Haluaisit ehkä enempi sellaisia tarinoita, joissa asiasta ollaan jo ns. selvillä vesillä?
No, meillä ei olla, mutta silti pidän omaani selviytymistarinana. Vuosi alkaa olla miehen sivusuhteen paljastumisesta (ja samalla eroaikeesta). Hän kertoi asiasta itse, kun oli puhe yhteiseen tulevaisuuteemme liittyvästä asiasta. En ollut osannut aavistaa mitään. En kerta kaikkiaan mitään. Ensimmäinen tunne oli se, niin kuin joku muukin tällä palstalla kirjoitti: "mä kuolen!" Viikon verran puhuttiin ja selvitettiin. Mies päättikin haluta yrittää minun kanssani. Hän laittoi pisteen tälle toiselle suhteelle.
Alku meni vimmaisessa taistelutahdossa. Oli paljon itkua, paljon repiviä keskusteluita, tarvetta saada asiasta jonkinlainen ymmärrettävä kuva. Mutta oli myös paljon yhteisiä hyviä asioita. Seksiäkin paljon. Ja tärkeimpänä se vihdoin avattu kunnollinen keskusteluyhteys. Olin kovin toiveikas. Päätin keskittyä hyviin asioihin ja koettaa selvitä ja selvittää ne muut.
Muutaman kuukauden kuluttua jotenkin väsyin. Keskustelut alkoivat junnata paikoillaan. Koetin keskittyä muihin asioihin. Edelleen meillä meni kelvollisesti. Raskaiden hetkien seassa myös niitä hyviä.
Puolen vuoden jälkeen paljastumisesta tuntui siltä, että jokin tuntematon juttu hiertää välissämme ja estää etenemistä kriisin käsittelyssä. Selvisihän se sitten viimein: mies oli vielä valehdellut minulle sivusuhdetta koskevista asioista. Suhde ei jatkunut eikä mitään sellaista, mutta siihen johtaneista tekijöistä olin saanut siistityn version. Tuntui melkein yhtä kauhealta kuin pettämisen paljastuminen, kerrassaan toivottomalta. Miten voi enää ikinä luottaa?
Siitä sitten jatkettiin asioiden selvittelyä. Yritän uskoa niin, että nyt koko totuus on selvillä, eikä muistakaan asioista enää salata mitään. Mies on yrittänyt tosissaan: opetellut puhumaan (!), ollut huomaavainen ja läsnä. Nyt taas seksikin on hyvää, raskaista asioista huolimatta. Avoimuus tuntuu tekevän hyvää, vaikka se sattuukin.
Minulla on välillä viikkoja, päiviä, hetkiä, jolloin tuntuu siltä, etten millään osaa luottaa, antaa anteeksi. Loukkaus on niin syvä, että mietin, pääsenkö siitä koskaan yli. Ja miten voin elää sen ihmisen kanssa, joka teki minulle näin.
Toisaalta taas uskon, että tuo kaikki kuuluu asiaan. Että aika auttaa. Meillä on aika hyvä olla yhdessä. Arki on pääosin hyvää, on myös erityisiä ihania hetkiä. Edelleen ainakin kerran viikossa on pakko purkaa mieltä vaivaavia asioita miehelle. Yritän tehdä sen rakentavasti, aina en onnistu. Olen sen miehellekin sanonut, että olen välillä niin vihainen, etten pysty olemaan sen rakentavampi.
Kokonaisuus tuntuu sen verran hyvältä, että olen toiveikas. Meillä on paljon hyvää, ja nyt olemme molemmat vielä opetelleet puhumaan myös vaikeista asioista. Sitä en tosin tiedä, pääsenkö pettämisestä kokonaan koskaan yli. Mutta vuosi on lyhyt aika. Niin terapeuttinikin sanoi.
Toivon valoa kaikkien samojen asioiden kanssa painivien elämään! 🙂