Hei 🌻🙂🌻
Joonuska: käsitinkö oikein, että miehesi jatkoi vielä viimeisintä suhdettaan sen julkitulon jälkeen?
Hän on kyllä onnistunut elämään täydellistä kaksoiselämää; ilmeisesti hänellä on sellainen työ, jossa on poissaoloa kotoa?
Ymmärrän järkytyksesi tuota taustaa vasten.
En minäkään voi täysillä luottaa siihen, että tämä julkitullut suhde on meillä se ainoa ja viimeisinkään...

Hei kaikki uskottomuuden kokeneet.

On aivan uskomatonta, kuinka samanlaisia ajatuksia me kaikki petetyt, kriisiytyneet ja yhdessä jatkajat tunnumme jakavan vaikka eri ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa olemmekin. Kuitenkin näitä tekstejä lukiessa huomaa, kuinka samoja tuntemuksia ja asioita me joudumme käymään läpi. Jollain tavalla se helpottaa ja auttaa ymmärtämään itseään, kaikkia ajatuksia, tunteita ja pelkoja kun ei ole niin helppoa nimetä vaikka ne hyvin voimakkaina omassa elämässä näyttäytyvätkin.

Haluan uskoa, että uskottomuudesta voi selvitä. Se voi olla lukkiutuneen parisuhteen viimeinen niitti, joka pakottaa kohtaamaan ongelmat ja tekemään niihin muutoksen. Sellaisen muutoksen, joka kääntää asiat parempaan suuntaan.

Mielestäni se puhuminen on niin ensisijaisen tärkeää. Pettäjän on pystyttävä ottamaan petetyn tunteita vastaan ja aina parempi on se, jos niissä pystyy jotenkin vielä toista kohtaamaan ja lohduttamaan. Se vaatii kyllä ihmiseltä paljon.

Olemme lähteneet puolison kanssa pohtimaan parisuhdettamme parierapiassa. Tuntuu, että siitä on ollut apua. Pettämisen palajstumisesta on alle vuosi aikaa. Välillä tulee hetkiä, jolloin pystyn ajattelemaan asiaa ilman, että se laukaisee minussa sen valtavan raskaan tunnereaktion, joka nielee kaiken alleen. Pääsääntöisesti kuitenkin tunnereaktio herää vielä voimakkaana ja tunne ottaa ja kaappaa mukanaan lamaannuttavana.

Terapeuttini sanoi, että tälläisen kriisin jälkeen ensimmäinen vuosi on vaikein. Olen huomannut välillä kammoksuvani asioita, jotka muistuttavat puolison uskottomuudesta. Tuntuu, etten uskalla ajatella edes mukavia asioita, koska niihin liittyy vaikkapa päivämääriä tai jotain muuta vastaavaa. Niitä asiasta muistuttavia tekijöitä kun voivat olla aivan pienet ja mitättömätkin asiat. Toivon, että niitä kohtaamalla pystyn jotenkin käsittelemään asiaa eteenpäin ja jossain vaiheessa nämä tekijät elämässä saavat sisällöksi muutakin kuin pelkän muistuttamisen uskottomuudesta. Yhdessä rakennamme uudenlaisia kokemuksia jotka kuuluvat meidän parisuhteeseemme. En halua, että uskottomuus määrittää sitä sisältöä, joka paikkoihin, aikoihin ja muihin asioihin liittyy. Vielä nyt se on kyllä hirvittävän hankalaa.

Yhdessä pettämiseen johtaneita syitä pohtimalla rakennamme tapahtuneelle myös yhteistä tarinaa. Toivoisin, että asia rakentuu hiljakseen kohtu yhteistä ymmärrystä tapahtuneesta, puolison elämän pohjanoteerauksena. Ei sellaisena, kuin se pahimmissa painajaisissa näyttäytyy. Pohjimmiltaan uskottomuudessa kuitenkaan ei ole edes ollut niinkään kyse kolmannen osapuolen ominaisuuksista vaan uskottoman omasta solmukohdasta elämässä, jossa onnistui saamaan niin paljon tuhoa aikaan. Jos hän olisi siinä kohdassa ollut kykenevä näkemään, mitä saa aikaan niin itselleen kuin minullekin, olisi pitäytynyt hyvinkin kaukana. Tai nähnyt kolmannen osapuolen siinä valossa kuin nyt näkee, merkityksetön, vastenmielinenkin henkilö. Mutta siinä vaiheessa kun ihminen on sokea ja sekaisin, niin tuulet kuljettelevat ja tuhoa syntyy.

Itse käyn kovaa taistelua itseni kanssa. Olisipa niin helppoa, jos tätä ei tarvitsisi käsitellä. Ikään kuin elämässä yleensäkin tapahtuneet vastoinkäymiset eivät olisi riittävä vastus, vielä on se oma mieli, joka kaivaa puukkoa haavassa, uhkaa katkeroitua, vihaa niin paljon. Jospa sitä osaisikin olla vahvempi ja vielä vähän viisaampikin. Mutta toisaalta, hengissä ollaan yhä edelleen ja itsestään tässä oppii kokoajan uutta.

Ei uskottomuus ainoastaan loukkaa, vaan se avaa syvimmät haavat. Hylätyksi tuleminen, ulkopuolelle jääminen. Arvottomuus. Et ole olemassa. Sinun tunteillasi, sinulla ei ole väliä. Näitä kokemuksia itselläni on herännyt ja niiden juuret ovat jo kauemmissa traumaattisissakin kokemuksissa. Se voima, millä nämä tunteet ryöppyävät, on aivan käsittämätön. Kaikki voima pakenee käsistä ja jaloista, täriset, tunnet romahtavasi. Et jaksa hengittää. Pelkäät sekoavasi, tunnet katoavasi. Tässä se löydös, johon olen itsessäni päässyt ja jonka parissa työskentelyä jatkan. Ja kun nämä kokemukset tiedostaa, sitä paremmin niitä voi työstää. Sitä vapaampi niistä saa olla, sen ehemmäksi niistä voi päästä. Ehkä tämä on se kultakimpale, jonka tämän loputtomalta tuntuneen kuilun pohjalta löysin: parempi itsetuntemus, vapautuminen syvään kätkeytyneistä sisäisistä haavoista.

Toinen asia, jonka näen tärkeäksi ja haastavaksi on elämästä nauttiminen ja ilon löytäminen uudestaan. Koetan nähdä jokaisessa päivässä hyviä hetkiä. Kun löydän hyviä hetkiä, tankkaan niitä. Painan ne mieleeni ajattelemalla niitä. Painan aistimukset ja ajatukset syvästi mieleeni. Näin samalla rakennan uusia polkuja ajatuksiini, niitä, jotka oppivat kiinnittämään huomiota elämän hyviin asioihin. Tämä koettu uskottomuus kun on todella saanut kiinnittämään huomion niihin raskaisiin asioihin, joita on joutunut kohtaamaan. Ja sitä se on vieläkin, usein, Kuoppaan tipahtamista, niin läpitunkevaan pahaan oloon, jonne ei pienikään valonpilkahdus pääse. Siihen raskauteen, jossa millään ei ole mitään väliä, siihen toivottomuuteen ja kipuun josta et edes enää halua nousta. Miksi se onkin niin voimallista, ettei siitä edes ajoittain halua nousta? Tietää, että mahdollista se olisi ja keinojakin ehkä, mutta ei edes halua, vaan nielköön tämä kipu ja kuolema minut kokonaan. Huh. Mutta onneksi on niin yksin kuin puolisonkin kanssa koettuja niin hyviä hetkiä, että tuntee niin syvää onnellisuutta, ettei paha olo pysty sitä lävistämään. Siinä on tavoite ja suunta.

Yksi kysymys, joka mielessä pyörii on se, pääseekö tästä koskaan yli. Varsinkin, kun lukee että eiii, noin monta vuotta on jollakin mennyt tapahtuneesta ja yhäkin vaikeaa. Jossain luki, että yli pääseminen voi viedä noin 2-6 vuotta. Vähän tuntuu katkeralta ajatus siitä, että elämästä menisi kuusi vuotta hukkaan tämän vuoksi. Meneekö haaveet tässä iässä mahdollisista asioista roskakoppaan tämän vuoksi? Sekin on pakko hyväksyä. Tehdä totta niistä haaveista, joista voi ja jättää toiset avonaisiksi kysymyksiksi. Ja kyllä ne jotkut kysymykset ovat niin kipeitä, niin kipeitä. Miten tässä elämässä käy, tälläiseksikö tämä jää?

Kunpa prosessia voisi jotenkin nopeuttaa, kumpa olisi aikanappi, jolla tästä pääsisi ylitse. Niin, sellaisen taikanapin haluaisin. Sillä saisi tapahtuneen tapahtumattomaksi. Sillä saisi nämä asiat pois omasta mielestään. Mutta eihän sitä ole. Eikä prosessia voi nopeuttaa, paitsi ehkä vain työstämällä sitä, mutta asiat eivät työsty sen nopeammin kuin työstyvät. Pakko on opetella hyväksymään näitä tosiasioita, sekin taitaa kuulua erilaisista kriiseistä selviämisen johonkin vaiheeseen.

Haluan uskoa siihen, että pääsee asiasta yli. Mutta se tosiaan taitaa viedä vuosia. Sille asialle olen niin vihainen. Olen nyt antanut itselleni luvan olla vihainen. Jotenkin kai ajattelin, että pitäisi olla jotenkin jalompi, tai jotain. Viha on kääntynyt voimallisesti itseä vastaan, masentuneisuudeksi. Viha kuitenkin tiettyyn pisteeseen on oikeutettua. Ei, minua ei saa kohdella väärin. Ja kun sitä väärin kohtelua on jatkunut niin kauan eikä herännyttä vihaa ole oikein kukaan ymmärtänyt, kai sen on yrittänyt jotenkin padota. (kuinka paljon sitä onkaan saanut kuulla sitä positiivisuussoopaa, kuinka vain pitäisi jaksaa ajatella positiivisesti. No, ymmärtämättömiä yhden artikkelin kyökkipsykologeja riittää, annettakoon se heille anteeksi). Terapeutti pyysi minua luettelemaan kaikki asiat, josta olen vihainen. Mistä te muut olette vihaisia?

Ja sitten se anteeksi antaminen. Pakko senkin suhteen on olla rehellinen. Ikinä ei kai uskoton olisi voinut ymmärtää, kuinka syvältä tälläinen satuttaa. Ei vain ajatellut. Eikä ikinä edes olisi halunnut satuttaa. Vaan teki sen kuitenkin. Ei tarkoituksella, vaan enemmän oman elämänsä kamppailun sivutuotteena. Välistä mietin, kuinka voi niin pahasti toiselle tehdä. Mutta toisaalta, en jaksa uskoa kovinkaan monen uskottoman tietoisesti haluavan puolisolleen pahaa. Mutta sattuuhan tämä, kyllä se niin kipeää tekee. En tiedä, voinko koskaan antaa anteeksi. Sekin mahdollisuus on. Kuitenkin haluan antaa anteeksi, ihan oman itseni vuoksi. Niille ihmisille, jotka osaamattomuuttaan ja ymmärtämättömyyttään näin toimivat. "He eivät tiedä, mitä ovat tekemässä". Niin, ei tosiaan uskoton tiennyt mitä oli tekemässä, eikä sen valheen keskellä pysähtynyt miettimään, koska oli niin kova kiire päästä pakoon omaa pahaa oloa.

Ja luottamus sitten, sen palautumiseen menee pitkä aika. Ja luottamus syntyy vain olemalla luotettava, luottamuksen tekojen kautta. Ei puheiden. Onneksi olen saanut luottamuksen tekoja kokea puolison osalta.

Ehkä se, mitä halusin kaikille meille sanoa, että yritetään pitää huolta itsestämme ja antaa itsellemme aikaa, olla itsellemme armollisia. Koetetaan löytää elämästä ilon aiheita. Pidetään omat rajamme, ei anneta kohdella itseämme väärin. Jos emme jaksa tehdä itsellemme hyvää, koetetaan olla tekemättä itsellemme pahaa. Haetaan apua kun tarvitsemme sitä. Ja päätti sitä sitten elää kumppaninsa kanssa yhdessä tai erota, koskaan ei itsestään huolehtiminen ja oman elämän rakentaminen mene hukkaan. Käydään harrastuksissa, tavataan ystäviä, tehdään itsellemme mieluisia asioita. Syödään hyvin ja pidetään muutenkin itsestämme huolta. Huolehditaan riittävästä levosta ja ennen kaikkea ollaan armeliaita itsellemme. Koska ansaitsemme sen, koska olemme sen arvoisia.

Voimia kaikille raskaan asian käsittelyyn ja saakoon elämä muuttua hyväksi.

Uskottomuus, pettäminen tuntuu olevan kyllä tosi yleistä. Jotkut pääsevät siitä yli, kaikki eivät. Itse taidan olla tässä jälkimmäisessä ryhmässä. Tuntuu että en tosiaan tästä yli pääse. Mieheni siis petti minua ensimmäisen kerran 15 vuotta sitten (suhde oli jatkunut 3 vuotta) ja toisen kerran se selvisi minulle 3 vuotta sitten (suhde olli jatkunut 2 vuotta ja sama nainen!?). Ensimmäisen kerran jälkeen pääsin ja pääsimme siitä yli, annoin hänelle anteeksi, mutta luottamuksen saaminen takaisin mieheeni kesti kyllä monta vuotta. No kun tämä toinen kerta selvisi, maailmani romahti toisen kerran ja nyt en saa kyllä enää takaisin luottamusta enkä pysty antamaan anteeksi, olen katkera ja vihainen. Tiedän, että minussakin on syytä tilanteeseen, mutta kysyn joka päivä vieläkin, miten voi toista loukata näin ja monta kertaa. Minulle on sanottu, että suhde oli siis välillä poikki ja syyksi: luulin että et tykkää minusta enää?!?
Olen vihainen itselleni siitä, että olen antanut tilanteen jatkua näin kauan enkä tee muutosta ja vihainen itselleni myös siitä, etten 15 vuotta sitten raahannut miestäni väkisin terapeutille. Ehkä asiat olisivat silloin toisin. Miehelleni olen vihainen kaikesta: hänen itsekkyydestään, siitä, että hän on särkenyt sydämeni, vienyt tulevaisuuden unelmani yhteisestä kivasta vanhuudesta ja vienyt myös hyvistä muistoista osan. Olen niin katkera. Kaikkia vanhoja kun ajattelen, mietin aina onko se tapahtunut silloin kun hän on minua pettänyt, vai ennen ....eli kaikki liittyy nyt jotenkin näihin pettämisjaksoihin. Tiedän että minun olisi pakko päästä tästä yli, mutta olen lukossa. Kävin kerran terapeutilla, ja se jotenkin helpotti kun sain puhua ihan kaikki jollekin ulkopuoliselle. Mutta nyt on sellainen fiilis, että en edes halua enää selvitellä asioita. Miksi minä aina.
Olen koko lähes 40-vuotisen avioliiton aikana yrittänyt saada miestäni puhumaan tunteistan ja asioistaan, mutta ei kun ei. Ei hän nytkään mitään "vaikeista" asioista puhu, hän ei kertakaikkiaan osaa avautua, ainakaan minulle.

Kiitokset ainu1234 perusteellisesta kirjoituksesta. Tosiaan, kovin on samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia.

Tunteet ulkopuolelle jäämisestä ja arvottomuudesta ovat kovin tuttuja. Tuntuu, että näistä voi pitkälti toipua, jos pettäjä itse tulee vastaan ja tavallaan kerii petosta takaisin päin. Pettäjä helposti ajattelee, että tehty mikä tehty, ei sille enää mitään voi mutta kyllä hän voi paljonkin. Pettäjä voi osoittaa, että ei enää jätä yksin, että pitää arvokkaana, että ei enää toimi itsekkäästi. Tulee vastaan pettämisen käsittelyssä, vaikka se tuntuu pahalta. Tämä vain on kovin vaikeaa pettäjälle. Onko jollain uskotonta puolisoa joka on oma-aloitteisesti ottanut pettämisensä puheeksi, jotta voisi lohduttaa pettämäänsä puolisoa?

Aina välillä tulee mieleen, että milloin tästä pääsee yli ja jos ei ihan kokonaan koskaan, niin miten tämä muuttaa persoonaa. Tuleeko sitä katkerammaksi ja synkemmäksi vai pystyykö tämän kokemuksen kääntämään enemmän jonkinlaisen henkisen kasvun suuntaan. Nyt näyttäisi, että tästä jää monenlaisia jälkiä, ylevämpiä ja alhaisempia. Kyynisyyttä tulee helposti lisää, toisaalta ehkä osaa paremmin arvostaa hyviä asioita kun on laajempi perspektiivi pahalta puolelta. Tämä kokemus petoksesta ja valehtelusta lisää tietoisuutta elämän raadollisuudesta ja jopa muistuttaa elämän rajallisuudesta. Tulee mieleen yhdenlainen lapsuuden loppu. Vaikka kuinka on tiennyt näistä asioista, on niin eri asia kokea itse. Toivon vain, ettei tästä jäisi kovasti raskasmielisyyttä, että hyvien asioiden äärellä ei olisi muistuttamasta kaiken väliaikaisuudesta tai itkusta pitkän ilon jälkeen tai jostain muusta yhtä pirteästä. Että osaisi aidosti iloita ja nauttia elämästä ilman, että kuljettaa tummaa pilveä mukanaan.

Monessa asiassa asenne ratkaisee paljon. Monissa tilanteissa sopivat mielikuvat auttavat ohjaamaan ajatuksia rakentavammin. Koitetaan jakaa hyviä tai rakentavia mielikuvia joilla voi helpottaa oloaan.

Toivotan kaikille hyviä asioita elämään.

Hei ainoa oikea,

Ikävä kuulla, että et näe valoa tunnelin päässä. Viha ja katkeruus ovat masentaneet ja nujertaneet sinut niin, ettet jaksa ponnistella pinnalle. Joku muu on loukannut sinua pahasti mutta nyt sinun pitäisi jaksaa parantaa oloasi. Tämä epäoikeudenmukaisuus katkeroittaa ja lamaannuttaa. Miehesi pitäisi yrittää hyvittää tulemalla vastaan mutta ilmeisesti hän ei pysty tai ei osaa, ei näe miten voisi auttaa.

En osaa kuin toivottaa voimia hakea keinoja olosi parantamiseksi, yrittää nähdä hyviä asioita, vaikka kaikki pahat asiat tuntuvat peittävän näkökentän. Onko yhtenä esteenä, että miehesi ei ansaitse iloista vaimoa, että kaiken aiheuttamansa jälkeen miehesi ei joudu kärsimään, että vain sinä syyttömänä kärsit. Miten tähän löytäisi oikeudenmukaisuutta. Itse haen oikeudenmukaisuutta siitä, että pettäjä osallistuu tilanteen korjaamiseen. Jos miestäsi ei voi mitenkään saada mukaan korjaamaan tilannetta, en näe muuta mahdollisuutta kuin hakea muita hyviä asioita elämääsi joilla parannat oloasi ja saat voimia ja toivottavasti positiivista kierrettä elämääsi.

Hei, mielenkiintoisia keskusteluja täällä ja niin tuttuja tuntemuksia.

Mariella, ymmärsit oikein, mieheni jatkoi suhdettaan vielä sen ilmi tulon jälkeenkin. Kyse oli työkaverista, johon hän oli ihastunut. Hän yritti tosin lopettaa suhdetta, useitakin kertoja, mutta se ei onnistunut. Yhä uudelleen ja uudelleen löysin hänet milloin mistäkin puhumasta salaa puhelimeen, lähettämästä viestiä. Ja töissä he näkivät toisiaan joka päivä. Vapaa-ajalla he eivät kuitenkaan tavanneet, ja asummekin eri paikkakunnalla kuin työpaikka on. Työmatkoja kertyy päivässä puolentoista tunnin ajan. Silloinkin he saattoivat jutella puhelimessa, jos muita ei ollut kyydissä.

Tuo suhde loppui kunnolla vasta viime kesänä. Muut pettämiset ovat tapahtuneet aiemmin mieheni koulutuspäivillä tai muilla työmatkoilla, joita oli enimmillään muutaman kerran vuodessa noin kuuden vuoden ajan. Olen kirjoittanut aiemmin ketjussa ”Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen”.

Ainu1234, kirjoitit todella hienosti ja totuudenmukaisesti petetyn tuntemuksista. Suurin osa tekstistä olisi voinut olla yhtä hyvin omaani. Ymmärrän niin hyvin, mitä tarkoitat aikoihin ja paikkoihin ym. liittyvillä asioilla. Miten helposti jostain pienestä asiasta tuleekaan mieleen pettäminen ja kaikki siihen liittyvä, ja miten voimakkaat tuntemukset se hetkessä pyöräyttää! Se on raastavaa, yhä uudelleen ja edelleen. Ja miten tuo arvottomuuden tunne voi vallata mielen, aina uudestaan ja uudestaan. Vaikka kuinka toinen vakuuttaa, ettei minussa ole ollut vikaa, ja terapeutti myös sanoo niin, minä myös koen suurta arvottomuutta. Kuinka se oma rakas on voinut repsahtaa niin pahasti toiseen, etten minä puolisona ole ollut sitä ajatuksissa estämässä? Kuinka merkityksetön minä olen silloin ollut? Niistä ajatuksista en pääse mihinkään, en vaikka kuinka yrittäisin ja haluaisin. Koen niin vahvasti, että jos minä olisin ollut merkityksellinen, ei tuollaista olisi tapahtunut. Ei toinen ihminen olisi päässyt siihen väliin! Mutta siltkikään se ei ole niin yksinkertaista. Tarinalla on monta puolta.

Ja ne pahat olot, pimeyden syöverit, sekin on niin tuttua! Kun ei jaksa, ei välitä, mikään ei tunnu miltään. On vain edelleenkin se lamaannutta ajatus siitä, mitä on tapahtunut, mitä on iäksi menettänyt. Jäljellä on vain kalpea ranka, katkera kyyninen kuvatus siitä entisestä, normaalia elämää elävästä ihmisestä, joka silloin ennen oli. Silloin ennen, kun ei tiennyt asioiden todellista laitaa. Kun luuli, että on toiselle se yksi ja ainoa. Rakas, rakkain.

Ja tosiaan, pääseekö tästä koskaan yli. En usko, että itse toivun koskaan täysin normaaliin elämään, mutta kun pystyisin elämään edes hetkittäin onnellisena ja tyytyväisenä. Suru tulee varmaan aina olemaan jollain lailla läsnä, mutta jospa pahin varjo ajan mittaan väistyisi ja elämä vähän helpottaisi. Sitä toivon. Samalla minäkin tunnen suurta katkeruutta siitä, että minulle kävi näin. Miksi? Miksi minä en saanut elää tavallista elämää tyytyväisenä ja onnellisena? Miksi minun piti luopua niin monista asioista, joita en saa enää koskaan elämääni takaisin? Se tuntuu niin väärälle!

Minä olen vihainen miehelleni siitä, että hän pilasi minun elämän, vei minulta sen, mikä on ollut elämässäni tärkeintä ja kaiken kantava perusta. Vei luottamuksen, uskon rakkauteen ja kaiken sen kauniin, mitä meidän liitosta ajattelin. Vei menneisyyden ja tulevaisuuden. Mutta katkeruudesta on silti noussut nyt jotain, jota en osaa vielä edes määritellä. Pitkästä aikaa on puhuttu rakentavassa hengessä ja olen ymmärtänyt edes pieneltä osalta jotain siitä, mitä on tapahtunut. En tiedä vielä, mihin tämä johtaa vai eikö mihinkään, mutta jotain pientä edistystä on tapahtunut.

Voimia teille kaikille edelleen!

Ainu1234, kuinka hyvin osasitkaan kirjoittaa yhteen viestiin kaiken sen, mitä meistä jokainen petetyksi tullut joutuu kohtaamaan. Se piti sisällään kaiken sen raadollisuuden ja kauheuden, mutta myös uuden mahdollisuuden, joko yhdessä tai yksin.

Laskin eilen, että olen käynyt omaa kriisiäni läpi 9kk-vuoden, riippuen siitä mistä sen alkaminen lasketaan. Nyt voin jo melkein sanoa ääneen, että minä selvisin. Ainakin siitä pahimmasta. Matkaa on tietenkin vielä pitkälti kuljettavana, mutta ehkä tie on jo tasaisempi ja kuoppia tulee harvemmin. En kuitenkaan usko, että kukaan meistä voi koskaan rehellisesti sanoa, että tämä kaikki on vain menneisyyttä. Tätä arpea jokainen tulee kantamaan sydämessään lopun elämäänsä. Mutta uskon kuitenkin, että tämän jälkeen me kaikki olemme vahvempia ja tunnemme itsemme paremmin kuin moni muu.

Te onnelliset, jotka saatte vielä liittonne oikeasti toimimaan, teitä kadehdin. Itse olisin ollut valmis kulkemaan tuon kivisen tien, mutta matkaa on mahdotonta tehdä yksin. Te, jotka joudutte luopumaan liitostanne, olette ainakin yrittäneet ja tehneet kaikkenne. Enempää ei kukaan voi vaatia.

Riippumatta siitä, miten meidän kunkin käy, sanon seuraavan asian, johon haluan palavasti uskoa (ja ehkä jo hieman uskonkin): Elämä jatkuu! Pitäkää itsestänne huolta ja toimikaa parhaalla mahdollisella tavalla, sillä SINÄ olet se ihminen, jonka kanssa joudut elämään lopun elämäsi.

Luin ajatuksella läpi kirjoitukset ja täytyypä sanoa, että kiitos. Hyvin, ajatuksella kirjoitettuja ja kuvaavat hyvin tuntemuksia, mitä näköjään kaikki saman kokeneet tuntevat. Itselläni on ihana juhannus takana mieheni ja mieheni suvun kanssa. Välillä onnistuin jopa unohtamaan ikävät asiat. Olemme mieheni kanssa kuin vasta rakastuneet. Läheisyyttä on paljon ja mukavaa yhdessä oloa. Puhumme paljon. Kaikki hyvin, mutta. Kyllä se ahdistus välillä tulee. Tuntuu että sydän pakahtuu. Pääsääntöisesti pystyn elämääm ns. Normaalia elämää ja nautin siitä. Ajatuksissa kuitenkin, teenkö väärin, että jään suhteeseen? Kuten joku mainitsi, toipumiseen saattaa mennä jopa kuusi vuotta. Toipuisinko nopeammin, jos lähtisin liitosta vai olisiko vielä vaikeampaa. Toivoisin saavani tähän vastauksen. Valitettavasti sitä ei tule. Itse joudun päätöksen tekemään.

Toisella sivustolla kyseltiin kuulumisa joten laitan tämän hetken tuntemukset myös tälle "omalle" sivulleni.

Miten menee? Jos mieheltäni kysyttäisiin, niin vastaus oli hyvin. Hän haluaisi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Minunkin mielestäni meillä menee hyvin periaatteessa. Mieheni on erittäin huomaavainen, katuvainen ja kärsii aidosti tapahtuneesta. Meillä on läheisyyttä enenmmän kuin ehkä koskaan, samoin seksiä. Hän on aidosti läsnä. Puhumme enemmän. Soittelee useita kertoja päivässä vain kysyäkseen, miten voin. Hän vannoo, ettei ole missään tekemisissä naisen kanssa. Sanoo olevansa minulle ikuisesti kiitollinen, että pääsi naisesta eroon. Tunsi itsensä hyväksikäytetyksi.

Jutussahan kävi niin, että kun mies pisti suhteelle pisteen, niin nainen alkoi kiristää ja uhkailla, että kertoo kaiken minulle ja niinhän siinä sitten kävi. Kaiken selville saaminen oli hirveää, mutta toisaalta mitään ei jäänyt arvailujen varaan. Mieheni oli asioiden ilmitulon jälkeen sanojensa mukaan helpottunut.

Viime loppukesän ja alkusyksyn tapahtumat pyörivät silti lähes jatkuvasti mielessä. Ajatus on jo selkeämpi enkä jatkuvasti tunne ahdistusta. Välillä olen täysin varma, että muutan yhteisestä kodistamme pois. Välillä taas tulee kapina, että miksi minun täytyy muuttaa ja tehdä iso päätös. Koska epäilen jokaista puhelinsoittoa ja tekstiviestiä, niin eläminen ei ole helppoa. Puntaroin mielessäni, miten kauan tätä kestää. Pystynkö koskaan luottamaan. Toisaalta en haluaisi menettää sitä hyvää, mikä meillä on. Toisaalta en halua elää jatkuvassa pelossa. Mieheni ei enään jemmaile puhelinta vaan pitää sen pöydällä. Mitään jatkuvaa viestittelyä en ole huomannut. Sitä en tiedä, mitä tapahtuu, kun en ole paikalla?

Mies ilmoitti viime syyskuussa, että haluaa eron koska on ihastunut toiseen. Hän tuli katumapäälle nukuttuaan yön. Olen ajatellut, että katson tilannetta tuohon syyskuuhun saakka ja teen sitten päätökseni. Henkisesti olen valmiimpi luopumaan nyt, kun heti ilmitulon jälkeen. Omasta kodista muuttaminen ei tule olemaan helppoa, mutta tiedän, että kun sen vaiheen jaksan, niin sitten kyllä pärjään. Mieheni terveys reistailee eli selvästi hän kärsii tilanteesta yhtä paljon tai kenties enemmän kuin itse.

Siitä olen kiitollinen, että olen koko avioliiton ajan (27 v., yhdessä 32 v.) pitänyt omat ystäväni. Tavannut heitä ja heidän kanssaan on tehty kaikenlaista kivaa. Tiedän, että saan tukea sieltä. Lisäksi välit lapsiin ja sisariin ovat hyvät. Toivon, että osaan tehdä oikean päätöksen. Siinä ei auta muu kuin, että kuuntelen sisintäni. Ihmettelen, miksi ei ole seminaaria petetyille. Onhan eronneillekin.

Kiitos tuesta ja tsemppiä meille kaikille. 🙂🌻

Hei🌻🙂🌻
Jostain luin, että petetty kipuilee vähintään puolet siitä ajasta, minkä suhde ulkopuoliseen on kestänyt.
Omalla kohdallani tuo sääntö ei näy pätevän. Uskon enemmän siihen, että kriisin keston ja voimakkuuden määrittää elämäntilanne, missä petetty on.
Omalla kohdallani tämä fyysinen sairaus vaikuttaa; koen mieheni teon julmaksi sitä taustaa vasten. Ja tottakai mietin, miten olisi mennyt, jos tilanne olisi ollut toisinpäin. En olisi voinut kuvitellakaan lisääväni toisen tuskataakkaa vielä pettämisellä.
Mutta niin erilaisia me ihmiset olemme.
Ja ASM: voisin vastata kysymykseen, miten menee juuri samalla tavoin, kuin sinä.

Ero 31 yhteisen vuoden ja melkein 27 vuoden avioliiton jälkeen alkaa olla tosiasia. Itse allekirjoitin toisen vaiheen hakemukseen nimeni jo toukokuussa. Puolisoni halusi, että teemme ensin osituksen valmiiksi loman aikana. Tänään hän sitten ilmoitti, että on valmis postittamaan hakemuksen, vaikkei ole ehtinyt paneutua ositukseen. (Olemme sopineet, että jätämme toisenkin vaiheen hakemuksen yhdessä).

Muutin uuteen kotiin aivan toiselle puolelle kaupunkia kolmisen kuukautta sitten heti, kun leikkauksen jälkeen kykenin, mikä on on ollut osaltani hyvä ratkaisu. Puolisoni suhde kolmanteen osapuoleen on syventynyt poismuuttoni jälkeen, mikä kyllä on raivostuttanut ja loukannutnminua. Osa minusta oli tietenkin toivonut, että puolisoni olisi tajunnut tehneensä kardinaalimunauksen taas kerran. Osa minusta taas on tiennyt koko ajan, että paras ratkaisu olisi ollut lähteä jo ensimmäisen sivusuhteen paljastumisen jälkeen kuusi vuotta sitten. Miten tyhmä ja naiivi olenkaan ollut! Ja vastuuton itseäni kohtaan, vaikka olen tiennyt jo kauan, että jäljellä on ollut enää kiintymystä ja halu pitää kiinni tavallisesta arjesta.

Vannoin jo pari kuukautta sitten, ettemme tapailisi toisiamme, mutta toisin on käynyt. Tänään sain lopulta ilmoitettua, että yhteydenpito lakkaa kokonaan, koska en pysty tapaamaan miestä tai puhumaan puhelimessa ajattelematta, että hän on sujuvasti vaihtanut minut toiseen ja uusin käy yhteisessä kodissamme ennen kuin eromme on lopullinen. Ja mies jatkaa haluaa jatkaa yhteydenpitoa minuun ikään kuin tilanne ei loukkaisi minua. Raivoan ja päästelen karmeuksia jarumia nimityksiä tästä uudesta rakkaasta ja suhteesta, kun puhumme puhelimessa, mikä saa miehen itkemään ja minut häpeämään. Eli siksikin on parempi, että katkaisemme yhteydenpidon kokonaan. Miehessä on paljon hyvääkin ja meillä on ollut hyviäkin hetkiä tavatessamme, sen voin myöntää, mutta oma katkeruuteni on este yhteydenpidolle.

Harmi vain, että en ole itse pystynyt muuttamaan kaikkia tavaroitani vanhasta kodista leikkauksesta toipumisen vuoksi. Mies tuo loput tavarani sekä entisestä kodistani että mökiltä. Kummassakaan en ole itkemättä pystynyt käymään. En niinkään itke miehen vuoksi, vaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita on ollut ja sitä, että uusi ihminen on noin vain astunut tilalleni.

Olen jaksanut liikunnan ja ystävien avulla ja sillä, että minulla on upouusi mieluinen asunto, vaikkakin velkaa. Aina silloin, kun en ole ollut missään yhteyksissä entiseen, olen positiivisella mielellä.

En ole vielä ilmoittanut kovinkaan monelle tuttavapiirissäni, että tiemme ovat eronneet. Ehkä osoitteenmuutoskorttien laittaminen olisi hyvä aloittaa nyt.

Oikeasti ihana anoppini yritti kautta rantain saada selville, miksi olemme eronneet. Sanoin hänelle, että mies kertoo, jos haluaa. Edellisestäkään sivusuhteesta hän ei tiedä. Omalle äidilleni ja sisarelleni kerroin silloin edellisellä kerralla, nyt en ole kertonut, mutta ovat arvanneet. Jotenkin ajattelen, ettei sillä ole merkitystä minulle, tietävätkö ihmiset syyn. Ystävieni kanssa olen puhunut asiasta paljonkin.

Jospa joskus tulevaisuudessa minäkin löytäisin sellaisen miehen, jolle kelpaisin juuri sellaisena kuin olen ja, joka olisi uskollinen ja rakastava. Ensin haluan löytää itseni ja vahvuuteni uudelleen.

Särkynyt_61 kirjoitti 30.6.2014 21:12

…Muutin uuteen kotiin aivan toiselle puolelle kaupunkia kolmisen kuukautta sitten heti, kun leikkauksen jälkeen kykenin, mikä on on ollut osaltani hyvä ratkaisu. Puolisoni suhde kolmanteen osapuoleen on syventynyt poismuuttoni jälkeen, mikä kyllä on raivostuttanut ja loukannutnminua.…

… en pysty tapaamaan miestä tai puhumaan puhelimessa ajattelematta, että hän on sujuvasti vaihtanut minut toiseen ja uusin käy yhteisessä kodissamme ennen kuin eromme on lopullinen. Ja mies jatkaa haluaa jatkaa yhteydenpitoa minuun ikään kuin tilanne ei loukkaisi minua. Raivoan ja päästelen karmeuksia jarumia nimityksiä tästä uudesta rakkaasta ja suhteesta, kun puhumme puhelimessa, mikä saa miehen itkemään ja minut häpeämään. Eli siksikin on parempi, että katkaisemme yhteydenpidon kokonaan. Miehessä on paljon hyvääkin ja meillä on ollut hyviäkin hetkiä tavatessamme, sen voin myöntää, mutta oma katkeruuteni on este yhteydenpidolle.…

…En ole vielä ilmoittanut kovinkaan monelle tuttavapiirissäni, että tiemme ovat eronneet. Ehkä osoitteenmuutoskorttien laittaminen olisi hyvä aloittaa nyt.

Oikeasti ihana anoppini yritti kautta rantain saada selville, miksi olemme eronneet. Sanoin hänelle, että mies kertoo, jos haluaa. …
…Jospa joskus tulevaisuudessa minäkin löytäisin sellaisen miehen, jolle kelpaisin juuri sellaisena kuin olen ja, joka olisi uskollinen ja rakastava. Ensin haluan löytää itseni ja vahvuuteni uudelleen.

- - - - - - - - - - - -

Moi Särkynyt 61
Oletpa ollut reipas ja suojellut itseäsi hienosti. Jatka vain samalla linjalla - VAIN: yksi asia pisti silmääni:kirjoitat

"Miehessä on paljon hyvääkin ja meillä on ollut hyviäkin hetkiä tavatessamme, sen voin myöntää, mutta oma katkeruuteni on este yhteydenpidolle."

Olen kokenut samankaltaisen tilanteen ja uskallan usuttaa sinua ajattelemaan toisin: Sinun katkeruutesi ei ole este yhteydenpidolle. Sinulla on oikeus kaikkiin tunteisiisi, jos toinen on tehnyt niinkuin näyttää tehneen. Se on tervettä itsesuojeluvaistoa ja tervettä surua ja kipua, ettei pysty pitämään tuossa tilanteessa yhteyttä entiseen. Siksi armahda itseäsi siitä, että syyttäisit itseäsi tai yrittäisit olla vahvempi ja ehjempi kuin mitä olet. Uskalla olla romuna, haavoittuneena ja uskalla suojautua omista lähtökohdistasi ja tunteistasi käsin ihan täysin - sinulla on oikeus (ja velvollisuus) itseäsi kohtaan suojella ja rakastaa itseäsi niin, ettet anna toisen kohtaamisen satuttaa. Uskalla myös sillä tavoin tulla näkyväksi itsellesi, läheisillesi ja tälle eksällesi - että hän saa konkreettisesti tuta sen, mitä hänen käytöksensä on aiheuttanut sinulle: rikkonut ihan pirstaleiksi. Tule näkyväksi, se helpottaa monin tavoin. Ja saat nähdä että ympärilläsi ihmiset alkavat uskaltaa tulla itsekin näkyviksi ja antavat sinulla lohduttavaa palautetta.

Jos toinen haluaa pitää sinuun yhteyttä, on se hänen ongelmansa. Se on hänen joko piilossa olevan syyllisyydentunteen tyynnyttelyä tai sitä "tajuamattomuutta", ettei suostu tajuamaan mitä pahaa on toiselle tehnyt ryhtyessään suhteeseen kolmannen kanssa. Se voi myös olla sitä, että on saanut yhtäkkiä tilaa ja itsellisyyttä omille tunteilleen, tilaa jota ei ole osannut ottaa suhteessa kanssasi kanssa ollessaan, mutta se on tyhmää yrittää sitä lähestymistä kanssasi jos on vielä sen "pomppulautasuhteensa" kanssa.

(Minunkin eksäni halusi pikaisesti "olla ystävä" minun kanssani ja vieläkin vähän aikaa sitten sitä "ystävyyttä" kaipasi, ehkäpä sen takia, että se uusi suhde ei sitten annakaan niitä asioita mitä minun kanssani saattoi kokea ystävyyden kyltin alla - minä vaan halusin häenn kanssaan enemmän: naimisiin ja yhteiseloa ja perheyttä. Se vaan ei hänelle kelvannut, niin olkoon ilman ystävyyttänikin - en pysty siihen, en ehkä koskaan, eikä mun tarvitse yrittää pystyä siihen. Mun tarttee vaan etsiä omaa elämääni ja sen kantavia voimia ja anta hänen lillua niissä liemissä mitkä haluaa itselleen keitellä.)

Veikkaan että eksäsi täytyi omista syistään löytää vänkäri tai pomppulautasuhde selvitelläkseen oman elämänsä tiedostamattomia asioita. Jos häen tilanteeseensa liittyy mahdollisesti vielä sellainen piirre, että hän on vaihtanut työtehtävänsä vähemmän vastuullisiin lähimenneisyydessä, niin voi olla kyse tiedostamattomasta kapinasta esim lapsuudenkotinsa arvoihin - tiedostamattomasta kapinasta, jonka hän projisoi sinuun. Tästä mm Fisher (Jälleenrakennus-kirjassaan eroseminaariopus) kertoo ja se avasi minun silmäni tajuamaan, että syyt tilanteeseen eivät niinkään ole minussa tai siinä suhdetta tosissaan tahtovassa, vaan toisen tiedostamattomissa prosesseissa.

Halua hyvillä mielin omaa elämää, oman elämän kantavia voimia ja hyviä asioita kannattaa etsiä ja tarttua niihin ja juosta vaan poispäin siitä suhteesta, joka vammauttaa, vangitsee ja luo katkeruutta.

On hienoa lukea minusta myös kirjoittamasi ajatus, että haluat kasvaa itse oman elämäsi ihmiseksi, vai miten se oli hienosti ilmaistu sun loppuriveillä!
Olen vähän kade tuosta tarmostasi!

🙂👍🙂👍

Hei pöllöhuuhkaaja!

Kiitos viestistäsi! Tarmon kanssa on välillä niin ja näin. Edellisen purkauksen jälkeen yö meni suurimmaksi osaksi valvoessa. Aamuksi sovittu uimahallireissu kaverin kanssa piti siirtää illaksi, koska olin niin tokkurassa. Muutenkin oli melkein itsesäälipäivä.

Illalla kävin ystäväni kanssa tunnin reissun uimahallissa, minkämjälkeen nukuin tosi hyvin? Eli tämä aamu alkoi ihan eri merkeissä kuin eilinen.
🙂
Exäni on tosi menestyvä ammatissaan ja vastuullisessa asemassa työssä kansainvälisessä firmassa, jossa työajat ovat ajoittain projektien takia 24/7,. Aina, kun on ollut tuollainen 24/7, vauhti yksityiselämässä kiihtyy ja yksisilmäisyys iskee. Tämä on yksi toistuva tekijä, että hän menee sekaisin ja tulee sama kuvio toisine naisineen/ ihastumisineeni. Läheisten varoittelu menee kuuroille korville. Edellisen suhteen aikana oli selvästi tuo kuvaamasi kapina lapsuudenkodin arvoja kohtaan. Liekö jäänyt kesken.

Yritin kovasti viime kesänä saada miestä huomaamaan, että vauhti on kiihtynyt pelottavasti, mutta ei vaikutusta. Uhkailin jo pois muutollakin, jos vauhti ei hiljene. Ei hiljennyt. Niinpä tunnistin syksyllä ihastumisen työkaveriin nopeasti -edellisestä kerrasta viisastuneena- ja yritin muistuttaa, mitä ihastumisista oli puhuttu edellisessä pariterapiassa. Ei vaikutusta. Niinpä panin pelin poikki kerrasta, kun sain kiinni tapailuista selkäni takana. En suostunut mihinkään pariterapiaan enää, vaan ero pantiin vireille.

Toisaalta nautin nykyisestä elämästäni kovasti, toisaalta välillä on ikävä yhteisiä hyviä hetkiä. Tiedän kuitenkin, että paluuta/halua entiseen ei ole. Olen yhden miehen nainen kerrallaan ja haluan, että minäkin riitän yksinäni toiselle.

Ja nyt lähden uimahallille!
🙂

Hei 🌻🙂🌻
Särkynyt_61: silmiini osui kertomasi työtoiminnan kiihtyminen 24/7 ja sitä myötä tuleva uskottomuus.
Meillä oli pari vuotta sitten vastaava episodi; mieheen ei saanut kosketusta ja sanat valuivat, kuin vesi hanhen selästä. Tuolloin oli myös uskottomuuskriisi, jonka jälkiä vieläkin paikkaillaan.
Tuli mieleen biboläärisenä oireyhtymänä esiintyvä sairaus. Meillä tuota vauhtia seurasi masennus...tämä lienee myös tyypillistä, sekä se, että vaihe voi toistua herkästi. Meillä tuolloin lääkäri oli kehoittanut kuuntelemaan läheisiä, jotka havainnoivat herkemmin psyykkeessä tapahtuvat muutokset.
Nyt on pari vuotta mennyt rauhallisemmin. Suhtautuminen työhön on muuttunut järkevämmäksi.
Ehkä vapaa- ajan toiminnoissa on nyt ollut kiireen makua, joten seurailen tässä nyt sitä, milloin menee/ jos menee överiksi. Mies tietää sen, että tietynlainen seuranta on päällä ja on itse sen hyväksynyt osana meidän elämää.
Yhden uskottomuuden voin antaa anteeksi mutta toista en. Tämän olen miehelle myös selväksi tehnyt. Toisaalta: hän häpeää edelleen tekoaan, joten ainakaan heti en usko tilanteen toistuvan.
Voimia Sinulle eroprosessin läpikäymiseen, sekä toive myös fyysisen tilanteesi paranemisesta. Yleensähän on niin, että vaikeudet kasaantuvat, enkä minäkään ollut fyysisesti terve uskottomuuden tapahtuessa.
Mutta...me olemme vahvoja naisia ja kestämme ja rakennamme myös itsenäisen elämän, jossa olemme riippumattomia toisesta.
Valoa kesääsi ja elämääsi toivoen 🙂🌻

Me olemme jatkaneet yhdessä pettämisen jälkeen. Meillä menee hyvin nyt. Paremmin kuin aikoihin. Sanon rohkeasti mitä ajattelen ja en pelkää mitä ajatuksia se toisessa herättää. Tai pelkään, mutta minun on ensisijaisesti ajateltava itseäni. Pelko on kuitenkin ollut turhaa, sillä minua on kuunneltu ja lohdutettu.

Mä olen väsynyt tähän asiaan. Mä olen väsynyt siihen, että pohdin puolison poissa ollessa, että mitä hän tekee. Sanoiko kuitenkaan totuuden mukaisesti menonsa. Mä olen väsynyt epäilemään. Mä olen väsynyt melkoisen ilottomaan itseeni. Mä olen vaan väsnyt pohtimaan koko juttua.

Mitä se elämä olisi yksin tai jonkun toisen kanssa? Lapsilla olisi kaksi kotia. Unelmat ja saavutetut tavoitteet olisivat murskana. Voisinko luottaa uuteenkaan kumppaniin? Loppuisiko tämä kriisi eron myötä? Tuskinpa vain. Sitten olisin vielä enemmän yksin ja vailla keskusteluja.

Rakastan, pelkään, olen epävarma, iloton ja sitten välillä kuin itse kesäpäivä. Kiitän, että saan olla läsnä lasteni elämässä. Olen onnellinen, että olemme selviämässä tästä. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Elämä kantaa ja voin hellittää.

Mutta, nyt ovat tulleet painajaiset. Monena yönä peräkkäin olen nähnyt unta pettämisestä, onnettomasta puolisosta ja perheen hajoamisesta. Miksi en saa rauhaa ja voi jatkaa eteenpäin. En halua tarrautua ja roikkua tähän asiaan loppu elämäksi.