Luin Franklinin Olemisen tarkoitus -kirjan, jos en nyt väärin muista nimeä. Ihan hyvä. Puhui siinä logoterapiasta. Ja kuinka ihmiset selvisivät keskitysleiriltä, kun löysivät jonkin tarkoituksen elämälleen.

Tuntuu joskus siltä että ihminen ei löydä uskoa vaan usko löytää ihmisen. Jos löytää...

Kaikki oikeastaan jossain mielessä uskoo johonkin. Ateisti voi uskoa tieteeseen. Joku voi uskoa ihmisyyteen, Jne. Peterson puhui tuosta, että kaikki jollain tavalla uskovaisia. Tuntuu vaan siltä että Jumala-usko olisi se kaikkein paras, jos siihen pystyisi...

minäitse89 kirjoitti:
Hyvä että sait töitä.

Sveitsissä olisi klinikoita, joissa "poistumisesta" tehdään helpompaa. Sanoisin että edistyksellinen maa.

Olen miettinyt että mikäköhän siinä kuolemassa niin pelottaa sitten? Varmaan se että jää kitumaan. Mutta jos kuolema tulisikin sillä tavalla niin kuin tietokoneesta ottaa virran pois. Yksi napin painallus ja sillä selvä.

Kyllä kuolemanpelko yleensä hälvenee, mutta nuorella ihmisellä siihen voi tietysti kulua aikaa. Kun paljon kilometrejä alkaa olla takana ja noutaja on vieraillut tiuhaan lähi- ja tuttavapiirissä, alkaa omakin kuolema tuntua luonnolliselta asialta. Eikä ole enää nuoruuden suorituspaineita esim. ammatinvalinnasta tai perheen perustamisesta ja sen elättämisestä. Tietysti vanhatkin ihmiset saattavat potea esim. yksinäisyyttä ja masennusta, ja jotkut vanhukset ovat huonon hoidon armoilla.

Presidentti ja suuri valtiomies J. K. Paasikivi aikoinaan totesi, ettei kuolemanpelon vuoksi pidä itsemurhaa tehdä.

 

"Kaikki oikeastaan jossain mielessä uskoo johonkin. Ateisti voi uskoa tieteeseen. Joku voi uskoa ihmisyyteen, Jne. Peterson puhui tuosta, että kaikki jollain tavalla uskovaisia. Tuntuu vaan siltä että Jumala-usko olisi se kaikkein paras, jos siihen pystyisi..."

Jos tuntuu että voisi uskoa ihmisyyteen, tieteeseen, taiteeseen ja silloin tällöin Jumaan niin usko on vain edellisen näköinen. Ei kukaan voi tulla sanomaan miten toisen tulee uskoa, luulen. Uskoa vaatii epäilykin.

Mietin vaan että jos nykyään joku parantelee sairaita - heitäkin on todennäköisesti jossainpäin maailmaa. Ei kaikkien profeettojen teosta synny uskontoa. Pitää olla oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.

Niin, en pelkää niinkään kuolemaa vaan kuolemista. Se prosessi. Sehän siinä hirvittää.

Luulen että monet tekevät itsemurhan elämänpelon takia. Että kuolleena ei enää pelota.

On erikoista että Jeesus nostetaan aina historiasta esiin, vaikka varmasti monia samanlaisia saarnaajia oli silloin. Ehkä siinä kävi sitten juuri niin että hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Viktor Franklin kirjassaan Olemisen merkitys ajattelee ihmisen olevan kolmen osan pakkaus. Henkisen, psyykkisen ja fyysisen osa-alueiden yhdentymä.

Kun ihminen kysyy "mikä on elämän tarkoitus?" hädässään psykiatriselta lääkäriltä niin lääkäri ei osaa vastata kuin oman käsityksensä asiasta. Jokaisella on oma käsitys tarkoituksesta. Kun ihminen on joutunut "eksistentialistiseen tyhjiöön" hän kyselee edellä kerrottua. Viktor kertoo että juuri tuo kysymys kuuluu ihmiselle, ja tavallaan se ei ole sairaus, vaikka se tuo ahdistusta. Jotkut ihmiset saa rauhan kun he "lukitsevan" yhden vastauksen, mutta siinnä yhden vastauksen valinnassa on se huonopuoli ettei kaikken kattava yksi vastaus välttämättä kestä lähempää tarkastelua, tai muuntumista.

Minulle "se" vastaus koostuu kvanttifysiikasta, filosofiasta, psykologiasta, ja monista vanhoista pyhistä kirjoista. Vastaus jää edelleen auki, mutta edellä mainitut vastaa jonkin verran mitä me ollaan ja miten ilmetään. Mä en voi oikein itselleni tai ajattelulleni mitään että ajattelen noin. Olen mä yrittänyt niitä uskontojakin, mutta kun en pysty hyväksyyn yhtä.
Yksi asunto riittää, yksi auto mutta edelliset eivät kerro mikä on elämän tarkoitus.

Viktor Franklin siteeraa filosoveja aika paljon. Hänellä oli muistaakseni tutkinto Neurologiasta, ja Filosofiasta, siis Pro. Ennen kaikkea hän oli ajattelija, se on kaynyt selväksi paria kirjaa päälekkäin kuunelleena.🤭

HerKaramazov kirjoitti:Jos ei ole lähtökohtia tavoitella mainetta ja kunniaa? Tarvii olla jotain minkä päältä ponnistaa.
Täällä maailmassa puhutaan että "kukaan ei saa kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa" onko edellinen joku uskonnollinen teesi. Saako ukrainassa ihmiset juuri sen verran kuin jaksavat kantaa? Minun mielestäni monet saa liikaa. Se mikä pitäisi vahvistaa tappaa melko useasti. Mitään korvausta ei näy näköpiirissä.

Tuo lohdun sana, "kukaan ei saa enempää kannettavaa kuin jaksaa kantaa" ei paljoa lohduta jos/kun elämä antaa pettymyksiä pettymyksien perään. Kuka sitä kestää?

Tuo nousee siitä "kuin on päiväsi niin on voimasi". Jos päivään suhtautuu avoimella mielellä voimia pyytäen, elämä antaa voimia ja päivän selvittää iltaan vaikka välillä rimaa hipoen. Voimia ei usein ole siksi että niitä ei oikeasti elämältä pyydä. Ajattelee että yksin on ihminen, kaiken keskellä yksin. Vaikka ympärillä on kaiken näkevä tietävä ja ymmärtävä Luoja.

Jos luo merkitystä elämälleen tarvitsisi olla edes alkeellinen lähtökohta luoda merkitys. Tarkotaanko noita lähtökohtia jokaiselle? Jos on riitävän monta kertaa pettynyt elämään on kiinnostuksen kohteet hävinneen. Aina kun on kiinnostunut jostain joko terveys, tai elämän tilanteet "torppaa" yritykset edes yrittää kiinnostua.

Elämän lainalaisuuksia on 'yrittänyttä ei laiteta' - mentaliteetti. Elämän alku on voinut olla lannistava, mutta se ei tarkoita että elämä olisi sitä loppuun asti. Repusta kun jättää raskaan "kiven" pois hiertämästä yhden kerrallaan, auttaa itseään, mikä on helppo sanoa mutta vaikea toteuttaa. Miksi rankaista itseä entisistä virheistä kun voi saada niistä levon? Virheet vie aina voimat, mutta anteeksi koettuina niiltä voi saada mielenrauhan.

Jos ihmisellä olisi kotona joku injektio-ruisku jolla voisi päättää päivänsä koska haluaa, kivuttomasti, nopeasti. Tulisiko sitä käytettyä? Siis sen viimeisen kerran, vai antaisiko sen olla kaapissa ja miettisi että katson vielä yhden päivän?

....vai katsoisiko vielä 2 päivää 2 kk 2 vuotta -? tai aina siihen asti kun elämä aamuja antaa?

minäitse89 kirjoitti:
Niin, en pelkää niinkään kuolemaa vaan kuolemista. Se prosessi. Sehän siinä hirvittää.

Luulen että monet tekevät itsemurhan elämänpelon takia. Että kuolleena ei enää pelota.

On erikoista että Jeesus nostetaan aina historiasta esiin, vaikka varmasti monia samanlaisia saarnaajia oli silloin. Ehkä siinä kävi sitten juuri niin että hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

En minäkään kuoleman jälkeistä pelkää, luulen? Kuoleman hetki voi olla pelottava.
Elämän ja kuoleman pelko kulkenee käsikädessä. Jos elämällä olisi merkitys ei tarvisi olla eksistentialistisessa tyhjiössä. Tähän ei vaan auta että joku vakuuttavasti sanoo "kaikella on merkitys". Kun sisältä tuntuu mitättömältä ja merkityksettömältä, niin tunne ei muutu vaikka kuka sanoisi mitä. Edellinen tunne on porautunut sinne syvälle tajuntaan.

Viime yö oli taas henkien taistelu.

Elämä tuntuu siltä, että ennen kaikkea tärkeintä on sisäinen voima. Mietin ettei edes merkitys ole niin tärkeä asia, vaikka tärkeä sekin. Tai jos merkitys olisi vain itse elämä? Että jos kaiken pointti on vaan elää ja käyttää sisäistä voimaansa, jotta voittaa esteet.

Ja vaikka tulisi eksistentiaalinen tyhjiö olo, niin mitä jos ei välitä siitä? Tietenkin siitä on vaikea olla välittämättä, mutta jos vain tekee asioita tekemisen takia. Ei niinkään aina sen takia, että olisi jokin merkityksellinen päämäärä?

Vanhoissa teksteissä lukee toi että " asioita on tehtävä niiden itsensä takia - ilman että kukaan hyötyy niistä"

Minulla tuo eksistentialistinen tyhjiö koostuu monesta asiasta esim. Mt-palvelut on heikoissa kantimissa, maailman tilanne, oma mitättömyyden tunne, yksinäisyys. Edellisistä asioista joku "nostaa päätään" ja sitten muut vyöryy päälle ekan asian takaa.

Mt-asioille, ja maailman tilanteelle en voi juurikaan mitään. Mitättömyys johtuu elämän merkityksettömyydestä, ja yksinäisyyttä olen yrittänyt paikata aa, ja kehä ryhmillä. Ei mulla ole mitään akuuttia alkoholi ongelmaa mutta ei täällä ole mitään muita ryhmiä kävelymatkan päässä. Nuo edellämainitut ryhmät ei luo elämälleni juurikaan merkitystä, mutt ei ole muuta tarjolla viiskymppiselle työkyvyttömyys eläkeläiselle. No, on mulla se  kolmen tunnin työ.

Itse yritän vain tällä hetkellä nauttia elämästä. Vaikka eipä se helppoa ole.

Täytyy vain elää, jotta voi elää. Paradoksaalista.

Tänne ollaan synnytty tällaisina olentoina, täytyy repiä elämästä kaikki irti, mitä on revittävissä...

Sunnuntai aamupäivä tuntuu kyllä siltä että mitään positiivista ei lähde irti...katsotaan iltapäivällä onko olo ja ajatukset saman kaltaisia.

Dostojevski kirjoitti hyvin Kirjoituksia kellarista -kirjassa, että ihminen voi repiä nautinnon jopa hammas-särystä. En nyt sitten tiedä onko se oikeasti mahdollista? Mutta kun ajattelee, että jostain raskaistakin asioista voi repiä jotain irti. Kai?

Tuo kirja on hyvin tummasävyinen, aika masentavaa luettavaa. En tiedä jos on tosi syvissä vesissä, voiko kokea jonkinlaista lohtua kirjasta?

Joo, mutta siinä on myös hyvää huumoria. Dostojevskin kirjat yleisesti ottaen aika synkkiä, mutta niissä on kyllä hyviä ajatuksia ja tarinoita...

Se on eksistentiaalista kirjallisuutta. Luulen että eksistentialistit osuvat aika nappiin kyllä kaunokirjallisuudessa ja filosofiassa. Kun keskittyvät ihmisen olemassaoloon. Eikä niinkään mihinkään haudantakaiseen elämään tai vastaavaan. Kun kyllähän sitä voi arvauksia heittää että onko kuolemanjälkeistä elämää, mutta fakta on nyt tällä hetkellä, tällä minuutilla että minä olen tässä. Tässä kehossa ja maailmassa. Elän tällä hetkellä.

Eksistentialistit on kyllä vaikuttaneet minuun hirveästi. Että miten näkee maailman ja elämän. Että ei niinkään se, mitä ihmisestä tulee, vaan se että miten ihminen on maailmassa. Ja se että kaikki on lopulta kiinni olemassaolosta tässä elämässä. Että juuri näillä elämän ehdoilla me eletään. Juuri tällaiset luonnonlait yms. Niinhän vissiin Paasikivikin sanoi että: tosi asioiden tunnustaminen on viisauden alku...