Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa – miksi ihmeessä?

Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa - miksi ihmeessä?

Käyttäjä boa aloittanut aikaan 18.11.2006 klo 19:46 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä boa kirjoittanut 18.11.2006 klo 19:46

Hei,
kituutan persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Kyseessä ei ole kuitenkaan nyt trendikäs ja otsikoihin noussut narsistinen persoonallisuushäiriö. Miehelläni todettu häiriö katsotaan niin epämääräiseksi ettei edes terapeutti tartu siihen.

Erilaisista persoonallisuushäiriöiden luonnehdinnoista löytää kuka tahansa tavallinen pulliainen omia luonteenpiirteitään – minäkin. Kävin narsistienuhrientuki.fi-sivuilla, mutta totesin ettei sieltä suoranaisesti tunnu löytyvän minulle lohtua. (Huom. te monet, jotka olette kirjoittaneet ”naimisissa alkoholistin kanssa” -palstalle, suosittelen kurkkaamaan em. sivuja). Miehessäni on paljon narsistisia piirteitä, mutta hän ei ole niin törkeä tapaus kuin narsitit pahimmillaan ovat.

Syyllistämistä, häikäilemätöntä ja itsekästä käytöstä, jatkuvaa epäilyä mitä käsittämättömimmistä asioista, mustasukkaisuutta, eristäytymistä, masennusta, ryyppyputkia, kännykän puhelutietojen ja viestien ratsaamista.

Syyllistäminen on kaikkein pahinta: mitä tahansa muita loukkaavaa hän tekeekin minua ja lapsiamme kohtaan, hän onnistuu aina kääntämään kaiken minun syykseni. Juomiseen syy löytyy AINA minusta. Olen opetellut olemaan syyllistymättä, mutta vaikeaa se on. En enää lähde väittelyyn mukaan, mikä on johtanut lähes täydelliseen mykkyyteen välillämme.

Miehelläni on juuri meneillään juopotteluvaihe. Hän on eristäytynyt talossamme tiettyyn huoneeseen ja kommunikoi kännykän välityksellä muun perheeseen kanssa. Sillä aikaa minulla on vastuu arjen pyörittämisestä ja villien ja temperamenttisten lasten kanssa se ei ole koskaan helppoa. Olen yrittänyt varjella lapsia puhumalla avoimesti isän sairaudesta ja juomisesta, mutta näkeehän sen että lapsia tilanne ahdistaa. Perheterapiassa käydessämme ”lapsissa ei ilmene mitään huolestuttavaa”. Monen viikon ”poissaolosta” huolimatta hänellä on otsaa arvostella tekemisiäni ja varoittelee minua tekemästä itsestäni pelleä. Hän on kontrollifriikki kaiken lisäksi.

Sitten jonain päivänä (kun rahat loppuvat) – isi nousee kuin kuolleista ja koko perhe on tavallaan tyytyväinen ja toisaalta hämillään kun yht’äkkia kaikella onkin väliä. Kun luin muiden juopottelevista miehistä, he kaikki olivat viuhtomassa kaupungilla, pois kotoa. Minun mieheni ei mene minnekään, hän on varsinainen tupajumi. Polttaa ketjussa, haisee ja näyttää pahalta, ei tee mitään – no tekee mitään, mutta de facto ei mitään. Selvinä kausina vähän enemmän, mutta juomiskausina katsoo vain TV:tä, juo ja polttaa.

En oikein saa sanottua mitä haluan sanoa. On niin paljon sanottavaa. Sain 5 vuoden meinaamisen jälkeen tartuttua johonkin: rekisteröidyttyä tänne sivuille, varattua itselleni terapia-ajan – kiitos jonkun tänne kirjoittaneen, joka mainitsi Väestöliiton sivut.

Surkeinta on, että en osaa tehdä enää mitään, olen sopeutunut tilanteeseen. Jos eroan (yli 15 v. avioliittoa takana ja 3 lasta) en tiedä edes, muuttuuko tilanteeni paremmaksi vai huonommaksi? Mieheni on ollut yli 4 vuotta työkyvytön (sanan sisällöstä voidaan olla tietysti montaa mieltä) joten hän elää taloudellisesti pääasiassa tulojeni varassa.

Halveksin itseäni, kun elätän häntä enkä saa aikaiseksi häipyä tästä loukosta lapsineni. Jos sen teen, en jaksa ottaa vastaan seurauksia. Veikkaan, että maksaisin siitä niin kovan hinnan, etten tiedä lopulta kumpi on kamalampi vaihtoehto, lähteä vai jäädä. Typerääkin typerämpää on kiintyä materiaan. Pelkkä ajatus talosta luopumisesta ja rakkaista yhteisistä esineistä ahdistaa. Naurettavaa, mutten voi sille mitään.

Suutuspäissäni saatan tehdä vain esim. asioita, joita haluaisin tehdä ja joita tiedän mieheni inhoavan (esim. mennä työpaikan pikkujouluihin ja notkua TOSI pitkään siellä tai tavata ystäviäni), mistä seuraa kahta enemmän ongelmia.

Suo anteeksi, jos et nyt saanut tolkkua mitä oikein hölisen. Oli vain pakko saada sanottua edes jotain ja ajatella että joku kuuntelee. Ystäviäni en halua jatkuvasti rasittaa näillä asioilla.

Miksi olen näin kauan kestänyt? Sen kerron joskus toiste ehkä.
Olen suorastaan kerjännyt miestäni eroamaan sovinnolla, mutta se ei hänelle käy. Hänhän rakastaa minua.

Käyttäjä riski kirjoittanut 20.11.2006 klo 10:44

Hei

Olen itse eronnut saman tapaisesta liitosta kymmenen vuotta sitten. Kävin samaa keskustelua itseni kanssa ja lopulta uskalsin hypätä tuntemattomaan. Olen ajatellut, että jos en olisi silloin älynnyt tuota tehdä, me emme olisi ehjinä kukaan. Minä provosoin miestäni ja hän minua. Se oli vyyhti, josta ei alkua, eikä loppua löytynyt. Mieheni oli ja on narsistinen joka näkyi jatkuvana kaupankäyntinä välillämme. Minä yritin aina vain enemmän ja hän sai kuitenkin minut tuntemaan itseni nollaksi. Kaikki yritykseni puhua tulkittiin valitukseksi ja ne menivät ns. piikkiin. Jos asiat menivät mieheni mielestä liian pitkälle, kun olin esim. puhunut, miten tärkeää hänen olisi olla lastensa kanssa, hän uhkasi laittaa rahahanat kiinni. Sen hän toteuttikin ja oli aika kurja kärvistellä muutaman kolikon varassa. Minä en osannut olla hänen mielikseen ja yritin yhä enemmän, jolloin väsyin siihen touhuun. Ero oli siis ainoa pelastus. Lapseni ovat sen nytkin sanoneet ja ovat myös kiittäneet minua siitä, että uskalsin sen tehdä. Isä on ollut mukana lasten elämässä ja hän on ollut parempi isä, kun emme ole eläneet yhdessä. Minullakin oli paljon mammonaa, mutta siinä vaiheessa ne eivät enää merkinneet mitään. Nyt siis siitä on kymmenen vuotta ja niin paljon pelästyin siitä erosta, että nyt vasta olen uskaltautunut uuteen yritykseen. Kuitenkin vanhat tapahtumat seuraavat minua ja saatan pelätä että entä, jos joudun kokemaan samaa. Kuitenkin olen päättänyt tulla toimeen tuon pelon kanssa ja sen vuoksi olemme nykyisen mieheni kanssa puhuneet paljon noista asioista. Toivon sinun miettivän asioita myös lastesi kannalta. Ero sattuu, mutta miten voit korjata lastesi henkisiä vääristymisiä, jos pidät lapsiasi tuossa helvetissä. Kamalinta oli se, kun mietin mitä pahaa olen tehnyt. Miksi minua kohdellaan näin huonosti jne. En ole saanut koskaan siihen vastausta, kuin vasta sitten, kun itse siihen vastasin. Minussa ei ollut vikaa siihen hulluuteen, joka hänen sisällään oli, minä vain provosoin ne piirteet hänessä esille. Emme lopulta sopineet toisillemme, mutta sitä en myöntänyt edes seurusteluvaiheessa, vaikka jo silloin huomasin hänen epärehelliset piirteensä. Toivon siis voimia todella sinulle.

Käyttäjä boa kirjoittanut 20.11.2006 klo 23:40

Kiitos riski. Minua puhutteli erityisesti, kun sanot että "provosoit hänessä ne piirteet esiin". Juuri näin. Minäkin teen niin, vaikken tee mitään. Ja se kaupankäynti. Kyllä, osuit naulan kantaan. Itse en enää käy kauppaa, minussa on nykyisin tarttumaton pinnoite.

Muistutan joka päivä itselleni, että elämä on täynnä valintoja, älä valita, tänäänkin valitsit jäädä. Tiedän myös kokemuksesta, että kun vain tekee päätöksen ja lähtee pienin askelin etenemään, moni solmu aukeaa kuin itsestään. Silti. Aina kun alan kehitellä näitä eroamisen vaiheita, en pääse alkua pidemmälle. Väsähdän pelkästä ajatuksesta ja päätän ajatella asiaa vasta huomenna.

Jonkinlainen ahdistus tulee myös siitä, että jättäisin sairaan, työttömän ja rahattoman selviytymään. Entä jos hänellä olisi syöpä tai muu fyysinen vakava sairaus? Ajattelisinko, että ei tolla enää mitään tee, heitän pois. Toisaalta ajattelen, että olenko vain suurin mahdollistaja tälle kurjuudelle? Jos häivyn, onko hänen silloin pakko nousta ojasta? Kyllä. Entä jos hän ei nousekaan vaan vajoaa vielä alemmas. Mitä sitten? Jokainen ottaa vastuun itsestään. Senkin jo tiedän.

Lapsille pelkkä ajatus erosta on kauhistus - kaikesta huolimatta. Mutta aikuisen kuuluu päättää. Näitä loputtomiin mietin ja välillä lakkaan miettimästä ja leikin jotain ihme roolileikkiä, leikin olevani yksinhuoltaja: mitä väliä asunko tässä vai jossain muualla, samat arjen askareet teen joka tapauksessa.

Jäi vielä askarruttamaan riski, kun sanoit, että ette sopineet toisillenne ja että sen myöntäminen oli sinulle vaikeaa. Meillä on päinvastoin, olemme - siis olimme - täydellinen pari. Sitten aloin miettiä, mitä todella tarkoitit, mitä tarkoittaa lopulta toisilleen sopiminen.

Kyllä minä vielä jonain päivänä... tämä kirjoittaminen on kieltämättä hyödyllistä. Tilanteen ja omien ratkaisujen älyttömyyttä ei pääse pakoon kun ne on nyt tähän näytille laitettu.

(P.S. Oikaisu edelliseen viestiini, sivu on http://www.narsistienuhrientuki.info/ )

Käyttäjä riski kirjoittanut 21.11.2006 klo 09:55

Niin, sinä olet tuolla tiellä, jolla minäkin olin. Se oli kaupankäyntiä itseni kanssa myös. Tein vaihtokauppaa ja ajattelin, että olen yksinhuoltaja kokonaisessa perheessä, mutta se ei ollut kuitenkaan todellista. Minä petin itseäni monet vuodet ja siihen vaikutti myös lasten pelko erosta. Yritin jaksaa lasten vuoksi ja sen vuoksi, että jossain sieluni sopukoissa ajattelin, että mieheni ongelmat johtuivat minusta. Kuule siis itseäsi myös tällä saralla.

Persoonallisuushäiriöinen on erityisen taitava syyttämään muita. Olin mielestäni valinnut miehen rakkaudesta ja me sovimme yhteen, niin ajattelin. Olimme täydellinen pari, niin myös ajattelin mutta se oli kupla. Olimme täydellinen pari sängyssä. Siinä sujui, kuin tanssi. Olin kiinni hänessä, kuin takiainen, juuri tästä syystä. Olinhan hänen kanssaan ollut jo kuusitoista vuotiaasta asti. Olimme olleet jo kaksikymmentä vuotta yhdessä ja jo seurusteluaikana huomasin hänen vaikean luonteensa. Mutta kun se naama ja hyvä kroppa ja sulava luonne, ne sokaisivat ja saivat minut ajattelemaan, että mitä luonteesta, kunhan vaan hyvältä näyttää.

Sen elämän johdosta minusta on kasvanut mestari ihmissuhdesaralla. Olen mestari sovittelemaan ja pinnanni venyy taivaisiin. Olen hoitoalalla ja siellähän tämä tyttö pärjää, kuten voit kuvitella. Usko kuitenkin, että jos sinun pitää erota, siitä selviää, mutta ei itkuitta. Sinun miehesi selviää myös, vaikka nyt tuntuukin siltä, että ei. Sinun on kuitenkin kuljettava tie, jonka minäkin kuljin. Älä lähde siis kesken matkan. Älä lähde toisen ohjaamana, vaan tule itse siihen päätökseen. Keskustele ihmisten kanssa, niinkuin nyt teet. Se avartaa ja antaa voimia.

Voin sanoa sinulle, että tulitpa mihin päätökseen tahansa, se on se paras päätös. Itse koen nyt jo kun siitä on kauan aikaa, että se oli yksi parhaimmista valinnoistani. Lapseni selviytyivät, haparoiden, mutta kuitenkin. Nuorinmaiseni on jo kohta täysi-ikäinen ja kaksi heistä on jo omassa elämässään. Minun on helppo ajatella, että sain heidät toivottuina ja olen sen heille sanonut. Olen ylpeä suorituksestani, koska tuin lapsiani olemaan isän kanssa, vaikka hän eron jälkeen heitti todellakin lokaa silmilleni.

Olin kuin ennekin lähdettyäni ja rakensin heille kodin, jossa oli samat säännöt, omat tavarat ja äiti lähes aina kotona. En siis lähtenyt viihteelle, kun he olivat kotona. Ole ajatellut, että lapsi oppii kunnioittamaan vanhenpaansa, jos häntä ensin kunnioitetaan. Lapsen kunnioittamista on se, kun hänelle puhutaan myös suuttumuksen hetkellä korrektisti mm. No, minusta on mielenkiintoista keskustelle näistä asioista kanssasi. Tunnen sen joka solulla, miten asiasi nyt ovat. Tunne hätäsi, pelkosi ja kaiken sen tuskan. Sillä erolla vain, että se tulee omasta kokemuksestani ja sen vuoksi haluan tukea sinua näin. En halua antaa omia tapojani vaan toivon sinun ymmärtävän oman vastuusi äitinä ja vaimona. Joskus toisen on tehtävä päätös, jos yhdessä sitä ei voida tehdä. Jatketaan.....

Käyttäjä boa kirjoittanut 22.11.2006 klo 23:32

Kiitos jälleen viisaista sanoista. Kaikkien "miksetsä eroa" -hokemien jälkeen oli virkistävää, kun kehotit (onpa muuten ärsyttävää kun edellinen viesti ei näy, jotta voisi tarkistaa mitä sanoitkaan) päätymään omaan ratkaisuun eikä muiden. En ole pitänyt siitä - niin oikeassa kuin kaikki ovatkin - että ensimmäinen neuvo on aina: eroa.

Olen todellakin matkalla ja se jo sinänsä on jotakin se. Tähän asti olen lorvaillut asemalla enkä edes aikatauluihin vilkaissut.

Kun nyt viimein kävin maksetun auttajan luona niin arvaa mitä. Hän sanoi heti ensimmäisen käynnin jälkeen, että tilanteeni on niin vaikea, ettei hän voi auttaa. Jostain syystä en edes yllättynyt.

Hän sanoi kyllä kullanarvoisen asian, että olisiko kuitenkin parempi paneutua puolison hoitoon sen sijaan, että tuhlaa rahansa omaan apuun vain kestääkseen pidempään kurjaa avioliittoa. Bingo. Ei siksi, että jaksaisin välttämättä enää (ehkä vuosi sitten olisin) panostaa puolison hoitoon vaan että todellakin taidan nyt olla väärässä junassa. Toki tarvitsen keskusteluapua, mutta hän tietysti tarkoitti, että voisin päästä pahimman yli maksutonta tietä, ettei tulisi turhia kustannuksia muutenkin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa.

Olen nyt kypsytellyt ajatusta, että jätän avioerohakemuksen ja kun mieheni siitä tiedon saa, annan hänelle viimeisen mahdollisuuden. Puoli vuotta aikaa näyttää mitä hän oikeasti elämältä haluaa. Sitten puolen vuoden kunnostautumisperformanssin nähtyäni voinkin palata takaisin lähtökuoppaan 😉

Kävitkö sinä ammattiauttajan puheilla vai oletko hoitoalalla olevana nuollut haavasi itse?

Käyttäjä riski kirjoittanut 23.11.2006 klo 12:14

Hei

Olen nuollut haavani itse ja myös lukuisat ystäväni ovat tukeneet minua. Kaikkein ihanampia muistoja minulla on niistä ihmisistä, jotka yrittivät saada minut sisuuntumaan. <<

Käyttäjä pyrry kirjoittanut 25.11.2006 klo 00:35

Kyllä täälä kerrotaan niin paljon samanlaisesta elämästä, kuin meillä on tällä hetkellä. Olen avioliitossa(11 v.) luonnehäiriöisen kanssa. Meillä on 3 lasta, jotka ovat hyvinkin äidin kasvattamia ja äidissä kiinni. En pääse mihinkään, enkä koskaan, kun ei ole miestä jolle lapset uskaltaisi jättää. Vanhin lapsistani on alkanut kovasti oirehtia. Jouduin ottamaan yhteyden koulupsykologiin, että saisin hänet tasapainoisemmaksi.

Elämä on nautinto, kun saan olla lasten kanssa keskenään, ei tarvitse tanssia "sairaan" ihmisen pillin mukaan. Lapset saavat leikkiä vapaasti, ettei koko ajan joku ole kyttäämässä mitä pahaa tänään tehdään. Olen kovasti miettinyt jatkaako yhteistä takkuamista vai laittaisinko hynttyyt pakettiin ja muuttaisin lasten kanssa asumaan rauhassa lopun elämääni. Olen salannut asiat mieheni suvulta, mutta nyt en jaksa enää. Soitin mieheni äidille ja kerroin mikä elämän tilanne meillä on. Hän sanoi, että lähde pois, turha tuollaista elämää on jatkaa. Olen menettänyt ystävät, elämänhalun, iloisuuteni, en edes muista koska olisin nauranut sydämestä asti. Elämä on täynnä riitaa, alistamista, halveksuntaa, ennakkoon kaikki asiat mustamaalataan.

Minua kuitenkin pelottaa asiat... mitä tulee minun pojastani, joka ei saa miehen mallia. Olen kuullut, että lapsista ei tule tasapainoisia, ellei molemmat vanhemmat ole kasvattamassa. Sen tiedän, että jos lähden, miehelläni alkaa alamäki, eikä hän kykene lapsiaan sitten enää tapaamaan. Tähän asti hän ei ole kyennyt niitä hoitamaan ja ei kykene varmaan jatkossakaan. Olen sanonut, että hae apua, johon hän ei tietenkään suostu. Hän on paras maan päällä, muut on hulluja. Apua on haettu usealtakin henkilöltä, mutta minua aina syyllistetään, kun minä valitan ja pystyn sanomaan mikä mättää, hän osaa esittää ja saa ammattiauttajat puolelleen olemalla paljolti vaiti ja vastaamalla vain kysyttäessä. Aivan kuin hänen elämässään ei olisi mikään huonosti, minulla vaan.

Kun päästään kotiin alkaa se ikuinen valitus, jota ei muille näytä. Olisiko teillä mitään ohjeita elämääni, te olette kokeneet paljolti samanlaista kuin minä? Jotenkin se jo auttoi, kun sain lukea teidän elämänkokemuksia, mutta silti on niin yksin asioiden kanssa ja vaikea on tehdä lopullista päätöstä.

Käyttäjä pyrry kirjoittanut 25.11.2006 klo 00:42

Vielä haluaisin kysyä, kuinka ja kuka voi tehdä ihmisen persoonasta jonkinlaisen luokituksen? Esim. kuka voisi saada selville mieheni luonnehäiriön ja mitä se on, sillä olen luokitellut itse hänet luonnehäiriöiseksi lukemalla narsistin luonteenpiirteitä. Pitäisikö hänen itse hakeutua joihinkin testeihin vai kuinka se menee?😑❓

Käyttäjä lis4 kirjoittanut 27.11.2006 klo 22:54

Tutunomaista tekstiä ☹️
Ja tosi surullista☹️

Kyllä se vaan on niin, että jokainen itse tekee elämässä valintansa.
Eikä kukaan voi toista neuvoa.Mutta kuuntelijat ovat tarpeen.

Itse olen juuri eroamassa pitkästä parisuhteesta. Olen itse tehnyt valintani erotessani häiriintyneestä alkoholisti-miehestäni.

Ja tie ei ole milläänlailla helppo. Kuitenkin tiedän kaiken jossakin vaiheessa kääntyvän edukseni ja lasten eduksi jos vain jaksan tämän kaiken viedä loppuun. Nyt meneillään elatusmaksukiistat ja yhteisen omaisuuden jako.😠

Vuosikaudet elimme hänen pillinsä mukaan. Mutta sitten repesi 😠

Mietin eri vaihtoehtoja tosi kauan ja sitten päätin, että oma ja lasteni mielenterveys on kaikkein tärkeintä. Jos haluamme kaikki tästä jotenkin selvitä niin ei ole enää valinnan varaa.

Jokainen, joka haluaa parantua esim. alkoholismista, pystyy siihen, mutta kukaan ei voi heitä siihen pakottaa.
Muut sairaudet ovat asia erikseen.

Jokatapuksessa oli kyse mistä tahansa ,niin ihmisen on itse päätettävä pystyykö/jaksaako hän sellaista lopun elämäänsä.

Ainakin minusta on ollut hienoa, että on ollut kuuntelijoita/tukijoita, mutta kukaan ei ole neuvonut minua, vaan sanonovat, että se on minun valinta ja he tukevat- mitä sitten päätänkin.

Käyttäjä boa kirjoittanut 02.12.2006 klo 00:03

Hei
pitkästä aikaa, olen ollut työmatkalla ja saanut ajatella välillä muita asioita 🙂. Anoppi on saanut olla lapsenpiikana ja hänelle on tainnut sinä aikana tulla paljon ymmärrystä elämäntilanteestamme.

Pyrry: tässä nyt taitaa sokea auttaa toista sokeaa, mutta olen oppinut sen, että jokainen on vastuussa itsestään ja VAIN itsestään. Kenenkään töppäilyt ja tekemiset eivät ole kenenkään muun syytä, vaikka nämä luonnehäiriöiset sitä yrittävät väittää maailman tappiin asti.

Kysyit, kuka voi diagnoosin tehdä. Luulenpa, että olet itsen paras diagnoosin tekijä varsinkin, kun olet asiaan perehtynyt. Omassa tapauksessani diagnoosin on tehnyt nimekäs psykiatri, mutta kuule - sillä ei juuri ole merkitystä. Tuntuu, kuin kellään ei olisi tarpeeksi munaa tarttua tähän aiheeseen. Se painetaan villaisella, koska niin päästään helpommalla. Jopa ammattiauttajat taitavat kokea luonnehäiriöisen liian kovana palana.

Minusta alkaa tuntua, että olen päässyt nyt jonkin sillan yli.

Oletko kuullut sammakosta, joka heitettiin veteen, keittolevyllä olevaan kattilaan? Normaalisti sammakko osaa hypätä vedestä pois, kun vesi alkaa olla liian kuumaa. Kun sammakko pikku hiljaa tottuu pikku hiljaa kuumenevaan veteen, se sopeutuu siihen eikä osaakaan enää hypätä pois. Mitä mahtaa sitten käydä?

Riski: terveisiä! Olen iloinen, että ekakertalaisena sain palautetta kaltaiseltasi viisaalta ihmiseltä.

Käyttäjä riski kirjoittanut 04.12.2006 klo 11:38

Kiitos!!!!!!

Ihmettelinkin, mihin olet lähtenyt kanavalta. Minä täällä pohtija tornista olen ajatellut kaikennäköstä. Miksi yhden vastuulla on aina olla niin kiva ja pitää huolta ihmissuhteista. Sekin tulee siitä, että siinä helvetillisessä elämässä kukaan ei enää tiedä, milloin pitäs tehdä jotain. Se piirre jää päälle ja sitä on valmis sietämään vieläkin paljon. Nyt minä olen päättänyt olla itsekäs ja en suostu olemaan muitten käytettävissä aina. Minä haluan kuulla kaltaisesi mielipiteitä kohtalotoverina. Minulla on hyvä ihmissuhde mutta en kyllä ala olemaan vastuussa sen tunnelmista. En ala kasvattamaan toisen lasta enää 20 vuotiaana vaan edellytän häneltä aikuisen käytöstä. Viikonlopulla vaan mieheni tytär järjesti kamalat skapat kotona ja nyt olen niin puhki, että alan käyttäytymään ihan sekundäärisesti. Taitaa vähän väsyttää nyt. Mieheni on ihan avuton sairaan tyttärensä edessä ja minä koitan edustaa järkeä siinä..... arvaa ottaako päähän. Tuo tyttö toimii kun pers. häiriöinen ikään. Kamalaa, minä, joka olen jo yhden häiriöisen kohdannut. Minun on pakko sietää tuota pelaamista, koska rakastan miestäni ja en halua meidän välille säröjä. Tytär saattaa ottaa kodistamme mukas lainaksi parit cd:t ja ilmoittaa sen paperilla. Ei voi siis kysyä, vaikka puhelimet on keksitty. Purkaa kiukkuansa koko ajan ja kuinka ollakkaan, kaikki onkin minun syytäni...... katsos, minä olen isän uusi vaimo ja sekös onkin inhottavaa. Olin siis kamalassa pyörityksessä ja yhtä asiaa ihmettelen, miten minun elämääni aina tulee tämmösiä tyyppejä????? Miten keräänkin niitä ympärilleni. Rinnassani on kyltti, tulkaa kaikki häiriöiset luokseni. Mitä sanot????????

Käyttäjä boa kirjoittanut 06.12.2006 klo 01:34

No, minä sanon että... 😉
minulla ei juuri ole kokemusta 20-vuotiaista (paitsi itsestäni sen ikäisenä), mutta murrosiästä ikä ei ole kovin kaukana. Voisiko tytön kohdalla olla vain hätähuuto jostain kaipuusta ja pahasta olosta? Jotkut sanovat, että on lapselta kunnianosoitus jos alkaa kiukutella äitipuolelle. Ero on tod.näk. ollut raskas myös tyttärelle. Vaikka edellytät häneltä aikuisen käytöstä, hän voi silti olla vielä aika kädetön ja hukassa ja lapsi. Ehkä juuri siksi, että häneltä edellytetään jotain, johon hänellä ei vielä ole edellytyksiä. Ehkä jokin tärkeä kasvuvaihe on pitänyt ohittaa. Josko miehesi ero edellisestä avioliitosta on sattunut ikävään saumaan.

Joka tapauksessa, tiettyä käytöstä voi aina edellyttää, olivat tunteet mitkä tahansa ja tästä tietysti olisi hyvä keskustella, jos se mitenkään onnistuu 20-vuotiaan murkun kanssa.

"Minun on pakko sietää tuota pelaamista, koska rakastan miestäni ja en halua meidän välille säröjä." Auts, riski! Eihän vaan tässä ole se kompastuskivi!? Säröjä saa olla.

"Miksi yhden vastuulla on aina olla niin kiva ja pitää huolta ihmissuhteista." -> Ei ole, me otamme vastuun pyytämättä, sitä ei kukaan meiltä vaadi. Vai oletko kuullut vaadittavan? Me emme halua painostavaa tunnelmaa, emme säröjä. Miellytämme oman hyvinvointimme kustannuksella ja kaikilla on kivaa. Sen jälkeen voimmekin mennä oksentamaan.

"Olin siis kamalassa pyörityksessä ja yhtä asiaa ihmettelen, miten minun elämääni aina tulee tämmösiä tyyppejä????? Miten keräänkin niitä ympärilleni. Rinnassani on kyltti, tulkaa kaikki häiriöiset luokseni." -> Koska sinun kanssasi on niin kivaa ja pelastat kaikki tilanteet, sinua on helppo lähestyä, ymmärrät. Et ole vetänyt em. tytärtä puoleesi tietenkään, mutta ehkä jotain siitä ongelmatiikasta miehesi kautta.

Kovin on tuttua. On olemassa ihmislaji nimeltään paskamagneetti. Minulla on ainoastaan naispuolisia kohtalotovereita. Seuraapa lehtikirjoittelua tai mitä vain, pääsääntöisesti esim. alkoholistien ex-vaimot päätyvät uuteen suhteeseen alkoholistin kanssa. Yleensä asia selviää vasta parin vuoden päästä, vaikka kaikki merkit olivat ilmassa. Tarkoituksenani ei ole maalata uhkakuvia nykyisestä miehestäsi, jos siltä kuulostaa.

Olen pohtinut tätä magnetisimia varsinkin miesten suhteen useasti, koska minulla on toinenkin huono mieskokemus takana. Olen päätynyt joihinkin teorioihin temperamentista, taiteellisuudesta, musikaalisuudesta, boheemiudesta, suhteesta alkoholiin ja huumoriin sekä lapsena totuttuihin kuvioihin ja isättömyyteen. Ajatukseni on vielä keskeneräisiä, mutta luulen olevani jäljillä. Asia on minulle tärkeä siksi, että jos joskus vielä uuteen suhteeseen ajaudun, osaisin edes jotenkin filtteröidä.

"Nyt minä olen päättänyt olla itsekäs ja en suostu olemaan muitten käytettävissä aina." -> Hyvä. Pidetään tämä. Vähän ehkä asian vierestä, mutta itse olen opetellut olemaan tuntematta esim. myötähäpeää läheisten ihmisten sanomisista tai tekemisistä. On vähän vaikeaa, mutta vapauttavaa. Tällä reagoinnilla on varsin suuri vaikutus muihin tilanteessa oleviin ihmisiin. Jotain samankaltaista asennetta pitäisi kai opetella laajentamaan muihinkin tilanteisiin. Ettei ottaisi vastuuta muiden hyvinvoinnista. (Sinun kohdallasi työrooli on toki erikseen.) Hupaisinta on se, että en haluaisi kenellekään pahaa mieltä ja kuitenkin onnistun suorasukaisuudellani pahoittamaan usein jonkun mielen! Siis, ei mitään menetettävää.

Käyttäjä riski kirjoittanut 07.12.2006 klo 12:32

Moi

Saimme mieheni kanssa sovittua, että hän tapaa nyt tytärtään muualla, koska kun tytär on sairas, niin häneltä satelee myös tappouhkauksia minulle, että se siitä luottamuksesta. Tiedän, että minun kanssa on mukavaa. Olen sen sata kertaa kuullut. Se on rooli, johon olen alkanut jo lapsena. Minä en pahemmin ääntä itsestäni pitänyt ja katselin, kun muut sisareni melskasi mielin määrin. Minä hoidin nukkea ja päivittelin, kun keittiön ikkunasta kuului armoton huuto.

Se rooli on päällä ja ihmettelen muiden tapaa rellestää, miten tykkää. Päästellään vähän tunteita pihalle ja tämä tyttö se jaksaa kuunnella, ymmärtää, analysoida ja rakentaa. Nyt vasta tämän kanavan avulla minäkin uskallan myöntää sinulle, että näin on. Kuitenkin minulla on hyvä olla itseni kanssa. Olen tasapainossa, vaikka on paljon asioita, jotka meinaavat syödä sen minulta. Tuo tytär on tosiaankin avioeron uhri. Hän on sairastunut jo paljon aikaisemmin, kun me tavattiin. Ero oli vain piste sille kaikelle. Hänen veljensä on myös mielisairas ja molemmat ovat hoidossa ja kuule, kun näkisit mun mieheni, et ikinä uskoisi, että niin voi olla.

Kuten sanottua, mieheni on varsinainen herrasmies, joka tulee tunnetuksi lukuisista hymyistään ja erityisen rauhallisesta ystävällisestä olemuksesta. Minä hänen uutena vaimona vaan tiedän, että sen rauhallisuuden takana on myös suuri ahdistus, jota minä yritän kanavoida ulos ja olen onnistunutkin siinä. Hänen on siis hyvä elää rinnallani, kun saa imeä minusta voimaa. Itsekkin on sen myöntänyt. Aluksi olin ylpeä siitä, että saan taas seisoa Tammena, kuusen vierellä, mutta joskus väsyttää. Siis, olen oikea Ahtisaari, mutta sinun kanssasi boa on niin helppo jakaa näitä asioita ja voin uskaltaa kertoa. Kuitenkin asiat ovat hyvin ja kaikki rullaa omalla painollaan. Pitäis nousta asioiden yläpulelle, mutta aina ei jaksaisi. No, elämä ei ole helppoa kellekkään, sanoo edesmennyt Juice.

Mulla on paljon uusia kivoja asioita tulossa. Nyt minulla on kasi työpaikkaa. Toisessa olen esimiehenä vuoden alusta ja sen myötä saan uutta ajateltavaa, onneksi. Minä kun aina otan myös toisenkin murheet omaksi sydämmen asiaksi. Ehkä tuossa työssä on osattava kovettua ja mentävä tosiaankin asioiden yläpuolelle. Kirjoitellaan sitten taas ja kerro, miten teidän elämä sujuu nyt. Olen lomalla ja kerkeen tässä koneella olla enemmän. Sitten kun joulun jälkeen palaan työhöni, kirjoitan kyllä edelleen, ehkä vähän harvemmin sitten. Tui.

Käyttäjä boa kirjoittanut 12.12.2006 klo 00:10

Hei,
joulukiireet alkavat painaa päälle, joten en juuri ole joutanut kirjoittelemaan. Päivä menee niin siivillä lasten kanssa ja näin "yksinhuoltajana" ei tarjoudu juuri tilaisuuksia rauhoittumiselle.

Ihan ensiksi anteeksi, että en ymmärtänyt tytärpuolesi todella olevan sairas, kuvittelin vain konstikkaaksi. On sinullakin kestämistä.

On hyvä, että toit esiin elämäsi hyviä asioita. Näitä vuodatuksia kirjoittaessa helposti jää päällimmäiseksi kaikki ikävä aines, vaikka se saattaa olla vain murto-osa kokonaisuudesta. Olen huomannut vanhoja päiväkirjamerkintöjäni lukiessa, että harvoin tulee kirjoitettua silloin, kun menee hyvin. Toki minunkin elämässäni on moni asia paremmin kuin hyvin, tuskin olisin näin kauan näitä mieheni älyttömyyksiä kestänytkään.
Juominen on nyt loppunut, mutta muuta käsittämätöntä ja lapsellista oikuttelua on tullut tilalle. Miksi vielä näin joulun alla, kun on kaikenmaailman organisoitavaa? En viitsi tässä kertoa hänen viime päivien tempauksistaan. Sitä luokkaa kuitenkin, että olen saanut tukea myös hänen sukunsa puolelta. He ovat onneksi fiksuja ihmisiä ja ymmärtävät, ettei näin voi jatkua loputtomiin.

Yritän nyt keskittyä siihen, että lapsilla olisi mukava joulu. Voi olla etten jaksa kovin useasti kirjoitella vaikka mieli tekisikin. Täytyy kyllä todeta, että olen aika yllättynyt kuinka voimakkaan tervehdyttävä vaikutus tällä kanavalla on - tietysti teidän muiden ja erityisesti riski sinun ansiostasi. Kiitos.

Joulun jälkeen selvitän vielä mahdollisuudet terapiaan (siis miehelle). Jos järjestely menee ylivoimaisen vaikeaksi, alan seuraavaksi kysellä täällä neuvoja, miten pääsisin alkuun avioeroprosessin monimutkassa, mistä voisin aloittaa.

Toivon riski sinulle paljon onnea uusiin haasteisiin ja varo polttamasta kynttilää molemmista päistä!

Käyttäjä riski kirjoittanut 12.12.2006 klo 11:42

Hei

Kiitos taas, kun kuulen sinustakin jotain. Minulla on myös kiirettä ollut, kun kaikki ihmiset ovat ruinaamassa, että voisitko ommella, katsos, kun satun osaamaan sen taidon. Mieheni tytär on tosiaan sairas, poika ei ole missään tekemisissä. Olen kuitenkin huojentunut, kun tiedän nyt, että minun ei tarvitse enää sietää noita ilkeyksiä häneltä.

Hyvä, että olette päätyneet tuohon ratkaisuun, että miehesi menee terapiaan. Alkoholin poisjääminen on kuitenkin hänelle isompi asia, kun itsekkään uskaltaa tunnustaa. Se tuo ongelmia, mutta kun siihen tottuu, se tuo ongelmia jäätyään pois. Koita siis laittaa omaan arvoonsa ne hullutukset, joita nyt näät.

Olet ollut kestävä ja sinulla on paljon järkeviä ajatuksia ja mikä parasta, se ironia, joka joskus kirjeistäsi huokuu, antaa kuitenkin kuvan, että olet vahva, kun tammi. Kannattaa kuitenkin yrittää puhua niistä asioista, jotta ne eivät kasautuisi. Silloin, kun sanot, että et jaksa puhua, se on myös viesti, jota kannattaa kuulla. Toivon, että löydätte yhteisen sävelen ja olen iloinen, että yrität kaikkesi. Sittenhän tiedät sen tehneesi. Liian helpolla ei kannata luovuttaa.

Sanoit, että älä polta kynttilää molemmista päistä. Joo, sen olen tiedostanut, että nyt minulta kysytään kanttia. Olen kyllä toisaalta sellanen ihminen, että pidän, kun minulla on mahdollisimman paljon työtä ja ajateltavaa. Sillä tavalla olen parhaimmillani ja mitä enemmän on työtä, sitä enemmän syntyy tulosta. Ei tarvi sitten pomonkaan sanoa, että tulos, tai ulos.

Nyt mää meen ompelemaan, kun paljon on erilaisia töitä jonossa. Laitetaan joulua ja ollaan iloisia, sillä kaikkein kamalinta ei ole tapahtunut. Kulje valitsemallasi tiellä, joka on sinun oma yritys pelastaa sinulle arvokasta. Pidä selkä suorana, kuten tähänkin asti ja kirjoitellaan taas.

Käyttäjä boa kirjoittanut 13.12.2006 klo 17:09

Hei ja kiitos samoin! Itse lähden tästä joulukortteja askartelemaan!