Haluaisit ehkä enempi sellaisia tarinoita, joissa asiasta ollaan jo ns. selvillä vesillä?

No, meillä ei olla, mutta silti pidän omaani selviytymistarinana. Vuosi alkaa olla miehen sivusuhteen paljastumisesta (ja samalla eroaikeesta). Hän kertoi asiasta itse, kun oli puhe yhteiseen tulevaisuuteemme liittyvästä asiasta. En ollut osannut aavistaa mitään. En kerta kaikkiaan mitään. Ensimmäinen tunne oli se, niin kuin joku muukin tällä palstalla kirjoitti: "mä kuolen!" Viikon verran puhuttiin ja selvitettiin. Mies päättikin haluta yrittää minun kanssani. Hän laittoi pisteen tälle toiselle suhteelle.

Alku meni vimmaisessa taistelutahdossa. Oli paljon itkua, paljon repiviä keskusteluita, tarvetta saada asiasta jonkinlainen ymmärrettävä kuva. Mutta oli myös paljon yhteisiä hyviä asioita. Seksiäkin paljon. Ja tärkeimpänä se vihdoin avattu kunnollinen keskusteluyhteys. Olin kovin toiveikas. Päätin keskittyä hyviin asioihin ja koettaa selvitä ja selvittää ne muut.

Muutaman kuukauden kuluttua jotenkin väsyin. Keskustelut alkoivat junnata paikoillaan. Koetin keskittyä muihin asioihin. Edelleen meillä meni kelvollisesti. Raskaiden hetkien seassa myös niitä hyviä.

Puolen vuoden jälkeen paljastumisesta tuntui siltä, että jokin tuntematon juttu hiertää välissämme ja estää etenemistä kriisin käsittelyssä. Selvisihän se sitten viimein: mies oli vielä valehdellut minulle sivusuhdetta koskevista asioista. Suhde ei jatkunut eikä mitään sellaista, mutta siihen johtaneista tekijöistä olin saanut siistityn version. Tuntui melkein yhtä kauhealta kuin pettämisen paljastuminen, kerrassaan toivottomalta. Miten voi enää ikinä luottaa?

Siitä sitten jatkettiin asioiden selvittelyä. Yritän uskoa niin, että nyt koko totuus on selvillä, eikä muistakaan asioista enää salata mitään. Mies on yrittänyt tosissaan: opetellut puhumaan (!), ollut huomaavainen ja läsnä. Nyt taas seksikin on hyvää, raskaista asioista huolimatta. Avoimuus tuntuu tekevän hyvää, vaikka se sattuukin.

Minulla on välillä viikkoja, päiviä, hetkiä, jolloin tuntuu siltä, etten millään osaa luottaa, antaa anteeksi. Loukkaus on niin syvä, että mietin, pääsenkö siitä koskaan yli. Ja miten voin elää sen ihmisen kanssa, joka teki minulle näin.

Toisaalta taas uskon, että tuo kaikki kuuluu asiaan. Että aika auttaa. Meillä on aika hyvä olla yhdessä. Arki on pääosin hyvää, on myös erityisiä ihania hetkiä. Edelleen ainakin kerran viikossa on pakko purkaa mieltä vaivaavia asioita miehelle. Yritän tehdä sen rakentavasti, aina en onnistu. Olen sen miehellekin sanonut, että olen välillä niin vihainen, etten pysty olemaan sen rakentavampi.

Kokonaisuus tuntuu sen verran hyvältä, että olen toiveikas. Meillä on paljon hyvää, ja nyt olemme molemmat vielä opetelleet puhumaan myös vaikeista asioista. Sitä en tosin tiedä, pääsenkö pettämisestä kokonaan koskaan yli. Mutta vuosi on lyhyt aika. Niin terapeuttinikin sanoi.

Toivon valoa kaikkien samojen asioiden kanssa painivien elämään! 🙂

Hei 🌻🙂🌻
ASM: me olemme jatkaneet yhdessä, miehen toiveen mukaisesti. Pettämisen tietooni tulemisesta on aikaa kohta puolitoista vuotta.
Mies katuu aidosti, joutui olemaan itsekin sairaslomalla tapahtumien jälkeen.
Minä puolestani kuljen edelleen terapiassa.
Asia on mielessäni vieläkin.
Syitä pettämiseen mies ei ole osannut kertoa. Ehkä kyse hänen henkilökohtaisesta ikääntymiskriisistään.
Luottamus ei ole palautunut vieläkään, vaikka juuri muutama päivä sitten, mies sanoi, ettei hän enää ikinä sorru samaan. Mies tuntee inhoa ja välillä vihaa tuota tuttavanaista kohtaan. Mies haki kai enemmälti henkistä tukea mutta ollessaan psyykkisesti heikoilla, nainen kai rakastui ja oletti muutakin.
Olen päättänyt selviytyä: miehelleni voin jopa antaa anteeksikin, tuolle naiselle en koskaan.🌻🙂🌻

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Viikonloppuna vit.tti aivan hirveästi. Ahdistaa tuleva kesä koska silloin juttu oli kiihkeimmillään. Otin siis asian puheeksi huonoin seurauksin. Lauantai-illan mieheni mökötti. Sunnuntaina hän oletti, että asia on unohdettuu ja oli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Aloit taas kysellä ja siitäkös hän hermostui. Hän sanoi, että "häviä silmistäni tämän päivän aikana". Minä siitä pakkaamaan laukkuani. Lähdin ajelemaan päämäärättömästi. Päivän mittaan alkoi tulla viestejä, että anna anteeksi, menetin malttini. Tule kotiin. Jutellaan ja yritetään sopia. Hän oli aivan suunniltaan, itki ja rukoili etten jättäisi häntä.

En tiedä, miksi, mutta menin kotiin. Juteltiin ja sovittiin. Mieheni pyysi käytöstään anteeksi. Sovittiin taas, että jatketaan. Rakastamme toisiamme, mutta en ymmärrä itseäni, miksi en vaan lähde. Tunteet ovat kaksijakoiset. Välillä tunnen olon onnelliseksi enkä ajattele tapahtunutta. Välillä kaikksi paska mieleen. Toivoisin, että jokin ihme tapahtuisi ja saisin elämäni takaisin. Voiko koskaan enää olla onnellinen😯🗯️

Hei🌻🙂🌻
Minäkin otin eilen asian puheeksi. Sanoin, etten ole vieläkään täysin toipunut siitä ja mies vastasi, ettei hänkään ole.
Oireet molemmilla samankaltaisia...masennukseen viittaavia.
Kyllä näistä näemmä kärsii sekä petetty, että pettäjä joissakin tapauksissa.
Voimia Sinulle ASM 🙂🌻

Kiitos. Mieheni oireilee monella tavoin. Sanoo olevansa romahtamispisteessä, mutta niin ole itsekin välillä. Syksy meni sumussa. En tiedä itsekään, miten olen selviytynyt töissä. Päivääkään en ollut sairaslomalla. Nyt pysty ajattelemaan asiaa "järkevästi" enkä tunne ahdistusta enää päivittäin. Vaikka olen luvannut miehelleni, että jatkamme yhdessä, niin silti ajattelen, olisiko helpompaa yksin. Minulla on paljon ystäviä ja sosiaalinen elämä olisi vilkasta.

Kauhuissani luen näitä teidän kokemuksia, nämä asiat eivät näköjään helpolla jätä rauhaan. Minulla on sama tilanne, eli päätin jatkaa mieheni kanssa. Pettäminen selvisi 4 kk sitten. ASM ja Mariella, teillä on kulunut aikaa jo paljon kauemmin kuin minulla ja olette vielä samassa tilanteessa kuin minä, eli tuska täyttää sielun vähän väliä. Tämä kyllä hirvittää, sillä minäkin haluaisin pois tästä painajaisesta. Kotona on kaikki paremmin kuin koskaan, en ole ikinä tuntenut itseäni näin rakastetuksi kuin viimeiset 4 kk, olo olisi hyvä ilman noita mustia pilviä jotka vähän väliä varjostavat elämääni.
Minua pelottaa myös se että mitä vielä selviää, mieheni ei ole kertonut kaikkea, siitä olen varma. Yrittääkö hän suojella itseään vai minua, en tiedä. En tiedä miten teillä, mutta minua tuskastuttaa se kun en edes tiedä minkä näköinen tämä mieheni toinen nainen on, hän on sentään kuulunut mieheni elämään yli 15 vuotta.
Elämä sujuu päivä kerrallaan, milloin huono päivä, milloin hyvä päivä. Mieheni on toki myös ollut kriisissä mutta hän ei ole missään vaiheessa sanonut minulle että edes harkitsisi lähtemistä, minä taas olen näin miettinyt, mutta täällä ollaan edelleen yhdessä. Mieheni suunnittelee tulevaisuutta ja minä kuuntelen mutta en uskalla kovasti itse vielä suunnitella. Eilen yllätin itseni puhumasta ensi syksyn tapahtumista, liekö tämä positiivinen asia?
Kunpa voisin unohtaa mutta kun en voi!!!

On parempi, ettet ole nähnyt naista. Voit kuvitella sen juuri sen näköiseksi kun haluat🙂 Itse tein sen virheen, että googlasin ja löysin kuvan naisesta.

En pelkää, että mieheni lähtee, mutta pelkään sitä, että selkäni takana tehdään asioita joita ei kerrota minulle. Epäilen, että nainen ei ole jättänyt miestäni rauhaan. Jo pelkkä puhelinkeskustelu olisi minulle liikaa. Koska en halua elää tämän pelon kanssa, niin edelleen harkitsen vakavasti erilleen muuttamista.

Lämminverinen: kirjoitit että sinua tuskatuttaa minkälainen miehesi toinen nainen on,
niin minuakin. Olen monta kertaa aikonut mennä häntä katsomaan (tiedän missä hän on töissä), mutta rohkeus on pettänyt ja olen ajatellut myös, että mitä se auttaisi. Mutta ei tuollainen 15 vuoden salasuhde mikä teilläkin (niinkuin minullakin) on ollut, ihan hetkessä unohdu (jos koskaan). On niin monia asioita, joita minäkin haluaisin tästä suhteesta tietää, mutta mieheni ei pahemmin ole kertonut mitään...Olen iloinen, että teillä on 4 kk mennyt hyvin, tuntuu että miehesi tosiaan yrittää että suhteenne paranee. Meillä eivät asia oikein etene, olen niin kyllästynyt kaiken veivaamiseenkin. Ensi viikolla pitäisi mennä yhdessä mieheni kanssa terapiaa, mutta sekin tympii minua. En tiedä haluanko edes yrittää enää.
Välillä sitten taas haluan unohtaa kaiken ja mennä miehen kainaloon. Mutta kun se ei onnistu, en pysty siihenkään. Olen yrittänyt keskittyä itseeni ja tehdä kaikenlaista kivaa, mutta ei sekään tätä tilannetta selvitä. Kun on kerran naimisissa, niin haluaa/pitäisi tehdä kaikenlaista kivaa oman puolison kanssa. Olen niin jumissa...
Tsemppiä sinulle lämminverinen ja jaksamista itsesi kanssa, aika auttaa...

Se on varmasti yksilöllistä kuinka paljon haluaa tietää kolmannesta osapuolesta. Itse en olisi voinut kuvitella, että en tietäisi kenestä on kyse. Haluanhan olla tietoinen, jos tämä henkilö tulee jossain esille, tavalla tai toisella. Ja sitten ihan jo uteliaisuudesta, muuten kuitenkin vatvoisin asiaa mielessäni. Ja vielä senkin puolesta olen halunnut tietää, että tiedän mikä vaimoani veti puoleensa, jotta ymmärtäisin paremmin hänen syitään. Kaikkien näiden syiden takia tiedän paljonkin tästä kolmannesta osapuolesta. Tavallaan tiedon kautta hänestä on tullut enemmän tavallinen ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Näin hän ei ole mikään tuntematon mörkö.

Yrittäkää panostaa puolison kanssa niihin hyviin asioihin. Vasta nyt olen konkreettisesti ymmärtänyt mitä parisuhteen hoitaminen tarkoittaa.

Hei 🌻🙂🌻
Minusta myös olisi parempi, jos en tuntisi naista, joka oli mieheni kanssa.
Hän tuntee koko meidän perheen...
Jos nainen olisi sattunut olemaan joku outo, kauempana asuva, ei mielikuva hänestä nousisi pintaan niin herkästi.
Kyllä nainenkin osaa olla käärme toiselle: tämä tiesi vakavan sairastumiseni mutta sekään ei jarrutellut häntä...

Nainenhan se vasta osaakin olla käärme. Ovat tosi röyhkeitä. Tässä meidän tapauksessa erittäin epätoivoinen ja mieleltään sairas.

Viisi vuotta sitten mieheni kertoi puoli vuotta kestäneestä on/off -sivusuhteesta työpaikan harrastusryhmän naiseen. Parisuhdeterapian jälkeen päätimme jatkaa yhdessä, koska päädyimme käsitykseen , että kyseessä oli mieheni työuupumus/elämänkriisi.

3 vuotta olin enemmän tai vähemmän hajalla, 2 vuotta koko lailla kasassa.

Viime kesänä havaitsin samat kriisin merkit. Niinpä osasin olla varppeilla, kun yhden työkaverin nimi alkoi toistua jatkuvasti puheissa ja yllättävät menot ja autotallista soitetut puhelut alkoivat. Sain mieheni kiinni tämän työkaverini tapailusta. Mieheni väitti, että kyse oli vain ystävyydestä.

Ero on nyt vireillä ja olen muuttanut uuteen kotiin 31 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen.

Mieheni haluaa edelleen olla jatkuvasti tekemisissä kanssani ja seurustella tämän ihanaisen kanssa. Olen nyt ilmoittanut hänelle, etten aio olla hänen kanssaan yhteyksissä saati tavata muulloin kuin toisella paikkakunnalla asuva lapsemme käy täällä. Ja tietekin kuukauden päästä, kun allekirjoitamme 2. Vaiheen hakemuksen ja teemme osituksen loppuun.

Hei 🌻🙂🌻
Ikävää Särkynyt_61, että miehesi petti luottamuksen toistamiseen. Ymmärrän tuossa tilanteessa eron olevan ainoa ratkaisu.
Minä kyselin mieheltäni tänään, että tunsikin hän seksuaalista vetovoimaa ulkopuolista naista kohtaan. Hän vastasi, että ei ja myöskin totesi, jotta mummolinjoilla siinä suurin osa mentiin ( nainen vanhempi ).
Nyt sitten, kun meillä tämä intiimi avioelämä tökkii, kysyin, että ollaanko mekin menty mummolinjoille? Meillähän on yksi lapsenlapsi.
Siitä mies hermostui ja sanoi, että päättele itse. Ja myöskin, että tilanteet muuttuvat.
Missä on se kiihkeä mies, joka vannoi rakkautta juuri ennen paljastumistaan syrjähypystä?
Alkaa enemmän vaikuttaa siltä, että ne isommat vaikeudet ovat miehellä, vaikka minä terapiassa kuljenkin 🙂🌻

Usein suuremmat vaikeudet ovat juuri miehellä vaikka osaavat kääntään jutun niin, että ogelmat ovat petetyllä. Meillä mies ei suostunut hoitoon eikä terapiaan. Pari kertaa sanoikin, että minä se hoidon tarpeessa olen. Asia pitäisi hänen mielestään unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Kaikki olisikin helppoa, jos toiseen voisi luottaa. Miehellä on liikkuva työ ja voi työaikana tehdä mitä vain esim. harrastaa seksiä toisen naisen kanssa, niin kuin on tehnytkin.

On päivitä, että uskon ja luotan. Tänään aamulla heräsin hirvittävään ahdistukseen. Mitähän mahtaa tälläkin hetkellä tehdä vaikka vannoo, että juttu naisen kanssa on ohi. Jos nainen pommittaa, niin miten vahva mies on. Tuleeko heikkoja hetkiä. Eihän tällaisen epäilyksen kanssa voi elää. Ero taas mielessä. Kateellisena luen juttuja naisista, jotka ovat jo siinä vaiheessa, että oma asunto on ja omaa elämää voi alkaa kasata. Tiedän ettei sekään helppoa ole, mutta olisiko kuitenkin helpompaa kuin tämä ainainen epätietoisuus ja luottamuksen puute.

ASM kirjoitti 24.4.2014 11:0

Usein suuremmat vaikeudet ovat juuri miehellä vaikka osaavat kääntään jutun niin, että ogelmat ovat petetyllä. Meillä mies ei suostunut hoitoon eikä terapiaan. Pari kertaa sanoikin, että minä se hoidon tarpeessa olen. Asia pitäisi hänen mielestään unohtaa ja jatkaa eteenpäin.

Meillä tämä kuvio meni juurikin noin. Mies käänsi pettämisensä minun syyksi. Koska olin masentunut, hänellä oli oikeus hakea seuraa muista naisista. Että mieluummin on muiden kanssa kuin katselee minua, joka olen masentunut. Ei ymmärtänyt, että masentuneisuus ja epätoivo johtui juuri pettämisestä ja luottamuspulasta. Käski hakeutua hoitoon. Sen olen kuullut moneen, moneen kertaan.

Vielä eron alkumetreillä uskoin, että voimme vielä korjata kaiken ja jatkaa yhdessä. Enää en näe sitä mahdollisena. En pysty enää ikinä luottamaan tähän ihmiseen. Hän on valehdellut minulle niin monesti päin kasvoja, salailee asioita, pitää yhteyttä selkäni takana muihin naisiin (jatkunut koko ajan myös asumuseron aikana) eikä edes yritä muuttaa omaa käytöstään. Lopullinen ero on ainoa oikea ratkaisu, vaikka tästä suhteesta irti riuhtominen on ollut tuskallista ja aikaa vievää ja olen edelleen sairauslomalla asian vuoksi.

Voimia!🌻🙂🌻