Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa – miksi ihmeessä?

Persoonallisuushäiriöisen kanssa edelleen naimisissa - miksi ihmeessä?

Käyttäjä boa aloittanut aikaan 18.11.2006 klo 19:46 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä boa kirjoittanut 18.11.2006 klo 19:46

Hei,
kituutan persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Kyseessä ei ole kuitenkaan nyt trendikäs ja otsikoihin noussut narsistinen persoonallisuushäiriö. Miehelläni todettu häiriö katsotaan niin epämääräiseksi ettei edes terapeutti tartu siihen.

Erilaisista persoonallisuushäiriöiden luonnehdinnoista löytää kuka tahansa tavallinen pulliainen omia luonteenpiirteitään – minäkin. Kävin narsistienuhrientuki.fi-sivuilla, mutta totesin ettei sieltä suoranaisesti tunnu löytyvän minulle lohtua. (Huom. te monet, jotka olette kirjoittaneet ”naimisissa alkoholistin kanssa” -palstalle, suosittelen kurkkaamaan em. sivuja). Miehessäni on paljon narsistisia piirteitä, mutta hän ei ole niin törkeä tapaus kuin narsitit pahimmillaan ovat.

Syyllistämistä, häikäilemätöntä ja itsekästä käytöstä, jatkuvaa epäilyä mitä käsittämättömimmistä asioista, mustasukkaisuutta, eristäytymistä, masennusta, ryyppyputkia, kännykän puhelutietojen ja viestien ratsaamista.

Syyllistäminen on kaikkein pahinta: mitä tahansa muita loukkaavaa hän tekeekin minua ja lapsiamme kohtaan, hän onnistuu aina kääntämään kaiken minun syykseni. Juomiseen syy löytyy AINA minusta. Olen opetellut olemaan syyllistymättä, mutta vaikeaa se on. En enää lähde väittelyyn mukaan, mikä on johtanut lähes täydelliseen mykkyyteen välillämme.

Miehelläni on juuri meneillään juopotteluvaihe. Hän on eristäytynyt talossamme tiettyyn huoneeseen ja kommunikoi kännykän välityksellä muun perheeseen kanssa. Sillä aikaa minulla on vastuu arjen pyörittämisestä ja villien ja temperamenttisten lasten kanssa se ei ole koskaan helppoa. Olen yrittänyt varjella lapsia puhumalla avoimesti isän sairaudesta ja juomisesta, mutta näkeehän sen että lapsia tilanne ahdistaa. Perheterapiassa käydessämme ”lapsissa ei ilmene mitään huolestuttavaa”. Monen viikon ”poissaolosta” huolimatta hänellä on otsaa arvostella tekemisiäni ja varoittelee minua tekemästä itsestäni pelleä. Hän on kontrollifriikki kaiken lisäksi.

Sitten jonain päivänä (kun rahat loppuvat) – isi nousee kuin kuolleista ja koko perhe on tavallaan tyytyväinen ja toisaalta hämillään kun yht’äkkia kaikella onkin väliä. Kun luin muiden juopottelevista miehistä, he kaikki olivat viuhtomassa kaupungilla, pois kotoa. Minun mieheni ei mene minnekään, hän on varsinainen tupajumi. Polttaa ketjussa, haisee ja näyttää pahalta, ei tee mitään – no tekee mitään, mutta de facto ei mitään. Selvinä kausina vähän enemmän, mutta juomiskausina katsoo vain TV:tä, juo ja polttaa.

En oikein saa sanottua mitä haluan sanoa. On niin paljon sanottavaa. Sain 5 vuoden meinaamisen jälkeen tartuttua johonkin: rekisteröidyttyä tänne sivuille, varattua itselleni terapia-ajan – kiitos jonkun tänne kirjoittaneen, joka mainitsi Väestöliiton sivut.

Surkeinta on, että en osaa tehdä enää mitään, olen sopeutunut tilanteeseen. Jos eroan (yli 15 v. avioliittoa takana ja 3 lasta) en tiedä edes, muuttuuko tilanteeni paremmaksi vai huonommaksi? Mieheni on ollut yli 4 vuotta työkyvytön (sanan sisällöstä voidaan olla tietysti montaa mieltä) joten hän elää taloudellisesti pääasiassa tulojeni varassa.

Halveksin itseäni, kun elätän häntä enkä saa aikaiseksi häipyä tästä loukosta lapsineni. Jos sen teen, en jaksa ottaa vastaan seurauksia. Veikkaan, että maksaisin siitä niin kovan hinnan, etten tiedä lopulta kumpi on kamalampi vaihtoehto, lähteä vai jäädä. Typerääkin typerämpää on kiintyä materiaan. Pelkkä ajatus talosta luopumisesta ja rakkaista yhteisistä esineistä ahdistaa. Naurettavaa, mutten voi sille mitään.

Suutuspäissäni saatan tehdä vain esim. asioita, joita haluaisin tehdä ja joita tiedän mieheni inhoavan (esim. mennä työpaikan pikkujouluihin ja notkua TOSI pitkään siellä tai tavata ystäviäni), mistä seuraa kahta enemmän ongelmia.

Suo anteeksi, jos et nyt saanut tolkkua mitä oikein hölisen. Oli vain pakko saada sanottua edes jotain ja ajatella että joku kuuntelee. Ystäviäni en halua jatkuvasti rasittaa näillä asioilla.

Miksi olen näin kauan kestänyt? Sen kerron joskus toiste ehkä.
Olen suorastaan kerjännyt miestäni eroamaan sovinnolla, mutta se ei hänelle käy. Hänhän rakastaa minua.

Käyttäjä lemonice kirjoittanut 19.12.2006 klo 23:30

hei teille! boan ensimmäisestä viestistä löytyi niin älyttömän paljon yhteisiä piirteitä minun ongelmieni kanssa, jopa suhteen kesto oli lähes sama...! meillä tilanne kärjistyi muutama kuukausi sitten niin että todella lähdin... ja epäonnistuin täysin. palasin kotiin. se hyöty oli, että mies lähti hakemaan apua myöskin. mutta olen kyllä saanut tästä lähdöstä ja paluusta maksaa aika kovan hinnan. olen ollut niin lähellä romahdusta, etten koskaan ennen. sopiiko liittyä keskusteluunne?

Käyttäjä boa kirjoittanut 21.12.2006 klo 23:34

Hyvä lemonice, tervetuloa mukaan - ei tarvitsisi edes kysyä!

Oli pakko lukea eka viestini, koska en enää muistanut mitä olin kirjoittanut. Totesin, että kylläpä tilanteet muuttuvat. Meinaan, että tavallaan seuraavaa siirtoa estävät asiat, joissa roikuin ekaa viestiä kirjoittaessani, eivät enää tunnukaan niin merkityksellisiltä.

Ensimmäinen ajatus lukiessani hinnasta, jonka maksoit lähdöstäsi (tämä on niin tuttua minulle) oli, että et tiedä vielä kaikkea. (Huom. älä loukkaannu, voin olla väärässä, enhän tiedä yhtään mitä olet tätä ennen tehnyt!) Että nämä miehemme kääntävät asioita, manipuloivat meitä ja juu, hakevat ikään kuin apua ja osoittavat sinulle ja muille olevansa vastuuntuntoisia, ajattelevia ihmisiä. Näin toimimalla he samalla osoittavat kuinka tasapainoton ihminen olet, et edes pystynyt hoitamaan tätä lähtöäsi kunnolla etkä ymmärtänyt, että asiat voidaan "järjestää". Anteeksi jo etukäteen nämä katkerat sanat, jos menevät ihan pieleen. Olen itse vaan niiiiiin pettynyt kaiken jälkeen. Olen nyt siinä pisteessä, että mitkään selitykset eivät enää auta. Olen suunnittelemassa lähtöä heti, kun joulu ja uusi vuosi on vietetty.

Suorastaan palan halusta kuulla, millä tavalla omasta mielestäsi epäonnistuit? Tulitko itse vapaaehtoisesti takaisin vai minkä ajamana? Painoiko syyllisyys? Mitä tapahtui??? Harmittaa jo nyt puolestasi. Pelkään, että saat maksaa hintaa lopun ikäsi, veikkaan - siis jos jäät ja jos miehesi on samaa plaatua kuin minun ☹️.

Minulla ei olisi mitään ongelmaa lähteä, mutta en voi lähteä yksin. Minun on otettava lapset mukaan. Se ei ole aivan yksinkertaista.
-Huokaus-

(lemonice, kirjoitit:
hei teille! boan ensimmäisestä viestistä löytyi niin älyttömän paljon yhteisiä piirteitä minun ongelmieni kanssa, jopa suhteen kesto oli lähes sama...! meillä tilanne kärjistyi muutama kuukausi sitten niin että todella lähdin... ja epäonnistuin täysin. palasin kotiin. se hyöty oli, että mies lähti hakemaan apua myöskin. mutta olen kyllä saanut tästä lähdöstä ja paluusta maksaa aika kovan hinnan. olen ollut niin lähellä romahdusta, etten koskaan ennen. sopiiko liittyä keskusteluunne?)

P.S. Kiitos ja jouluiloa teille moderaattoreille arvokkaasta työstänne! Vaikka tässä instant-maailmassa ahdistaakin näiden viestien verkkainen ilmestyminen 😉

Käyttäjä tyhjä sielu kirjoittanut 27.12.2006 klo 07:45

Hei boa ja te muut jotka olette tässä kirjoittaneet!

Kun luin nämä teidän tarinat, tuli mieleen että tuohan on kuin suoralainaus minun elämästä. Olen ihan hukassa.... Luulen, että mieheni kärsii pahasta persoonallisuushäiriöstä, joka on sekoitus narsismista ym. Yhteinen elämämme alkoi n 3 vuotta sitten, jolloin ihastuin miehessäni hänen sosiaalisuuteensa ja huumoriinsa. Kesti pitkään ennen kuin pääsimme seuruteluasteelle, vaikka käytännössä asuimme yhdessä mutta mieheni ei halunnut "seurustella". 😟
Sitten kun viimein "aloimme seurustella" kuvioon tulivat valehtelu ja ex-tyttöystävät. Ex-tyttöystävät ovat vieläkin osittain elämässämme, koska niiden yhteydenottoja tulee ilmi aina ajoittain.

No saimme aina "selvitettyä" asiat ja onnea kesti reilu vuosi, kunnes mieheni halusi erota. Sen jälkeen hän on muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Elimme lähes vuoden tavalla, jossa hänellä oli päätös valta siitä milloin me tapaamme ja milloin saan olla hänen luonaan. Sinä kesänä sairastuin masennukseen, josta olen halunnut selvitä ilman lääkitystä. Ja jotenkin onnistunutkin. Sitten tuli taas rauhallisempi vaihe ja mieheni halusi palata yhteen ja myös minä, koska rakastan häntä. Mutta jokin asia ei kuitenkaan palannut ennalleen.

Mieheni arvostelee minua jatkuvasti milloin tehdyistä asioista tai milloin tekemättömistä asioista. Itse opiskelen sairaanhoitajaksi ja yritän myös olla välillä töissä. En saisi olla työstä pois vaikka olisin kipeä vaan mieheni suuttuu ja alkaa haukkua. Riidat alkavat muutenkin todella pienistä asioista. Kun yritän sopia tai jutella mieheni vain innostuu enstistä enemmän haukkumaan minua milloin lihavaksi, rumaksi, huoraksi tai laiskaksi. Hän kyllä löytää ne asiat, jotka satuttavat. Minusta tehdään silloin niin arvoton kuin vain ihmisestä voidaan. Mieheni kyllä saa tehdä mitä haluaa välittämättä siitä mitä minä sanon. Itse olen luonteeltani kiltti enkä hauku tai alista toista. Kyllä saatan jankuttaa ja olla välillä rasittavakin mutta en halua luopua kaikesta vain mieheni takia.

Itsenäisyyspäivänä menimme kihloihin ja siitä asti tämä onkin oikeastaan ollut pelkkää riitaa. Sormus on mieheni sormesta lentänyt jo ties montako kertaa ja olen saanut lähtöpassit ja onpa mieheni myös toivonut minun kuolevan.

Osaa mieheni olla myös hellä ja rakastava. EN kai muuten edes olisi hänen kanssaan. Olen jaksanut kaikki tämän ajan siinä toivossa, että kaikki johtuu vain stressistä ja kun asiat helpottaa niin mieheni muuttuu. Ja niin on muuttunutkin mutta kun hän stressaantuu niin helposti... Kaikki asiat ovat huonosti, jos jokin asia vastustaa.
Välillä ajattelen kuinka paljon helpompaa kaikki kuitenkin olisi jos olisin vain antanut periksi.

Olisin varmasti jo nuollut haavani ja jatkanut elämää. Tämä kaikki on johtanut siihen, että itsekin jo alkaa ajatella, että ehkäpä tosiaan olen niin huono ihminen eikä minusta ole mihinkään.. Itsetunto on kyllä ihan nollissa. Onneksi olen jaksanut pitää koulupaikastani kiinni sillä se on ainoa asia, jossa koen edes vähänkään olevani hyvä...

Aika sekavaa tekstiä mutta pakko jotenkin purkaa tätä pahaa oloa.... Toivottavasti saatte jotain selvää. Kirjoitan lisää kunnes ensin vähän tässä rauhoitun...
Voimia teille kaikille, jotka painitte samanlaisten asioiden kanssa! 🙂🌻

Käyttäjä lemonice kirjoittanut 29.12.2006 klo 00:53

Hei kaikille! On niin vaikeaa kirjoittaa, kun se ei ole periaatteessa koskaan turvallista, mies on aina kotona.

Paluuni syihin...
aivan, syyllisyys musersi minut aivan täysin. Että nyt olen pilannut kaiken, koko elämämme...(hah). Ja etukäteenkin pelkäämäni ikävä ja rakkaus, että onhan mies välillä mukava, välillä on asiat hyvin (noin puolet ajasta) jne.
Ja täysin odottamattomana tuli reaktiot lasten taholta. Itse lapsena toivoin, että pääsisin pois alkoholisti-perheestä, ja luulin että lapset helpommin sopeutuisivat ja pitäisivätkin lähdöstämme, mutta ehei. Yksi lapsista halusi heti isin luo asumaan. Yksi KÄYTTÄYTYI kuin isänsä... siinä sitä sitten olin, perhe täysin hajalla ja ongelmat tavallaan mukanani. Ilman huonekaluja jne. Vain pienemmät sopeutuivat, mutta isin käytös hämäsi kyllä heidätkin parkumaan kotiin, sillä nyt hekin olivat niin rakkaita isälleen.

Ja juuri niin, täysin päälaelleen mies asiat kääntää. Kun palasin, mies ilmoitti ettei edes halunnut minun palaavan...
Ja ylipäänsä aina, kaikki asiat kääntyy nurin niskoin. Mies haukkuu, minä rukoilen anteeksi antoa...Mies ei tee mitään hyödyllistä, omasta mielestään tekee kaiken ja minä en mitään..
miten voikin olla mahdollista, että niin täysin kääntyy asiat ja ilmeisesti itse uskoo niihin?

Toivottavasti Boalla sujuu paremmin lähtö. Meillä nyt pieni valon pilkahdus, että mies aloitti lääkityksen ja toivottavasti auttaa...viikko mennyt nyt hyvin, tuntuupa tuokin pitkältä ajalta...! Taitaa tulla sekavaa tekstiä, väsyttää.

Käyttäjä boa kirjoittanut 29.12.2006 klo 23:07

Huoh. Ehkä lemonice olet vielä vaiheessa, kuten aluksikin ajattelin. Et ole vielä "kypsä", ei ole tapahtunut vielä riittävän paljon asioita. Luopuminen on yllättävän vaikeaa, ymmärrän. Sinäkin, kuten minäkin, olet sopeutunut tilanteeseen niin, ettet enää näe, että "puolet ajasta" ei ole riittävä kriteeri täysipainoiseen (lue: täysipäiseen) yhdessä oloon.

Mutta ei se mitään. Tarvitset kypsyttely- ja suruaikaa. Jos luet riskin kirjoittamia alkupään viestejä, hänkin rohkaisevasti sanoo että mitä sitten teetkin se lienee oikea ratkaisu. Toivottavasti sinulla on joitain peilejä, joihin voit heijastaa omaa tapaasi elää(vaikka en koskaan ole halunnut olla kuin kaikki muut, raja menee jossain).

Pisti silmään, että olet itse alkoholistiperheestä. Se osaltaan selittää läheisriippuvuuttasi ja syyllistymistäsi. Ellet jo ole lukenut, suosittelen seuraavia kirjoja: Irene Kristerin Haavoittunut vanhemmuus ja Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Olen yrittänyt saada miestäni lukemaan nuo kirjat, mutta eihän hän tietenkään niitä lue... Sinulle itsellesi näistä kirjoista voisi olla apua. Ihan todella.

Yritä pitää ajatus kirkkaana kaikesta huolimatta. Lasten takia itsekin yritän tehdä kipeitä ratkaisuja, koska lapset eivät kuitenkaan vielä tiedä mikä heille olisi parasta.

Käyttäjä boa kirjoittanut 10.01.2007 klo 19:15

Hyvää uutta vuotta! Täällä on niin hiljaista, että lueskelin noita aikaisempia viestejä. Nyt kun asioita olen vatvonut ja etsinyt tietoa, kiinnitin huomiota riskin luonnehdintaan minusta, että "olet vahva kuin tammi". Tajusin, että olen suorastaan sairaan vahva - siis sairastunut vahvuuteen. Eikä se ole ihme näiden käsittämättömien vuosien jälkeen mieheni rinnalla.

Nyt olen kuitenkin saanut tehtyä edes jotain pientä ja asiat ovat hieman edenneet, en tiedä hyvään vaiko huonoon suuntaan, mutten ole ainakaan jäänyt tuleen makaamaan. On ollut voimaa kommentoida muitakin viestiketjuja ja oppia siinä samalla jotain itsestäänkin.

Mitä teille muille kuuluu?

Käyttäjä Lemonice2 kirjoittanut 18.01.2007 klo 00:08

moi!

mulla on ollut vaikeuksia kirjoitella tänne, sillä ainakun uskaltaudun yrittämään, olen jo niin väsynyt, ettei ajatus kulje. ja unohdan aina käyttäjätunnukseni...

en tiedä mitä kuuluu, muutama viikko meni hyvin, nyt taas on merkkejä jotka eivät tiedä hyvää. on vaan todella uuvuttavaa yrittää pitää toinen tyytyväisenä, varsinkin kun tuntuu ettei mikään riitä. ja niinhän se on, että täysin mahdotontahan se on. kun suurin ongelma löytyy toisen päänupista, niin miten sitä korjaisi. aluksi näytti, että lääkkeet auttoivat, liekö pitänyt taukoa niiden otossa vai pitäisiköhän vahvempia olla.

toivottavasti saan joskus luettua koko viestiketjun!

mitä boa olet tehnyt?

hyvää uutta vuotta toivotan myös kaikille.

Käyttäjä boa kirjoittanut 25.01.2007 klo 17:50

Lemonice2 kirjoitti 18.01.2007 klo 00:08:
en tiedä mitä kuuluu, muutama viikko meni hyvin, nyt taas on merkkejä jotka eivät tiedä hyvää. on vaan todella uuvuttavaa yrittää pitää toinen tyytyväisenä, varsinkin kun tuntuu ettei mikään riitä. ja niinhän se on, että täysin mahdotontahan se on. kun suurin ongelma löytyy toisen päänupista, niin miten sitä korjaisi. aluksi näytti, että lääkkeet auttoivat, liekö pitänyt taukoa niiden otossa vai pitäisiköhän vahvempia olla.

toivottavasti saan joskus luettua koko viestiketjun!
mitä boa olet tehnyt?

Hei vaan,
kuulostaa juuri samalta kamppailulta, jota itse olen vuositolkulla harrastanut. Toisen tyytyväisenä pitämistä vain sen takia, ettei viitsi ja jaksa käydä kauppaa joka asiasta. Se on loputon urakka. Olen siis lopettanut moisen. Se ei ole helppoa, mutta jos kerran voi tuntea olonsa surkeaksi vähemmälläkin vaivalla niin miksi turhaan ponnistella?

Alkupyristely on ihan järkyttävää, ihan hirveää, mutta se kannattaa. Mitä muuta olen tehnyt: olen selvittänyt taloudelliset mahdollisuuteni, käynyt asuntoesittelyissä, pyytänyt hinta-arvion kodistamme, selvittänyt avioeron kiemuroita ja kääntynyt asianajajan puoleen. Mies tietää nyt, että olen tosi tosissani ja käänne onkin tapahtunut. Hän on aloittanut A-klinikalla terapiakäynnit.

Ehei, älkää luulko että menen halpaan. Jatkan määrätietoisesti siihen suuntaan, että jos päätän erota, se käy käden käänteessä. Olen laittanut itselleni takarajan päätöksen kanssa. En itse eikä lähipiirinikään enää usko, että mieheni parannuksen päivät kestäisivät yhtään sen pidempään kuin tähänkään asti.

Vaikeaksi asian tietysti tekee se, että kun asiat on tolkullisessa jamassa nyt, ponnekkailla ajatuksilla on taipumus haalistua.

Kuule lemonice, vihjaisit jossain vaiheessa jotain siihen suuntaa kuin et uskaltaisi tulla kanavalle? Onko miehesi väkivaltainen muutenkin kuin henkisesti?

Käyttäjä sinitiainen kirjoittanut 26.01.2007 klo 14:20

Miten tutulta tuntuikaan. Ehkä tilanteeni ei ole yhtä vaikea, lapset ovat jo muuttaneet omilleen ja välillä on ihan hyviäkin hetkiä (?). Mutta kaikessa on aina vika minussa. Olen pääsääntöisesti 30 vuotta huolehtinut kodista, kasvatin lapset (2). Hän osallistui joskus, toisinaan aivan ilman mitään syytä taas ei. Kaikki hänen tekemänsä on todella tärkeätä, ja vaikka minulla olisi mitä tahansa kesken, mutta hän tarvitsee apua, on välittömästi mentävä. Hän on aikanaan harrastanut paljon, ihan hyviä harrastuksia, mutta minä en ole voinut, ensin lasten takia, koska hän ei mielellään ollut lasten kanssa ja nyt kun voisi lasten takia, niin hän ei halua, ja hän on luopunut omistaankin koska nyt hän aikoo "omistautua perheelleen". Mille perheelle😑❓
Nyt hän ollut vuoden työttömänä ja tilanne vaan pahentuu, koska hän on päivät yksin. Silti vaikka hän on kotona, ei hän juurikaan osallistu jokapäiväisiin kotitöihin. Mutta minun on silti osallistuttava kaikkeen. Maalasimme kesällä taloa, viikonloppuisin tietenkin, että minullakin oli aikaa, ja nyt kuulin hänen kehuvan mitä hän onkaan saanut aikaiseksi, kun hän on ollut kotona, mm maalannut talon.
Hänen päivästään aika iso osa kuluu netissä pornosivuja surfaten ja pasianssia pelaten, mutta mihinkään ei hänen aikansa riitä. Aina on niin kiire.
Pornosivut ovat aikaansaaneet sen, ettei meillä ole enää yhteistä seksielämää, koska hän ei varsinaisesti "pystynyt" enää kanssani. No tämä kyllä sopii minulla, koska ei halutakaan.

Alkoholia hän käyttää päivittäin, vaikka varsinaisesti humalassa hän ei ole kovin usein. Mutta muutaman kerran kun hän on ottanut enemmän, on hän ollut todella häijy. Yhden kerran jouduin lähtemään hotelliin yöksi, koska en uskaltanut olla enää kotona, pari kertaa olen viettänyt yön lukkojen takana.

Harkitsen eroa, mutta minun on myös kovin vaikea lähteä yhteisestä kodista, ja myös pelkään, että hän tuhoaa jotain kun lähden. Ja en tiedä saisinko sittenkään elää omaa elämääni.

Onneksi on ystäviä, jotka vielä ovat jaksaneet kuunnella.

Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville

Sinitiainen

Käyttäjä boa kirjoittanut 26.01.2007 klo 16:50

Hei lintu sininen,
kovinpa kuulostaa juu tutulta. On kuitenkin jonkinlainen lohtu, että ei ole ainoa maailmassa, jolla on samanlainen kohtalo. Olen vähän kateellinen sinulle, että lapsesi ovat jo isoja...

Toivottavasti miehesi toipuu (todennäköisesti hän on masentunut työttömyyden takia?) ja pääsette nauttimaan vielä kaksistaan kivoista asioista kaikesta huolimatta.
Hyvää viikonloppua.

Käyttäjä sinitiainen kirjoittanut 27.01.2007 klo 09:32

Hei Boa

Ei tämä ole mikään uusi asia perheessämme, kyllä tätä on ollut kauan. Joskus se on pahempaa kuten nytkin. Itse vaan olen kaikkeen tosi väsynyt. Elän vain tätä yhtä elämää ja ei se voi olla näin ahdistavaa. Ratkaisuni on aika lähellä, tiedän sen olevan vaikea, mutta varmasti oikea. Ei tälle ole muuta vaihtoehtoa kuin että muutan pois.

Terv. Sinitiainen

Käyttäjä riski kirjoittanut 29.01.2007 klo 10:56

Hei taas piiiitkääästääää aikaa

Olen ollut töissä ja illat on mennyt niin nopeasti, että tämä tiedotus ei ole toiminut . Olen kyllä ajatellut kirjoittaa, mutta en oikein osaa ryhtyä siihen, kun mies on tuossa vierellä tosi lähellä kaiken aikaa. Noniin, vuosi alkoi ja minäkin olen uusien haasteiden edessä. Menen tällä viikolla uuteen työhön ja siellä saan alkaa alusta- käytännössä. Jännittää vähän, mutta kai se kuuluu asiaan.

Omassa elämässäni on seesteistä taas. Aikaisemmin kerroin mieheni tyttärestä. Sain paljon osakseni vihaa häneltä, koska kun hän ei ole psyykkisesti terve, ei hän myöskään käsittele terveesti asiota. Sain tappouhkauksista lähtien ja niinpä laitoin hänelle porttikiellon tänne meidän kotiin. Mieheni ymmärsi tämän mutta nyt minusta kuitenkin tuntuu pahalle, kun mieheni kärsii tilanteesta. Tyttö on jo aikuinen, mutta olisihan se luonnollista, että hän kävisi isäänsä katsomassa. Esteenä on vain se, että hän ei osaa olla asiallisesti, vaan alkaa käyttäytymään huonosti oltuaan vähän aikaa kanssamme. Hän saattaa ottaa vaan jotain pientä mukaansa lähtiessään täältä ja kertoo vain lainaavansa. Näitä lainoja hän ei ole palauttanut, kun ei kuulema muista. Minua raivostuttaa tälläinen, kun omat lapseni ei sellaista tee koskaan. Olen opettanut, että aina pitää kysyä, voiko ottaa. Tytöllä oli yhdessä vaiheessa tapa, että hän jäi tänne kotiimme, kun me muut lähdettiin töihin. Sitten vain löytyi lappu pöydältä, että otin sitä ja tätä, lainaksi??????

Kun yritin puhua tästä hänen kanssaan, sain kuulla olevani erikoinen. Kuulema ei ole ollenkaan ihmeellistä, että jos joku kiva asia löytyy toisen kodista, etteikö sitä voisi lainata. Hän oli kuulema aina niin toiminut??? Mistähän johtui sitten se, että hänellä ei ole ystäväviä- kysyn vaan.

Siispä, mitä ajattelet, onko minun kantani ihan metsästä. Saanko minä yleensäkkään olla tarkka tällaisista asioista. Kaiken kukkuraksi, tässä kodissa suurin osa tavaroista on minun henkilökohtaisesta kodista lähtöisin olevia. Näissä on muistoja lapsilleni ja koen, että tytöllä ei ole asiaa koskea niihin niin, että vie niitä pois täältä. Olen ajatellut, että vaikka tyttö on tappouhkauksista lähtien jaellut minulle totuuksia, voisin päästää hänet vierailulle tänne ns. valvotusti, eli olemme kotosalla. Yöksi en halua, koska muistan koko ajan nuo sanat ja minua pelottaa, että hän sairaassa mielessään sen toteuttaakin. Mitä sanot, kerro mielipiteesi

Käyttäjä boa kirjoittanut 29.01.2007 klo 18:52

Hei tosiaan pitkästä aikaa! Kyllä on kimurantti tilanne sinulla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joka kodissa on säännöt ja jos niitä sääntöjä ei pysty noudattamaan, on porttikielto ehdottomasti ainoa ratkaisu.

Kuvaamasi "lainaaminen" ei kerta kaikkiaan sovi, kutsuisin sitä pikemminkin varastamiseksi jos tavara ei palaudu koskaan. Lainaamisesta sovitaan osapuolien kesken eikä vain yksipuolisesti päätetä itse. Jos kyseessä on tavara, jolla on jälleenmyyntiarvoa, alkaisi minulla kellot soida.
Oletan, että nyt kyse on ilmeisesti pikemminkin vähän sairaalloisesta tottumuksesta. Vai voisiko olla niin, että tytär tietää tässä olevan sinun akilleen kantapääsi ja tekee kiusallaan sinua ärsyttääkseen? Mitä miehesi on tehnyt tilanteen eteen?

Jos tytär haluaa tavata isäänsä, hän voi käsittääkseni tehdä niin muuallakin kuin kodissanne.

Käyttäjä kiikko kirjoittanut 29.01.2007 klo 18:54

Hei vaan!
minusta teet aivan oikein kun et anna miehesi tyttären "lainailla" kotoanne tavaroita.Hänellä ei ole mitään oikeutta siihen,
koti on kuitenkin teidän yhteinen, ei hänen kotinsa.

Ymmärrän senkin ettet halua häntä yökylään, en minäkään haluaisi kotiini sellaista joka on uhannut tappaa minut. Onko kyseinen henkilö minkään terapian tms. piirissä? Olisi hyvä jos hän saisi ammattiapua. Voimia sinulle ja aurinkoista kevään odotusta!🙂🌻🙂

Käyttäjä riski kirjoittanut 30.01.2007 klo 12:32

Hei

Tuli hyvä mieli kun sain kuulla muiltakin, miten tässä kohtaa olisi parasta edetä. Minulla on ihana puoliso ja häntä tässä olen eniten ajatellut mutta ehkä se ei ole viisasta, koska kuten Boa kirjoitit, taitaa tyttö vain tahallaan kiusata minua tämmösellä. Minua suututtaa niin, että viime kerralla raivosin oikein tosissani tytölle. Mieheni kyllä ymmärtää, mutta kun tämä herra sattuu olemaan aivan hampaaton lapsensa suhteen, ei hänellä ole kanttia asettaa rajoja tyttärelleen. Silloin kun tuo tyttö uhkaili, ei mies osannut muuta, kun tuijottaa eteensä. Minun täytyi oikein kysyä mieheltäni seuraavana päivänä, että kuulinko oikein: sainko tosiaan tappouhkauksen. Mieheni sanoi, että sait. Kuitenkaan asiasta hän ei ole sen kummemmin puhellut tytön kanssa, muuta kun toteamalla, että oli karusti sanottu. Nykyään isä tapaa tytärtään harvoin kaupungilla ja olen päättänyt, että tyttärellä ei ole asiaa tänne. Tuollaisten uhkauksien jälkeen annetaan lähestymiskielto ja yleensä ihminen joutuu vastaamaan puheistaan. Nyt vain hän sattuu olemaan perheen jäsen, joka asuu äitinsä kanssa. Kuvitelkaa vielä, hänen äitinsä on itse työssä paikassa, jossa tehdään mielenterveystyötä nuorten kanssa!!!!! äidille kerrottiin asiasta, mutta hän ei ottanut kantaa????? Ei ole suutarin lapsella kenkiä.

On niin surullista katsella miestäni, kun hän usein itkee iltaisin lapsiaan. He ovat molemmat sairastuneet ja ovat olleet sairaalahoidossa. Sairastuminen on persoonatasolla olevaa ongelmaa, jolle ei valitettavasti ole lääkettä. Kyllä minuakin itkettäisi, jos lapseni olisivat psyykkisesti sairaita. Kuitenkin nään miehestäni, miten vaikea hänen on saada otetta lapsiinsa. Jos lapsuus on ollut tuon kaltaista, en ihmettele, että ongelmia tulee. Lapsi tarvitsee johtajan ja jos sitä ei ole, hän alkaa itse johtamaan. Lukekaa Tommy Helsteenin kirja " Kolmas mahdollisuus". Siinä kerrotaan näistä ilmiöistä selkeällä tavalla. Siinä käsitellään myös avioliiton ongelmia erittäin hyvässä näkökulmassa. Olen yrittänyt katsella kodissamme, olisiko jotain myyntiarvoa olevaa tavaraa hävinnyt, mutta muuta emme ole huomanneet, kun cd:t jotka on "lainattu". Viimesyksynä tyttö alkoi tivaamaan minulta, että hän haluaa ehdottomasti avaimen meille. Sanoin, että emme ole antaneet muillekkaan kotoa pois oleville lapsille avainta, joten emme anna hänellekkään. Silloin minulla alkoi hälytyskellot soida päässä ja vieläpä sekin, että tuo tytär seurustelee itseään 10 vuotta vanhemman pojan kanssa, joka on narkkari. Mitenhän on, mihin menee rahaa, jota mekin annamme joka kuukausi tytölle elantoon.Olen sanonut miehelleni, että minusta näyttää todella siltä, että hänen lapsensa käyttää myös jotain aineita,mutta mies ei sellaiseen usko ollenkaan. Hän ei halua uskoa, olen sitä mieltä.

Mieheni soitti viimeviikolla sd:stä ja pyysi palauttamaan. Tyttö vain totesi, että onko vaimo ollut vihainen, kun lainasin sd:t. Mitään puhetta ei ollut palauttamisesta, tai edes siitä, että olisi pahoillaan tekemisistään. Puhumattakaan, että heräisi halu sovittaa ja pyytää anteeksi. Tytöllä on sellainen käsitys, että minä olen vain este ja jarru hänen toiminnalleen. Jos minua ei oisi hän saisi vedättää mielinmäärin isäänsä. Minä olen tosiaankin jarru omastakin mielestäni ja kaiken sen kiltteyden rinnalla mitä miehessäni on, minua suttuttaa hänen päätön epäjohdonmukainen otteensa omiin lapsiinsa.Minua suututtaa se, että minun on asetettava rajat tytölle, vaikka tuo kuuluisi miehelleni. On kurjaa saada pahan akan maine lapsen silmissä, kun joutuu yksin kasvattamaan toisen lasta. Vihaahan se vaan synnyttää, ei ymmärrystä ollenkaan. Edellinen vaimo oli valittanut miehen selkärangattomuudesta ja heidän välinsä olivat kuin äidin ja pojan suhde. Minä olen täällä kun hirvi ja viimeseen pisaraan asti aijon taistella oikeuden puolesta. Kommentteja taas kiva saada teiltä.