Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?
En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon.
Hyvää juhannusta.
Eieiei kirjoitti:
Hyviä kommentteja teiltä, kiitos. Minulle on kova paikka luopua pääopinnoista, koska se on ollut elämäni keskeisiä asioita neljännesvuosisadan ajan. Muut opinnot sensijaan pitäisi suorittaa siksi koska niillä saattaa olla käytännön hyötyä, vaikken elättele enää ajatusta alanvaihdosta. Seuraava alanvaihto on täältä pois sinne jonnekin. Sitä ennen haluaisin osata soittaa jotain, sekä kyetä lukemaan jotain. Minulla ei ole pyrkyä, ei nostetta, eikä sitkoa. Ehkä on kuitenkin niin, että olen vapaa ja onnellinen, jos pysyttelen sivussa, yksinäisenä, luotan korkeintaan eläimiin ja luonnon kiertokulkuun. Jaksan vain jaksamatta.
Hyvin sanoit, ei pyrkyä nostetta eikä sitkoa. Samoin voisin sanoa itsekin. Minulle on riittäneet sosiaali/metalli/terveydenhoidon ammattiopinnot ja avoimessa yossa kasvatustieteitä. Asun kirjaston lähellä ja lainaushistoriaa on, mutta varsinaisesti lukijaksi en itseä nimittäis. Luen vaan kiinnostavat osiot. Kunnianhimon vuoksi en ole elämän aikana juossut, se (kunnia) kuuluu sille kelle se (viime kädessä) kuuluu milloinkin.
Menestys on rikkauden ja maineenkin tavoittelua. Olisinko enemmän (olemassa) jos ajelisin RollsRoycella ranteessa Rolex ja kaikki ulkonainen viimeisimmässä timmissä? Ehkä vähemmän? itseni tuntien.
Vapaus ja onnellisuus ovat tavoittelemisen arvoisia elämän sisältöjä. Jaettuina moninkertaistuisi niistä nouseva ilo? Hiukan erakkomaisena luonteena kykenisinkö jakamaan jos löytyisi yhteisö, johon liittyä, en tiedä.
kiitos kaikille... olen tosi lopussa... uupunut... haluan kuolla... joudun lopettamaan rakkaan kissani... tämä kissa on ainoa joka rakastaa minua...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: lyhentää
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: lisäys
niin julmaa
rakkaus pitää kyyneleet loitolla / mutta jonain päivänä / rakkautta ei ole / ja kyyneleet hukuttavat sinut / tukehdut suruusi / voit vain toivoa uskoa odottaa / runolle ei löydy loppusanoja
Eieiei, onko kissasi sairas, kun joudut sen lopettamaan? Surua sinulla nyt paljon.
Viimeinen yö nyt. Ei voi nukkua, pitää vahtia ettei kisu satuta tai toisaalta nähdä jos se jo nukkuu pois. Paras kaveri lähtee pois kauas jonnekin, reissuun jonka määränpäästä ei kukaan elävä tiedä. Tai sitten ei ole mitään. On jännittynyt olo. Kuin taistelutoverit sodassa, pitää katsoa että toveri kuolee arvokkaasti, ja mahdollisimman mukavasti. Ei tässä ole eron surua, itketty jo on paljon, nyt on keskityttävä että kisu pääsee rajan yli. Huomenna klo 1130 kisulle joko alkaa uusi elämä tai ei mitään, tiedottomuutta. On jopa lohdullista että kuolema tulee, koska kuolemisessa, siinä luhistumisen ja kuihtumisen prosessissa ei ole mitään kaunista, se on kuin kauhuleffa. Mutta itse kuolema, se on helpotus vanhalle pikku tyttökisulle. Mieleni täyttää velvollisuudentuntoisuus, motivaatio : nyt tämä täytyy saattaa arvokkaasti loppuun, kamua ei jätetä yksin. Loppuun saakka, tukien, saattaen, rakastaen. Se on vähin mitä kisulle voi antaa, se on ainut mitä kisulle voi antaa.
Otan osaa suruun Eieiei 😶kissasi saa hyvän lähdön... Lempeästi saattelet 😔🖤
On niin tyhjää. Ei ole mitään. Surua, surua vaan. Minun pitää huolehtia läheisistäni, että he kestävät surun, kun taasen minun ei tarvi enää kestää, kun olen jo luhistunut. Pikkuseni vein ja pidin sylissäni, silitin päätä, laitoin laatikkoon, kaivoin kuopan, laitoin pikkuseni sinne, täytin, laattakiven painoin hautakummulle, vehreitä lehtiä ja valkoisia pensaskukkia levittelin päälle. Olen yksin, kun paras ja rakas pienokaiseni kisuni on poissa.
Olipa kauniisti ajateltu. otan osaa ystäväsi menetyksen johdosta.
kiitos Pikemiten
Osanottoni pienen kisusi menetyksen johdosta, Eieiei.
kiitos Purjevene
Otan osaa.
Kiitos. Se kisu oli ainoa joka rakasti minua ja minä sain rakastaa sitä pelkäämättä pettyväni. Nyt minulla ei ole enää mitään. Minun pitää löytää merkitys, suunta, sisältö, tahto, armo. Pessimismi ja kyynisyys pois mutta se on vielä mahdotonta. En usko ihmiseen, vain luonto on luotettava, täydellinen. Vain ihminen tekee syntiä, tappaa huvikseen. Tällä hetkellä merkitykseni ja suuntani on kuolema, kuihtua pois tästä pahasta maailmasta. Kukaan ei välittänyt minusta ja minun hyväntahtoisuudestani tai rakkaudestani, paitsi se kissa.