Pettäminen, kriisi, yhdessä jatkaminen

Pettäminen, kriisi, yhdessä jatkaminen

Käyttäjä ASM aloittanut aikaan 11.04.2014 klo 10:57 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä ASM kirjoittanut 11.04.2014 klo 10:57

Paljon pettämisestä, erosta ja yhdessä jatkamisesta on kirjoiteltu eri otsikoiden alle. Alointan uuden otsikon alla, koska haluaisin selviytymistarinoita. Miten olette päässeet kriisin yli? Miten avioliitto sujuu pettämisen jälkeen. Voiko unohtaa/antaa anteeksi. Voiko avioliitto jatkua jopa parempana kuin ennen tapahtumaa?

Itse olen päättänyt jatkaa liittoa pitkän pohdinnan jälkeen (pettäminen tuli julki syksyllä). Rohkeutta ja voimaa olisi lähteä ja rakentaa uuden elämän, mutta annan meille vielä yhden mahdollisuuden. Elämämme on jopa parempaa kuin ennen pettämistä. Itse pohdin edelleen, voinko koskaan unohtaa ja luottaa. Kovasti yritän. Välillä tulee tietenkin paha olo siitä, että minua on loukattu pahimmalla mahdollisella tavalla. Pääsenkö tästä tunteesta eroon? Teenkö väärin, kun jään? Kertooko tämä siitä, että minua voi kohdella miten vain? Olen aina ollut sitä mieltä, että se on kerrasta poikki. Kun yhteistä elämää on yli 30 vuotta, niin eipä se niin halppoa olekaan.

Käyttäjä XXX3 kirjoittanut 12.07.2015 klo 11:30

Uskottomuuden jälkeisestä elämässä on ilmennyt uusi asia. Puolisollani on kahden kesken ollessamme jonkinlainen uhriasenne: hän on hiljainen, väsynyt ja kyllästynyt. Hän suhtautuu innottomasti kaikkiin ehdotuksiini ja haluaisi pääasiassa oleilla kotona, mutta sekään ei selvästi huvita. Olen itse hakenut ahdistukseen lääkettä ja keskusteluapua, mutta puolisoni ei halua kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hän ei ole aikaisemminkaan puhunut ongelmistaan - mikä lienee yksi tärkeä syy lähteä suhteeseen.

Muiden kanssa hän on oma hurmaava itsensä. Itse asiassa olen huomannut hänessä piirteen, johon en ennen ole kiinnittänyt huomiota. Hän on aina tuntunut huomioivan hiljaiset ja vaatimattomat ihmiset, joten hän on hyvin pidetty. Nyt olen huomannut (vai olisiko vainoharhaa), että hän selvästi flirttailee keski-ikäisille naisille, joita muut eivät tunnu huomioivan. Tähän ryhmään kuuluu ex-salarakaskin, jonka kanssa myös edelleen jutustellaan ainakin puhelimessa.

Ihmeellistä, miten huonosti sitä tuntee ihmisen, jonka kanssa on elänyt ihmisiän. Onkohan sitä ihmistä, jonka kanssa halusin elämäni jakaa ja vastoinkäymisistä selvitä, oikeasti olemassakaan?

Käyttäjä synkkä yö kirjoittanut 23.07.2015 klo 18:48

Hei. Täällä näyttäisi olevan paljon petettyjen naisten kokemuksia. Tässä olis yks petetyn miehen kokemus... Aikaa on kulunut nyt jotain 3 vuotta ja edelleen tuntuu kuin asiat olisi tapahtunut eilen. Asutaan edelleen yhdessä kahden lapsen kanssa. Puolisoni väittää asioden loppuneen mut varmahan en voi olla. Itsekin suhteellisen villin nuoruuden eläneenä ajattelen että ehkä paha sai nyt palkkansa. Edelleen en tiedä milloin suhde lopullisesti päättyy vai jatkuuko arkkuun saakka. Tottakai miettinyt "kostoa" mut tuskinpa se sitä onnea takas toisi. Harrastukseni puolesta tapaan paljon "kevytkenkäisiä" mut siitä huolimatta housut on pysyny jalassa. Ehkä on ikää myöten pehmennyt ettei oikein huvita enää pelata kenenkään seläntakana. Niinkuin moni kirjoitti että aika parantaa... Toivotaan näin

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 04.08.2015 klo 08:02

Hei! Mitenkäs tämän ketjun väellä menee?
Huomaan työstäväni elämääni ja parisuhdettani päivittäin. Ei ole mennyt päivääkään, etten puntaroisi jotain siihen liittyvää. Miettiväni
mennyttä elämää (oliko "onnellinen avioliitto" mielikuvitukseni tuotetta?),
ratkaisujani "edellisessä" elämässä (olisiko pitänyt olla monin paikoin itsekkäämpi? Olisi? Tehdä asioita, joista luopui, ettei tulisi puolison kanssa riitaa tai pahaa mieltä.),
miestäni ("sovimmeko" toisillemme kuitenkaan? Enää? Koskaan sopineetkaan?),
luottamusta (voiko saavuttaa edes jonkinlaisen luottamuksen???!!!)
Ja paljon muuta ajatusta noihin kaikkiin väleihin.

Tässä tai jossain muussa ketjussa joku mainitsi siitä, miten ei enää tunne ihmistä, jonka kanssa on elänyt vuosikymmenet (meilläkin lähes 30 yhteistä vuotta). Ihmistä, johon on luottanut kuin kallioon. Onhan tässä siis mennyt luottamus moneen muuhunkin asiaan elämässä. Kunhan ei nyt kyynistyisi ja katkeroituisi! Se olisi pahinta!

Ja tuo luottamus. Kun se meilläkin piti moneen kertaan koetella (olisiko pitänyt lähteä ennemmin, eikä uskoa viattomia selityksiä?), millä sitä rakentaa?! Kaikki miehen omat menot pienesti epäilyttää ja jokin "pelko" laittaa varautumaan pahimpaan. Tekisi välillä mieli kytätä, menikö mihin sanoi menevänsä ja sitten tajuaa tietenkin itsekin, ettei niin voi ajatella saati tehdä 😀 Johan tässä pää pyörähtää, jos ei vahvista itseään!

Jossain sanottiin, että petetyn pitää päättää haluta ja uskaltaa luottaa. Vaikka meilläkin mies on luvannut keskittyä meihin, mistä sen voi tietää? Ei mistään. Tietenkään. Enää. Teot puhukoot puolestaan. Mutta on niin tyhmää välillä puntaroida niitäkin, että mikä "teko" tavallaan riittää. En ole enää pyytänyt kännykkää näytille. En ehkä kestäisi sitä, että näkisin siellä jotain, mitä en haluaisi. Ja tämä satu olisi sillä selvä.

Ja sitten jälleen kun täältäkin lukee paljon hurjempia kohtaloita ja suruja , yrittää jotenkin laittaa tämän omansa mittasuhteisiin. Ja pyrkiä elämään nyt myös OMAA elämää puolison kanssa, joka nyt vielä tuossa mukana keikkuu. Yrittää olla riippumaton ja ehdottelematta liikaa yhteisiä asioita ja tekemisiä. Eiköhän pallo ole nyt myös toisella, jos hän oikeasti haluaa MEIDÄT? ☺️❤️☺️

Voi tätä elämää 😐

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 04.08.2015 klo 15:14

Elossa ollaan, mutta miten parisuhde voi, sitä en tiedä. Se on varmaan niin sanotusti tauolla. Keväällä sain siis selville vaimoni uskottomuuden vuosien ajalta. Olemme olleet yhdessä kohta 20 vuotta ja olen luottanut häneen kuin vuoreen ja käryn jälkeen itkin katkerasti tapahtunutta. Vaimoni häpesi kuin koira käytöstänsä. Mietin eroa, kävin terapiassa ja harkitsin kostoa häpäisemällä vaimoni kertomalla totuuden kaikille.

Maltoin. Hengitin. Rauhotuin. Eheydyin ja halusin yhteistä taivalta tulevaisuudessa. Luottamus kasvaa hitaasti ajan kanssa ja elämään löytyy uutta iloa.

Sitten vaimoni isä, appeni, kuoli yllättäen jättäen valtavan aukon elämäämme. Ette arvaa kuinka helpottunut olen ettei hänen tarvinnut murehtia elämänsä viimeisinä hetkinä jotain niin vähäpätöistä asiaa kuin meidän välistä parisuhdetta. Saimme tuottaa iloa hänen viimeiseen kesään ja lapsellekin saivat nauttia ukin seurasta ilman mitään ylimääräisiä kiemuroita.

Nyt meillä on suru talossa. Olemme sotkeneet oman suhteemme, joka ei ole entisellään. Yritämme selviytyä uudesta elämäntilanteesta ja huolehtia samalla vaimoni äidistä ja meillä on vastuita joiden hoitoon meillä työssäkäyvinä ihmisinä on rajalliset resurssit. Me hoidamme ne, mutta pelkään mitä se tekee meille tulevaisuudessa.

Onko meillä tulevaisuutta, vai onko yhteinen painolastimme niin suuri, että parisuhteemme musertuu sen alle. Olisiko helpompi löytää uusi onni puhtaalta pöydältä? Tämä pohdinta ei koske minua, koska minä en hakenut uutta onnea ulkopuolelta, vaan vaimoani. Surulle on aikansa ja aika kliseisesti parantaa. Saas nähdä.

Käyttäjä sappe kirjoittanut 28.08.2015 klo 15:52

Kirjoitin tämän ketjun aivan alkuun siinä tilanteessa, kun pettämisen paljastumisesta oli aikaa noin vuosi. Silloin oli vielä aika toiveikas olo. Päädyimme kuitenkin kokeilemaan eroa jonkin verran myöhemmin. (Olisi tietysti kannattanut kokeilla pariterapiaa, mutta mies ei ollut innostunut.)
Ennen kuin avioeron harkinta-aika meni umpeen, päätimme koettaa vielä yhdessä. Uusi alku tuntui tosi hyvältä. Kunnes... mies petti taas. ☹️ Nyt en tosiaan tiedä, voiko tästä enää selvitä... Uskoin ja toivoin... Enkä osannut edes kuvitella mitään tällaista.

No, vieläkin ollaan yhdessä ja koetetaan asioita jotenkin selvittää. Tällä kertaa jopa pariterapiassa.

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 28.08.2015 klo 17:58

Meillä paljastumisesta on nyt kulunut vuosi. Vuoteen sisältynyt hyviä kausia ja tiedon lisääntymistä. Valheista kiinni jäämistä. Lopulta suhteen fyysisen osuuden paljastuminen. Laitoin eron vireille ja luulin miehen heränneen. No. Hetkeksi taas juu, mutta vielä tuli lisää valheita. Olen ihmetellyt, kuinka monesti minut saa vetää kölin alta? Monesti näköjään ja nyt en enää tunne tukehtuvani. Mistä se kertoo?
Aina vaan vahvemmin alan olla eron kannalla. Jos mies pystyy nähtyään minun kärsivän aina vaan jatkamaan seikkailuaan, rakastaako hän minua? Pitääkö niin arvokkaana, että tekee kaikkensa meidän suhteemme säilymiseksi? Eipä niin. Jos se toinen nainen aina onnistuu palaamaan miehen mietteisiin, eiköhän minun pitäisi nostaa kytkintä? Paitsi että miksi minun pitäisi? Minä en koskaan halunnut lopettaa tätä.
Nyt mies sanoo TAAS yrittävänsä mutta en enää usko häntä. Vaikka saattaisi jopa puhua totta? Paljon olemme taas puhuneet. Mutta liekö lopun alkua.
Meillä on hyvää läheisyyttä ja kivaa arkea edelleen, mutta mihin tyydyn? Minä olen muuttunut, vahvistunut. Mitä hän on omasta puolestaan tehnyt?
En millään malttaisi odottaa mitä elämä tuo vuoden sisällä. Miksi pään sisällä humahtelee ajatus, että vaikka ero ei ole se, mitä ikinä halusin, onko se välttämätön? Miten voin kunnioittaa miestä enää?😑❓

Käyttäjä ASM kirjoittanut 23.04.2016 klo 20:37

Kyllä se niin on, että elämä ei koskaan paludu entiselleen. Oli pitkä hyvä jakso. Pari viikkoa sitten kuiten joku asia laukaisi kaikki tunteet, mitä kolme vuotta sitten alkoi. Ehkä se on tämä aika. Kolme vuotta sitten aloin aavisttaa, että miehelläni on toinen. Syyskuussa hän sen itse ilmoitti. Itse tiesin aikaisemmin. En vaan voi luottaa. Harmi sinänsä, koska mitään näyttöä ei ole, että toinen tekisi väärin. Joka kerta kun viesti tulee, niin ensi,mäinen ajatus on, että keneltä. Vaikka mieheni kertoo ja usein näyttää viestin. Silti pelkään, että kaikki toistuu. Kun asia kärsistyy, niin mieheni sanoo että olen sairas. Mene lääkäriin. Myönnän, hän on saanut tämän trauman aikaan josta en ehkä koskaa selviä. Miksi meille tehdään pahaa😭

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 24.04.2016 klo 17:14

ASM, olisi mukava lukea ja kirjoittaa, että kyllä tämä helpottaa ja huonot asiat haalistuu ja unohtuu. Eikö se olekaan niin?

Asumme erillään, olemme yhdessä. Ero edelleen vireillä, mutta viekö sitä kumpikaan loppuun?

Alkaa jo itseäkin ärsyttää lause "Aika näyttää." En toki menetä mitään, jos ja kun elämme näin ja katsomme kohti (yhteistä?) tulevaisuutta, mutta menihän tässä ihan hirveästi perustuksia rikki. Minä halusin avioliiton kuolemaan asti, mutta tällaista ei kai kuulunut sopimukseen? Vai onko tämä se vastoinkäyminen, jossa olen luvannut rakastaa? Vähempi olisi riittänyt... Tai olisihan voinut käydä pahemminkin? Sairautta, kuolemaa? Että melko vähälläkö pääsin...?

Mutta ne huonot fiilikset ja epäilykset. Ei voi edes ennustaa, koska ja mistä asiayhteydestä tulevat. Milloin ne loppuvat? Olisinko onnellisempi yksin? Sitäkin jo kokeilin, kun asiat ajautuivat sellaiseen pisteeseen, eikä kyllä ehtinyt tuntua kovin onnelliselta niinkään...

Että eikö tässä nyt taas räpistellä eteenpäin? Oiotaan jo kovasti ryvettyneitä sulkia ja kokeillaan sitten taas pikkupyrähdys lentääkin 😳

Käyttäjä hämppis kirjoittanut 25.04.2016 klo 12:44

ASM kirjoitti 23.4.2016 20:37

Kyllä se niin on, että elämä ei koskaan paludu entiselleen. Oli pitkä hyvä jakso. Pari viikkoa sitten kuiten joku asia laukaisi kaikki tunteet, mitä kolme vuotta sitten alkoi. Ehkä se on tämä aika. Kolme vuotta sitten aloin aavisttaa, että miehelläni on toinen. Syyskuussa hän sen itse ilmoitti. Itse tiesin aikaisemmin. En vaan voi luottaa. Harmi sinänsä, koska mitään näyttöä ei ole, että toinen tekisi väärin. Joka kerta kun viesti tulee, niin ensi,mäinen ajatus on, että keneltä. Vaikka mieheni kertoo ja usein näyttää viestin. Silti pelkään, että kaikki toistuu. Kun asia kärsistyy, niin mieheni sanoo että olen sairas. Mene lääkäriin. Myönnän, hän on saanut tämän trauman aikaan josta en ehkä koskaa selviä. Miksi meille tehdään pahaa😭

ASM, tuo puhelimen tyhjentäminen "vääristä" numeroista, puheluiden ja viestien näyttäminen ja paljastaminen on aivan turhaa. Salassa voi tapahtua paljon asioita joista ei tiedäkkään. Minulle tuli myös diagnoosia pitkään, en voi niitä tässä kertoa. Niin ja trauma, tiedä selviänkö koskaan. Paraskaan ammattiauttaja ei välttämätta voi tulla niin syvälle syövereihin niin että helpottuisi kokonaisuudessaan. Hyvä tuki kuitenkin ja kuuntelija helpottaa arkea. - Tuon tilanteen laukaisemiseen ei välttämättä tarvitse kuin viesti väärään tai oikeaan aikaan, tuoksu,, äänet jne. Onhan myönnettävä että oma mieli työstää koko ajan asiaa mutta nyt jo haalennein muistoin. Jotainhan tällaisista kokemuksista ainakin oppii, ettei enää katso silmiin toista, tai ettei ole avoin ja rehellinen keskusteluissa tai yhteinen huumorintaju😐, sekin mennyttä. Minulla on lupa olla välinpitämätön pettäjääni kohtaan ja livahtaa omille teilleni🌻🙂🌻

Käyttäjä ASM kirjoittanut 26.09.2016 klo 10:33

Erehdyin, kun ajattelin, että pahin on jo takana. Ei ole. Nyt, kolme vuotta tapahtuneen jälkeen, tuli pitkän hyvän jakson jälkeen huono vaihe. En tiedä olenko vain uskotellut itselleni, että kaikki on hyvin ja selviän tästä. Mieheni kyllä yrittää. Meillä on ollut monessa suhteessa elämämme parasta aikaa. Ei mitään viitteitä, että olisi mitään meneillään. Ei mitään syytä epäillä, mutta epäilen silti. Välillä vainoharhaisesti luulen jotain. Epäilen. En voi antaa anteeksi, en voi hyväksyä. En voi hyväksyä sitä, että toinen nainen on käynyt kotonaini panoilla. Oksettaa pelkkkä ajatuskin.

Eropaperit ovat allekirjoitusta vaille valmiita. Minunko tämä täytyy tehdä? Mieheni ei halua erota. Mieheni ei voi myöskään ymmärtää, miksi en voi vain jättää mennyttä ja keskittyä tulevaan. Hän hermostuu, kun puhun pahasta olostani. Päällimmäisenä on hänen olonsa, hänen sairautensa, hänen työnsä...

Olen rukoillut, että tähän tulisi jokin ratkaisu ilman, että minun täytyy tehdä se- hajoittaa perhe. 😭

Käyttäjä XXX3 kirjoittanut 26.09.2016 klo 16:05

Voi, ASM, olisiko mahdollista, että hakeutuisit terapeutille puhumaan. Hyviä aikoja on ollut eikä ole syytä epäillä, mutta jos ajatus riivaa, niin puhumalla sen saa ulos. Ymmärrän kyllä miestäsikin, jos hän on kaikkensa yrittänyt, ja tuntuu, että saa lapioida samaa paskaa uudestaan ja uudestaan.

Itse olin uskottomuuden ilmitulon jälkeen täynnä rakkautta ja yrittämisen halua- ja kyllä minä yritinkin. Olin valmis antamaan kaiken anteeksi ja vaikka kierittelemään tervassa ja höyhenissä, kunhan olisin pelastanut liittoni. Hiljalleen kuitenkin, kun oli aikaa rauhassa, pienissä osissa käsitellä asiaa, huomasin, että kaikki se kulta ja hohto, millä olin mielessäni puolisoni kuorruttanut alkoi rapista ja lopulta jäljellä oli ihan tavallinen mies hyvin tavallisine vikoineen. Sitten ihmettelin, miksi ihmeessä olen itseäni näin pitkään kiusannut ja lähdin.

Lähdettyäni mieskin sitten alkoi yrittämään, mutta se on uuden tarinan alku...

Voimia sinulle. Hesarissa oli äskettäin kirjoitus "Muutos tekee onnellisemmaksi kuin jahkailu". Allekirjoitan joka sanan siitä.

Käyttäjä ASM kirjoittanut 27.09.2016 klo 10:03

Kiitos XXX3. Kävin terapiassa kuusi kertaa kolme vuotta sitten. En tiedä oliko terapeutti "huono",mutta en saanut käynneistä mitään apua. En osaa puhua yksin. Enemmän tarvitsisin keskustelua. Mieheni ei ole koko aikana pystynyt käsittelemään asiaan. Se on hänelle niin suuri häpeä että hän haluaisi unohtaa. Olin alun pitäen sitä mieltä, että ainoa oikea ratkaisu on ero. Mieheni rukoillut ja rukoilee etten jättäisi häntä. Kuten sanoin välillä on mennyt pitkiä aikoja hyvin, mutta sitten tulee näitä huonoja aikoja. Eli en vaan yksinkertaisesti voi hyväksyä enkä unohtaa hänen tekojaan. 30 vuoden yhteiselon jälkeen hän osoittautuu aivan toiseksi ihmiseksi jota en tunne. Mitkää teot ja sanat eivät korva hänen tekojaan.

Käyttäjä Beren kirjoittanut 27.09.2016 klo 13:23

ASM, olemme kulkeneet monella tavalla samaa polkua syksystä 2013. Olemme järkyttyneet, loukkaantuneet, olleet vihaisia, löytäneet uudestaan rakkauden, toipuneet, joutuneet uudestaan ikävien muistojen ja tunteiden valtaan ja taas välillä on mennyt paremmin.

Olen saanut voimia siitä, että olet osannut iloita, kun menee paremmin ja olet suhtautunut positiivisesti tulevaisuuteen. Mielessäni on usein pyörinyt se, mikä on oikeudenmukaista ja mikä on oikein. Onko oikein, että syytön kärsii? Tähän kysymykseen helposti jumittuu, koska ilmiselvä vastaus johtaa katkeruuteen. Rankaiseeko itseään kun haluaa rangaista toista? Onko toinen sittenkin kärsinyt jo tarpeeksi, omalla tavallaan, yksinään kuten itsekin on kärsinyt yksinään? Voisiko yhdessä rakentaa uutta suhdetta säilyttäen vanhoja hyviä muistoja?

Kovin ikävä kuulla, että olet suunnittelemassa eroa. Ei sen takia, ettei saisi erota, vaan sen takia, että et ole saanut rauhaa pettämiseltä. On niin paljon mitä voisi sanoa, en vain tiedä mikä teillä olisi se viisastenkivi. Paljon on tässäkin ketjussa sanottu, varmasti kaikki ne tärkeimmät asiat.

Jos yhden asian otan esiin, se on parisuhdeterapeutti. Sinulla on kokemus, ettei auttanut. Hekin ovat erilaisia ihmisiä omine tyyleineen ja taitoineen. Ei se ole epäonnistuminen, että tarvitsee apua. Kaikilla huippu-urheilijoilla on valmentaja, koko ajan, joka auttaa suuntaamaan ajatuksia ja tekemisiä oikein tulevaisuuden kannalta. Onhan se valtava päätös jättää taakseen 30 vuoden parisuhde. Ehkä kannattaa antaa ulkopuolisen auttaa hahmottamaan tilannetta ennen kuin todella eroaa ja muutenkin. Ulkopuolinen voisi auttaa suuntaamaan vanhaa suhdetta uusille urille. Voisiko se olla mahdollista?

Parisuhteista viis, mieti kunnolla ja ajan kanssa, mistä nautit elämässä ja mistä voisit nauttia. Vähennä henkistä riippuvuutta miehestäsi, saat enemmän tilaa itsellesi ja ajatuksillesi, niille hyville omille asioille.

Toivotan niin paljon voimia kuin vain voi! Pidä huolta itsestäsi!

Käyttäjä Suru2 kirjoittanut 28.09.2016 klo 08:43

Kiitos kaikille jotka olette jaksaneet kirjoittaa tänne. Luen näitä joka päivä ja haen näistä voimaa päiviini.
Kirjoitin toiseen viestiketjuun meidän tarinan.
Mieheni pettäminen tuli tietoon puolitoista kuukautta sitten, joten elän vielä shokkivaihetta.
En tiedä miten meidän jatkossa käy, mutta toivon että yhteiselämämme jatkuu.
Olemme olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta. Avioliitto ei ole ollut helppoa alussa eikä nyt. Jokin meitä pitää edelleen yhdessä. Onko se sitten rakkaus vai tapa. Uskon, että meillä on vielä rakkautta, koska pettäminen sattuu molempiin niin paljon.
Olemme käyneet pariterapiassa ja puhuneet asioista oikeilla nimillä. Se on ollut raskasta ja kuluttavaa. Näen sen kuitenkin ainoana vaihtoehtona suhteemme jatkamiselle.

Yksi keino jota käytämme on, että mieheni kirjoittaa minulle päiväkirjaa, jossa voi purkaa omia tuntemuksia. Myös minä kirjoitan hänelle omia ajatuksia ja olotilaani. Joskus on helpompi lukea kirjoitettua tekstiä.

En tiedä luotanko koskaan mieheeni ja voinko antaa anteeksi. Toivon, että niin käy.

Asiat voisivat olla huonomminkin. Ystäväni puoliso kuoli yllättäen. Siitäkin on jatkettava eteenpäin, mutta yksin.

Voimia kaikille.
🙂🌻

Käyttäjä ASM kirjoittanut 28.09.2016 klo 09:51

Beren kiitos. Voimaannuttavia sanoa ja niin oikeita asioita. Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mieheni ei siihen suostu. Hän ei pysty puhumaan asiasta. Ei varsinkaan ulkopuoliselle.Harkitsen vakavasti terapiaan menoa yksin. Pitäisi vain löytää joku hyvä/pätevä.

Hyviä hetkiä on paljon ja ajanjaksot, jolloin en ajattele tapahtunutta, ovat pidentyneet. Huonoina hetkinä ajattelen, että minulla olisi henkisesti helpompaa elää yksin. Varmaan näin, mutta samalla myös menetän paljon. Meillä on tiivis perheyhteistö. Lapset ovat aikuisia, mutta yhteydenpito on tiivistä. Nähtävästi he ovat antaneet isälleen anteeksi. Ainakaan siitä ei puhuta.

Tapahtunut seuraa minua/meitä lopun elämää. En haluaisi tuhlata yhtään päivää. Koskaan ei huomisesta tiedä. Jaksamista kohtalotovereille.