Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa – miksi ihmeessä?

Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa - miksi ihmeessä?

Käyttäjä boa aloittanut aikaan 18.11.2006 klo 19:46 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä boa kirjoittanut 18.11.2006 klo 19:46

Hei,
kituutan persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Kyseessä ei ole kuitenkaan nyt trendikäs ja otsikoihin noussut narsistinen persoonallisuushäiriö. Miehelläni todettu häiriö katsotaan niin epämääräiseksi ettei edes terapeutti tartu siihen.

Erilaisista persoonallisuushäiriöiden luonnehdinnoista löytää kuka tahansa tavallinen pulliainen omia luonteenpiirteitään – minäkin. Kävin narsistienuhrientuki.fi-sivuilla, mutta totesin ettei sieltä suoranaisesti tunnu löytyvän minulle lohtua. (Huom. te monet, jotka olette kirjoittaneet ”naimisissa alkoholistin kanssa” -palstalle, suosittelen kurkkaamaan em. sivuja). Miehessäni on paljon narsistisia piirteitä, mutta hän ei ole niin törkeä tapaus kuin narsitit pahimmillaan ovat.

Syyllistämistä, häikäilemätöntä ja itsekästä käytöstä, jatkuvaa epäilyä mitä käsittämättömimmistä asioista, mustasukkaisuutta, eristäytymistä, masennusta, ryyppyputkia, kännykän puhelutietojen ja viestien ratsaamista.

Syyllistäminen on kaikkein pahinta: mitä tahansa muita loukkaavaa hän tekeekin minua ja lapsiamme kohtaan, hän onnistuu aina kääntämään kaiken minun syykseni. Juomiseen syy löytyy AINA minusta. Olen opetellut olemaan syyllistymättä, mutta vaikeaa se on. En enää lähde väittelyyn mukaan, mikä on johtanut lähes täydelliseen mykkyyteen välillämme.

Miehelläni on juuri meneillään juopotteluvaihe. Hän on eristäytynyt talossamme tiettyyn huoneeseen ja kommunikoi kännykän välityksellä muun perheeseen kanssa. Sillä aikaa minulla on vastuu arjen pyörittämisestä ja villien ja temperamenttisten lasten kanssa se ei ole koskaan helppoa. Olen yrittänyt varjella lapsia puhumalla avoimesti isän sairaudesta ja juomisesta, mutta näkeehän sen että lapsia tilanne ahdistaa. Perheterapiassa käydessämme ”lapsissa ei ilmene mitään huolestuttavaa”. Monen viikon ”poissaolosta” huolimatta hänellä on otsaa arvostella tekemisiäni ja varoittelee minua tekemästä itsestäni pelleä. Hän on kontrollifriikki kaiken lisäksi.

Sitten jonain päivänä (kun rahat loppuvat) – isi nousee kuin kuolleista ja koko perhe on tavallaan tyytyväinen ja toisaalta hämillään kun yht’äkkia kaikella onkin väliä. Kun luin muiden juopottelevista miehistä, he kaikki olivat viuhtomassa kaupungilla, pois kotoa. Minun mieheni ei mene minnekään, hän on varsinainen tupajumi. Polttaa ketjussa, haisee ja näyttää pahalta, ei tee mitään – no tekee mitään, mutta de facto ei mitään. Selvinä kausina vähän enemmän, mutta juomiskausina katsoo vain TV:tä, juo ja polttaa.

En oikein saa sanottua mitä haluan sanoa. On niin paljon sanottavaa. Sain 5 vuoden meinaamisen jälkeen tartuttua johonkin: rekisteröidyttyä tänne sivuille, varattua itselleni terapia-ajan – kiitos jonkun tänne kirjoittaneen, joka mainitsi Väestöliiton sivut.

Surkeinta on, että en osaa tehdä enää mitään, olen sopeutunut tilanteeseen. Jos eroan (yli 15 v. avioliittoa takana ja 3 lasta) en tiedä edes, muuttuuko tilanteeni paremmaksi vai huonommaksi? Mieheni on ollut yli 4 vuotta työkyvytön (sanan sisällöstä voidaan olla tietysti montaa mieltä) joten hän elää taloudellisesti pääasiassa tulojeni varassa.

Halveksin itseäni, kun elätän häntä enkä saa aikaiseksi häipyä tästä loukosta lapsineni. Jos sen teen, en jaksa ottaa vastaan seurauksia. Veikkaan, että maksaisin siitä niin kovan hinnan, etten tiedä lopulta kumpi on kamalampi vaihtoehto, lähteä vai jäädä. Typerääkin typerämpää on kiintyä materiaan. Pelkkä ajatus talosta luopumisesta ja rakkaista yhteisistä esineistä ahdistaa. Naurettavaa, mutten voi sille mitään.

Suutuspäissäni saatan tehdä vain esim. asioita, joita haluaisin tehdä ja joita tiedän mieheni inhoavan (esim. mennä työpaikan pikkujouluihin ja notkua TOSI pitkään siellä tai tavata ystäviäni), mistä seuraa kahta enemmän ongelmia.

Suo anteeksi, jos et nyt saanut tolkkua mitä oikein hölisen. Oli vain pakko saada sanottua edes jotain ja ajatella että joku kuuntelee. Ystäviäni en halua jatkuvasti rasittaa näillä asioilla.

Miksi olen näin kauan kestänyt? Sen kerron joskus toiste ehkä.
Olen suorastaan kerjännyt miestäni eroamaan sovinnolla, mutta se ei hänelle käy. Hänhän rakastaa minua.

Käyttäjä Rutti kirjoittanut 31.01.2007 klo 09:26

Olipas tuttua tekstiä, olen pitkään mittinyt miksi mieheni käyttäytyy niinkuin käyttäytyy ja täältä minä sen löysin.

Minulla ei ole yhtä pitkää kokemusta, olemme olleet vain reippaan 2vuotta yhdessä, eikä meillä ole lapsia.
Mutta silti on vaikea heittää toinen ulos. Mieheni on pitkäaikais työtön ja asunnoton. eli asunto on minun enkä siitä luovu. Ongelmani onkin että miten erota ihmisestä joka väittää ettei hänellä ole mitään muuta. Kovasti todistelee rakkauttaan, kun huomaa että alan miettimään asiota. mutta silti hän saa minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi ja tekee pahaa henkisesti. uudenvuoden vaihteessa hän hermostui ja löi lasipöydän nyrkillä rikki... Kun yritin sanoa asiasta syy oli minun! näitä on enemmänkin. Outoa huomata että näitä ihmisiä on enemmänkin.

Tiedän itse että pitäisi päästää irti, mutten osaa. tai siis haluan mutta en halua satuttaa ketään. olen nyt menossa lääkäriin puhumaan mielenterveydestäni... katsotaan mitä hän sanoo. Tiedän että tämä suhde rikkoo minut jos jatkan, mutta.......

Käyttäjä Lemonice2 kirjoittanut 04.03.2007 klo 23:25

täällä on nyt elämä suurinpiirtein samassa tilanteessa, mitä oli ennen häipymistäni. Terapiassaan käy edelleen, mutta kuulemma kaikki ihmettelevät, että miksi. eihän hänessä ole mitään vikaa... tälläsen hullun paskan ämmän takia joutuu käymään...

jaksottain taas eristäytyy muusta perheestä, munhan syy sekin on, of course. ja ulos meno on vaikeaa, ilman viinaa. mun syy sekin. kun mä en mukamas suostu menee ulos, vaikka hän haluis. ihme kyllä, et mä silti oon ollu ulkona joka päivä lasten kaa. vaikken hänen mielestään ole...

viinaa kuluu taas entiseen tahtiin, alussa salaili ja nyt jo näkyvästi. et erotaan sitten, kyllä hälle sopii. hän ei jaksa tällästä paskaa elämää, millaseksi mä elämän teen, hän haluu normaalin elämän. ja kun on tollanen paska ämmä, joka ei haluu hänen kaa mitään tehdä, uloskaan ei pääse, ni onhan se pakko juoda.

RAIVOSTUTTAA!!!!

rahaakaan hän ei saa omiin tarpeisiin käyttää. mä saan mahahaavan kauheesta hädästä, kun pelkään etten pysty ruokkiin lapsia, urheiluvälineet ja uudet vaatteet on jo ihan toivotonta ajatella. herra senkun lipittää kaljaa ja viinaa ja ruikuttaa. eikö rahoista mee monin verroin hänen osuutensa niihin.

on sille nyt tulossa vahvemmat lääkkeet, mut en tie paljonko niiden varaanka voi toivoa laittaa. hetken meni hyvin noilla ekoilla, mut mähän se vaan muutuin, ja nyt saan kuulla sen purkaukset siitä kun muutuin taas pahemmaks...hänen lääkkeillä ja alkoholin vähentämisellä ei ollu mitään osaa eikä arpaa tilanteeseen.

en tie, väliin tekee mieli itkee ja väliin nauraa, kun kuuntelee sen kommentteja.

mitä muille kuuluu?

jos ootte ekaa kertaa (mun mielest joku tohon väliin laittaneista oli) häipymässä, niin varautukaa todella siihen, että omat tunteenne saattavat todella yllättää. helpotusta ja rauhaa ei välttämättä tulekkaan. vuositolkulla jatkuneesta paskasta on varmaan yhtä vaikea irrottautua, kuin hyvästä suhteesta (sellasista mul ei kyl oo mitään käsitystä). ja vois aatella, et vaikeempikin. kun on itsetunnot ja kaikki muut asiat varmaan huonommalla tolalla jo alkajaisiks. nyt se taitaa herätä, heips

Käyttäjä sinitiainen kirjoittanut 05.03.2007 klo 13:30

Lemonice2 kirjoitti 04.03.2007 klo 23:25:

jos ootte ekaa kertaa häipymässä, niin varautukaa todella siihen, että omat tunteenne saattavat todella yllättää. helpotusta ja rauhaa ei välttämättä tulekkaan. vuositolkulla jatkuneesta paskasta on varmaan yhtä vaikea irrottautua, kuin hyvästä suhteesta (sellasista mul ei kyl oo mitään käsitystä). ja vois aatella, et vaikeempikin. kun on itsetunnot ja kaikki muut asiat varmaan huonommalla tolalla jo alkajaisiks.

Yllä on osa kirjoituksesta.
Lähdin pari viikkoa sitten. Tässä mietitään elämää eteenpäin, ja tällä hetkellä tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta ei oikein mikään ole vielä puhunut sen eteen, että menisin takaisin. Välillä mies on aivan ok, välillä saa kauheita raivareita. Olemme siis kyllä tekemisissä, mutta vaikea on käydä "kotona". Vatsaa rupeaa vääntämään jo pelkästään tietoisuus, että olen menossa sinne käymään.
Vaikka välillä on jo helpompaa, niin välillä se ahdistus iskee aivan täysillä. Mutta ei kai kahdessa viikossa voi ihmeitä tapahtua. Mies kai tekee omaa prosessiaan, hän siirteli heti lähtemistäni seuraavana päivänä huonekaluja ja mehän nukuimme jo vuosia eri huoneissa, niin hän sänkyni paikalle on kasannut niin paljon tavaraa, etten edes voisi mennä takaisin. Nyt minusta tuntuu siellä siltä, että olen kylässä, en tunne itseäni lainkaan rentoutuneeksi, ja vilkuilen kelloa, ettenkö jo kohta voisi lähteä. Mutta olen päättänyt keskittyä lähinnä omaan olooni, ja oman psyyken hoitamiseen. Siihen onneksi ystävät ovat olleet korvaamattomana apuna.

Stemppiä kaikille

Sinitiainen🙂👍

Käyttäjä Lemonice2 kirjoittanut 06.03.2007 klo 23:59

onneksi olkoon, sinitiainen!

mietin, et koittaako mullekin se "vapaus" vasta kun lapset on isoja. hyvä että sulla on ystäviä tukenasi ja lähelläsi.

mä olin aika yksin, kun lähdin. asumme paikkakunnalla, josta suku ja harvat ystävät ovat kaukana. uusia ystäviä täältä ei olla saatu, sillä miehen sosiaalinen lähes täydellinen eristäytyminen sai koko perheen eristäytymään. nyt olen yrittänyt sitäkin murtaa, omaa eristäytymistä. olisikin niin kiva, kun olisi ystäviä lähellä... mutta vaikea tutustua kehenkään vuosien hiljaisuuden jälkeen, varsinkin kun kotiasiat hävettävät, ja niitä ei mielellään rupeisi kertomaan.

omassa lähdössä suurin moka oli jäädä niin lähelle. olisi pitänyt lähteä kauas, ja vaihtaa puhelin numerokin, ja kaikki asiat hoitaa ulkopuolisten välityksellä. olisi pitänyt aloittaa jokin lääkitys, että olisi kestänyt tuskan ja paniikkikohtaukset, joita tuli eniten kahden kuukauden kuluttua lähdöstä.

oliko tämä sinitiainen ensimmäinen lähtösi?

Käyttäjä sinitiainen kirjoittanut 07.03.2007 klo 15:18

Hei Lemonice2

Tämä oli ensimmäinen lähtöni. Olen asiaa kyllä miettinyt kauan. Olemme olleet naimisissa 30 vuotta ja ekan kerran mietin sitä jo ensimmäisenä syksynämme. Mutta sitten tuli lapsia, rakennettiin talo ja aina vaan tuntui että on pakko jaksaa muuten kaikki romahtaa. Mutta suhteemme on vaikeutunut vuosi vuodelta ja jotenkin elättelin kuvitelmaa siitä, kun lapset on omillaan ja meillä on lainat talosta maksettu, ja pystymme kerrankin nauttimaan elämästä, matkustelemaan ym. Mutta mieheni valitsi työttömyyden, eikä suostu hakemaan mitään sellaista työtä, jonka hän saisi. Ja pikkuhiljaa kaikista pienistä, vuosien varrella sisälle haudatuista asioista kasvoi liian suuri ja pato murtui.
Ehkä tässä jonain päivänä pystyn sanomaan, mitä haluan, mutta nyt katselen ja toivun ja kerään voimia.

Toivon sinullekin voimia ja yritä keksiä itsellesi vaikka jokin harrastus, jossa voit silloin tällöin tavata muita ihmisiä, ehkä sieltä voisi löytyä ystäviäkin.

Sinitiainen

Käyttäjä Tatuma kirjoittanut 07.03.2007 klo 19:49

Sinitiaisen viestit pistivät silmääni. Samankaltaisuutta omaan elämääni tarinoistasi löytyi. Kerroit olleesi naimisissa 30 vuotta ja nyt tehnyt ratkaisun. Miten sen teit, miten sait kerrottua?

Itse olen ollut naimisissa 22 v. Kolme lasta, joista kaksi (vanhin 22 ja nuorin 18) vielä kotona. Mieheni saa välillä raivareita ja käyttää joskus alkoholia rankanpuoleisesti (olen omassa viestiketjussani asioista aikaisemmin kertonut). Psykologini sanoi, että olen yksinhuoltaja (kuten sinäkin kommentoit omasta elämästäsi). Puolisoni on hyvässä työssä, töissä olen itsekin. Mutta näistä kaikista pienistä ja vähän suuremmistakin asioista on kertynyt vuori, jota en tunnu enää jaksavan ylittää.

Perheessämme ei puhuta ongelmista, tiedetään, että niitä on, mutta niistä ei puhuta. Totta kai olen itse tähän syyllinen. Mutta puhuminen on niin vaikeaa, miksi se onkin niin vaikeaa. Viime syksynä mieheni ja poikamme olivat painiotteessa ja puolisoni uhkaili lastamme myös puukolla. Tästäkään ei ole keskusteltu, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämä jatkui samana päivänä aivan normaalisti. Edelleenkin tiedän, että minulla on suu, miksi en avaa.

Mutta kaikesta on kasvanut vuori. Miten Sinitiainen lähdit? Mihin lähdit, hankitko asunnon yhdessäolon aikana? Miten entinen asunto, oliko teillä omakotitalo?

Käyttäjä sinitiainen kirjoittanut 09.03.2007 klo 08:09

Hei Tatuma

Samankaltaisuutta tosiaan löytyy. Samoin meillä on aina vaiettu tapahtuneista. Itse olen kerran lähtenyt yöllä hotelliin, koska mies oli niin häijy, mutta alkoholin "taakse" on niin piiloutua. Kun väittää, ettei muista... Toisen kerran kävelin yöllä ulkona pitkään, kun en tiennyt, että uskallanko mennä kotiin.
Välillä meillä menee tosi hyvin, mutta nyt kun mietin, niin tätä ahdistusta on ollut jo kauan. Olen miettinyt ja miettinyt lähtöpäätöstä. Mutta kun rupesi jo fysiikkakin pettämään itseltä, henkisen kantin lisäksi, niin menin käymään työterveyshuollossa hakemassa jotain että saisin nukuttua, ja siellä se pato murtui. Ja kun olin koko päivän itkenyt töissä, kun en saanut sitä lakkaamaan, niin kotona vaan ilmoitin, että olen aivan loppu, ja aion hankkia itselleni ainakin väliaikaisesti vuokra-asunnon. Viikon päästä oli jo asunto löytynyt ja vuokrasopimus allekirjoitettu. Meillä on omakotitalo, otin hyvin vähän tavaroita mukaani, koska en olisi edes jaksanut enempää ja minun onnekseni asunnossa oli vähän huonekaluja.
Olen pari kertaa viikossa käynyt kotona, ja joka kerta jo sinne mennessä vatsani menee aivan sekaisin, kädet tärisevät, rinnasta pistää. Välillä kaikki menee ihan ok, toisen kerran siellä on aivan helvettiä. Mies juo nyt entistä enemmän. Hänhän ei ole töissä, eli juoda voi vaikka joka päivä.

Oletko puhunut lastesi kanssa, mitä mieltä he ovat? Itse olen nyt vasta tyttäreni (28 v.) kanssa käynyt pitkät keskustelut, ja häntä mies kasvatti tosi ankarasti, aivan tyrannimaisesti. Poika (21 v) on aina saanut olla rauhassa, eikä hänen miehen mielestä olisi koskaan pitänyt kotona tehdä mitään. No pojan on aika paljon vaikeampi tätä ymmärtää. Mutta yritä puhua lastesi kanssa, he taatusti ymmärtävät sinua. Ovathan he nähneet tuon kaiken.

Itselleni joskus tulee sellainen olo, että olen kaiken kuvitellut. Kun yritän ottaa näitä kaikkia miehen kanssa puheeksi (lue: riidaksi) niin hänhän kääntää kaikki jutut ja kieltää ne. Mutta tyttäreni kyllä todella vahvisti tämän, ettei tämä ole kuvitelmaa.

Käy lukemassa narsistien uhrien nettisivuilta narsistin määritelmä. Minun mieheni on narsisti, ei ehkä kaikkein pahinta laatua, mutta aivan riittävästi. Hän on minua manipuloinut vuosia enkä ole uskaltanut saada suutani auki, mutta ei tällaista ole loputtomiin pakko kestää. Elämme vain tätä yhtä elämää, yrittäkäämme siitä siis vielä nauttia.

Itselläni on yksi lapsenlapsi ja hänkin vielä tarvii tervepäistä mammaa, eikä hermorauniota.

Voimia kaikille

Sinitiainen

Käyttäjä riski kirjoittanut 09.03.2007 klo 13:07

Moikka

Voi että, aika kuluu. Olen ollut töissä ja energiat menevät sinne, kun uutta aloitan. Mielenkiintoisia tapahtumia töissä pilvin pimein. Miten sinulla menee Boa?? Oletko jo saanut asiasi järjestykseen? Minulla menee ihan mukavasti. Täällä kotona on tasasen rauhallista, kun tein pelisäännöt selväksi mieheni tyttären suhteen. Hän ei enää ole tullut tänne ja tapaa isäänsä kaupungilla. Rauha siis tältä osin. Eilen meillä oli siivouspäivä ja silloin mieheni siivoaa oman pöytänsä tarkkaan, kun harrastaa kynäilyä innokkaasti. Jätti valokuvia pöydälle. Työpaikaltaan oli, jossa kaikki poseerasivat iloisena. Meillä on joskus noussut keskustelua mieheni tavasta olla niin pöyristyttävän ystävällinen ja hymyilevä, että hänet on ymmärretty väärin. On tullut sitten kurjia tilanteita, kun minun on täytynyt olla mukana ja siinä vierellä olen joutunut seuraamaan muitten naisten pällistelyä, kun mieheni hymyilee joka suuntaan. Näin se meni minun mielestäni ja siitä olemme keskustelleet. Sellainen onkin loppunut ja minun ei enää ole tarvinut semmosta nähdä. Mieheni perustelee sitä sillä, että on aina tottunut hymyilemään ihmisille, eikä tarkoita sillä mitään. Minusta se on kuitenkin arveluttavaa, koska jos minä antaisin hymyjä kaikille vastaantulijoille, saisin ison lauman perääni. Olen siis ollut mustasukkainen ja en voi sietää tommosta. En tosiaankaan vainoa häntä muuten, mutta vaimon seurassa ei muille hymyillä- piste.

Tuo asia liittyy valokuviin sen vuoksi, että minusta tuntuu, kuin hän haluaisi tahallaan tehdä minut mustasukkaiseksi. Minulla on uusi työ ja hän saattaa kokea sen uhkaksi. Sitten yrittää näin esitellä menoonsa työssä, kun en ole siitä virkannut puoleen, enkä toiseen. Hänen työkaverinsa on naisia, joten....

Päätin kyllä, etten huomaa valokuvia. Yritän mitätöidä koko jutun, vaikka harmittaa se, että en oikein tiedä, mikä tarkotus tällä on. Puhua kai pitäisi mutta tunnen itseni ihan mahdottomaksi, jos otan asian puheeksi. Siinä kuvassa komeili nainen, jota hän halasi pikkujouluissa, minun aikanani ja sanoi sen olevan ystävällisyyttä.? Sama nainen seisoi kuvassa ja minua sieppasi niin, ettet voi uskoa. Tahallaan tekee varmaan, haluaa, että olisin mustasukkainen, mutta en piruuttanikaan ole, ettei meidän välillä tämmönen pershäiriöinen leikki lähde liikkeelle. Suhde muuten loistaa ja siinä on tosi hyviä asioita. Entisessä avioliitossa on varmaan ollut tämmöstä, koska entinen vaimo ei halunnut enää läheisyyttä miehensä kanssa. Luulenpa, että ehkä häntä on loukattu samalla saralla. Paha vaan, että silloinen vaimo ei myöskään ollut huomaavinaan mitään, joka erotti vaimon miehestään. Suuri loukkaushan on, että joku muu kiinnostaa.. tiedäthän sen. Mieheni ei kulje yksin missään ja on aina kotona, joten mulla ei ole sinänsä ongelmia hänen kanssaan, mutta miksi nyt jättää valokuvia, eikö ole ajatusta mikä on sopivaa. Kommentteja kaikilta toivon.

Käyttäjä boa kirjoittanut 11.03.2007 klo 01:07

Hei ja kiitos riski kysymästä.
Ilmeisesti minulla ei mene kovin hyvin, koska olen taas kanavalla... Tätä voi näköjään käyttää jonkinasteisena fiilismittarina. Jostain syystä, kun kaikki sujuu, ei tule tarvetta avautua eikä keskustella eikä soitella kenellekään. Olisi itsensä sekä lukijoiden kannalta hyvä, jos tulisi joskus jotain voimaannuttavaakin kirjoitettua.

Ketjun aloittaneena on mielenkiintoista nähdä, että paljon uusia nimiä on ilmaantunut keskusteluun. Ilmassa on niin monimuotoisia asioita, ettei tiedä mihin niistä tarttuisi.

Riski sinulle kuitenkin ensiksi kommentteja. Aikaisempaan kirjoitukseesi liittyen, on pakko sanoa että enemmän kuin varmaa on, että miehesi tytär on itsekin aineiden käyttäjä, mikäli seurustelee sellaisen kanssa. Turha edes kyseenalaistaa.

Mitä tulee tähän valokuva-asiaan, en oikein tiedä. Hämmennyin. Oletettavasti hän on halunnut valokuvilla jotain reaktiota sinulta. Sinuna ottaisin asian puheeksi; "Haluaistitko kertoa jotain näistä kuvista?" tms. Kyseessä on näin ulkopuolelta katsottuna kuitenkin aika lapsellinen kuvio, jonka terävin kärki olisi katkaistavissa jo alkuunsa. En jaksa riski uskoa sinusta, että olisit mustasukkainen! Miehesi on jeesjees-mies, eikä pysty sanomaan kellekään ei, eikä kai mitään negatiivista. Voin hyvin samastua häneen siinä mielessä, että itsekin hymyilen kaikille (no, vastaantulijoilta olen oppinut suojautumaan), se on minulle luonteenomaista enkä kestäisi, jos minua kiellettäisiin hymyilemästä. En minäkään tarkoita hurmata ketään, minusta se on vain sama asia kuin sanoa kiitos tai hyvää huomenta. Mutta joka tapauksessa, miehesi kaipaa huomiota sinulta.

Minua puhutteli Sinitiaisen kirjoitukset myös, koska itsekin olin ajatellut sitku-ihmisenä, että mikä meitä odottaakaan kun lainat on maksettu ja lapset isoja. Voidaan tehdä kaikkea kivaa sitä, mistä tykätään. Ja sitten toinen VALITSEE työttömyyden ja kaikkinaisen luuseroinnin. Jos omat lapseni olisivat yhtä aikuisia, päätös olisi helpompi. Olen edelleen pähkäilemässä lähtemistä ja jäämistä. Miten elämä voi olla niin hemmetin vaikeaa!???

Lemonice, sulle sanoisin että tilanteesi on vaikeampi kuin minun(!) ja toisaalta... tuntuu kuin olisit vaiheessa, jossa itse olen ollut joskus ja päässyt vähän eteenpäin mutta kuitenkin vain tälle kanavalle asti. Voisiko tästä tehdä johtopäätöksen, että lähde pois, seuraavat 10 vuotta vain vanhentavat sinua ja valo tunnelin päässä tarkoittaa lähestyvää junaa?

Syvä huokaus.

Käyttäjä riski kirjoittanut 19.03.2007 klo 10:28

Hei

Olemme keskustelleet, koko viikonlopun. Sieltä rivien välistä kuultaa mieheni epätietoisuus minusta ja työstäni ja voi miten turhaan, niin minä ajattelen. Mutta olenhan nyt muualla. Olen poissa sieltä, jossa mekin mieheni kanssa tavattiin. Huomaan, että se on hänelle vaikea paikka, todella. Kerroit Boa, että olet itsekkin hymyilevä ihminen. Minä myös, mutta mieheni hymyt ovat herättäneet huomiota. Se on kiusallista ja kaikkein suurin tunne on häpeä, minun sielussani. Minua on hävettänyt, että minä tässä vieressä patsastelen ja mies vaan vastaillee hymyihin ja hymyillee takaisin, kuin minua ei olisi. Kuitenkin hän samaan aikaan pitää kädestä, halaa ja on kunnioittava minua kohtaan. On vain niin ikävää olla kuitenkin siinä kohtaa ja katsella sitä. Se on niin räikeää, että eräs yhteinen työtoverimme on siitä kerran leikinpäiten heittänyt herjaa. No, nythän hän on skarpannut ja semmosta ei enää ole. Kuvat saivat välillemme riidan. Sitten puhuttiin kaikesta mistä ei pitkään aikaan oltu puhuttu. Hän sai huomiota ja huomaan nyt itsekkin, että sen tarpeessa oli. Minä kun luulen aina kaiken huomaavani mutta nyt näen, ettei se aina niin ole.

Kaikesta jännintä on nähdä, miten aikuisessa ihmisessä on aina sisällä se lapsi. Miten hän tarvitseekaan huomiota juuri siihen kohtaan. Huomaan, että edellisessä liitossani en tätä huomannut. Mieheni oli mahdoton, kun haki huomiota, mutta minä en nähnyt mitään, vaan kirosin hänen vastuutonta, lapsellista käytöstään. Niin, kuten muistat, hän oli pershäiriöinen, oikea narsistien kuningas.

Olen miettinyt, että jokaisella meistä on tämä heikko lenkkinsä. Sitä kokeillaan ja heittäydytään lapseksi välillä. Usein juuri tuo on viesti halusta tulla nähdyksi, mutta minä siis kirosin hänet, kun oli lapsellinen ja ajattelematon. Siihen entinen mieheni hakee edelleen vastausta ja kukaan ei ole kyennyt vastaamaan siihen kysymkseen. Hän siis jatkaa juopotteluaan, on kuin pienet pojat ja odottaa, että jostain löytyisi ihminen, joka kuulisi hänet oikein. Ongelma on vain siinä, että semmosta ihmistä ei ole. On vain yksi sellainen ja se on hänen oma äitinsä.Siispä kaikkivoipaisuus ja minä-minätyyppi saa olla, kun kellään ei ole voimaa puuttua siihen enää aikuisena. Näin sinunkin kohdalla Boa on varmaankin mennyt. Ethän sinä voi alkaa äidiksi miehellesi, vaikka hän sitä huutaa-- mitä sanot???

Käyttäjä boa kirjoittanut 24.03.2007 klo 00:31

Heippa.
Totta viserrät riski. Kyllä ne lapsuuden näkemättä jäämiset ovat niin syvällä ihmisen tiedostamattomassa, että siinä on ammattiauttajallakin kaivuuhommia. Miten siis minä voisin auttaa! En ole koskaan ymmärtänyt edes sitä, että aviomies ostaa vaimolleen äitienpäivälahjan. En suostu miehelle äidiksi vaikka lahjoisikin.

Tilanteemme näytti sangen valoisalta viime kuussa. Aloin taas piristyä. Sitten alkoi puuduttava juominen. Tuo edellinen käyntini täällä kanavalla ja vastaukseni lemonicelle antoi samalla vastauksen minulle. Tässä nähtiin taas tämä kirjoittamisen voima.

Ensin uhkasin jättää erohakemuksen. Minuun voi luottaa: jätin erohakemuksen. Ihan kuin olisi sähkömittarin lukemaa ilmoittanut sähkölaitokselle. Niin kuollut on tämä avioliitto.

En tänä päivänäkään tiedä onko käräjäoikeus lähettänyt postia miehelle vai ei, koska hän hakee postin päivällä töissä ollessani. Emme ole vaihtaneet sanaakaan moneen moneen päivään.

Olen kuitenkin helpottunut, että sain tuon tehtyä vaikkei se vielä ole mitään. En kuitenkaan näe enää edes harkinta-ajan jälkeen mahdollisena, että enää viitsisin tätä idiotismia. Nyt ne vaikeudet taitavat vasta alkaa. En tiedä vielä yhtään, miten osituksen kanssa tulee tapahtumaan. Tarvitsen varmaan vinkkejä myöhemmin noihin asioihin, mutta siitä pitää ehkä avata ihan uusi keskustelu?

Elän siis nyt jännittävää aikaa ja vähän pelottavaakin.
Vähemmän jännittäviä ja aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

Käyttäjä Lemonice2 kirjoittanut 09.06.2007 klo 00:01

on aikaa vierähtänyt, en ole uskaltanut kirjoitella. junan valot ovat kyllä jo tosi lähellä. en jaksaisi tehdä muuta kuin itkeä. vaikeeta, aina vaan vaikeeta. räkimistä. potkimista. inhoomista. vihaamista. halveksimista. lapset sen keskellä. voiko tuo oikeesti saada niiden huoltajuuden jos erotaan? uhkailua. en tajuu mitä pitäs tehdä.

toivottavasti muilla paremmin, hiljaista ainakin?

Käyttäjä Lemonice2 kirjoittanut 26.06.2007 klo 00:05

juna lähes jyräsi alleen. olisi voinut käydä kenties huonostikin, vai liioittelenko asiaa mielessäni? nukahdin, ja se painoi jalan pääni päälle. polkaisi kovaa. niskassa rusahti ja sattui, mutta mitään todisteita ei tullut näytettäväksi kellekään. sydäntäni ei kukaan näe, ei tuskan määrää. sain raivarin ja otin puukon. sanoin, että jos koskaan enää kosket minuun niin tapan. sanoi, että taitaa käydä toisin päin. niinkö tämä päättyy, että toinen kuolee? 3 pulloo viinaa ja 50 kaljaa meni viidessä päivässä, jokohan taas huomenna on edessä uudet muutamat kaljat? niinhän ne terapiassa uskoo, et tuo juo muutaman kaljan, on ihan iisisti ja mä saan hirveen raivarin turhan päin. pieni viaton poikaressu on olevinaan ja täydestä menee. pian ei ole toivoa mistään paremmasta. tiedän jo kuinka vaikeeta on lähteä, kuinka mahdotonta pysyä poissa, kuinka lapset haluaa olla isänsä kanssa jne. tänä aamuna se nukkui omituisen pitkään, ja oi kuinka toivoin että olisi kuollut!

Käyttäjä Kotkatar kirjoittanut 26.06.2007 klo 10:21

Lemonice2: olisiko jo aika lähteä vaikka turvakotiin sieltä. Tuo kuulostaa jo tosi vaaralliselta mitä teillä tapahtuu.
Lasten takia etkä minkään muunkaan takia, et jää enää olemaan sinne. Onko sitten parempi, että heillä ei ole kohta äitiä ja isä on vankilassa. Jos ne terapiassa laukoo sulle totuuksia teidän suhteesta, niin kuulostaa tosi epäpätevältä toiminnalta. Ja tosiaan aikuinen päättää mikä on lapsille ja aikuisille parasta, älä nyt lasten takia jää väkivaltaiseen suhteeseen.

Käyttäjä Minney kirjoittanut 26.06.2007 klo 11:05

Lemonice2! Hui kamalaa! Nyt on aika pakata kimpsut ja kampsut. Lähde heti tänään sieltä! Lähin turvakoti on varmaan ensisijainen paikka minne mennä. Sinne pääset vaikka poliisikyydillä, jos tilanne menee niin vaikeaksi. Älä hyvä ihminen odota enää, pelkään sinun puolestasi!
Nyt vaan kaikki jäljellä olevat voimat peliin ja menoksi!
Jaksamista sinulle!!! 🙂👍