vain omien kokemustensa ja tunteidensa kautta. Hän ei mielestäni suhtaudu ymmärtäväisesti esimerkiksi jännitykseeni. Hän kaipaa elämäänsä rauhaa ja lepoa ja pitää minua liian puheliaana. Ehkä puhelaisuuttani läheisteni seurassa selittää se, että sosiaalinen elämäni ei ole vilkasta. Saan isältäni ennemmin negatiivista kuin kielteistä palautetta. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi hänen on niin hankala ilmaista myönteisiä tunteita minua kohtaan. Luulen, että hän ei tiedosta jäljittelevänsä omaa isäänsä. Isäni on aikanaan saanut omalta isältään paljon kritiikkiä ja on tästä yhä katkera... Ei tästä sitten sen enempää.

Tiedän, että et luota muihin ihmisiin, mutta kun kyse on jaksamisestasi, niin eikö kannattaisi ottaa riski ja avautua? Kun sinun on vaikea hillitä ajatuksiasi ja tunteitasi, niin oletko ajatellut lääkkeitä?

Käyttäjä tew kirjoittanut 14.11.2009 klo 11:36

Olen tässä taas hieman miettinyt omia ajatuksiani ja erityisesti olen miettinyt nykyistä tilaani hyvinkin kriittisellä silmällä. Ehkäpä tässäkin ketjussa mainitsemat ongelmani ovatkin yksi maski lisää, jolla pyrin hakemaan lisää huomiota ja saamaan sääliä ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Olen aina toiminut tällä tavoin ja ei olisi mitenkään epänormaalia, jos jos tämä oma kurjuuden maksimoiminen olisi vain yksi sairaan mieleni tuote saada mahdollisimman paljon huomiota ihmisiltä, jotka ovat sitä valmiita antamaan. Minä olen leikkinyt normaalia vuosikaudet, mutta jos tämä ei olekaan sitä rehellisyyttä itseä tai muita kohtaan, vaan yksi kylmäverinen keino hankkia itselleni jonkinlainen sosiaalinen piiri itseni tragediasoimisella. Vaikka monet illat olenkin itkenyt oman paskuuteni takia, niin silti en voi olla ajattelematta, että olenko minä tässä taas kaivamassa sitä viimeistä kuoppaa itselleni ennen sitä lopullista tolkun menettämistä. Rationaalinen minäni kyllä tunnistaa ongelmani aivan oikeiksi, mutta silti en voi koskaan olla varma todellisista tunteistani, koska minulle on ollut aivan liian helppoa keksiä itselleni tarvittavat tunteet, jotka ehkä saattaisivat sopia mahdolliseen sosiaaliseen kontekstiin. Mitäpä jos tälläkin kertaa tunteeni ovat yhtä keksittyjä kuin aina aikaisemmin? Minä olen niin kauan elänyt valheessa, että osa näistä valheista on täysin sama asia kuin hyväksytty totuus. Tässä kaikessa olen kadottanut oman todellisen identiteettini, kun aina on pitänyt keksiä uusi minä muille. Oikeastaan minä en tiedä mitkä ovat minun todellisia tunteitani ja mitkä ovat niitä tunteita, jotka ovat täysin keksittyjä mielikuvituksen tuotetta. Ehkäpä paras esimerkki tästä oli se tapa, jolla pääsin intistä pois. Valehtelin sille lekurille, että minulla oli "ampumisfantasioita" kapiaisia kohtaan ja kuin viimeisenä silaukseni aloin vielä itkemään ihan vain siksi, että valheeni vaikuttaisi huomattavasti aidommalta. Itku siinä mielessä oli aivan aito, koska se tuli spontaanisti ilman teeskentelyä. Ehkä tässä oli jotain todellista mukana, mutta en vain tiedä mitä.

Juuri tämä inttikokemus vaivaa minua kaikkein eniten. Minua ahdistaa oikeasti se valhe niin paljon, että joskus minun tekisi mieli sanoa asia miten se todellisuudessa on. Toki Suomen puolustusvoimia ei varmastikaan kiinnosta kaltaiseni vatipään tunnustukset, mutta silti tunnen melkein fyysistä pahoinvointia siitä, että käyttämällä hyväkseni koulutrgedioita pääsin intistä pois. Minä otin sen halvimman ja alhaisimman mahdollisen syyn päästäkseni pois laitoksesta, joka hieman latisti mieltäni. Mikä pahinta, kaikki uskoivat minua kuin vettä vain. Ehkä puolustusvoimat eivät halunneet ottaa mahdollista riskiä minun kanssani. Mene ja tiedä.

Kuitenkin pointti on se, että onko tämä kaikki itsesääli tämä kirjoittaminen mukaanlukien pelkkää valhetta, jonka tarkoituksena on saavuttaa se saavuttamaton päämäärä eli työkyvyttömyyseläke. Minulla nimittäin olen monta kertaa leikitellyt ajatuksella, että pystyisinkö mahdollisesti pääsemään eläkkeelle, jos oikein osaisin teeskennellä sairasta. Se tietyssä mielessä olisi todellinen graalin malja, jos saisin kaikkia ihmisiä huijattua niin pahasti, että he eivät edes epäilisi allekirjoittaneen todellisia motiiveja. Tämä kaikki vaikuttaa melkein kuin hienovaraiselta suunnitelmalta, joka askel akeleelta kulkee kohti lopullista tavoitetta.

Yksi henkilökohtainen lupaus itseäni kohtaan ennen kuin tänne aloin kirjoittamaan oli olla täysin rehellinen itseäni ja teitä kohtaan. Minä nimittäin olen ollut aina aivan jotain muuta kuin rehellinen ja tänne rehellisesti kirjoittaminen on ollut yllättävänkin vaikea tehtävä. Minä uskon tunteitteni olevan sinänsä täysin aitoja, mutta minun päässäni on myös taho, joka haluaa käyttää näitä tunteitani saavuttaakseen sen päämäärän, joka on koko hallinnon kusettaminen, että myöntäisivät minulle eläkkeen. Osa minusta haluaa todistaa älykkyytensä, vaikka sitten huijaamalla kaikkia niin kauan, kun jään muille kiinni. Kun muutama vuosi sitten varastin rahaa vanhemmiltani, niin osa koko prosessia ei ollut suinkaan se rahallinen hyöty, vaan se kuinka kauan voi toimintaani jatkaa, että en jää kiinni. Osa minusta nimittäin halveksii muita ihmisiä niin paljon, että juuri tälläisellä toiminnalla pyrin nähtävästi olemaan älykkäämpi kuin kukaan muu. Vaikka haluaisin toki olla normaali, niin osa minusta haluaa olla muita älykkäämpi huippuyksilö, joka älyllisesti on huomattavasti ylempänä kuin kukaan muu.

Eläväinen kirjoitti 11.11.2009 15:2
Saan isältäni ennemmin negatiivista kuin kielteistä palautetta. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi hänen on niin hankala ilmaista myönteisiä tunteita minua kohtaan. Luulen, että hän ei tiedosta jäljittelevänsä omaa isäänsä. Isäni on aikanaan saanut omalta isältään paljon kritiikkiä ja on tästä yhä katkera... Ei tästä sitten sen enempää.

Minä uskon isäni matkivan isoäitini käyttäytymistä tahtomattaan. Nimittäin mummoni ei ollut mikään mallivanhempi ja hän erityisesti tuntui tuomitsevan ihmiset, jotka eivät pystyneet hänen kriteereihinsä. Muutaman kerran isäni on varsin katkeraa sävyyn puhunut kontrastista mikä oli hänen isänsä ja äitinsä välillä. Jos hänen isänsä oli vanhemmista se rennompi ja asioihin hyvin letkeästi suhtautuva ihminen, niin isän äiti oli jotain aivan muuta. Se mikä tekee tämän asian erikoiseksi on se miten isäni suhtautuu omiin kavereihinsa. Heidän kanssaan isäni on kuin toinen ihminen. Hyväntuulinen mies, joka johtaa omaa kaveripiiriään sellaisella leppoisalla otteella. Kavereille kyllä löytyy aikaa ja pitkää pinnnaa, mutta minä saan motkotuksia aivan tyhjästä siitä miten kenkätelineen alla on likaa. Muu häntä ei häiritse, mutta jos vaikkapa kenkätelineen alla on likaa, niin siitä pitää muistuttaa mahdollisimman ilkeällä äänensävyllä. Minä en pidä sellaisesta.

Tiedän, että et luota muihin ihmisiin, mutta kun kyse on jaksamisestasi, niin eikö kannattaisi ottaa riski ja avautua? Kun sinun on vaikea hillitä ajatuksiasi ja tunteitasi, niin oletko ajatellut lääkkeitä?

Jos se minusta on kiinni, niin minä en otaa mitään sellaisia lääkkeitä, jotka vaikuttavat psyykkeeseeni. Mielummin minä olen onneton kuin lääkkeiden vaikutuksen alla onnellinen. Saavat pakolla syöttää, mutta minä en mieltäni minkään kemikaalin vaikutuksen alle pistä.

Käyttäjä tew kirjoittanut 17.11.2009 klo 13:19

No niin, nyt sitten tuli käytyä siellä työmessuilla ja koko homma meni tavalliseen tapaan täysin perseelleen. Tosin plussana mikään maski ei ollut päällä ja uskoisin reaktioideni olleen täysin aitoja. Ihan ensimmäisenä kun astuin sisään päälleni tuli täydellinen paniikkireaktio. Pelotti aivan älyttömästi se tilanne, ne ihmiset ja ensimmäiset puoli tuntia ihmettelin maailman menoa aivan hoomoilasena. En tiedä, että onko tämä paniikkireaktio, mutta siinä maailmaa ihmetellessä ahdistus hiipi pintaan ja yksikin sana olisi riittänyt spontaaniin itkuun. Onneksi työkkärin täti otti minuun kontaktia ja sain itku kurkussa tilanteen hoidettua. Ei tarvinnut kojuja kiertää, vaan täti otti lappusen ja minä sain mennä vapaana miehenä pois.

Tämä tilanne oli siinä mielessä varsin erikoinen, että ensimmäistä kertaa tunsin kontrollin häviävän täysin, enkä voinut muuta kuin pidätellä itkua ja juoda kylmää vettä. Tosin minulla oli tämä flunssa päällä, joten varmasti kaikki reaktiot olivat tietyssä mielessä herkempiä, mutta jumaliste. että jäädyin aivan totaalisesti. Yleensä minulla on jonkinlainen maski pelastamassa, mutta tällä kertaa ei mitään, ei yhtään mitään. En tiedä, mutta onkohan nyt se pato murtunut jossain määrin? Oli nimittäin uskomattoman pelottava kokemus. Minä olen aina pelännyt kontrollin pettämistä ja nyt se tapahtui ensimmäistä kertaa julkisella paikalla. Haluan korostaa, että minulla on nyt päällä fyysinen sairaus, mutta silti tämä oli erittäin hämmentävä kokemus ottaen huomioon mitä tästäkin aikaisemmin kirjoitin.

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 18.11.2009 klo 10:09

tew kirjoitti 17.11.2009 13:19

No niin, nyt sitten tuli käytyä siellä työmessuilla ja koko homma meni tavalliseen tapaan täysin perseelleen. Tosin plussana mikään maski ei ollut päällä ja uskoisin reaktioideni olleen täysin aitoja. Ihan ensimmäisenä kun astuin sisään päälleni tuli täydellinen paniikkireaktio. Pelotti aivan älyttömästi se tilanne, ne ihmiset ja ensimmäiset puoli tuntia ihmettelin maailman menoa aivan hoomoilasena. En tiedä, että onko tämä paniikkireaktio, mutta siinä maailmaa ihmetellessä ahdistus hiipi pintaan ja yksikin sana olisi riittänyt spontaaniin itkuun. Onneksi työkkärin täti otti minuun kontaktia ja sain itku kurkussa tilanteen hoidettua. Ei tarvinnut kojuja kiertää, vaan täti otti lappusen ja minä sain mennä vapaana miehenä pois.

Tämä tilanne oli siinä mielessä varsin erikoinen, että ensimmäistä kertaa tunsin kontrollin häviävän täysin, enkä voinut muuta kuin pidätellä itkua ja juoda kylmää vettä. Tosin minulla oli tämä flunssa päällä, joten varmasti kaikki reaktiot olivat tietyssä mielessä herkempiä, mutta jumaliste. että jäädyin aivan totaalisesti. Yleensä minulla on jonkinlainen maski pelastamassa, mutta tällä kertaa ei mitään, ei yhtään mitään. En tiedä, mutta onkohan nyt se pato murtunut jossain määrin? Oli nimittäin uskomattoman pelottava kokemus. Minä olen aina pelännyt kontrollin pettämistä ja nyt se tapahtui ensimmäistä kertaa julkisella paikalla. Haluan korostaa, että minulla on nyt päällä fyysinen sairaus, mutta silti tämä oli erittäin hämmentävä kokemus ottaen huomioon mitä tästäkin aikaisemmin kirjoitin.

Kaikki myötätuntoni paniikkireaktiollesi! Ahdistutko usein ihmisjoukoissa? Aiheuttavatko sosiaaliset tilanteet sinulle liikaa paineita? Jos saisit apua, niin ehkä sinun ei tarvitsisi pelätä pahan olosi paljastumista "väärällä" hetkellä... Kaikki ihmiset eivät tarkkaile sinua, vaan heidän päivänsä täyttyvät muista asioista.

Käyttäjä tew kirjoittanut 22.11.2009 klo 17:02

On ollut flunssaa, hirveää kuumetta ja muutenkin aivan käsittämätöntä fyysistä pahoinvointia, joka tosin tällä kertaa johtui muusta kuin henkisestä tilasta. Onneksi tämä pieni flunssani meni ohitse ja pääsin käymään TYP:in haastattelussa. Hyvänä puolena oli se, että pystyin puhumaan suhteellisen rehellisesti tilanteestani, mutta valitettavasti terveydenhoitajaa ei pahemmin kiinnostanut pelkoni puhua muille tai se, että minulla ei ole ystäviä. Ainoa asia mikä sen sijaan kiinnosti oli ADHD:ni ja ne vanhat diagnoosipaperit, jotka minulla on. Tosin, jos minä saan nämä toimitettua sinne, niin ehkäpä minä pääsen siihen työkyvynarviointiin ja minä vihdoin ja viimein saisin uuden diagnoosin itsestäni. Noh, tämä selviää, kun vien kansiollisen papereita tälle terveydenhoitajalle. Ehkä sitten saadaan jotain aikaiseksi työvoimatoimistojen toimesta. Eipä taida nyt enää haitata kaupungin huono taloustilanne, kun tällä kertaa terveydenhoitajastakin tämä oli kerrassaan erinomainen idea. Nähtävästi tavallisen työkkärin puolella rahaa ei pistetä mihinkään, vaikka sitä olisikin. Noh, nyt se raha menee joka tapauksessa, joten voi tavallisen työkkärin puolella näkyä yksi hapan naama lisää.

Yksi toinen asia mikä alkoi ärsyttämään oikein urakalla oli terveysaseman ihmisten toiminta. Oli oikein mukavaa ensin odottaa lähes 40 asteen kuumeessa pääsyä puhelinneidin juttusille ja sen jälkeen vinkiksi tuli jäädä kotiin kärsimään. Toinen vaihtoehto olisi ollut tulla istumaan muutamaksi tunniksi yskimään terveysaseman käytäville, että kaikkiin varmasti saataisiin tautini tarttumaan. Päätin sitten jättää menemättä lekurille ja juoda vain jaffaa. Eipä tarvitse julkisen terveydenhuollon jumalauta romuttua sen vuoksi, että haen apua äkilliseen kuumeeseen. Jos ei olisi ollut niin heikko olo, niin melkein olisi tehnyt mieli mennä sinne yskimään ihan vain muiden kiusaksi. Minulle ei mitkään puhelinneidit töykeästi puhele. Nimittäin minun yskimiseni kyllä herättää huomiota, että ei sen puoleen.

Eläväinen kirjoitti 18.11.2009 10:

Kaikki myötätuntoni paniikkireaktiollesi! Ahdistutko usein ihmisjoukoissa? Aiheuttavatko sosiaaliset tilanteet sinulle liikaa paineita? Jos saisit apua, niin ehkä sinun ei tarvitsisi pelätä pahan olosi paljastumista "väärällä" hetkellä... Kaikki ihmiset eivät tarkkaile sinua, vaan heidän päivänsä täyttyvät muista asioista.

Ei, minulla ei ole oikein koskaan tullut hirveää ahdistusta markkinapaikalla, mutta nyt puhuminenkin tuntui maailman vaikeimmalta tehtävältä. Join vettä kuin hourupää ja jäin melkein suu auki tuijottamaan maailman menoa. Teki mieli puhua jonkun työkkärin tädin kanssa, mutta en vain pystynyt. Olisi vain tehnyt mieli itkeä ja hakata nyrkkiä lattiaan, että ei tarvitse siellä olla. Ne ihmiset, ne mahdolliset esiintyjät ja kaikki ne mainoslauseet paremmasta huomisesta. Ne ahdistivat, ne ahdistivat niin paljon. Onneksi se työkkärin täti osoitti minut pois sieltä. Kai se aavisti, että pakottaminen tässä tapauksessa olisi johtanut ylimääräiseen ohjelmanumeroon. Enkä minä puhu nyt siitä räppiesityksestä, vaan yhden ihmisparan romahtamisesta yleisön edessä.

Käyttäjä tew kirjoittanut 26.11.2009 klo 18:50

Yksi asia mikä minua on omassa tilanteessani jo pitkään ihmetyttänyt on mielialojen uskomaton vaihteleminen iloisesta surulliseen ja siitä kautta taas lähes epänormaaliin iloisuuteen. Esimerkiksi nämä pari päivää olen ollut onneni kukkuloilla, vaikka en ole muuta tehnyt kuin vienyt papereita sosiaalitoimistoon, ottanut flunssarokotteen ja käynyt Länsimäen kirjastossa. Silti minä olen aivan älyttömän iloinen ja pirteä, vaikka mitään järkevää syytä ei tähän ole. Jo pienestä pitäen olen aina unohtanut murheeni ja saanut tälläisiä älyttömiä iloisuuskohtauksia joihin ei ole mitään loogista syytä. Yhtäkkiä olen vain luonnottoman iloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan, vaikka elämä olisikin päin persettä ja ongelmat kasaantuisivat taivaanrannassa. Kaiken lisäksi näiden "kohtauksien" aikana tunnun taantuvan lapsen tasolle. Kirjoitan lapsellisemmin, käyttäydyn kuin lapsi ja vaadin ihmisten läheisyydessä huomioita tavoilla joita voidaan pitää soveliaampana lapsille. Tämä on vähän kuin yliminäni menettäisi hetkeksi kontrollin ja minä olisin minä sen hetken ajan ennen kuin yliminäni saa vallan.

Kun olen tässä tilassa en ajattele loogisesti, järkevästi tai edes sosiaalisesti järkevästi. Minä vain sanon sen mikä mieleeni tulee ja teen siinä sivussa muiden nähden itsestäni vajaaälyisen tai muuten vain typerän. Silloin kuin minulla vielä oli kavereita, niin myös he huomasivat, että ryhmässä pyrin hakemaan huomiota oleman mahdollisimman typerä ja rasittava. En minä siinä tilassa pysty välittämään, kun ainoa tavoite on nähtävästi huomion saaminen, vaikka se sitten olisikin mahdollisimman negatiivista. Esimerkiksi juuri nyt olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että kaikki näkisivät minut niin hyvässä kuin pahassa. Olo on jotenkin niin seesteisen iloinen, että tekisi mieli huutaa maailmalle kuinka helvetin hyvin minulla menee, vaikka todellisuus on jotain aivan muuta.

Minä en tiedä, että onko tämä iloinen minäni jonkinlainen toisen persoonan ilmentymä, vai onko se todellakin todellinen minä, joka on vapaa kaikesta tästä normaalista hapatuksesta josta kärsin? Se on kuin kaikesta vapaa oleva minä, joka ei välitä mistää muusta kuin siitä, että se saa olla kaiken mahdollisen keskipiste. En minä tiedä, ehkä minun pitää puhua tästä tarkemmin sille kaverille, joka tekee minusta sen työkyvyn arvioinnin. Mitäköhän se on mieltä tästä. Noh, mene ja tiedä.

Käyttäjä tew kirjoittanut 30.11.2009 klo 14:40

Yksinäisyys. Se vaikuttaa kaikkeen mikä päässä liikkuu. Joskus olen hyvinkin kiitollinen yksinäisyydestäni, koska en oikeastaan tiedä, että pystyisinkö tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Minä olen menneisyydessäni valehdellut ja keksinyt itseni niin monta kertaa uudelleen, että osaanko minä edes olla minä, kun olen muiden ihmisten kanssa tekemisissä. En osannut edes niillä työmessuilla puhua kenenkään kanssa ja halusin vain päästä pois siitä ahdistavasta tilanteesta. Haluaako todellinen minäni edes olla kenenkään kanssa, kun isossa ryhmässä ahdistus iskee kuin tuhat volttia? Silti nytkin mieleni haluaisi jakaa jonkun kanssa näitä asioita ihan naamatusten. Ei vain ole yhtään ketään, jolle minä voisin sydämeni avata. On vain pelkkää harmaata ilmaa ja kiireisiä ihmisiä, jotka ovat matkalla ties minne. Minä vain seison keittiöni lattialla katsellen sitä maailmaa, joka hetki hetkeltä valuu käsistäni pois. Minulla ei ole kiire mihinkään, minulla jos kellä on aikaa olla itsekseni tässä yksinäisyyden valtakunnassani. Tämä on minun turvapäikkani, vankilani ja kotini. Joskus vain tuntuu, että kämppäni jo itsessään kuvastaa mieleni tukkoisuutta. En uskalla pettymysten takia avautua tai lähteä minnekään, jossa voisin tavat uusia ihmisiä. Mieleni ei kertakaikkiaan salli sitä, että menen tuonne ulos satuttamaan itseäni. Niin monta kertaa olen saanut pettyä ihmisiin. Mieli ei vain haluaisi pettyä ihmiseen enää yhtään kertaa. Kai minä olen vain liian herkkä tähän kovaan maailmaan, jossa pettymyksiä pitäisi niellä kuin metrilakua. Kai se kuuluu asiaan, mutta minä en sitä halua en sitten yhtään. Minä haluan olla onnellinen, vaikka se onnellisuus tekee minusta surullisen ihmishahmon.

Minä oikeasti haluan viereeni ihmisen, mutta mieleni kieltää minulta nämä ajatukset. Minä haluan olla seurallinen, mutta mieleni kieltää senkin. Minä haluaisin olla normaali, mutta siihenkin olen liian herkkä. Mieleni joka haluaa suojata minua elämän negatiivisilta asioilta satuttaa minua, vaikka hyvää se kai tarkoittaa. Tässä yksinäisyyden valtakunnassa on vain yksi ihminen ja yksi narri, joka yrittää tässä yltäkylläisessä yksinäisyydessä repiä jonkinlaista iloa. Toisaalta tätähän mieleni halusi - täydellistä rauhaa rasittavista ihmisistä, jotka vain halusivat imeä minut kuiviin. Noh, nyt minä olen rauhassa ja turvassa omassa kultaisessa häkissäni. Pitäisi kai olla onnellinen...

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 03.12.2009 klo 11:43

Tew, kunpa me muut täällä voisimme helpottaa oloasi!! Voisimmepa auttaa sinua eteenpäin elämässäsi ja auttaa sinua luottamaan muihin!

Mielialojesi voimakas vaihtelu vaikuttaa merkitykselliseltä, mutta mikä vaikeat tunteesi aiheuttaa?? Luulen, että haluaisit ITSESI vuoksi tietää tämän. Oppiessamme ymmärtämään paremmin itseämme emme ole niin vieraantuneita itsestämme ja tunteistamme. Miten kauan enää jaksat taistella yksin vaikeiden tunteidesi kanssa?? Tässä kysymys, jonka edessä sinun täytyy pysähtyä.

Mitä kauemmin olet lukkiutunut neljän seinän sisälle, sitä eristyneempi olet ja sitä suuremmiksi pelkosi kasvavat. Ehdit puida loputtomiin hankalia kokemuksiasi. Näen myönteisenä sen, että olisit halunnut puhua vaikkapa sitten työvoimatoimiston työntekijälle. Sinulla on yhä halua läheisyyteen; et ole kylmä, kovettunut ihminen. Näin siitäkin huolimatta, että sinulla on ikäviä kokemuksia toisista! Toisaalta hankalat elämänkokemuksesi eivät anna sinulle perustetta suhtautua jokaiseen epäluuloisesti. Voin vakuuttaa, että on ihmisiä, jotka sinulle vilpittömästi haluavat hyvää.

Käyttäjä tew kirjoittanut 06.12.2009 klo 21:12

Viha. Aina välillä tunnen aivan puhdasta järjetöntä vihaa tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Kun tänään olin katsomassa elokuvaa ja sitten palatessani kotiin näin nuoren pariskunnan samalla bussipysäkillä. Aivan tyhjästä mieleni täyttyi vihasta ja suorastaan tunsin inhoa näitä ihmisiä kohtaan. Heidän puheensa, heidän olemuksensa ja jopa sen tytön blondatut hiukset saivat minut voimaan äärimäisen pahoin. He eivät tehneet mitään erikoista tai osoittaneet edes kiintymystään toisiaan kohtaan (olettaen, että olivat pariskunta), mutta silti minä tunsin aivan puhdasta järjetöntä halveksuntaa ja vihaa heitä kohtaan. En sentään fantasioinut siitä mitä minä haluaisin heille tehdä, mutta tällä kertaa tämä viha jopa yllätti minutkin rajuudellaan. Siinä sitten bussin penkillä ollessani aloin miettiä, että miksi minä vihaan näitä ihmisiä ja miksi minä mielessäni korotan nämä ihmiset sellaiseen arvoon arvaamattomaan? Mitä he ovat oikeastaan tehneet, että minä voisin perustella omat tunteeni? Minä vain tunsin raivoa ilman mitään järkevää syytä. Sen sijaan minä olisin voinut tuntea täysin oikeutettua raivoa siitä, että aikaisemmin istuessani bussipysäkillä jouduin sietämään esiteinien täyttä sikailua, joka suorastaan täyttää oppikirjaesimerkin siitä miksi tämän päivän lapset ovat perseestä. Miksi minä en tässä tilanteessa uskaltanut tehdä muuta kuin istua kivikasvoisena katse hautautuneena ikuisuuteen? Olisin voinut murahtaa tai sanoa jotain, mutta sen sijaan hautaisin ärtyisyyteni näitä hemmetin ipanoita kohtaan sisääni. Annoin heidän sikailla vieressäni ja minä otin sen loskan vastaan ilman vastaväitteitä. Muutenkin käytökseni julkisesti liikkuessani on lähes liioitellun kohteliasta ja jopa kassavirkailijat saavat pari ylimääräistä kiitosta. Minä en yksinkertaisesti nähtävästi kykene kohtaamaan mitään negatiivista ja vaikka sitten siinä penkillä kärsien nilen kiukkuni kuin hyvän pojan kuuluukin. Minä en edes halua tietää mihin tämä johtaa...

Eilen ollessani veljeni kanssa huomasin myös varsin mielenkiintoisen seikan itsestäni. Odottaessamme junaa Korson asemalla vanha rapajuoppo tuli tarjoamaan pullostaan huikkaa. Veljeni otti huikan ja heitti tämän juopon kanssa sellaista peruskohteliasta rempseää jutunalkua, kun minä tapitin selkä suorassa inhosta väristen. Kun tämä juoppo yritti kysyä minulta jotain vastasin liioitellun virallisesti, että varmasti tämä juoppo kuuli äänessäni sellaista virallista halveksuntaa. Minä en pidä juopoista, humalaisista tai muuten vain sekaisin olevista ihmisistä. Minua pelottaa sellaiset ihmiset, jotka ovt sekaisin erinäisistä substansseista ja sitten nämä julkisella paikalla käyttäytyvät omituisesti. Se pelottaa minua aivan valtavasti ja sen takia olen äärimäisen varuillani jopa silloin, jos tavallinen harmiton rapajuoppo tulee vastaan tarjoamaan pientä huikkaa. Kun sitten veljeni kanssa siirryimme junaan kävimme varsin mielenkiintoisen keskustelun siitä minkä arvoisia ihmiset ovat. Enemmän tai vähemmän tahattomasti paljastin oman varsin ikävän asenteeni näitä ihmisiä kohtaan. Veljeni ehkä oppi enemmän minusta kuin koskaan enemmän, vaikka yritinkin tätä pientä lipsahdusta paikkailla epäonnistuneesti. Minä en vain pidä tälläisistä ihmisistä, en sitten ollenkaan, vaikka olisivat kuinka harmittomia.

Eläväinen kirjoitti 3.12.2009 11:43

Miten kauan enää jaksat taistella yksin vaikeiden tunteidesi kanssa?? Tässä kysymys, jonka edessä sinun täytyy pysähtyä.

Onko minulla vaihtoehtoja? Minun on pakko taistella, kun en muutakaan voi. Jos saan apua hyvä homma, mutta silti minun pitää itseni kanssa kamppailla viimeiseen saakka. Sitten hulluuden edessä ei ole enää mitään väliä, joten silloin kai voi lopettaa sen kamppailemisen itseni kanssa.

Mitä kauemmin olet lukkiutunut neljän seinän sisälle, sitä eristyneempi olet ja sitä suuremmiksi pelkosi kasvavat. Ehdit puida loputtomiin hankalia kokemuksiasi.

Niin, no eikös se ole aika luonnollinen asia, että yksin olemalla omat neuroosin pääsevät sillain kivasti kukkimaan. Näinhän tässä käy kaiken aikaa, mutta minä olen aivan liian heikko edes pystyäkseni vatvomaan hankalaa tilannetta itseni kanssa. Kun minä olen kotona, niin minä pyrin tekemään kaikkeni, että minun ei tarvitse ajatella omaa paskaista elämääni. Se olisi jo hyvä alku, jos pystyisin itseni kanssa dialogiin ilman pakonomaista halua unohtaa oma kurjuuteni viihteellä.

Toisaalta hankalat elämänkokemuksesi eivät anna sinulle perustetta suhtautua jokaiseen epäluuloisesti.

Kyllä antavat, nämä ihmiset ovat pahoja. He eivät antaneet minulle mitään muuta kuin nöyryytystä nöyryytyksen perään. Pahat ihmiset ovat aina siinä asemassa, että saavat mahdollisuuden nöyryyttää minua kerta kerran jälkeen. On parempi katsoa kuin katua. Eipähän tarvitse sitten joutua näiden ihmisten marioneteiksi.