Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?

Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?

Käyttäjä Eieiei aloittanut aikaan 14.11.2021 klo 18:33 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 14.11.2021 klo 18:33

En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon. 

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 15.11.2021 klo 21:27

Se hiljainen on vaan tänäänkin käynyt mielessä.

Käyttäjä keskustelua kirjoittanut 17.11.2021 klo 10:06

Onneksi on vain käynyt.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.11.2021 klo 15:28

Eieiei elämä tuntuu olevan vain hemmetinmoista selviytymiskamppailua.

Minusta on alkanut tuntua siltä, että valitus ei auta tässä maailmassa. Ainakin omalla kohdallani. Vaikka valittaisin kuinka tilaani lääkäreille tai sairaanhoitajille, niin ei se auta. On vain taisteltava kuolemaa vastaan itse...

Minulla myös se tunne että elämä on loppujen lopuksi aika merkityksetöntä. Tai ainakin minun elämäni on muille merkityksetöntä. Vain itselleni oma elämäni on merkityksellinen, sen takia kun ei minulla muuta ole kuin tämä elämä... Mutta toisaalta, ollaanhan me kuitenkin laumaeläimiä ja tavallaan tarvitsemme muita ihmisiä. Se on vähän paradoksaalista...

Kannattaa jatkaa kirjoittamista kuitenkin vaikka valittaminen ei tuntuisi auttavan. Ainakin on jotain tekemistä...

Alan olemaan todella kyyninen tätä elämää kohtaan, mutta tällaista tämä nyt on. Ihminen on kuitenkin luonnon luoma monimutkainen kone, jolla ei kai loppu peleissä ole hirveästi merkitystä, mutta toisaalta kuolema on niin kamala asia että täytyy jatkaa vain hengittämistä...

Käyttäjä sasutäti kirjoittanut 17.11.2021 klo 20:28

Mistä sinulle tulee tunne, että lääkäritkään eivät välitä? Onko sinulla hoitokontaktia minnekään, jossa käydä juttelemassa ja purkamassa tuntojasi (ja jos on, niin onhan se sellainen, että tunnet, että voit vapaasti niitä tuntojasi purkaa ja sinua kuunnellaan; jos ei, niin yritä jaksaa pyytää esimerkiksi hoitajan vaihtoa)?

Dissosiaatio-oireet voivat olla kamalia, itse en niitä onneksi tämän kaiken muun hyvän lisäksi koe, mutta tiedän monia, joilla niitä on. Onko sinulla keinoja "maadoittaa" itseäsi mitenkään oireiden tullessa? Tai ennakoida niitä?

Ehkä, jos kuitenkin jaksaisit kirjoittaa vastoinkäymisistäsi, se auttaisi hieman, kun saisit niitä ajatuksiasi ulos mieleltäsi? Ja ehkä joku toinenkin olisi kokenut jotain samankaltaista, ja voisi ehkä kertoa jotain positiivista.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 17.11.2021 klo 21:08

Pahalta kuulostaa, kun kutsut masennuspäiväkirjaksi. Itsekin olen masentunut ja ahdistunut, mutten vielä ajattele päiväkirjaa sillä nimellä. Tämä pimeys ei helpota tilannetta. Ikävää on, jos tunnet itsesi merkityksettömäksi. Eikä ole reilua, jos lääkärikään ei välitä. En osaa sanoa mitään kannustavaa. Kaikki ne on kliseisiä ja melkein ärsyttäviä. Löytäisit nyt edes jonkun mieleisen jutun, mitä tykkäät tehdä.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 17.11.2021 klo 21:50

se hiljainen voisi lohduttaa 

sillä minä olen runoilija

minä en voi luopua surusta

omaksi surukseni kirjoitan

hänet omaksi surukseni

sanojen avulla haparoiden

kurkottaen kadottaen

kun en iloita saanut

hänet taion eteeni

yksinäisenä päivänä ja yönä

jotta voisin katsella

muistella kuiskia

hänen kauneuttaan

sädehtivää kujeilevaa

unohtuvaista katoavaista

surra runon hetken ajan

tovin verran

ennen hiljaista

 

 

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 1 päivä sitten. Syy: runon muokkaus
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 18.11.2021 klo 14:49

Kannattaa taistella niin kauan kuin vain pystyy... Itse tehnyt jo niin monta vuotta, että vaikka voimat välillä olleet ihan lopussa, niin siltikin vain eteenpäin kun ei muuta voi.

Minullakin välillä todella synkkiä ajatuksia, mutta jotenkin sitä vain vielä jaksaa...

Se on vähän outoa välillä että mieli sanoo ettei jaksa ja silti kuitenkin sitä jaksaa...

Kannattaa nähdä ihmisiä, en oikein muuta osaa nyt sanoa...

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 18.11.2021 klo 20:06

Kiitos Minäitse89. Minulla ei ole ihmisiä. Vain kissat. Kukaan ei enää kirjoittele watsappiviestejä tai tekstareita. Oletan että osa ei jaksa kuulla tuskastani, olen ns. energiasyöppö. Olen musta aukko. Olen radioaktiivinen jäte. Olen paperiton muukalainen. Olen tuoliton mies. Olen kehno pianisti. Olen puolikuuro höhlä. Olen keski-ikäinen, näen vanhuuden idut ihollani ja kaikessa muussakin. Kyllä, täytyy vain taistella vaikka tietää että on jo hävinnyt. Kaikki tuska keskittyy naiseen, jota kaipaan. Mutta laajemmin kaikki tuska on sitä etten koskaan ollut hyväksytty vaan ikuisesti sivullinen. Jopa niin sivullinen ettei minua koulussa edes kiusattu. Työelämässä minua kyllä on kiusattu. On lannistettu, kävelty yli, dissattu, ignoreerattu, kenties juoruiltu perättömiä.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 18.11.2021 klo 20:07

Minkä takia minä elän? Tämän kurjuudenko takia?

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 18.11.2021 klo 20:17

Kiitoksia kaikille muillekin kirjoittajille. En huomannut niitä eli ne on kait moderaattorit tarkastaneet myöhemmin. Menen lähiaikoina toiselle "rundille" psykiatriselle hoitajalle.

Se muutos minussa on tapahtunut - ja se on muutos huonompaan suuntaan - että minua kiinnostaa, miltä hiljainen tuntuisi ja näyttäisi. Lähtö, seikkailu, tutkimusmatka? Avaruusmatka? Minulla meni "filmi poikki" kun lentelin autossa muutama vuosi sitten. En kuollut. Mutta se oli vain "filmi poikki" , ei mitään, ei edes unta, ei kipua, ei surua, ei mitään. En tiedä kauanko "filmi"oli poikki

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 18.11.2021 klo 20:29

minä en halua enää olla minä

en myöskään halua haluta olla mitään

en jaksa

en jaksa hengittää

enkä jaksa olla hengittämättä

niinpä en voi kuolla

kun en voi elääkään

olen limbossa

kiirastulessa

ikiroudassa

unohtuneena

näkymättömissä

jonain päivänä hautakiveni

kammetaan pois

jauhetaan sepelisoraksi

supermarketin parkkipaikan

pohjaksi

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.11.2021 klo 16:29

Kannattaa tosiaan jutella hoitajalle. Voi auttaa paljonkin.

Sitten on kriisipuhelin yms. Siitä voi olla apua silloin kun ahdistus on sietämätöntä... Tai terkun päivystys...

Kävelylenkki tai muu liikunta myös voi auttaa. Mutta ennen kaikkea juttelu kasvotusten tai puhelimessa jonkun ammattiauttajan kanssa...

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 21.11.2021 klo 08:28

Tiedän. Mutta en jaksa enää aloittaa jutteluakaan. Ehkä vain että joku on kanssani samassa huoneessa.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 21.11.2021 klo 22:12

Ehkä alan lyödä itseäni saadakseni rangaista itseäni siitä olen yksinäinen ja hyljätty, sivullinen ja joillekin pelkkä kiltti mies.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 22.11.2021 klo 17:46

Läpsisin tänään itseäni poskelle yhden kerran. Silloin muistinkin että jotkut urheilijat läpsivät itseään ennen kilpailusuoritustaan.