HerKaramazov kirjoitti:
Celianetissä ei o Pettersonin kirjoja, aika ihme kun kaikkea muuta elämänohje kirjoja loytyy?
Kun mä yritän katkasta ahdistusta televisiolla sieltä tulee huvila ja huusi, huutokauppa keisari, weeler dealer, amerikan keräilijät, tai alastomat selviytyjät...edelliset lisää ahdistusta🤔

Toimiko se temesta jossain vaiheessa?

Jonkinlaisina testeinä ahdistus kohtauksia voi pitää. Toisinaan ne saa purettua (harvoin) kun vastaa itselleen joka pelkoon "entä sitten..?".

Maailman kaikeuteen ei saa "järjestystä", siis lopullista; kvanttifysiikalla, filosofialla, elämäntaito kirjoilla, pyhillä kirjoilla. Edelliset kyllä antavat suuntaviittoja ja moraaliohjeita, mutta mitään lopullista vastausta ei löydy.

Lopullinen vastaus vaatisi taas sen yhden kohteen lukitsemista, ja kyseenalaistamisen lopettamista. Edellinen on taas tenmpperamentti, tai tietoisuuden rakenteen juttu. Ketään ei voi pakottaa uskomaan yhteen totuuteen, ei edes itse itseään. Se miten edellinen onnistuu toisislta on mielestäni kiinnostava juttu. Ihmisinä me ei olla toisiaamme huonompia tai parempia suhteessa pystyykö lukitsemaan jokin vastauksen. Vain meidän teot, ja sanat määrittää meidät, luulen??

Maailmaan pitää jotenkin sopeutua. Mikään yksi asia ei ratkaise elämän yhtälöä, vaan kaikki asiat yhteensä.

Mutta silti luulen, että tietynlainen keskittyminen asioihin, auttaa paljon. Mielen vaellus ei ole aina hyvä asia. Vaikka sitten Elämänohje kirjaan keskittyminen auttaa. Täytyy kontrolloida huoliaan, juuri keskittymisen avulla.

Juuri se on ratkaisevaa että mihin keskittyy. Ei niinkään se mihin mieli vaeltaa. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Mieli voi vaeltaa ties minne, mutta en anna sen koko ajan vain vaeltaa. Keskittymällä esim. Youtube videoon, kirjaan jne. mielen saa kontrolliin. Se vaeltelu vaan lisää ahdistusta tai negatiivisia fiiliksiä.

Temesta toimi joskus, mutta nyt yritän muita tapoja.

Kommunikaatio muiden kanssa, aika pitkälle määrittää meidät.

Mietin sitä että kun saa mielen focuksen johonkin muuhun toviksi, niin eikö ne ahdistavat ajatukset palaa? Ja jos palaa pitää toistaa mielen huomion kiinnittäminen taas muualle.

Ajattelen että tuo edellinen taito ei poista koskaan sitä, tai niitä ajatuksia lopullisesti mielestä tai alitajunnasta. Tai jos ne ahdistavat ajatukset unohtuisivat pitkäksi aikaa mieli keksii uusia asioita joista voi taas ahdistua.

Ahdistaa taas vahvasti - yritän lähteä pyöräilemään!

Voi ne palatakkin. Mutta sellaista tämä nyt on ollut, että sitten taas juuri kiinnitän huomion johonkin muualle. Ajatuksia menee ja tulee. Ei pidä jäädä kiinni niihin. Tai pelätä niitä. Huomio aina muualle, jos mahdollista. Toki ihmiset on erilaisia...

Tiedätkö HerKaramazov mitä kaipaan eniten tässä elämässä? Rauhaa. Siis sellaisia päiviä että voi olla kotona ja lukea. Mutta se tuntuu olevan välillä mahdotonta, kun kaikki tutut repivät eri suuntiin. He eivät anna minun olla rauhassa. En jaksa koko ajan mennä paikasta toiseen. Ihminen on kuitenkin rajallinen olento, ei kaikkea pysty tekemään. Joskus on pakko ottaa time out. Toiset ihmiset vain tarvitsevat niitä päiviä ettei tarvitse mennä mihinkään. Onko sinulla tällaisia kokemuksia?

On toisaalta hyvä ettei minulla ole ihan hirveästi kavereita, koska jos olisi, niin joutuisin koko ajan menemään joka paikkaan. Sitä ihmettelen, miksei jotkut minunkaan lähipiirissä tajua sitä, että ihmiset on erilaisia. Maailmassa on ekstroverttejä ja introverttejä. Toiset saa kiksejä siitä että koko ajan on menossa. Toiset haluavat olla kotona enemmän. Mutta kun niitä kotona oleskelijoita ei ymmärretä. Se on väärin...

minäitse89 kirjoitti:
Tiedätkö HerKaramazov mitä kaipaan eniten tässä elämässä? Rauhaa. Siis sellaisia päiviä että voi olla kotona ja lukea. Mutta se tuntuu olevan välillä mahdotonta, kun kaikki tutut repivät eri suuntiin. He eivät anna minun olla rauhassa. En jaksa koko ajan mennä paikasta toiseen. Ihminen on kuitenkin rajallinen olento, ei kaikkea pysty tekemään. Joskus on pakko ottaa time out. Toiset ihmiset vain tarvitsevat niitä päiviä ettei tarvitse mennä mihinkään. Onko sinulla tällaisia kokemuksia?

On toisaalta hyvä ettei minulla ole ihan hirveästi kavereita, koska jos olisi, niin joutuisin koko ajan menemään joka paikkaan. Sitä ihmettelen, miksei jotkut minunkaan lähipiirissä tajua sitä, että ihmiset on erilaisia. Maailmassa on ekstroverttejä ja introverttejä. Toiset saa kiksejä siitä että koko ajan on menossa. Toiset haluavat olla kotona enemmän. Mutta kun niitä kotona oleskelijoita ei ymmärretä. Se on väärin...

Yhteiskunta pelkää että jos jää kotiin syrjäytyy. Jos ihminen saa säännöstellä itse kuinka sosiaalinen on siihen tulisi pyrkiä.

Mä taas koen olevani syrjäytynyt ja saan olla kotona niin paljon kuin halua. Mutta olen tottunut elämään parisuhteessa vuodesta 1998- lähtien. Kumppani on vaihtunut mutta en ole ollut vuosia yksin sen vuosituhannen vaihteen jälkeen.

Kun olen kotona kuuntelen kirjoja, ja toivon että joku ottaisi yhteyttä. Nuorempana siedin yksin oloa paremmin...luulin että vanhempana se olisi helpompaa, mutta ei näköjään ole.

Tämä yhteiskunta odottaa sinulta vielä jotain osallistumista. Minun kohdallani "kirves on jo heitetty kaivoo". Olen 53-vuotta ja valmis luopumaan elämän langastani - tänään juuri mietin että se lopullinen pimeys kuoleman jälkeen kelpaisi...en toivo mitään ikuista elämää, ja jotain korvausta tästä elämästä.

Jos sä haluat olla rauhassa kotona ja lukea, niin mä toivon lopullista rauhaa tästä mielen kieputuksesta...tiedän etten saa mitään lopullista rauhaa tän elämän aikana...ahdistuksen ja pelon sietäminen on karmeaa.

Tuntuu ettei minulla ole mitään hyvää kerrottavaa elämästä edes lapsilleni, ja edellinen hävettää niin että tahtoisin vain yksinkertaisesti kadota maailmasta.

Tänään ollut ihan kammottava olo. Johtuu varmaan yhdestä lääkkeestä. Mutta kun ei sitä voi lopettaakaan.

On tämä elämä kyllä taakka välillä. Eipä kukaan syntymäänsä valitse itse.

Im niin vaikea toteuttaa, ettei sekään kannata. Täytyy vain elää, vaikkei tietäisi että mitä varten. Kunhan vain elää...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

HerKaramazov kirjoitti:

Yhteiskunta pelkää että jos jää kotiin syrjäytyy. Jos ihminen saa säännöstellä itse kuinka sosiaalinen on siihen tulisi pyrkiä.

Mä taas koen olevani syrjäytynyt ja saan olla kotona niin paljon kuin halua. Mutta olen tottunut elämään parisuhteessa vuodesta 1998- lähtien. Kumppani on vaihtunut mutta en ole ollut vuosia yksin sen vuosituhannen vaihteen jälkeen.

Kun olen kotona kuuntelen kirjoja, ja toivon että joku ottaisi yhteyttä. Nuorempana siedin yksin oloa paremmin...luulin että vanhempana se olisi helpompaa, mutta ei näköjään ole.

Tämä yhteiskunta odottaa sinulta vielä jotain osallistumista. Minun kohdallani "kirves on jo heitetty kaivoo". Olen 53-vuotta ja valmis luopumaan elämän langastani - tänään juuri mietin että se lopullinen pimeys kuoleman jälkeen kelpaisi...en toivo mitään ikuista elämää, ja jotain korvausta tästä elämästä.

Jos sä haluat olla rauhassa kotona ja lukea, niin mä toivon lopullista rauhaa tästä mielen kieputuksesta...tiedän etten saa mitään lopullista rauhaa tän elämän aikana...ahdistuksen ja pelon sietäminen on karmeaa.

Tuntuu ettei minulla ole mitään hyvää kerrottavaa elämästä edes lapsilleni, ja edellinen hävettää niin että tahtoisin vain yksinkertaisesti kadota maailmasta.

Minä taas olen ollut välillä pitkiäkin aikoja yksin. Toki jos liian pitkään on yksinään, niin se ei välttämättä tee psyykkeelle hyvää.

En tiedä, mitä yhteiskunta minulta odottaa?

Tarviiko minun tavallaan piitata niistä yhteiskunnan odotuksista? Olen tänne maailmaan jostain syystä syntynyt. En voinut sitä itse valita, mutta ainakin sen voi osittain valita mitä elämällään tekee, ennen kuin katoaa.

Kuoleminen on aina se raskain asia. En tiedä, onko kuolleena oleminen sitten enää minkäänlaista? Mutta kuoleminen on pirun vaikeaa ja voi olla kivuliasta yms. Mutta jos olisi jokin nappi, että kun sitä painaa, kuolee sekunnissa, niin eikö sellainen olisi paras mahdollinen tapa poistua "näyttämöltä"?

Eipä elämästä hirveästi mitään positiivista kerrottavaa kenellekään ole. Kunhan nyt vain taistelee, vaikkei tiedä miksi. Camus sanoi, että se kapinointi kuolemaa vastaan on tärkeintä. Että vaikka maailma on absurdi paikka, niin silti me pystytään ns. kapinoimaan im:ää vastaan. Että tavallaan maailma koettelee meitä. Ja ainut mitä voi tehdä, on elää yksilönä hyvin. Siitä puhui myös Peterson, että yksilö on kaikkein tärkein asia. Ei välttämättä ns. joukko...

On hyvä olla tietoinen yhteiskunnan odotuksista, mutta itse saa päättää piittaako niistä vai ei.

Suomen "maailman onnellisin kansa" on median kehittämä idea nostaa kansakunnan itsetuntoa.
Oikeesti suomessa on 40-50-tuhatta kolmekymppistä joilla ei ole koulutusta, eikä työkokemusta. Luku on tosi suuri...miten toi on mahdollista? Edellinen on mahdollista siksi että suomessa ei ole ollut aikaa, joka on myös joillekkin rahaa pohtia miten "madaltaa kynnystä" työ elämään, ja kouluihin.
Mä näen että työpaikoilla ja kouluissa olisi pitänyt joustaa työntekijoiden ja opiskelijoiden kanssa esim. 20h/viikko järjestelyihin. Työkokemusta olisi jaettu nuorille aikuisille, ja sama homma kouluissa.

Mutta työmarkkinoilla ei haluta nähdä vaivaa perehdyttää puolet enemmän nuoria aikuisia "kokeilemaan" työ elämään, ja sama juttu koulujen kanssa...yksi ilmainen korkeakoulututkinto.

Nyt päättäjinä toimivat ihmiset jotka ovat intekroituneet töihin ja opiskeluihin  70-80-luvuilla. Noilla vuosikymmenillä nuoretaikuiset "ajettiin sisään" työ paikoille "vanhempien opastajien" toimesta.

90-luvulla "sisään ajajat" poistuivat työkuvioista ja samaan aikaan tulivat henkilöstö vuokrausfirmat (ajatus tuli saksasta) markkinoille.
Kaiken näköiset "joustot" ja "kannustimet" katosivat työ elämästä.

Eli tää yhteiskunta odottaa koulutautumista, ja töihinmenoa. Mutta pelkkä odotusten asettaminen ei ole toiminut koska on tuo suuri ryhmä kouluttautumattomia, ja työttömiä. Sipilän kaudella keksittiin ruveta "kiristämään" ihmisiä kouluihin ja töihin...huonolla menestyksellä.

Mun mielestä päättäjien pitäisi tunnustaa että ei olla oikein onnistuttu, ja yrittää jotain muuta konstia kuin kiristää ihmisiä.

Mun mielestä ihmisiä on "kiristetty" jo sieltä yhdeksänkymmentä luvun lamasta lähtien...en tiedä montako vuosikymmentä menee ennen kuin pystytään tekeen "joustoja" kiristämisen tilalle.

Sitten on vielä iso joukko päättäjiä joiden mielestä koulutus ja työ politiikka ei ole epäonnistunut, vaan ne 50-tuhatta nuorta aikuista on "laiskoja".

Suomi on "sarvikuonojen maa" täällä on tosi joustamatonta ajattelua, ja joustamattomasta ajattelusta kärsii kansakunnan herkimmät mielenterveys ongelmina.

Edellinen on mun ajatus mitä yhteiskunta odottaa, mutta ei ole valmis joustamaan odotuksissaan.

En tiedä, olenko tällä hetkellä valmis opiskelemaan tai työelämään. Yhteiskunta toki pitää sitten minuakin taakkana, jos en tee mitään.

Mutta ei viitsisi tehdä mitään radikaaleja ratkaisuja. Kun ainut mitä oikeastaan nyt yritän, on vain, että pystyisin hoitamaan arkiset asiat ja jotenkin elämään. Mutta jos tähän päälle vielä tulisi jokin raskas työ, niin en tiedä miten pärjäisin siinä. Yhteiskunnan pitäisi sekin tajuta, etten ole huvikseni vain eläkkeellä, että minulla todellakin on syy siihen.

Kaikki lähipiirissäni sanoo että pitää opiskella tai tehdä töitä, mutta ei se minun kohdallani ole niin yksinkertaista. Toki en väitä, ettenkö haluaisi esim. opiskella tutkinto-opiskelijana, mutta haluta voi kaikenlaista, mutta jossain vaiheessa aina tulee se uupuminen. Olen niin monta kertaa aloittanut opinnot ja aina on tullut uupuminen.

Mietin sitä että miten mielekästä elämää voi elää, jos ei pysty tekemään työtä? Että jos sitä on taakka vain koko järjestelmälle... Mutta toisaalta, työttömiä on hirveästi Suomessa, eikä kaikki voi olla vain taakkoja. Kyllä uskon että ihmisillä on aina kuitenkin ihmisarvo. Vaikkei työtä olisikaan.

Nykyään puhutaan myös paljon siitä kuinka nuoret uupuvat, kun opiskelu jo lukiossakin niin rankkaa. Elämä on kummallista, kun se on niin pirun rankkaa. Mitä tahansa ihminen tekee niin kaikki on rankkaa. Ei ole helppoa elää tässä maailmassa...

Mun mielestä pitäisi pystyä ajattelemaa että jos ihminen on eläkkeellä siitä että mieli väsyy vaatimuksista, niin ei voi vaatia samaa mitä vaaditaan/odotettaan ihmiseltä joka ei ole eläkkeellä.

Osa ihmistä/päättäjistä/politikoista on vaan niin mustavalkoisia, tai vallan sokeuttamia, niin etteivät he pysty näkemään mitkä ovat realistiset odotukset. En mä pysty 8-tuntiseen työpäivään...väsyttäisin itseni muutamassa viikossa. Sama koskee opiskelua. Jos minulle tarjottaisiin työtä 3-päivää viikossa 4-6h, voisin lähteä kokeilemaan.
Mutta arvaa onko työpaikkoja joihin pääsee kokeilemaan jaksamistaa, niin että väsymisen mahdollisuus otetaan huomioon? Ei taida kouluissakaan tehdä joustoja.

Olen kyllä kuullut että on "joustavia" työpaikkoja ja kouluja, mutta ei niitä ole kohdalleni osunut. Kun opiskelin 2014-2018 ammattikorkeassa tein itseni kanssa sopimuksen opiskelen niin paljon kuin jaksan...valmistuminen on sivuseikka. Jos muut tahot eivät pysty huomioimaan niin joutuu itse huomioimaan itsensä.

Elämä on pirun rankkaa. Ja tää on selviytymistä joka päivä. Ja se ihmisarvo pitäisi olla kaikilla.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Nykyään vaatimukset ovat kovia, jos meinaa lähes mitä tahansa työtä tehdä.

Mullekin sopisi ehkä kolme päivää viikossa.

Kun viime syksynä olin siellä koulussa, niin sielläkin tahti todella kova. Vaikka oli "vain" aikuisopisto. Koko ajan vaan tehtäviä tehtävien perään. Ja sitten olisi pitänyt opetella asiakaspalvelua, joka tuntui kyllä hirveältä. Ei sovi mulle.

Hirveästi ei tosiaan kyllä jousteta monessakaan paikassa.

Minun kohdalla lukio aikanaan tuntui jo todella rankalta. Vaikka olin vasta teini-ikäinen. Jouduin olemaan pitkiä aikoja poissa kuolusta. Jotenkin sen rämmin läpi kuitenkin. Sen jälkeen sekalaista opiskelua.

Tolstoi kirjotti hienosti tuosta elämän kovuudesta: Että hän näki unen jossa ihmiset uivat koko ajan jokea pitkin vasta virtaan ja jos he lopettivat uimisen, niin virta vei heidät vesiputoukseen. Elikkä tavallaan elämä on vain vastavirtaan uimista. Eikä voi vain vapaasti kellua...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Työpaikka olisi sillä tavalla hyvä asia, että saisi jonkin tarkoituksen tälle elämälle. Nyt tämä on vain päivästä toiseen netin selaamista yms. Mitään tarkoitusta ei nyt tunnu olevan. Silkkaa hengissä selviämistä. Alkaa tavallaan kyllästymään tähän kaikkeen. Kun elämä vain syömistä ja ulkoilua. Ei mitään syvempää tarkoitusta. Kehon toimintojen ylläpitoa.

Kaippa tämä kaikki on vain sitten sitä, että elämä ns. "katsoo" kauanko ihmisen kärsivällisyys kestää. Kun ihan hyvin sitä voisi minä päivänä tahansa mennä Alkoon ja ostaa jotain väkevää ja siinä tämä elämä sitten kai olisi, Tiedän että se olisi siinä sitten. Toistaiseksi en kyllä meinaa mennä Alkoon.

Jos nyt vain pääsisi edes opiskelemaan. En ymmärrä tätä Suomen systeemiä, kun on niin vaikea päästä esim. yliopistoon. Ihmisen täytyy olla joku supersankari, että sinne pääsee.

Kai se on sitten niin, että parasta mitä elämältä voi odottaa on kivuton ja vähän tylsä olo. Schopenhauer sanoi että ihminen tuntee kipua tai muuta tuskaa, mutta hän ei tunne kivuttomuutta yms. Että ihminen ei tavallaan ole koskaan täysin onnellinen, mutta täysin surullinen tai masentunut hän on usein.

Kirjatkaan ei oikein houkuttele. Pelkkää oleilua vaan tässä yksiössä. Kellon seuraamista... Ja kuitenkin, jos mitään muuta ei tapahdu, niin ainakin ihminen kaikesta huolimatta vanhenee koko ajan...

Tuntuu siltä, että elämältä ei voi muuta odottaa kuin kiduttavaa oloa. Ja kuolemakaan ei pelasta ihmistä.

Jotenkin ei vaan pysty näkemään tätä elämää hirveän positiivisessa valossa.

Ihmiset ovat ilkeitä toisilleen. Luonto on ilkeä. Jne. Kai tämä sitten vain on sitä tämä elämä että kuka jaksaa pisimpään sinnitellä. Vaikka toisaalta mitään palkintoa ei ole näköpiirissä. On vain tämä elämän mittainen taistelu.

Kun vahvasti tuntuu siltä, että kuoleman jälkeen ei ole mitään enää. Sehän tässä eniten syö. Kun mikään ihmisen ulkopuolinen asia ei lopulta pelasta. Että ainut joka voi ihmisen pelastaa on ihminen itse. Että täytyy vain jatkaa hengittämistä niin kauan kuin pystyy.

On tämä elämä kyllä niin kummallista. Että synnytään ja kärsitään. Ja kun ei riitä luotto siihen, että olisi jokin kaikkivaltias Jumala, joka ottaisi Taivaaseen, sitten kun sen aika on. Mutta onko ihmisellä sitten mitään muuta mahdollisuutta kuin uskoa afterlifeen? Koska mitä tämä elämä on, jos kaikki päättyy kuolemaan? Pelkkä vilahdus vaan maailmankaikkeudessa. Mutta miten voisi luottaa siihen, että Jumala on olemassa?

Tolstoin vastavirtaan uiminen on hyvin kuvaavaa elämästä. Ei sillä alkolla pääse elämää karkuun kovin pitkästi, jossain vaiheessa se muuttuisi vielä onnettomaksi kuin nyt on.

Mulla on mennyt muutamia päiviä etten ole miettinyt kuoleman jälkeistä. Olen yrittänyt pysyä hetkessä...silloin tällöin jopa pystyy siihen.

Elämän "harmaus" jatkuu päivästä toisee. Jos ei osaisi kaivata muuta olisiko sitten elämä siedettävää? Meidän elämämme on vain todellakin vilahdus maailmankaikkeuden aikakäsityksessä. Mutta itselle minuuttikin voi olla pitkä kun ahdistaa.

Ihmisen tietokyky ei voi käsittää näitä ajallisia mittasuhteita. Riittää kun käsittää syödä, juoda, ja nukkua.

Niin, alkoholi tekee elämästä vain vielä hirveämpää. Mutta eipä tässä kehumista ole nytkään. Mitään tavoiteltavaa ei tunnu olevan, muuta kuin se että näkisi aina seuraavan päivän. Pelkkää olemista vaan. Mihinkään ei pysty uskomaan. Ei vaan pysty.

On kummallista miettiä, että me ihmiset olisimme jotenkin erikoislaatuisia verrattuna muihin eläimiin. Toki meidän aivot ovat kehittyneemmät kuin minkään muun eläimen, mutta loppujen lopuksi me olemme läheistä sukua apinoille. Mutta silti harvoin ajattelemme, että vaikka simpanssi pääsisi kuoltuaan Taivaaseen. Usein ajattelemme että ihminen voi päästä, mutta jos kerran ihminen voi päästä niin miksei simpanssi sitten? Tai kissa? Tai koira? Olemmeko me muka niin erityisiä, että vain meillä on mahdollisuus Taivaspaikkaan?

Elämän harmautta on kai pakko kestää, jos meinaa täällä olla. Mutta sitten tulee mieleen, että jos elämä on pelkästään tuota harmautta, niin mikä tämän kaiken pointti on? Tämän elämän? Pelkkä harmauden kestäminen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu