Harmillista, että miehesi ei voi ajatella tulevansa pariterapiaan. Kaksistaan siitä voisi tulla yhteinen asia, jossa löytää uusia yhteisiä sanoja ja tavallaan luo sitä uutta parisuhdetta, uudelta pohjalta. En oikein tiedä mikä siinä terapiassa saa niin monen miehen karvat nousemaan pystyyn. Ehkä siinä on miehistä reviirin puolustamista, että tuntuu pahalta kun joku ulkopuolinen tunkeutuu omalle henkilökohtaiselle alueelle. Ehkä myös se, että silloin konkreettisesti näyttäisi, ettei selviä yksin. Että joku muu tietää paremmin miten minun pitäisi elää vaimoni kanssa. Siis jonkinlainen kunniakäsitys. Ehkä jotain samaa miksi tehdään mieluummin harakiri kuin kohdataan epäonnistuminen. Ja häpeä, kohdata oma häpeä "virallisesti" terapeutin silmien edessä. Kuinka on joutunut lapsena häpeämään tekojaan vanhempiensa edessä. Eikö puhuta suomalaisesta häpeästä niin kuin puhutaan suomalaisesta kateudesta.

Tämänkin keskustelun myötä mietiskelin, että mitä selviä vaikutuksia pettäminen on minuun jättänyt, siis sen lisäksi, että asia syöksähtää mieleen monenlaisten asioiden muistuttamana. Yksi asia on, etten pysty varauksetta ihailemaan vaimoa missään asiassa. Tämä pettämiskokemus on tavallaan leikannut huippukokemuksia, niihin on tullut varauma. Jos nämä tuntemukset ovat kovin voimakkaita, ymmärrän, että niitä haluaa hakea muualta tai ainakin haluaa vapauttaa itsensä henkisistä kahleista.

Kääntäen pitäisi voida vapautua näistä kahleista, jotka voivat olla vihaa, katkeruutta jne. Itselläni tämä tunnerajoittuneisuus liittyy jonkinlaiseen peruspettymykseen suhteessa vaimoon. Tämä tuo puolin ja toisin lievää lisäpainoa suhteeseen. Onneksi tämä ei ole meillä kovin raskas taakka. Se vaikuttaa kuitenkin niin, että aikaisempaa enemmän haen ilon aiheita esim. sienimetsältä, ystävien tapaamisesta, lasten kanssa vietetystä ajasta. Hyvä puoli asiassa on se, että olen tietoisempi, että elämä on tässä ja nyt ja täytyy itse pitää itsestään huolta.

ASM, jos löydät hyvän terapeutin, hänestä voi hyvinkin olla apua myös yksilöterapiassa. Tuloksena voi tosin olla, että löydät selvemmin itsesi ja siinä ei ole enää samanlaista paikkaa miehellesi. Voi tietysti olla, että saat voimia antaa anteeksi ja jättää pettäminen selvemmin taakse, siis todella hyväksyä toisen virhe ja hyväksyä, että virheet eivät mene tasan. Silloin voisit jatkaa ilman kalvavaa tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta.

Pyrkikää löytämään teitä ilahduttavia asioita ja yrittäkää jaksaa panostaa niihin. Suosta nouseminen vaati voimia ja työtä. Toivon meidän kaikkien pääsevän tässä eteenpäin.

Beren, etpä uskokaan miten paljon apua kirjoituksestasi on. Syvällisiä ajatuksia. Eilen olin taas niin kiitollinen. Oli koko perhe koolla. Kaksi lasta, mies ja lasten avopuolisot. Extempore illallinen koko perheen voimin.

Kiitollisuus siitä, että olemme yhdessä. Onko parempi, että yksi kärsii kuin koko perhe. En halua uhrautua, en halua olla katkera. Onneksi minulla on ollut ja on omat kaverini, omat harrastukseni, omat menoni, myös oma elämäni.

ASM, hauska kuulla, että sinulla on paljon hyviä ja tärkeitä asoita vastapainona. Pidetään niistä tiukasti kiinni ja muistetaan oma hyvinvointi, niin kyllä tämä tästä! Olen vaihtamassa työpaikkaa, se on tehokas tapa saada ajatukset uusille urille. Pidän yhteyttä vanhoihin ystäviin, myös sellasiin jotka ovat lapsuudesta ja jotka vievät aikaan ennen parisuhteita. Hyvinvointiaan ei vain voi jättää pelkastään pettäneen parisuhteen varaan!

Mie olen pettynyt tähän voimakkaaseen takapakkiin.... Luin Vinskin ketjua "rikki mennyt" ja siellä on paljon samoja ajatuksia joita itsellä päässä pyörii... Kirjoitin joitain viikkoja sitten että "päätin" lopettaa vihan, ja katsoa asioiden hyviä puolia, vaan se luottamuksen puute syö ne hyvät asiat ja nostaa ilmiliekkeihin ne huonot.

Mie alan pelkäämään tätä oloa, reilu 3kk siitä on ja nyt viimeisen kaksi viikkoa on ollut vaan niin paha olla... Mietin juurikin sitä että en ole sen ihmisen kanssa jonka kanssa halusin olla, mieheni ei ole se mies joksi häntä luulin. En tiedä voinko rakastaa tätä miestä. Seksi elämän löin jäihin, sillä tajusin itse että halusin vaan antaa miehelle sen minkä luulin häneltä puuttuneen, korjata sillä sen ettei tulisi uutta pettämistä, vaan ei sitä seksi korjaa eikä ehkäise... Mutta en pysty antamaan läheisyyttä, enkä hellyyttä, suhde on asiallinen, riitoja ei ole, puhutaan, tai minä puhun siitä miltä sisällä tuntuu ja mitäs siihen voisi sanoa, jos tuntuu ettei tiedä pystyykö tätä uutta ihmistä rakastamaan...

Ikävöin sitä miestä jonka menetin, koen menettäneeni sen rakastamani, luotettavan miehen, jonka eteen olisin tehnyt mitä vaan. Tämä uusi mies, vakuuttaa että hän kaipaa vain hyvää normaalia elämää MINUN kanssa, mutta minulle ei taida riittää normaali arki, sillä normaali arki ei ylitä sitä pahaa minkä tämä mies teki. Normaali arki ei syvennä rakkauteni rippeitä joita tätä ihmistä kohtaan ehkä tunnen, vai tunnenko? vai rakastanko vain sitä mennyttä, jota en saa enää takaisin?

EI pelkkä "rakastan sinua ja olet kaikki mitä elämältä haluan" lause saa minua luottamaan, tarvitsisin jotain enemmän, niitä leffaan viemisiä, kukkia, ravintoloita, pieniä huomion osoituksia, ehkä, en tiedä riittäisikö nekään... Silloin kun minulla oli se "nyt teen elämästä parempaa", mies teki enemmän, hetken, vaan niin se hiipui NOPEASTI... Normaali arki riittää hänelle, miksi siis tehdä enempää?

EN tiedä ymmärtääkö kukaan ajatustani: Sen miehen kanssa joka ei pettänyt minua, olisin elänyt vaikka roskakatoksessa, vailla mitään maallista, me olisimme riittäneet. Tämä mies joka petti.... En todellakaan olisi ihmisen kanssa jolle sanat on tyhjää helinää, lupaukset rikotaan oman himon huumassa, ja unohdetaan että AINA omat teot koskettaa muitakin ihmisiä...

mie olen hukassa... Totaalisen jumissa... En tunne rakkautta, en tunne ikävää, paitsi sitä menetettyä kohtaan... Mietin jatkuvasti mitä oli, mitä rikottiin ja mitä sain tilalle... En saanut tilalle mielestäni mitään riittävän hyvää että unohtaisin sen mitä menetin... Puhun miehelle rehellisesti näistä ajatuksista, tuntuuhan ne siitä pahalta, mutta minkäs teet, valehtelulla ja petollisuudella tänne päädyttiin, ainoa tie pois on rehellisyys... En sano että rakastan, koska en tunne niin. En tiedä tunnenko enää koskaan...

Hei taas 🌻🙂🌻
Olen vieläkin ajoittain seurannut näitä pettämistarinoita, vaikka meidän vastaavasta on aikaa jo neljä vuotta.
Olen antanut anteeksi, sen tiedostan, mutta unohtanut en ole.
Ensimmäinen vuosi paljastumisesta oli kaikkein pahin ja jouduinkin turvautumaan ammattiapuun selvitäkseni. Psykiatrini oli tuolloin pariterapian kannalla, mutta en saanut miestäni siitä innostumaan.
Tämän prosessin myötä minä olen muuttunut ja niin on minua pettänyt miehenikin. Mies osoittaa spontaanisti hellyyttä, mikä on hyvä asia. Ongelma on nyt vain siinä, etten osaa ottaa hänen hellyyttänsä vastaan, vaan koen oloni epämiellyttäväksi.
Myös fyysisessä sairaudessani oli pahenemisjakso, jonka vuoksi jouduin kiireelliseen leikkaukseen vähän aikaa sitten.
Nyt joudun miettimään sitä, että mikä ihme minua vaivaa 😐
Nyt on myös ollut mielessäni enemmän epävarmuutta miehen uskollisuudesta. Jopa tunne siitä, että hän pettää minua on käynyt mielessäni 😑❓
Huomaan, että nämä ovat todella vaikeita asioita.
Sitäkin olen pohtinut, että jos mies nyt pettää minua, miltä se tuntuisi; ei miltään. Olen siis tullut pelottavan välinpitämättömäksi miestä kohtaan. Tämä voi olla itsesuojelua tai tunteeni miestä kohtaan ovat muuttuneet tai toisin sanoen niitä ei enää ole ☹️☹️☹️

Tilannepäivitys nyt, kun pettämisestä on kulunut 3,5 vuotta. Jatkoimme siis sillä periaatteella, että ollaan avoimia ja rehellisiä. Yritetään lujittaa luottamusta. On ollut hyvä ja ihania hetkiä. Olen kiitollinen, että en heti laittanut eroa vireille. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Mieheni on jäänyt kiinni muutamia kertoja valehtelusta. Ei mitään vakavaa, mutta sai kuitenkin tuntosarvet pystyyn.

Niinhän siinä kävi, että löysin viestejä naiselle/naiselta. Sopivat tapaamisesta. Minulle tästä naisesta ei oltu puhuttu koskaan mitään. Oli kuulemma asiakas vuosien takaa. Pelkkä lounastapaaminen "vain". Olipa sitä tai tätä, mutta mielestäni asioista voi puhua. Jos tästä naisesta olisi kerrottu, että on saatu yhteys vuosien jälkeen ja ollaan ajateltu mennä lounaalle, niin se olisi mielestäni avoimuutta. Voi olla, että olen niuho, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen meni taas pohja pois. Emme ole puhuneet viikkoihin, Jos yritän mieheltä menee hermo ja alkaa huutaa.

Olen itse päässyt kutienkin siihen vaiheeseen, että aivan sama. Tehkööt mitä lystää, mutta parisuhdetta meillä ei ole ja tuskin tulee. Olen rakastanut, mutta nyt rakkaus on lopetettu. Ajatuksissa on jo oma asunto. En tiedä, miten ja millä aikataululla, mutta nyt tunnen olevani vahvempi kuin ennen.

Hei ASM ja muutkin ketjuun osallistuneet: onhan se tosi järkyttävää, jos itse on mielessään saanut luottamuksen tunteen jo takaisin ja sitten tapahtuu jotain tuollaista 😑❓
Olen sitä mieltä, että mikäli miehelläsi ei ole mitään salattavaa tuon toisen naisen suhteen, olisi hän avoimesti kertonut etukäteen tapaamisesta.
On järkyttävää, että ihminen ylipäätään toimii noin.
Uskottomuuden jälkeen sitä on niin palasina, ettei kestä mitään salailua toiselta osapuolelta.
Sitä mietin, että oliko sinulla aavistus siitä, että jotain voisi olla vielä meneillään? Jotain sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa, vaan on tarkoin salattava asia.
En voi muuta, kuin toivoa sinulle paljon voimia tapahtuneen käsittelyyn.
Ja mistä minä tiedän, olenko itse mieheni ainoa nainen 😐
Luottamusta ei ole helppo saada takaisin mutta helppo se menettää ainakin on ☹️

mariella kirjoitti 8.4.2017 11:31
Ja mistä minä tiedän, olenko itse mieheni ainoa nainen 😐

Miltä se tuntuisi, jos et olisi miehesi ainoa nainen? Haluaisitko tietää asian vai elää tietämättä?

Voisi ajatella esimerkiksi niitä musliminaisia, jotka jakavat saman aviomiehen. Olisiko se kamalaa? Vai tottuisiko siihen? Vai olisiko se yhdentekevää?

Entäs ne naiset (tai miehet!), joiden puoliso on matkatöissä? Laivalla? Lentokoneiden miehistössä? Kansainvälisessä bisneksessä tai politiikassa? Rekkakuskeina? Ovatko he kaikki uskollisia niillä työmatkoillaan? Eräs tuntemani pariskunta eli tilanteessa, jossa mies oli noin 200 vuodessa ulkomailla eri hotelleissa eläen. Hänellä oli vakiopaikat, joissa hän vieraili. Miten hänen vaimonsa olisi pystynyt häntä vahtimaan? Olisiko vaimon kannattanut miettiä, mitä mies siellä maailmalla tekee? Jos olisi, niin kuinka paljon aikaa miettimiseen olisi kannattanut päivittäin käyttää?

Minä uskon, että moni salasuhdetta ylläpitävä perheenisä tai -äiti on ihan hyvä omaa perhettään kohtaan. Ehkä juuri salasuhteen takia. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin meille on opetettu. Kaiken lisäksi maailma on niin kovin paljon muuttunut isovanhempiemme ajoista. Ehkä silloinkin oli jotain seksilehtiä tai eroottisia kuvia, mutta nykyään netti on kaikkea täynnä kaikille koska vaan. Ehkäisyllä voi välttää tauteja ja raskauksia. Liikenne toimii nopeammin. On Tinderit, sähköpostit ja monet muut viestintäkanavat. Isovanhempien sukupolvikin petti aikoinaan, mutta vielä enemmän he olisivat pettäneet, jos heidän maailmansa olisi ollut sellainen kuin meillä nyt. On ennustettu, että maailma muuttuu polyamorisempaan suuntaan. Silloin entistä useammilla ihmisillä olisi entistä useampia partnereita elämänsä aikana. Monogaamisuus tuskin kokonaan loppuu, mutta jo teidän lastenne sukupolvi saattaa pitää monogaamisia suhteita todella vanhanaikaisina ja harvinaisina.

Serpentiini, totta puhut. Minusta on vaan epäreilua jos toinen osapuoli on sitoutunut avioliittoon, toivoo avoimuutta ja rehellisyytä. On itse uskollinen ja toinen elää kuten lähes vapaa. Eikö olisi reilumpaa yhdessä sopia ns. avoimesta liitosta jolloin molemmilla on "lupa" pitää lystiä myös muualla.

ASM kirjoitti 13.4.2017 10:45
Serpentiini, totta puhut. Minusta on vaan epäreilua jos toinen osapuoli on sitoutunut avioliittoon, toivoo avoimuutta ja rehellisyytä. On itse uskollinen ja toinen elää kuten lähes vapaa. Eikö olisi reilumpaa yhdessä sopia ns. avoimesta liitosta jolloin molemmilla on "lupa" pitää lystiä myös muualla.

Minä olen miettinyt näitä! Asiat vaikuttavat monesti pikaisesti tarkasteltuina yksinkertaisilta, mutta tarkemmin ajateltuna ne muuttuvat mutkikkaammiksi. Tapailin esimerkiksi kerran miestä, joka oli ihan mukava, mutta kauhean epäseksuaalinen. Hän ei vaikuttanut olevan kiinnostunut seksistä ja kun sitten yhdyntään asti pääsimme, se kesti varmaan viisi minuuttia. Hän oli myös surkein suutelija, johon olen ikinä törmännyt. Hän varmaan huomasi kiinnostukseni lopahtavan, sillä hän otti puheeksi ns. kumppanuussuhteen, jossa elettäisiin yhdessä yhteisen sopimuksen mukaisesti. Järkytyin hänen puheistaan, kieltäydyin ja yhteydenpitomme päättyi aika nopeasti tämän jälkeen. Olen kuitenkin miettinyt, voisinko elää jonkinlaisessa kumppanuussuhteessa saman katon alla jonkun miehen kanssa. En oikein keksi mitään perusteluita, miksi sitoutuisin tällaiseen suhteeseen ja luovuttaisin samalla pois vapauteni tai edes onneni ikiomasta kodistani. Vapaudellani tarkoitan paitsi seksuaalista vapautta, myös talaoudellista riippumattomuutta, päätösteon vapautta, ajankäytön vapautta jne. Tämä mies oli kuitenkin siinä mielessä tosi reilu, että hän ei näytellyt seksuaalisesti halukasta ja otti avoimesti puheeksi kumppanuussuhteen. Monestihan käy niin, että jompikumpi puolisoista muuttaa avioliiton aikana sääntöjä yksipuolisesti. Olen kuullut muslimimiehistä, jotka ovat luvanneet vaimolleen monogaamisen avioliiton, mutta myöhemmin päätyneet kuitenkin ottamaan lisävaimon tai useamman. Arkisempi ja Suomessa yleisempi esimerkki on seksuaalielämän tyrehtyminen avioliitossa jommankumman puolison toimesta. Toinen puolisoista menettää mielenkiintonsa seksiin ja ikäänkuin aloittaa selibaatin avioliitossa. Olen jopa kuullut naisten puhuvan siitä, että seksiä harrastetaan, kunnes lapsiluku on täynnä!! Monesti tällaiset puolisot edellyttävät kuitenkin puolisoiltaan uskollisuutta eli ns. kanssaselibaattia. Eikö tämä ole yhtä epärehellistä kuin vaikkapa sivusuhteen aloittaminen? Kummassakin tapauksessa toinen puolisoista muuttaa yksipuolisesti - ja yleensä ilman keskustelua - parisuhteen sääntöjä ja dynamiikkaa seksuaalisuuden osalta. Toki on olemassa esimerkiksi sairauksia ja lääkityksiä, jotka vaikuttavat seksuaaliseen halukkuuteen, mutta vaikka ne syyt luettaisiin pois, ilmiö on olemassa ja vieläpä melko yleinen. Sivusuhde on joskus salasuhde ja joskus puoliso tietää siitä, kuten käsittääkseni salamieheni tapauksessa. Tällainen avioliittohan voi olla hyvin toimiva ja jopa onnellinen. Perhe pysyy yhdessä, kasvattaa lapsia, maksaa velkoja ja pyörittää arkea. Toinen saa elää tahtonsa mukaisessa selibaatissa ja toinen pystyy tyydyttämään halunsa avioliiton ulkopuolella.

Polyamoriasta vielä sen verran, että uskon maapallon ihmisistä suuren osan olevan sillä tavalla polyamorisia, että esimerkiksi seksuaalinen halu ja kyky voi syntyä hetkessä eri partnereiden kanssa sopivan tilanteen tullen. Polyamorian kriteereihin kuitenkin kuuluu, että kunkin ihmisen polyamoriset suhteet ovat hänen kaikkien kumppaniensa tuntemia ja hyväksymiä. Eli salasuhteet tai syrjähypyt eivät sinänsä kuulu polyamoriaan.

Serpentiini, esimerkissäsi on yksi perustavanlaatuinen ero pettämiseen nähden: pettäminen. Se, että toimitaan toisen selän takana ja petetään toisen luottamus. Selibaattia ei voine olla huomaamatta, ja silloin puolisoilla on tietoa ja vapaa tahto tehdä omat ratkaisunsa. Seksi on vain yksi ulottuvuus pettämisessä.

Sinulla on omat syysi uskoa ja toivoa, ettei sivusuhde vaikuta parisuhteeseen, tai saattaa jopa parantaa sitä. Mutta mielestäni se on asia, joka on jollain tapaa puolisoiden välissä. Se on välissä, vaikka sivusuhde pysyisi jonkin aikaa salassa – tai juuri siksi. Mielialaan ja olotilaan vaikuttavat monet asiat. Olen välillä kiukkuinen tullessani töistä kotiin, mutta voin sanoa miehelleni, että se ei johdu hänestä. Salasuhde vaikuttaa pettäjän käytökseen, mutta siitä ei voi puhua. Saattaapa suhde jopa johtaa seksin vähenemiseen oman puolison kanssa, sen voi sitten kuitata valehtelemalla lisää.