Pettäminen, kriisi, yhdessä jatkaminen

Kiitos ASM päivityksestä. Tästä ketjusta oli mielettömästi apua, kun itselleni reilu vuosi sitten selvisi mieheni pitkä sivusuhde. Aika parantaa tuntui niissä tunnemyllerryksissä kliseeltä, mutta tottahan se on.

Tutkimuksen mukaan onnellisemmiksi itsensä tuntevat ne petetyt, joiden parisuhde päätyy eroon, joten kovin helppoa tietä emme ole valinneet.

Oma oloni on todella ristiriitainen. Koska pettämiseen ja sen ilmituloon liittyy niin paljon kipeitä, satuttavia ja loukkaavia asioita, enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan, haluan keskittyä tähän hetkeen. Nyt juuri kaikki on mitä parhaiten: paljon välittämistä, ystävyyttä, yhdessäoloa ja *** seksiä.

Pinnan alla asia kuitenkin pyörii mielessäni jatkuvasti. Se, ettemme enää keskustele uskottomuudesta, ei ole mitenkään poistanut sitä mielestäni. Ajatukseni ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt mietin, ovatko mieheni tunteet tuohon toiseen laimenneet vai onko kaipaus mieletön? Toivooko hän, että tilallani aamukahvipöydässä olisi toinen? Onko nainen päättänyt panostaa avioliittoonsa? Vai odottaako hän yhä, että meidän liittomme loppuu? Pidetäänkö suhdetta yllä tekstiviestein? Mietin siis enemmän näitä kahta, kun sitä miltä minusta tuntuu ja mitä minun pitäisi tehdä.

ASM ja muut selvinneet, onko kuvaamani tilanne teille tuttu? Miten olette asiaa käsitelleet? Vieköhän aika nämäkin ajatukset vai joudunko hyväksymään ne osaksi elämääni?😑❓

Varmaankin nämä asiat kulkevat mukana koko loppuelämän. En tietenkään koskaa voi mieheeni luottaa vaikka tällä hetkellä ei ole mitään syytä epäillä. Tosin hän tietää, että meidän avioliitto on loppu jos saan pientäkin vinkkiä siitä, että hän pitää peliä selkäni takana. Olen siis henkisesti vahvempi ja varautuneempi. Kaksi vuotta sitten kaikki tuli niin isona yllätyksenä, että toimin vain vaiston varassa ja yritin pysyä kasassa.

Onneksi olen koko avioliittomme ajan pitänyt yllä ystävyyssuhteita ja suhde perheeseen ja sisaruksiin on hyvä. Ehkä syy miehen tekosiin onkin siinä, että hänellä ei ole juurikaan työn ulkopuolisia kavereita. Hän on erittäin auttamishaluinen ja saa tyydytystä siitä, että voi olla muille avuksi. Nainen on selvästi käyttänyt tätä hyväksi ja juttu onkin mennyt liian pitkälle. Miehen mukaan häneltä hävisi järki. Sanojensa mukaan sekosi. Häntä lakkasi kiinnostamasta kaikki yhteinen tekeminen. Hän haki syytä tekoonsa minusta. Vähän niin kuin alkoholisti hakee syitä juomiseensa. Myös meillä oli vaiheita, että jouduin tukemaan häntä enemmän kuin hän minua. Siinä vaiheessa oma ajatukseni erosta vahvistui. Minusta hän ei käyttäytynyt, niin kuin miehen tulisi käyttäytyä. Olla toisen tukena. Hän pystyi pettämään, mutta ei eroamaan joka olisikin vaatinut kodin myymistä ja kaikkea siihen liittyvää. Mikä mies se sellainen on??

Ajatus siitä, että pärjään yksin oli erittäin voimakas. Kuitenkin jouduin pohtimaan myös sitä, mitä rikon. Olin vihainen myös siitä, että minä joukuin tekemään sen valinnan ja ratkaisun. Jos olisin halunnut eron, niin tavallaan minä olisin ollut se perheen rikkoja vaikka todellisuudessa näin ei olisikaan ollut.

Vaikka minulla on ollut vaikeaa, niin olen vakuuttunut, että ei ole helppoa hänelläkään. Hän on menettänyt kasvonsa lasten ja sukulaisten silmissä. Hän on aina kuvitellut olevansa jotenkin muita parempi (apsolutisti). On arvostellut ja paheksunut muita. Onhan se kamalaa huomata, että on vain heikko ihminen.

Hei 🌻🙂🌻
Pitkästä aikaa luin tätä ketjua ja eipä juurikaan ole tilanne muuttunut meillä. Olin päivitellyt tänne helmikuulla miehen oudosta pahantuulisuudesta ja valitettavasti tilanne jatkuu edelleen samana.
Pettämisestä emme ole keskustelleet enää aikoihin mutta mies on tosiaan kiukkuinen, karkea kielenkäytöltään ja arvostelee minua jatkuvasti.
Enää en ole vaan suostunut olemaan hiljaa kuunnellen, vaan olen puolustanut itseäni.
Viime "hyökkäyksen" jälkeen mies myönsikin, että hänen pitäisi hakea hoitoa ongelmiinsa, ennenkuin "alkaa näkemään vihreitä pieniä miehiä".
Kuitenkin hän tyrmäsi ajatukseni lääkärillä käynnistä vedoten siihen, ettei siitä ole ollut hyötyä aiemminkaan, kun hän on fyysisistä syistä käynyt lääkärissä.
Jäi jotenkin epävarma olo hänen puheistaan: tässä tilanteessa, kun minä olen se "paha", johon kiukku puretaan, onko jälleen olemassa joku "hyvä"...eli toinen nainen.
En pitäisi sitä ihmeenä ollenkaan, niin vaikea hän on jo pitkään ollut.
Mutta; senkin tiedän, ettei suoraan kysyminen toisi vastausta. Enkä pysty millään todistamaan, että näin olisi.
Sen olen todella jo päättänyt, että kun nuorin lapsista lähtee kotoa, tämä loppuu. Olen kaikin tavoin yrittänyt häntä ymmärtää mutta jossain kulkee se rajakin. Jos tämä ei tästä muutu, en halua pilata elämääni tässä toisen sylkykuppina ollen ☹️

Siis samoissa sakeissa vesissä tarvotaan.

ASM sanoi tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja varmemmaksi. Samoin täällä: kummallista, miten sen kaiken itkun ja surun jälkeen olo on vahvempi.

Ajattelen, että kaikkien yhteisten vuosikymmenien aikana mieheni oli tullut osaksi persoonaani. En kauheasti mietinyt, mitä mieheni ajatteli tai tunsi, koska minusta tuntui, että tunsin ne samat tunteet. Kun uskottomuus paljastui, kaikki hajosi: tilanne oli kaoottinen: kuin osa itsestäni olisi pettänyt minut, poistunut väkisin persoonastani ja jättänyt kaiken hajalle. Vuoden aikana olen kasannut itseni uudelleen jäljelle jääneistä palasista: mieheni osuuus jäi ulkopuolelle ja lopputulos on vahva ja itsenäinen. Tämän persoonan kanssa on helppo tehdä päätös, jos uskottomuus jatkuu.

Kuulostaako kummalliselta?

Minulla on ihan samoja fiiliksiä kuin tässä edellä kirjoittaneilla?! Lisää vahvuutta itselle, omiakin menoja ja jonkinlainen henkinen varmuus siitä, että todellakin pärjään, jos eroon päädytään. Kiva ei ole sellaista edes ajatella, mutta pelleily on loppu. Jos vielä tulee tietoon jotain jatkosäätöjä, tämä liitto on sitten tässä. En enää suostu olemaan toiseksi hyvä vaihtoehto. MINÄ olen ykkönen tai en ole ollenkaan. Keski-iän seikkailu on nyt tehty.
Mutta meillä on nyt mukavaa, seksi sujuu ja arki on ihan kivaa. Välillä aika ikävät fiilikset käväisee mielessä, mutta yritän elää nyt TÄTÄ hetkeä.
Paljon menettää, jos tästä lähtee - ukko siis 😛 ja parempaa ei tilalle löydä 😉

ASM:n tavoin olen miettinyt, miltä miehestäni mahtaa tuntua. Meillä päättämisvaihe kesti niin pitkään, että asian oli pakko tulla aikuisten lastemme tietoon. Mieheni oli tosin silloin sitä mieltä, että kyse on hänen elämästään ja hänellä on oikeus tehdä mitä haluaa. "Sillä onhan hän vuosia ajatellut pelkästään perhettä."

Viime aikoina olen myös väistämättä joutunut mietimään, miltä tuosta toisesta naisesta mahtaa nyt tuntua. Miltä tuntuu nähdä suuri rakkaus vaimonsa kanssa? Miltä tuntuu nukkua oman puolison vieressä? Miltä tuntuu, kun tietää, että tuossa on ihminen, joka halveksii ja inhoaa minua? Myönnetään, niistä tunteista en kyllä ole päässyt vielä eroon.

Toivottavasti tästä tulee kaikille hyvä päivä. 🌻🙂🌻

Hei!

Täällä vielä yksi, joka yrittää jatkaa elämistä yhdessä pettäjän kanssa. Meillä aikaa kaiken ilmitulosta on kulunut jo reilut kolme vuotta, mutta vaikeaa on edelleen. Toisin kuin teillä ASM ja XXX3, meillä viimeisin vuosi on ollut etäisin. Se johtuu minusta, koska mieheni haluaisi yli kaiken elää täydesti kanssani. Minä en vaan pysty siihen enää. Pystymme keskustelemaan yleensä neutraalisti kodinhoidosta, lapsista ja muista yhteisistä asioista. Mutta läheisyys on vaikeaa. Fyysistä läheisyyttä on jonkin verran, mutta spontaanit toisen huomioimiset, halaamiset ja kosketukset ovat kaikonneet lähes kokonaan. Ja henkisesti olemme valovuosien päässä toisistamme. Jopa miehen suhteen aikana olimme läheisempiä. Silloin keskustelimme, riitelimme, itkimme, raivosimme, huusimme ja takerruimme toisiimme kuin turvaa hakien. Välillä keskustelemme vieläkin, mutta harvemmin. Se on niin raskasta ja tuskaista, uuvuttavaa. Turhaa. Mutta minun on silti pakko purkaa välillä asioita ulos. Vaikka ei olisi edes mitään uutta kysyttävää tai keskusteltavaa, mutta tuska patoutuu sisään niin tiukasti, että välillä sitä on pakko päästellä vähän ulos. Miehen mielestä kaikki minussa osoittaa, miten paljon vihaan ja halveksin häntä. Itse en koe sitä niin, vaikka vihainen monesti olenkin. Katkera ainakin. Onhan hän vienyt minulta iäksi niitä asioita, jotka olivat minulle pyhiä ja elämäni perusta. Ei siitä voi toipua täysin koskaan, ja ymmärrettävästi katkeruus puskee välillä läpi.

Itse olen entistä vakuuttuneempi siitä, että jatkamme yhdessä lähinnä lasten takia. Ilman lapsia meidän olisi luontevampaa lähteä eri teille. Tuntuu niin monesti, että olemme alun alkaenkin olleet aivan liian erilaiset ihmisinä. Ja kuitenkin, joskus vieläkin näen vilauksen siitä ihmisestä, joka mieheni minulle kauan sitten oli. Silloin huomaan, että minulla on vieläkin tunteita häntä kohtaan. Olen vain onnistunut suojelemaan itseäni niin hyvin, että ympärilläni oleva paksu kerros ei läpäise tunteita sydämeeni asti. Koska toista kertaa ei kestäisi kokea sellaista tuskaa. Siksi alitajunta suojelee ja varmistaa, ettei ole liian suuria tunteita menetettäväksi. Varjopuoli on, että siinä menettää niin paljon muutakin. Kyvyn rakastaa toista ja antautua toiselle. Mutta siihen en enää pysty, en uskalla.

Välillä tasaisen ankeana vellovassa arjessa on silti riittänyt edelleen myös itkua ja surua. Itku tulee herkästi vieläkin, ja tuntuu, että surutyö on loputon. Vaikka olenkin jo pitkään pystynyt olemaan töissä ja muualla useimmiten normaalisti, ja hymyilemään ja nauramaan muiden mukana, olen pohmimiltani todella onneton. On ollut tärkeitä päivämääriä, joita on ollut vaikea ylittää ajattelematta. Omat vanhemmat muistavat hääpäivän, ja se ahdistaa, kun itse haluaisi vain unohtaa sellaiset ja päästä nopeasti niiden yli. En voisi kuvitellakaan viettäväni enää hääpäivää. Enemmänkin koen, että mieheni mitätöi avioliittomme kolme vuotta sitten teoillaan ja paljastuksillaan. Viimeinen niitti oli, kun hän sanoi minulle vajaat kolme vuotta sitten, että hänen suhteensa toiseen on vakavaa. Kuinka sellaisesta voi oikeasti selvitä? Vaikka suhde onkin nyt loppu, ja hän pikemminkin halveksii ja vihaa tuota toista ihmistä, ja kokee rakastavansa minua enemmän kuin koskaan, niin minä en voi sitä unohtaa.

Jos pytyisin, aloittaisin mieluummin alusta. Mutta se tuskin onnistuu. Kaikki tuntuu niin vaikealle ja turhalle. Näinkö loppuelämä menee? Vaikka kuinka tiedän, että asioiden kaivelu ei niitä muuta, ja olen tavallaan hyväksynyt menetykseni, aina uudelleen ja uudelleen mieleen tulee kysymys miksi? Miksi näin piti käydä? Miten mieheni saattoi tehdä minulle niin? Miten hän pystyi elämään hirveiden salaisuuksiensa kanssa vuosikausia? Miten hän saattoi pettää minua niin monta kertaa? Kuinka hän saattoi ihastua toiseen niin vakavasti, vaikka eli minun kanssani? Aina uudelleen nämä kysymykset saavat aika ajoin vallan, vaikka en koskaan tule saamaan tarkkoja vastauksia niihin kaikkiin. En vain voi ymmärtää ihmistä, joka pystyy tekemään noin. Itse en pystyisi.

ASM, myöskään minun miehelläni ei ole ollut juuri työn ulkopuolisia kavereita, ja hänen vakava suhteensa työkaveriinsa oli alkanutkin alun perin ystävyytenä. Hän kaipasi henkistä yhteyttä toiseen, kun oli kokenut, ettei saanut silloin sitä minulta. Nuorina olimme myös toistemme parhaat ystävät ja jaoimme keskenämme lähes kaiken. Lasten syntymän jälkeen tilanteet vähitellen muuttuivat, ja saatuani myöhemmin uuden läheisen ystävän, mieheni ilmeisesti koki jääneensä hieman yksin. Sekin on vaikuttanut tapahtumiin, ja tiedän, että myös itse olen tehnyt virheitä. Minunkaan mieheni ei kyennyt eroamaan oikeasti, eikä lähtemään kodistamme. Vaikka meillä on kuinka vaikeaa, hän ei silti halua lähteä. Hän on hyvin kotikeskeinen ihminen, eikä meistä kumpikaan kestäisi olla erosta lapsista, siitäkin huolimatta, että vanhin on nyt hankalimmassa murkkuiässä ja lähinnä tiuskii kaikille. Tämänkin vuoksi olemme umpikujassa, kun haluamme pysyä perheenä, mutta emme pääse keskenämme asioissa eteenpäin, kun se on minulle niin vaikeaa.

Kuten sekä ASM että XXX3, myös minä tunnen kaikesta tuskasta huolimatta olevani paljon vahvempi ihmisenä. Ainakin luulen, että kestäisin myös eron. Kolme vuotta sitten koin täysin eri tavalla, ja ero olisi murtanut minut. Nyt tuntuu, että henkisesti pärjäisin varmaankin, mutta monista käytännön asioista olisi hankala suoriutua ilman miestä. Välillä toivon sitäkin, että olisin lähettänyt mieheni matkoihinsa kaiken paljastuttua. Mahdollisesti oma elämäni olisi vahvemmalla pohjalla nyt. Tai sitten kaipaisin miestäni... On niin vaikea tietää. Tuntuu, ettei ratkaisua synny mitenkään. Aina jos vähänkään lähennymme, tapahtuu jotain tai muistuu mieleen jotain, joka palauttaa minut nopeasti siihen tasaiseen ankeuteen. Toivottavasti tätä ei jatku loputtomiin, vaikka nyt siltä tuntuu...

Voimia teille kaikille edelleen 🌻🙂🌻

Joonuska kirjoitit juuri niitä asioita mitä minäkin pyörittelen päässäni... ja en ymmärrä sitä miten yhtäkkiä mies rakastaakin niin kovasti ja haluaa olla juuri minun kanssa, miten ne tunteet yhtäkkiä siihen toiseen naiseen onkin muuttuneet vihaksi? Meillä eletään vasta ekaa vuotta paljastumisen jälkeen... kohta siis vuosi kun kaikki tuli ilmi. Aika vuoristorataa on ollut... enkä todellakaan tiedä mitä itse tunnen miestäni kohtaan. Ja kyllä, koen olevani vahvempi. Ja tavallaan vain odotan että mies tekee virheen ja voin erota hänestä... jep, ei kovin fiksua...en vaan jaksa uskoa että hän olisi oppinut...

Samojen asioiden kanssa painitaan....
Ja juuri tuo tunne itselläkin ettei uskalla enää rakastaa toista täysillä, epäilee ja on varpaillaan koska uosi sitten minäkin sain siipeeni todella pahasti :'(. Ja tunne siitä, että loppuuko tämä tuska koskaan...
Miksi vaihtaa puhelimen lukituskoodiakin jatkuvasti jos ei kerran ole mitään salattavaa. Ja miksi jatkuvasti roikutaan whatsapissa ym. Tuntuu vaa, et kaikki hetket epäilen ja "tutkiskelen" viilataanko minua linssiin nyt huolellisemmin...
Henkisesti todella kuluttavaa ja surullista ☹️

Ja vielä yksi joka jatkaa yhdessä pettäjän kanssa. Useampi sanoo olevansa vahvempi, vaikka kokemus tuntuisi edelleen raskaalta ja olisi edelleen vaikeaa. Tunnen samaan tapaan, että vastoinkäymiset eivät enää tuntuisi yhtä tyrmääviltä mutta en tiedä onko se vahvuutta vai kyynisyyttä. Jotenkin on sellainen olo, että samoihin koviin kokemuksiin menisivät muutkin vastoinkäymiset, että ei enää hetkauta. Toisaalta tämä saattaa olla enemmän kovettunutta kuorta, sillä toisaalta tunnen edelleen olevani sisältä osin hajalla tai ainakin aikalailla haavoittuvainen.

Vaimolla on masennuksen taipaista, syynä ehkä alkavat vaihdevuodet, ainakin häntä rasittavat kypsyminen työpaikan luutuneisiin kuvioihin ja vaikea suhde anoppiin. En tosin itsekään tahdo oikein tulla toimeen äitini kanssa jolla puolestaan tuntuu olevan varhaisia dementian oireita. Onneksi lapset tuntuvat voivan hyvin. Heidän hyvinvoinnin eteen sitä tulee yhtä ja toista tehtyäkin. Mm yrittää ymmärtää pettäjää.

Hyvää kesän jatkoa kaikille.

Hei 🌻🙂🌻
Ajattelin laittaa myös meidän kuulumisia.
Nyt on ollut seesteisempää ja mieskin selkeästi paremmalla tuulella.
Ehkä juurikin työstressiä oli ilmassa, sillä nyt muutoksia työkuvioissa ja yksi tärkeä asia on ratkennut toivotulla tavalla 🙂
Viime kertainen vakavampi keskustelukin parisuhteemme tilasta ehkä helpotti tilannettamme.
Pahin pelkonihan oli se, että tuo toinen nainen on jälleen päässyt ujuttautumaan "empaattisena" elämäämme takaisin.
Mutta: moni teistä kirjoittaa siitä, että uskottomuus on kestänyt pitkään. Meillähän se oli lyhyehkö, intensiivinen ajanjakso. Tietenkään en tätä varmana voi tietää mutta tuolloin huomasin kyllä pian miehen persoonaa koskevat muutokset, eräs asia kuitenkin vaivaa: laskujen mukaan on tiettyyn liittymätyyppiin soitettu vuoden päivät ennen uskottomuutta. Sitten puhelujen/tekstareiden määrä lähes kolminkertaistui. Tuolloin suhde on kuulemma alkanut. Mietin vaan, onko ollut jotain jo ennen tilanteen kehityttyä läheisemmäksi??? Toki miehellä on kavereita, jolle hän on voinut soitella,
Koen silti jo selvinneenä, että uskottomuudesta toipuminen on pitkä ja kivinen tie.
Enää en kunnioita miestäni samoin, kuin ennen. Luottamus on vielä häilyvää. Nämä asiat korjaantunevat myös ajan myötä.
Voimia teille kaikilla, jotka yhä kamppailevat tunteidensa kanssa 🌻🙂🌻r

Entistä vakuuttuneempi olen, että miehelläni oli joku ikäkriisi. Hän on kertonut olleensa tylsistynyt, kyllästynyt vähän kaikkeen. Alkoi kaivella kaikkia vuosien takaisia tapahtumia, joihin kuulemma minä olin suhtautunut väärin tai välinpitämättömästi tai mikä nyt syy olikin. Samaan aikaan esikoinen valmisteli muuttoa pois kotoa, kuopuskaan enää vähemmän tarvitsee vanhempiaan. Ja kuulemma kaikki on ollut "liian" hyvin? Jotain jännitystä siihen sitten...
Mutta kyllä meillä pysähdys oikeasti taisi olla se, että vihdoin vein ne eropaperit ja ruvettiin ihan paperilla miettimään ositusta. Hän katseli yksiöitä ja mietti millaista olisi sellaisessa yksin asua. Joutuisi luopumaan paljosta maallisesta hyvästä myös. Että josko elämä paremmaksi kääntyisi?
Samaan aikaan toki minä olen tehnyt työtä itseni kanssa. Ja olen kuulemma muuttunut. Toki paha mieli tulee välillä edelleen ja mietin miksi ja miten hän on voinut tehdä näin, mutta mitä se auttaa? Mutta toki on selvää, että nyt ei hänen auta enää ruveta häröilemään.
En tiedä, pitäisikö minun tarkemmin vielä kysellä mitä ja kuinka usein ja muuta? Mies haluaisi jo unohtaa, kai minunkin jollain tasolla pitää?
Mutta elämässä sattuu ja tapahtuu.
Tsemppiä meille kaikille!! 🌻🙂🌻

Hei Kaikille

Olen lukenut tämän foorumin antaumuksella läpi ja tämä on antanut minulle paljon iloa ja kannustusta luottaa tulevaan.

Minulla on oma foorumi "Toiminko taas väärin" ja harvoin olen vastannut muiden foorumeihin, vaikka niitä aktiivisesti luenkin. Syy, olen niin väsynyt tähän epätietoisuuteen. En kuulu tähänkään foorumiin, koska täällähän etsitään tarinoita pettämisen jälkeen.

Meillä epäilen tai oikeastaan tiedän jo mieheni petturuudesta, mutta hän on luonteeltaan mikä on, eikä koskaan tule sitä myöntämään. Ennemmin menettää 25 vuoden parisuhteensa, kuin kasvonsa, näin se meillä menee. Hänen ylpeytensä on kovempi, kuin kivi.

Ts. Tilanne meillä on vielä vaiheessa, mutta 1Maisa kirjoitus pysäytti minut ja hänen kirjoitukseensa haluaisin jotain kommentoida. Hän on minullekin kaksi kertaa kirjoittanut.

Kun meillä kaikki muutos alkoi, elimme elämämme onnellisinta aikaa, tai ehkä vain minä. Miksi sitten lenkkeillimme yhdessä, kuljimme kaupungilla, ostoksilla, valmistimme gurmeeaterioita ja nautimme toisistamme, ilman sanoja. Istuimme kaulatusten sohvalla ja rakastelimme usein ja se oli upeaa.

Olemme uusioperhe ja ongelmia on matkan varrella ollut enemmän, kuin toisille antaa. Olemme aina selvinneet siitä rakkautemme avulla. Seksimemme on kaikista vaikeuksista huolimatta ollut aina upeaa.

Elimme onnellisinta aikaa, kunnes hän työllisti firmaan naisen. Siitä alkoivat ongelmamme. Oliko se tylsistymisen, tuttu vanha vaimo, vai mitä? Meillä ei ollut minkäänlaisia ongelmia ollut viimeiseen kahteen vuoteen. Soittelimme toisillemme ja olimme avoimia.

Tämä nuori työkaveri oli hyvin aktiivinen ja viestejä ja soittoja alkoi sadella mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kaikki työasiaa. Upea seksielämämme loppui pikkuhiljaa pikapanoiksi ja harvoiksi sellaisiksi.

Nyt olemme eroamispisteessä minun epäilykseni, sairaaloisen mustasukkaisuuteni ja vainoharhaisuuteni vuoksi, hänen mielestään. Hän kuulemma on väsynyt jatkuvaan syyttelyyn ja epäilyyn ja haluaa tämän tarun lopettaa, eli erota.
Poistuin upeasta, uudesta kodistani viikko sitten, enkä ole saanut mieheltäni minkäänlaista yhteydenottoa.

Haluan toivottaa Sinulle 1Maisa Onnea ja sanoa, älä mieti enää miehesi tekoa. Hän näyttää katuvan ihan vilpittömästi ja tietää tehneensä väärin, jopa tunnustaa sen. Jos minä saisin noin rehellisen vastauksen mieheltäni, pystyisin anteeksiantoon. Me kaikkihan teemme virheitä, etsimme jotain, näkemättä, mitä rinnallamme on.

Kaikkea hyvää Teille kaikkille Petetyille ja anteeksi, kun tulin foorumille, kun en pystynyt parempaa Teille kertomaan...

Lissukka, olen tosi pahoillani puolestasi!
Meneekö tämä usein niin, että elämä on ollut hyvää ja sitten toinen kaipaa jotain muuta? Luin noita hyvien aikojen muistojasi kuin meidän elämästämme pari vuotta sitten.
Se on jotenkin kauhean surullista, että näiden seikkailujen seurauksina erotaan. Kun ne monesti kai ovat myös jokin väline johonkin muutokseen, mutta se parisuhde siinä lähellä aiheuttaa muka eniten ahdistusta. Sitten ehkä liian myöhään huomataan, että olisiko se vaihto ollut tarpeenkaan.
Mutta tällaista tuntuu olevan tosi paljon liikkeellä nyt?
Eikä ole mitenkään sanottua, miten meidänkään lopuksi käy. Luottamuksen rakentaminen on todella alussa meillä kuitenkin. Muutaman hyvän viikon jälkeen huomaan pientä ahdistusta kuitenkin... Mutta yritän päästä sen yli.
Pystyttekö Lissukka sopimaan erillään asumisesta vai haluaako miehesi siis ihan avioeron? Onko hän tehnyt jotain sen eteen? Että jos olisi vaikka vuoden aikalisä? Me mietimme tätäkin jossain vaiheessa, kun ukko halusi "itsenäistyä". No, toistaiseksi nyt saman katon alla ollaan.
Toivon sinulle (ja tietenkin kaikille muillekin petetyille) voimia. Pakko uskoa, että elämällä on hyvääkin vielä tarjolla. Ystäviä, uusia harrastuksia, lapset. Ja toivottavasti se vanha ukko, jonka kanssa ollut paljon hyvääkin.
Edelleen tsemppiä meille kaikille! 🌻🙂🌻 ☺️❤️

Menin eilen käymään kotonani ja mieheni sattui sinne tulemaan. Jäin kotiin yöksi hänen pyynnöstään. Hän näytti vanhalta ja ahdistuneelta ja niin surulliselta. Hän halasi minua illan mittaan usein, eikä olisi tahtonut millään päästää irti.

Hän odotti, että Menen hänen viereensä nukkumaan. Odotin kuitenkin hänen nukahtamistaan, ennenkuin menin itse vuoteeseen. Aamulla kaivautui hän peittoni alle ja piti tiukasti kiinni puhumatta mitään.Hänen piti lähteä asioille. Tultuaan takaisin halusi hän jutella. Hän ei halua erota. Ihmettelin, miksi sitten jatkuvasti uhkaa erolla, koska se, jos mikä on vyön alle iskemistä. Puhuttiin paljon muutakin.

Edelleenkään hän ei halunnut kieltää Maria ottamatta yhteyttä, jos ne ovat työasioita. Hänen mielestään ne yhteydenotot ovat vähentyneet ja onhan miehiäkin, jotka yliaktiivisesti ottavat yhteyttä.
En tiedä, pystynkö tähän, nähtäväksi jää.

No asiat ovat näennäisesti taas kunnossa, mutta olen nuppineulan kärjellä ja seuraan tilannetta.