Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa - miksi ihmeessä?
Hei,
kituutan persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Kyseessä ei ole kuitenkaan nyt trendikäs ja otsikoihin noussut narsistinen persoonallisuushäiriö. Miehelläni todettu häiriö katsotaan niin epämääräiseksi ettei edes terapeutti tartu siihen.
Erilaisista persoonallisuushäiriöiden luonnehdinnoista löytää kuka tahansa tavallinen pulliainen omia luonteenpiirteitään – minäkin. Kävin narsistienuhrientuki.fi-sivuilla, mutta totesin ettei sieltä suoranaisesti tunnu löytyvän minulle lohtua. (Huom. te monet, jotka olette kirjoittaneet ”naimisissa alkoholistin kanssa” -palstalle, suosittelen kurkkaamaan em. sivuja). Miehessäni on paljon narsistisia piirteitä, mutta hän ei ole niin törkeä tapaus kuin narsitit pahimmillaan ovat.
Syyllistämistä, häikäilemätöntä ja itsekästä käytöstä, jatkuvaa epäilyä mitä käsittämättömimmistä asioista, mustasukkaisuutta, eristäytymistä, masennusta, ryyppyputkia, kännykän puhelutietojen ja viestien ratsaamista.
Syyllistäminen on kaikkein pahinta: mitä tahansa muita loukkaavaa hän tekeekin minua ja lapsiamme kohtaan, hän onnistuu aina kääntämään kaiken minun syykseni. Juomiseen syy löytyy AINA minusta. Olen opetellut olemaan syyllistymättä, mutta vaikeaa se on. En enää lähde väittelyyn mukaan, mikä on johtanut lähes täydelliseen mykkyyteen välillämme.
Miehelläni on juuri meneillään juopotteluvaihe. Hän on eristäytynyt talossamme tiettyyn huoneeseen ja kommunikoi kännykän välityksellä muun perheeseen kanssa. Sillä aikaa minulla on vastuu arjen pyörittämisestä ja villien ja temperamenttisten lasten kanssa se ei ole koskaan helppoa. Olen yrittänyt varjella lapsia puhumalla avoimesti isän sairaudesta ja juomisesta, mutta näkeehän sen että lapsia tilanne ahdistaa. Perheterapiassa käydessämme ”lapsissa ei ilmene mitään huolestuttavaa”. Monen viikon ”poissaolosta” huolimatta hänellä on otsaa arvostella tekemisiäni ja varoittelee minua tekemästä itsestäni pelleä. Hän on kontrollifriikki kaiken lisäksi.
Sitten jonain päivänä (kun rahat loppuvat) – isi nousee kuin kuolleista ja koko perhe on tavallaan tyytyväinen ja toisaalta hämillään kun yhtäkkia kaikella onkin väliä. Kun luin muiden juopottelevista miehistä, he kaikki olivat viuhtomassa kaupungilla, pois kotoa. Minun mieheni ei mene minnekään, hän on varsinainen tupajumi. Polttaa ketjussa, haisee ja näyttää pahalta, ei tee mitään – no tekee mitään, mutta de facto ei mitään. Selvinä kausina vähän enemmän, mutta juomiskausina katsoo vain TV:tä, juo ja polttaa.
En oikein saa sanottua mitä haluan sanoa. On niin paljon sanottavaa. Sain 5 vuoden meinaamisen jälkeen tartuttua johonkin: rekisteröidyttyä tänne sivuille, varattua itselleni terapia-ajan – kiitos jonkun tänne kirjoittaneen, joka mainitsi Väestöliiton sivut.
Surkeinta on, että en osaa tehdä enää mitään, olen sopeutunut tilanteeseen. Jos eroan (yli 15 v. avioliittoa takana ja 3 lasta) en tiedä edes, muuttuuko tilanteeni paremmaksi vai huonommaksi? Mieheni on ollut yli 4 vuotta työkyvytön (sanan sisällöstä voidaan olla tietysti montaa mieltä) joten hän elää taloudellisesti pääasiassa tulojeni varassa.
Halveksin itseäni, kun elätän häntä enkä saa aikaiseksi häipyä tästä loukosta lapsineni. Jos sen teen, en jaksa ottaa vastaan seurauksia. Veikkaan, että maksaisin siitä niin kovan hinnan, etten tiedä lopulta kumpi on kamalampi vaihtoehto, lähteä vai jäädä. Typerääkin typerämpää on kiintyä materiaan. Pelkkä ajatus talosta luopumisesta ja rakkaista yhteisistä esineistä ahdistaa. Naurettavaa, mutten voi sille mitään.
Suutuspäissäni saatan tehdä vain esim. asioita, joita haluaisin tehdä ja joita tiedän mieheni inhoavan (esim. mennä työpaikan pikkujouluihin ja notkua TOSI pitkään siellä tai tavata ystäviäni), mistä seuraa kahta enemmän ongelmia.
Suo anteeksi, jos et nyt saanut tolkkua mitä oikein hölisen. Oli vain pakko saada sanottua edes jotain ja ajatella että joku kuuntelee. Ystäviäni en halua jatkuvasti rasittaa näillä asioilla.
Miksi olen näin kauan kestänyt? Sen kerron joskus toiste ehkä.
Olen suorastaan kerjännyt miestäni eroamaan sovinnolla, mutta se ei hänelle käy. Hänhän rakastaa minua.
no niin, nyt on sitten ratkaisun hetki takana päin, kolmatta viikkoa olen nyt omassa huushollissa!!!!
hei kaikki ja varsinkin liina3, mitä teille kuuluu?
mä asun edelleen täällä kerrostaloilla, ja nyt tiedän että takaisin en mene vaikka mikä tulisi! välillä tunnen oloni todella hyväksi ja onnelliseksi, välillä masentaa ja itkettää, mutta tuntuu että niin pitääkin olla! elämään kuuluvat tunteet ja nyt mulla saa olla niitä eikä niitä tarvitse salata kuten ennen.
ensimmäistä kertaa kävin myös ulkona, työkavereiden kanssa, uutena vuotena! ajatelkaa, sen jälkeen kun 17 vuotta olen täyttänyt, en ole päässyt ystävien kanssa mihinkään, aluksi käytiin niin että mies ja jotain ystäviä, yhdessä, mutta niistä seurasi aina vain kauhea riita, joten lakkasin vallan käymästä. ja tämä vapaus on huumaava tunne! harmi, tai onneksi (?) tämä on pieni paikkakunta, ei voi oikein mihinkään mennä eikä hankkiutua vaikeuksiin... sillä tuntuu että haluaisin nyt niin paljon... saada kokea kaiken mitä ilman olen ollut, rakkautta, hyväksyntää, halua... ja koska tunnen olevani ruma ja kamala ja huono, kaipaisin niin kovin kuulla etten ole, oli se totta taikka ei... eli onneksi en voi täällä tehdä mitään typerää...
avioeron harkinta-aika päättyi juuri, ja eilen tulostin 2-vaiheen lomakkeen, huomenna vien sen postiin. miestäni joudun (?) tapaamaan yhä päivittäin, sillä enhän voi häntä heitteille jättää ja hoidan hänen kauppa- ym asiansa (?!, mutta ei seksitarpeita...), enkä tiedä miten saisin tämän viran lopetettua? kiitos tuostakin avusta on aina haukkuminen ja karjuminen, ja kommentti: sä et tee ikinä mitään muuta kuin ajattelet itseäsi! on kovin kummallinen, mutta niinhän suurin osa kaikesta mitä hän suustaan päästää... onneksi nyt voin sulkea oven perässäni, ja puhelimen myöskin...
toivottavasti kaikilla kaikki hyvin täällä, kun katkeaa nuo kuulumiset niin äkillisesti...?
pastelli kirjoitti 31.1.2010 11:52
Hei te narsistin kanssa eläneet...
Millaisia kokemuksia teillä on siitä, miten eron jälkeen vaikea ihminen päästää irti...päästääkö?
Helpottaako, jos hän löytää uuden? Milloin kiusaaminen loppuu, jonka tarkoituksena on vain alistaa ja mitätöidä toinen ja VOITTAA?
Mitä tapahtuu, jos lapset määrätäänkin minulle, ja hän "häviää"? Millainen on se raivo?Miten teidän lapsenne ovat selvinneet, jos niitä teillä on?
Olen tosi kiipelissä...eronnut vuosi sitten ja nyt lapsistani ja heidän hyvinvoinnistaan todella huolestunut. Entinen mieheni kun ymmärtää koko kuvion kaiken aikaa aivan nurinkurisesti ja omalla tavallaan, oli sitten kyse vanhemman lapsen lääkinnällisestä hoidosta (todella suuria vaikeuksia) tai pienemmän oireilusta, riippumatta siitä mikä viranomainen sitten asiaa koittaakin viedä eteenpäin. Tuntuu ettei kenenkään sanalla ole mitään merkitystä. Kaikki muut ovat väärässä, kuin hän.
Kertokaa please kokemuksianne jos teillä sellaisia on. 🙂
- - - -
Hei pastelli ja muut täällä!
Olen muuttanut erilleen tyttäreni (silloin 12 v) kanssa, tämä tapahtui noin 4 vuotta sitten. Alussa pelotti hirveästi, pelkäsin narsistia sekä hänen koko sukuaan, koska ovat olleet koko avioliiton ajan arvostelemassa kaikkia ja kaikkea hekin. Alku sujui yllättävän hyvin n:n puolelta, tosin olen luovinut koko ajan tämän 4 v ajankin että yhteydenottoja ei syntyisi!!!
Yllätyin myös siitä, että n ei yrittänytkään taistella tyttärestä, eli "hyväksyi hiljaa" että tytär muutti luokseni, tosin odotin tuon 12 vuoden iän, jolloin häntäkin kuullaan asiassa.
Se raivo tulee jos asiat eivät mene hänen mukaansa eli luovimista tarvitaan, mutta esim. kohdallani (4 v erosta) alkaa tilanteet rauhoittua. Näyttelemisen taidoista on siis apua. Ristiriitoja kannattaa välttää, koska raivo on aika hurja. Meillä niihinkin törmätty kun en aina muista tuota luovimista ja silloin tekstiä tulee jos minkälaista, mm. n haluaa tyttären muuttavan hänen luokseen, mikä ei ikikuuna päivänä tulisi onnistumaan hänen asuntonsa pienuuden, kitsauden ym. ym. vuoksi. Neljän vuoden aikana isä ei ole tehnyt ainuttakaan aloitetta tyttären tapaamiseksi eli tapaamiset ovat hyvin vähäisiä. Tytär nyt 15 v ja hänen kanssaan olen keskustellut tilanteesta, kokee isän hylänneen. Tosin joskus n hairahtaa antamaan rahaa tyttärelle ja siitäkös keskustelua riittää pitkäksi aikaa...
Sen saat pastilli tuntea että olet aina väärässä 🙂. Ajan oloon tilanne huvittaa, kuten minua alkaa jo tehdä. Yritän välttää tapaamisia, vain pakolliset ajatellen yhteistä tytärtämme, ja nekin tapaamiset mahdollisimman lyhyiksi ja KANNATTAA VAROA JOKA SANAA JA ÄÄNENPAINOTKIN KIRJATAAN.... Sen kun muistat niin hyvin menee. Äläkä missään vaiheessa näytä, että tilanteet karkaa käsistäsi. PIDÄ PÄÄSI PYSTYSSÄ JA OLE KUIN KAIKKI OLISI HIRVEÄN HYVIN, vaikka elämä tuntuisi miten hirveältä. Parasta noihin huomautuksiin on se, että et reagoi mitenkään, sanot vaan joo joo ja teet kuten itse parhaaksi katsot!!!Odotan itse vain sitä, että tytär tulee täysi-ikäiseksi.
Pastilli, minkä ikäisiä lapsesi ovat?
Oletko käynyt narsistien tukiryhmissä, googlettamalla löydät lähimmän. Itse olen käynyt siellä ja kokenut saavani apua. Suosittelen!
Kaikenkaikkiaan omasta kokemuksestani sanon, että n tulee silloin tällöin ilmoittamaan itsestään ja ohjeistamaan elämääsi, lastesi kasvatusta jne. Tämä kuitenkin kuuluu asiaan ja yritä pysyä lujana mutta varo uhoamasta tai hermostumasta. On hyvä varoa puhumisiaan, toinenhan saattaa nauhoitella niitä, sitä myös aina mietin, jos joudun soittamaan....
Vaikeata on välillä ollut, mutta en anna asioiden invalidisoita elämääni. Etsi tuki-ihmisiä ympäriltäsi, läheisiä, jotka tunnet hyvin. Puolitutut eivät ota asioitasi vakavasti etkä saa heiltä mitään tukea.
Voimia ja jaksamista sinulle pastilli 🙂! Olet paras lastesi huoltaja, sanoo eksäsi mitä tahansa, muista se, olet huippu 🙂!
Moi kaikki.
Olen lukenut tästä viestiketjusta nyt 10 sivua ja taitaa olla tunnustusten aika. Minusta tuntuu, että seurustelen jonkinasteisen narsistin kanssa, vaikka tätäkin kirjoittaessani yritän todistaa itselleni, että "ei, kaikki on hyvin."
Olen seurustellut kyseisen miehen kanssa kohta 3 vuotta. Suhde alkoi niin, että hän katoili päiviksi puhumatta mitään ja minä kestin, vaikken pitänyt käytöksestä. Ne päivät jolloin olimme yhdessä olivat niin ihania 🙂 Ja siis lausella "suhde alkoi niin" tarkoitan todellisuudessa ensimmäistä 1,5 vuotta. Ajattelin, että kyseessä on sitoutumiskammo tai se, että en kelpaakaan hänelle. Hänen mustasukkaisuuden kuittasin söpönä, vaikka samalla tiesin, että ei ole ihan ok, että toinen syyttää pettämisestä ja vaanii autolla kahvilaa kiertäen, jos satun käymään ulkona. Vaaniminen tuli siitä, että olin laittanut samaa hajuvettä kuin ekoilla treffeillämme. Sen hän oli käynyt haistelemassa asunnollani.
Sen jälkeen poikaystäväni myi asuntonsa ja muutti luokseni "kuukaudeksi". Oli lopulta vuoden. Ja silloinkos ne lopulliset ongelmat alkoivat. Kuulemma hänen vanha asuntonsa oli ollut syy siihen, miksi hän oli masennuskausinaan ollut puhumatta mitään: oli padonnut seiniensä sisään niin paljon vihaa kaikkea kohtaan, ettei päässyt enää pois. Uskoin. Ajattelin, että se, että hän oli edelleen pitkiä aikoja puhumatta mitään, on normaalia. Itkin usein. Uskoin, kun minulle huudettiin, että olen sairas, kun en anna hänelle tilaa, vaikka hän pyytää sitä kuinka solvaamalla. Olen hänen mielestään ansainnut turpaani, koska olen niin ärsyttävä, tylsempi kuin kukaan. En ansaitse kavereita, koska olen niin mitätön, epäkiinnostava, pieni rääpäle, jolla ei ole mitään mielipiteitä. Minusta ei kuulemma saa mitään irti muuten kuin haukkumalla. Olen niin huono, ettei koiranikaan halua viettää aikaa kanssani. Hän nauttii ilmeisesti kyynelistäni. Mutta tätäkään kirjoittaessani en usko, että kirjoittamani on totta. Niin mitättömän rääpäleen hän on minusta tehnyt.
Vuoden luonani asuttuaan hän löysi unelma-asuntonsa ja muutti pois. Hetken aikaa kaikki meni hyvin, kunnes minun piti muuttaa hänen mukanaan oman putkiremonttini takia. Hän jätti minut 8 päivää ennen muuttoa. Olin pari päivää epätoivossa, mutta onneksi ystävät auttavat hädän hetkellä ja sain vuokra-asunnon. En ollut siellä yötäkään, sillä poikaystäväni aneli minut takaisin ja uskoin. Hän korvasi vuokrani ostamalla minulle uuden television ja kännykän. Miksi en usko näitä herätyskelloja, jotka huutavat pääni sisällä täysillä?
Viime viikolla hän pyysi minua asumaan kanssaan pysyvästi ja myymään oman asuntoni remontin jälkeen. Lupasin harkita sen laittamista vuokralle, mutta myymään en lähde. Oliko se ensimmäinen oikea teko aikoihin? Nyt hän ei ole taaskaan puhunut minulle kahteen vuorokauteen. Istun kyyneleideni kanssa eteisessä, koska hän heitti minut ulos makuuhuoneesta. Välillä hän käy tuossa leikkimässä koiran kanssa ja virnuilee itkulleni.
Kun luen tarinoitanne siitä, kuinka te muutkin tunnette olevanne kaiken kokemanne jälkeen velvollisia käymään kumppaneillenne kaupassa ja hieromaan selkää ja milloin mitäkin vaivaa, kuinka näette heitä edelleen yhteisten lastenne takia, kuinka varotte sanojanne, jotta toinen ei kilahda, näen itseni yht'äkkiä toisessa valossa. Hyvänen aika, missä vaiheessa olen päästänyt itseni siihen tilaan, että minulle voi tehdä noin?
Ja tätäkin kirjoittaessa vain odotan, että myrsky laantuu ja hän hymyilee taas. Hymy jatkuu ehkä seuraavat 2 viikkoa, jonka jälkeen on taas uudet kujeet edessä. Kuka ihme on sanonut, että 1 hymy poistaa 1000 murhetta?! Kyseinen ihminen voisi miettiä uudestaan ja sanoa, että jotkut murheet ovat 1000 hymyn arvoisia.. Ehkä sitten uskaltaisin kävellä tästä suhteesta ulos. Kaiken tämän keskellä olen kiitollinen siitä, että hän on kestänyt minun työhuoliani. Voi, kun joku saisi minut laskemaan, montako niistä hän on aiheuttanut..
Miksi narsistin otteesta ei pääse pois? Onko hän edes sitä, vai olenko todella itse niin huono, etten vain tajua?
Siksi, koska hän saa ihmisen siihen tilaan, että aurinko laskee ja nousee narsistin mielen mukaan. Hän antaa armollisesti suosionsa auringon valon kohdistua, juuri sillä hetkellä, kun näkee toisen olevan romahtamaisillaan, siis juuri oikeaan aikaan. Mikä ihana ihminen, osaa auttaa juuri oikealla hetkellä! Tämä kauhun tasapaino vie toiselta ihmiseltä itsekunnioituksen ja itsetunnon, vähän kerrallaan, sillä välillä ratsastetaan sen suosion aallonharjalla ja välillä karahdetaan kiville, että lastut lentelee. Tämä juuri on se narsistisen ihmisen vallankäyttyöä, hän haluaa hallita toisen mielen ja käyttäytymisen, kun olet ollut kiltti, saat palkinnon ja jos olet tuhma, tulee rangaistus.
Ihmisestä tulee tässä karusellissä muita ihmisiä pelkäävä ihmisraunio ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, niin suljetun osaston asiakas, narsisti kerää taas säälipisteet kun on sairasta jaksanut "hoivata".
Niin kauan kun sinulla on vähänkään omaa tahtoa, käytä ne rippeet ja melkein olematon voimasi, järjestämään eroa tuosta ihmisestä. Jonakin päivänä huomaat, että yksin eläminenkin on, tuohon verrattuna kuin paratiisi.
Olipa hyvä viestiketju. Tuli lukaistua jokainen teksti lävitse, vaikka aikaa siinä menikin. Vasta viime aikoina minulle on vahvistunut se, että mistä tässä kaikessa pohjimmiltaan on ollut kyse, siis myös persoonallisuushäiriöstä. Enään ei kuitenkaan asuta yhdessä, mutta mies pitää minusta yhä otetta lasten kautta. Olen aiemminkin ajatellut eroa, siis jo pari vuotta sitten, mutta sitten jäin taas siihen manipuloinnin kohteeksi, vaikka oman asunnon hommasinkin. Lopullisen päätöksen erosta olen tehnyt pari kuukautta sitten, sillä seurauksella, että en ole nähnyt toista lastani siten, kuten haluan. Pienempi on kuitenkin luonani, mutta valitettavasti lapset ovat tällä hetkellä erossa toisistaan, kun virallista tapaamissopimusta ei ole tehty. En ole aiemmin ollut tarpeeksi vahva, että olisin lähtenyt tähän rumbaan, mutta nyt nämäkin asiat hoidetaan, se on sitten se viimeinen piste.
Ja niinhän siinä taas kerran kävi, että jojottelu alkoi viiden vuorokauden puhumattomuuden jälkeen. On minun vika, että hän käyttäytyy noin ja hänen vihansa pitkittyy... Olen päästäni vialla, kun en usko häneen, enkä kunnioita häntä.. Olen sokea, kun en näe, että hän vihaa oikeasti vain itseään, eikä minua. Mutta vaikka olenkin siis ilmeisesti maailman pahin paholainen, niin silti minulle kokataan pihviä, kämppä on siivottu ja pyykitkin pesty.
Hän ilmeisesti hajottaa ja sen jälkeen yrittää pistää palasia yhteen omalla parhaaksi katsomallaan tavalla. Vai olenko minä vain oikeasti tällä kertaa vainoharhainen? Miksi näen kaiken tuon nyt pelkkänä teatterina ja tähän asti olen hyväksynyt tuon? Olenko itse liian täynnä vihaa vai onko mieheni avun tarpeessa?
Olen ekaa kertaa ikinä lievästi itsetuhoinen. En itseäni kohtaan suoraan, mutta olen esimerkiksi täysin varma, etten pysty hoitamaan koiraani yksin ja siksi mun pitää antaa se pois. Ilmeisesti siis rankaisen itseäni jostain, mutten edes tiedä mistä. Miksi ihmeessä syytän itseäni hänen solvauksistaan? Noinko se etenee ja seuraava askel on "minä suljetulla osastolla"?
hei taas kaikille, jos tätä ketjua enää kukaan lukee.... no niin, 2 vuotta oman katon alla ja jossain määrin hukassa edelleen. exmies jatkaa kiusaamista välillä enemmän ja välillä vähemmän. perättömiä ilmoituksia lastensuojeluun, uhkailua jne. mutta tällä hetkellä se ei ole suurin huoli. nimittäin tuntuu että oma persoonallisuus on sen verran sekaisin että nykyinen ihana kultainen mieheni voisi hyvinkin kirjoittaa tänne minusta, että miten onkaan tyttöystävällä pahoja persoonallisuushäiriöitä!!!! en tajua itseäni enkä omia reaktioitani, mutta tuntuu kuin jossain määrin tuhoaisin tämän mieheni elämää koko ajan kuten ex tuhosi omaani. en ole kostamassa itse kokemiani vääryyksiä, en tiedä mitä tämä mun käytös on. mutta tuntuu että siihen pitäisi pian löytää jotain apua ennenkuin menetän tämän miehen kokonaan tai jollen menetä niin tuhoan hänen elämänsä! en vaan tiedä mistä hakisin apua, en tiedä miten käsitellä tunteitani, en tiedä mistä tämä johtuu?? kiitos jos joku osaa auttaa!