Miksi ajattelet luonnon olevan ilkeä? Ihmiset voivat olla mutta ei kaikki ihmisetkään ole, luulen. Ihmisessä on potenttia hyvään ja pahaan siis jokaisessa ihmisessä on molemmat puolet.

Sen takia kun luonto kehittää kaiken maailman bakteereja ja viruksia yms. Joista haittaa ihmisille. Mutta toisaalta, ilman luontoa ei olisi ihmistä.

On hyviäkin ihmisiä, mutta välillä tuntuu että pahoja on enemmän.... Siis meinaan että hallitseva piirre on hyvyys tai pahuus.

Olen tässä miettinyt, kun kerran keskustelun otsikko Taistelu im:ää vastaan, että Wittgensteinilla oli hirveästi im-ajatuksia elämänsä aikana kuten myös Kierkegaardilla. Ja taisi Hesselläkin olla. Mutta minkäköhän takia heilläkin niin paljon niitä? Onko se jotenkin syntyperäistä, että on noita ikäviä ajatuksia? Siis eihän ne välttämättä aina ole seurausta masennuksesta? Ne on vain sellaisia ns. tiloja, että miettii muutaman minuutin ajan sitä äärimmäistä tekoa ja sitten tulee taas jokin toinen ajatus... Mutta mistä ne kumpuaa? Miksi ne käy niin usein mielessä? Koska sehän on melkein pahin asia, mitä voi tehdä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Kaipa me ihmiset kaikki herkkyyksin ollaan siinä mielessä samanlaisia, pimeys välillä ympäröi. Meitä testataan ja surullisen usein on taipumus hakea syytä itseen liittyvistä seikoista kun kokonaisuus on kuitenkin osiaan enemmän (hahmopsykologit). Jos katse (ajatus) jaksaisi yltää laajemmin huomioimaan asioihin ja oloihin vaikttavia seikkoja, voisi olla helpotuksen hetkiä useammin.

Luulen että ne helpotuksen hetket tulee terveellisen elämän kautta. Liikunta, ulkoilu, terveellinen ruoka. Tai en tiedä. Elämä nyt välillä sitten on mitä on. Kipua, tuskaa, masennusta.

Pitäisi vaan jaksaa urheilla enemmän. Liian usein syö herkkuja yms. Mutta kun ihminen on mitä hän on. Se on se karu fakta...

Ja se tässä vielä on, että maailma ei ole millään tavalla reilu paikka. Eikä ihmiset ole useinkaan reiluja toisiaan kohtaan. Mutta ennen kaikkea se, että ihminen saa vain tietyt kortit syntyessään. Ne tulee ihan sattumanvaraisesti. Ja pelkkää taistelua eteenpäin on koko elämä. Kaikessa on kyse siitä että kauanko ihminen jaksaa, haluaa ja pystyy etenemään. Juuri se että täytyy olla jollain tavalla vahva, jotta pääsee eteenpäin. Aina tulee ongelmia eteen. Se on väistämätöntä. Elämä on yhtä ongelmien setvimistä. Mutta vain se ratkaisee, että miten ihminen selviää eteenpäin, luulen. Ja miten ihminen selvittää ongelmat...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Maailma tuntuu niin hemmetin pahalta paikalta muutenkin. Ihmiset eivät kunnioita toisiaan. Ja kun ei voi luottaa siihenkään, että Jumala pelastaisi. On vain kova todellisuus. Ja kun kuolemakaan ei varmaan pelasta, niin mitä tässä tehdä sitten?

Päivät on yksinäisiä, mutta toisaalta en haluakaan olla koko ajan porukassa.

Pelkkä tuskaa ja kärsimystä.

Olen miettinyt elämän aikana jo miljoona kertaa im:ää. Aina olen voittanut sen ajatuksen.

Mutta mitä tämä elämä oikein on, kun tällä ei tunnu olevan mitään kosmista merkitystä? Että ihminen syntyy maailmaan vailla tarkoitusta. Ja hän joutuu kärsimään, koska kuolema on niin kammottava asia, ettei sitä kannata tavoitella. Mutta mitä täällä oikein pitää tavoitella? Rahaa ja kunniaako? En tiedä...

Jos olisi jokin kivuton teko-tapa... En tiedä onko sellaista? Tämä elämä tuntuu vaan olevan niin hirvittävän vaikeaa...

Meillä jokaisella on mahdollisuus luoda omaan elämään tarkoitus. Meistä nousee kiinnostusten mukaan halua toimia jnkn asian eteen tai tehdä omaa itseä virkistäviä asioita. Miksi on lamaa kuitenkin ainakin aika ajoin? - Kirjoitit edelliseen vastauksen, mainiten terveellisiin tekemisiin liittyen liikkumisen, ulkoilun ja ruoan, niillä voi luoda tai pitää yllä parempaa vointiaan. Niin minustakin. Mieli pysyy paremmassa vireessä kun huolehtii hyvistä asioista elämässä.

"Mutta mitä tämä elämä oikein on, kun tällä ei tunnu olevan mitään kosmista merkitystä? Että ihminen syntyy maailmaan vailla tarkoitusta. Ja hän joutuu kärsimään, koska kuolema on niin kammottava asia, ettei sitä kannata tavoitella. Mutta mitä täällä oikein pitää tavoitella? Rahaa ja kunniaako? En tiedä..."

Jos ei ole lähtökohtia tavoitella mainetta ja kunniaa? Tarvii olla jotain minkä päältä ponnistaa.
Täällä maailmassa puhutaan että "kukaan ei saa kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa" onko edellinen joku uskonnollinen teesi. Saako ukrainassa ihmiset juuri sen verran kuin jaksavat kantaa? Minun mielestäni monet saa liikaa. Se mikä pitäisi vahvistaa tappaa melko useasti. Mitään korvausta ei näy näköpiirissä.

Jos luo merkitystä elämälleen tarvitsisi olla edes alkeellinen lähtökohta luoda merkitys. Tarkotaanko noita lähtökohtia jokaiselle? Jos on riitävän monta kertaa pettynyt elämään on kiinnostuksen kohteet hävinneen. Aina kun on kiinnostunut jostain joko terveys, tai elämän tilanteet "torppaa" yritykset edes yrittää kiinnostua.

Sain muutaman tunnin töitä viikossa hoiva alalta. Aloitin eilen. Kaveri sanoi että teet "merkityksellistä työtä". En viitsinyt sanoa että syy työn tekemiseen on se etten ainakaan silloin pohdi itsemurhaa. Se ihminen jota autan ei pysty liikkumaan kuin keittiöön tai vessaan. Yritän aktivoida hänet käymään edes parvekkeella. Edelliseen ihmiseen nähden meillä on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta me ei pidetä liikkumismahdollisuuksia juuri minään, ehkä päivän selvinä asioina ? Rahallisesti muutaman tunnin hoivatyö on plus miinus nolla koska en saa mitään kulukorvausta.

Jos ihmisellä olisi kotona joku injektio-ruisku jolla voisi päättää päivänsä koska haluaa, kivuttomasti, nopeasti. Tulisiko sitä käytettyä? Siis sen viimeisen kerran, vai antaisiko sen olla kaapissa ja miettisi että katson vielä yhden päivän?

"Mutta mitä tämä elämä oikein on, kun tällä ei tunnu olevan mitään kosmista merkitystä? Että ihminen syntyy maailmaan vailla tarkoitusta. Ja hän joutuu kärsimään, koska kuolema on niin kammottava asia, ettei sitä kannata tavoitella. Mutta mitä täällä oikein pitää tavoitella? Rahaa ja kunniaako? En tiedä..."

Jos ei ole lähtökohtia tavoitella mainetta ja kunniaa? Tarvii olla jotain minkä päältä ponnistaa.
Täällä maailmassa puhutaan että "kukaan ei saa kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa" onko edellinen joku uskonnollinen teesi. Saako ukrainassa ihmiset juuri sen verran kuin jaksavat kantaa? Minun mielestäni monet saa liikaa. Se mikä pitäisi vahvistaa tappaa melko useasti. Mitään korvausta ei näy näköpiirissä.

Jos luo merkitystä elämälleen tarvitsisi olla edes alkeellinen lähtökohta luoda merkitys. Tarkotaanko noita lähtökohtia jokaiselle? Jos on riitävän monta kertaa pettynyt elämään on kiinnostuksen kohteet hävinneen. Aina kun on kiinnostunut jostain joko terveys, tai elämän tilanteet "torppaa" yritykset edes yrittää kiinnostua.

Sain muutaman tunnin töitä viikossa hoiva alalta. Aloitin eilen. Kaveri sanoi että teet "merkityksellistä työtä". En viitsinyt sanoa että syy työn tekemiseen on se etten ainakaan silloin pohdi itsemurhaa. Se ihminen jota autan ei pysty liikkumaan kuin keittiöön tai vessaan. Yritän aktivoida hänet käymään edes parvekkeella. Edelliseen ihmiseen nähden meillä on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta me ei pidetä liikkumismahdollisuuksia juuri minään, ehkä päivän selvinä asioina ? Rahallisesti muutaman tunnin hoivatyö on plus miinus nolla koska en saa mitään kulukorvausta.

Jos ihmisellä olisi kotona joku injektio-ruisku jolla voisi päättää päivänsä koska haluaa, kivuttomasti, nopeasti. Tulisiko sitä käytettyä? Siis sen viimeisen kerran, vai antaisiko sen olla kaapissa ja miettisi että katson vielä yhden päivän?

Hyvä että sait töitä.

Sveitsissä olisi klinikoita, joissa "poistumisesta" tehdään helpompaa. Sanoisin että edistyksellinen maa.

Olen miettinyt että mikäköhän siinä kuolemassa niin pelottaa sitten? Varmaan se että jää kitumaan. Mutta jos kuolema tulisikin sillä tavalla niin kuin tietokoneesta ottaa virran pois. Yksi napin painallus ja sillä selvä.

Täytyisi joo, elää terveellisesti, mutta kuka oikeastaan pystyy elämään täysin terveellisesti. En ainakaan minä.

Sekin tässä elämässä on, että kun mitään ei saa valmiiksi. Opinnot jää aina kesken. Yms. Sitten vain kidun kotona. Mietin että mikä on kaiken pointti...

Tarvisin jonkin syvemmän tarkoituksen elämään, mutta sellaista ei tunnu olevan tarjolla.

Se on juuri hankalaa kun ei osaa nauttia esim. siitä että pystyy vaikka kävelemään. Moni ei edes siihen pysty. Mutta Schopenhauerkin sen sanoi, että ihminen tuntee kyllä tuskaa, mutta se että pystyisi tuntemaan olonsa hyväksi, silloin kun ihminen on ns. tuskaton, niin se on todella vaikeaa. Siis että tuskaa ja kipua kyllä tuntee, mutta miten on sitten onnellisuuden laita? Jos pystyisi ilosta hyppimään sen takia että tällä hetkellä ei ole kipua tai im-ajatuksia, niin se olisi jo jotain. Mutta kun ihminen on mitä on...

Jos joku arvioisi minunkin elämää, päätyisi lopputulokseen etten elä niin terveellisesti kuin olisi parempi elää.

Syvempi tarkoitus kai liittyy merkitykselliseen elämään. Että kokee mielekkääksi elää. Saa elämältä jotain. Kokee oman mallin kyllin tyydyttäväksi ja luopuu vertailemisista. Sekin helpommin sanottu kuin tehty. Niin herkästi mieli ajautuu vertaamaan ja masentavasti sellaiseen, jolla näyttää elämä sujuvan hyvin. Jos vertaa jalattomiin tai sokeisiin, sekään ei tunnu tuovan helpotusta kuin ehkä hetken jos itse näkee ja pääsee liikkumaan.

Kyllä sinun kuuluisi saada kulukorvaus herr Karamazov. Nämä nykyiset bensanhinnat on päätä huimaavia. TE-taho on sellainen sillisalaatti, että voi olla vaikeaa saada oikaistua sen monimutkaisuuden vuoksi. Silti kannattaa yrittää kysyä oikeuksiensa perään. Voin kysyä omalta yhteyhenkilöltä, mitä voi tehdä.

/////Kysyin. Ohjasi kysymään omalta liitolta, jos sellaiseen kuulut. Sanoi työsuhdeasioiden kuuluvan liiton kautta käsiteltäviin asioihin.

Se tässä just on, kun en löydä pysyvää merkitystä elämälle. Joskus ennen muinoin varmaan ihmiset luottivat niin Jumalaan, että he saivat syvällisen merkityksen elämälle. Mutta nykyään se on vaikeaa. Kun kaikesta tiedetään jo niin paljon. Mikään asia ei enää kohta ole mysteeri. Onko se sitten hyvä vai huono asia? En tiedä...

En pysty kuvittelemaan sitä että olisin jalaton. Tai muuten vaan en pystyisi kävelemään. Toki silloin arvostaisin kävelytaitoa. Mutta nyt en millään pysty arvostamaan sitä että pääsen esim. kauppaan omin jaloin, vaikka sitä juuri pitäisi arvostaa. Ehkä jonkin asian arvon tietää vasta sitten kun tuon asian menettää?

Tamperee senjorihoiva ei maksa kulukorvauksia se lukee työ sopimuksessa. Ihan älytöntä mutta yritän etsiä merkitystä elämälleni.

89 Olit lukenut joitain kirjojoja Viktor Frankliniltä? Mä aloitan  Ihmisyyden rajalla kirjaa.

On vaikea kuvitella olevansa jalaton, sokea, ylpäätään fyysisesti terveydellisesti rajoitteinen. Masennus on psyykkistä "jalattomuutta, sokeutta". Vaikea ahdistus taas psyykkistä halvaantumista.

Eilen juttelin kaverin kanssa hän sanoi "että on toivonut koko aikuisikänsä 32-vuotta että löytäisi uskon".

Usko ei vaan onnistu kaikilta, siis sellainen usko että saisi sisäisen rauhan. Jotkut saa sisäisen rauhan ateismillä, se on heidän uskonsa. Mä en ole ateisti mutta mun usko suurempaan voimaan ei ole tuottanut sisäistä rauhaa - lähinnä ristiriitoja "oikeiden kristittyjen kanssa" tai siis "kirja uskovaisten" mun tavalla uskovia on jonkin verran. Esimerkiksi lähiseurakunnan diakoniatyön tekiä kertoi ajattelevansa minun suuntaisesti.

"Raamatulla päähän" - uskovia on osunut omallekin kohdallle. Joille usko on toisille tuputusta. Olen omaksunut uskon rakkauden kautta, välittämisen. Minua veti puoleensa käsittämätön. Uskon syntyminen on lahjaa, jonka vastaanottamiseen kasvaa tai jnkn kohdalla se voi olla kuin keväällä jossain jäiden lähtö, rymisten.

Diakoniatyöntekijät on enemmän rakkauden lähettiläitä kuin saarnaajia vaikka heillä perusteet on samassa uskossa. Sitä heidän välittämää 'käytännön' 'uskoa' on helpompi ottaa todesta kuin sanoilla ja puheilla vaikuttajia.