Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?

Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?

Käyttäjä Eieiei aloittanut aikaan 14.11.2021 klo 18:33 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 14.11.2021 klo 18:33

En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon. 

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 04.09.2022 klo 18:26

Ihminen kaipaa toisen ihmisen syliin turvaan tai saada ottaa syliinsä ihmisen, ja ihminen haluaa tehdä molempia näistä, vaikka hän tietäisi, että kuvittelisi jopa osittain väkisin turvallisuuden ja lämmön, tai vaikka hän halaisi ja lohduttaisi ihmistä velvollisuudentunnosta rutiinilla.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 04.09.2022 klo 18:34

Jos olisin narsisti, kokisin yksinäisyyttä tietysti myöskin, mutta toisella tavalla, itsekkäästi. En kuuntelisi toisia, en pyrkisi ymmärtämään heitä. Vain oma mielipide olisi a ja ö. Uhriutuisin teatraalisesti. Mutta minä en ole narsisti vaan empaatti, särkynyt, arka. Minä vihaan itseäni, narsisti ei vihaa itseään. Minä häpeän itseäni, narsisti ei häpeä itseään.

Käyttäjä kirjoittanut 05.09.2022 klo 10:35

Miksi? Mistä kaikki johtuu?

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 05.09.2022 klo 11:56

mutta
voittehan te
muistella minua
niin kauan kuin te
muistatte minut
en ole silloin poissa
sitten kun ette enää muista
sitten olen poissa

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 05.09.2022 klo 14:46

yksinäisyys on vankila
masennus sen kalterit
kolkko harmaa autio maisema
näkyy pienestä
ikkunantapaisesta
räppänästä
kylmä pölyinen lattia
ainoa kosketus
vakaa varma
tuskan turruttaa
uneen vaivuttaa

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 06.09.2022 klo 22:44

Eräs ihminen loukkaantui minulle, samoin kuin aiemmin kesällä eräs toinen. Molemmissa tapauksissa näen saman: perusnorminarsistinen ihminen eli suomeksi keskivertoihminen ei ymmärrä masentunutta ihmistä eikä varsinkaan kykene kohtaamaan masentunutta ihmista. Perusihminen olettaa ihmisten olevan reippaita ja iloisia vaikka ydinpommi räjähtäisi kulman takana. Masennuksen he sitten karsinoivat ihmisen omaksi syyksi, omaksi huonoksi käytökseksi, itsekkyydeksi, masentuneen omaksi narsismiksi. Tämä suhtautuminen on osa arkipäivän fasismia, suvaitsemattomuutta tunnistaa ja tunnustaa erilaisuutta ja empatiaa.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 08.09.2022 klo 17:11

Eieiei, aika harva tosiaan minunkin kokemukseni mukaan kykenee kohtaamaan masentunutta ihmistä. Paitsi toinen masentunut. Ei aina, mutta aika usein oma kokemus voi auttaa.

Käyttäjä kirjoittanut 09.09.2022 klo 17:58

Eieiei. Minun kokemukseni masennuksesta ovat masentavia, huomaan tulleeni masentuneeksi siitä etteivät henkilökohtaiset asiani ole ymmärrettäviä.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 10.09.2022 klo 22:28

SÄÄLI, Miten sinä taistelet masennusta vastaan?

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 11.09.2022 klo 09:52

Kittasin kaljaa eilen illalla, näin alas on vajottu.

Käyttäjä kirjoittanut 11.09.2022 klo 10:21

Usein olen kahden mahdollisuuden tai kolmen mahdollisuuden kanssa tekemisissäni, nuo mahdollisuudet luovat tilanteita ja tapahtumia, joista ammennan itselleni voimia kestää kaiken tämän ymmärtämättömyydestä johtuvan masennuksen. En yleensä käy missään ulkona. Näin jään ulkopuoliseksi kaikesta mitä muiden kuvittelisin harrastavan, koska en ole työssä jään siitä ulkopuoliseksi.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 13.09.2022 klo 22:00

Kittasin taas kaljaa tässä hiljakseen. Kävin eräässä harrasteryhmässä ensi kertaa mutta en tullut onnelliseksi vaikka ryhmän vetäjä kehui minua ja vaikka ihmiset ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tunsin silti surua. Nyt tiedän syyn. Olen kyvytön unohtamaan ja kehittymään. Olen liian herkkä, liian kolhittu, liian itsekäs.

Käyttäjä saloka kirjoittanut 14.09.2022 klo 12:24

Mulla olis viikko sitten alkkanu kurssi, mut aloitan huomenna sen. Pelottaa, ahdistaa ja kaikkea. Pitkä aika kun olen ollut ihmisten seurassa, ryhmässä. Ja nyt ku olen vielä tässä kunnossa. Saa nähä tuleeko siitä sillisalaattia, vai miten mä reagoin.

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 14.09.2022 klo 20:27

Moi Saloka, kirjotin tuonne sun ketjuun. Mene vaan sinne, vaikka se on vaikeaa. Mutta jos se menee ahdistavaksi, niin voitko lähteä pois?

 

Mietin tässä... Miten ihminen voisi saada pelon pois? Itselläni se pelko lienee sitä että pelkään kohdata hetkiä joissa ihmiset osoittavat hylkäävänsä minut, tai tulkitsen tilanteet niin, joten ainakin osittain minulla on tunnelukko tai ajatteluvinouma jota vahvistan toistamalla sitä eri tilanteissa, kun tulkitsen, koen ja sitten elän läpi ne tilanteet ja toimin ennalta lukkiutuneen kaavan mukaisesti.

 

Mutta entä jos olen oikeassa? Entä jos kaavoittuma on totta: ihmiset dissaavat minua?

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 14.09.2022 klo 20:39

Minä en ole yhtenäkään päivänä onnellinen. Mikä arvo sitten on onnellisuudella, kun en saa onnea ja en tiedä millaista onnellinen elämä on? Terveyteni pohjimmiltaan vaikuttaa tässä, olen taipuvainen masennukseen. Onni ei ole minulle realistinen asia, se ei kuulu todellisuuteeni. En siis ole koskaan iloinen. Huumorinikin on ironiaa tai sarkasmia, pilailua tai pilkkaa, mutta ei hyväntahtoista lempeätä ilon levittämistä. Onnettomuuteni ja surullisuuteni häpeämistä ja piilottamista.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: kirjoitusvirheitä