Huokaus😟
Mariella en tiedä miten voisin auttaa. Vaimoni vilpittömästi haluaisi olla kanssani. Ja me katsotaan nyt miten käy. Vaimollahan oli kaksi yhdenillan juttua. Syyksi on tullut, että en muka välittänyt. No ei se niin ollut. Kyllä välitin. Vaimoni rakastaa minua ja tekee kaikkensa, että kaikki menisi hyvin. Hänellä olisi yhden työkaverin läksiäiset, mutta ei ole varma haluaako hän mennä. Olen antanut luvan. Sitten ehkä näkee hiukan miten menee.
Mariella mielestäni miehesi pitäisi nyt ehdottomasti selvittää vaikka lääkärillä mikä häntä vaivaa. Varsinkin jos tuntuu olevan masennusta. Jos kyse on muusta. Ota siitä selvää ja jos ei muu auta ota ero. Vaikka kuulostaa kauhealta. Minä en olisi suhteessa jos minä joutuisin sen työn tekemään. Ei kuulosta miehesi käytös reilulta sinua kohtaan. Minä en hyväksyisi moista. Tekisin todella radikaalia asialle. Ja on murheellista kuulla nuo kaikki ongelmat mitä joudut kokemaan. Voi kun voisin auttaa. Alkaa tuntua pieneltä murheelta omat ongelmat. Pistä ihmeessä viestiä tulemaan. Jos minun lapseni joskus pettävät puolisoitaan, pistän heidät totiseen paikkaan. Vaikka olisivat 30v ei muuta kuin arestiin.

Suunnattomasti voimaa ja pitkää pinnaa. Toivottavasti saat nopeasti asiat kuntoon tavalla tai toisella.

Niin. Harmittelin myös ,eilen aikuisiässä oleville lapsilleni että olen niin pahoillani että meillä on tälläistä kurjuutta ollut pitkän aikaa ja te olette siitä myös joutuneet kärsimään. Sanoin sitten myös että kun en ole tästä yli päässyt niin tämä piina on jatkunut ja jatkunut ja se risoo itseäni kovasti. Toinen lapsista sanoi että miten helvetissä voisit yli päästäkkään kun äiti on tuollainen ettei se edes halua ymmärtää miltä susta tuntuu yms.. Toinen sanoi että tää kaikki on ollut opettavaista heille. On silmät auenneet ettei kaikki asiat olekkaan niin kun niiden olettaisi olevan, eikä he kulje niin sinisilmäisinä enää. Yritin siinä sitten sanoa ettei tämä sitä tarkoita et kaikki olisi petollisia ja ihmiset tekee välillä virheitä. Elämä vaan on sellaista joskus. Sanoin myös että vaikka miten tässä kävisi niin muistakaa se että äiti on teille aina äiti. Toivon ettei tälläinen jupakka nyt sitten vaikuttaisi heidän tulevaisuuteen negatiivisesti. Mutta sen verran vielä että sanoihan vaimo silloin kun käry kävi että kun tämä tälläinen on niin yleistä ettet tiedäkkään. Totesin sitten siihen että jos sun ystäväsi sellaisia on ,niin se ei meinaa sitä että se olisi oikein tai että kaikki olisivat samanlaisia paskoja kun te, että mieti nyt vähä pr..kle mitä puhut. Että tälläistä tällä kertaa

Moro
Miekkonen kyllä se näin on. Jos pettäminen on yleistä niin ei siitä tarvitse mallia ottaa. Siis en hyväksy yhtään. Ihan turha sanoa että muutkin sitä tekee. Se on väärin! Välillä ottaa pannuun kun siitä kirjoitellaan lehdissäkin niin paljon. On kaiken maailman kyselyitä ja tutkimuksia. Ei tarvi matkia! Se on vähän kuin tatuointi. Olisin joskus ottanut, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nykyään niitä on kaikilla. Niinpä en enää halua tatuointia. Olenko nyt ehkä toisenlainen? Ei minulla mitään niitä vastaan ole. Jotkut ovat jopa hienoja. Mutta kun en halua mennä massan mukana.

Tällainen pikku avautuminen.

Terve kaikille!

Pahaa tekee sydämestä, kun näitä lukee. Minä koin myös tällaisen tilanteen n. 30 v. sitten. Ero n. 20 v. takaperin, ahdistaa, ahdistaa, miksi piti käydä niin.

Minä en ymmärtänyt tai kyennyt tekemään kaikkea sitä mitä vaimo halusi (olen autisti, en ymmärrä vihjailevaa tai "antaa ymmärtää"-kommunikointia) ja niin hän hyppäsi toisen miehen syliin.

Ja syy oli sitten luonnollisesti minun.

Katkeroiduin, ja vihasin häntä, puheenaiheet rajoittuivat käytännön asioihin.
Lasten vuoksi ajattekin parhaaksi jatkaa kulissiavioliittoa, kunnes nuorin täyttäisi 18.v.

Aviovuoteemme oli nyt pettäjän peti ja aisankanattatajan alusta. Nukuimme luonnollisesti selät toisiamme kohden.

Kärsin 10 v. selibaatissa, en ollut pettänyt vaimoa kertaakaan ennen sitä. Enkä koskaan edes yrittänyt (myöhemmin selvisi, että muutama tilaisuus olisi ollut, mutta minä en autistina honannut vihjeitä).
Vaimoni ei selibaattia harrastanut missään vaheessa.

Minkäänlaista uskottomuutta ei ollut minun puoleltani koko 30 v. avioliittomme aikana lukuunottamatta vähän ennen eroa.
Poika tuli täysikäiseksi, sai YO-lakin, niin erosimme virallisesti.

Vaimo haki eron, syynä minun tekemäni aviorikos kirjeenvaihtotoverini kanssa.
Myönsin tietenkin syyllisyyteni, koska se oli totta, mutta mielestäni vaimoni 10 vuotta useamman miehen rakastajattarena (hän oli sen minulle myöntänytkin), olisi lieventävä asianhaara syyllisyyskysymyksessä.

No, laki oli muuttunut, syyllisyydellä ei ollut enää merkitystä, ero tuli helposti.

Mutta vaimon katkeruus minun aviorikoksestani oli suuri ja hän kyni yhteisestä pesästä kaiken minkä sai, minä vein itselleni jääneistä kamoista suurimman osan kaatopaikalle. Rahavaroistani hän vei puolet, en kysynyt hänen rahojensa tai perintöjensä perään (hän oli siinä vaiheessa asumassa Helsingissä ja hyväpalkkaisessa työssä, tienasi enemmän kuin minä, saanut isänperinnön).
Hän toimi korostetun ilkeästi, ja kun kysyin miksi, hän vastasi: "minä olen paha ja tahdon olla paha". Se sattui syvästi minuun, olin muutenkin debiksessä, enkä pannut hanttiin hänen rosvoukselleen.

Aika kului ja jouduin tapaamaan häntä ja hänen miesystäviään silloin tällöin erilaisissa suvun kissanristiäisissä. Hän myös soitteli joskus ja kertoi ongelmistaan (jotakin miesten pahuutta tai senkaltaista).

Tulimme vähitellen melkein ystävällisiin väleihin ja annoin mökkini avaimen ja käyttöoikeuden hänelle, kuten aiemmin lasteni perheille.

Sitten minulle tapahtui katastrofi, josta en voi millään selvitä.
Olin ollut mökillä ex-vaimon kanssa vajaan viikon hoitelemassa poikani suloisia pikkutyttöjä (3 ja 5v), yhtenä päivänä lisäksi mukana olivat nuoremman tyttäreni pojat (1 ja 6v). Minä vahdin mukeloita, ja järjestelin leikkimistä ja muuta puuhaa, puin vaatteita päälle ja pois, pyyhkin pyllyjä ja välillä kävin pelastamassa jonkun puuhun kiivenneen, joka ei osannut tulla alas.
Kun poikani sitten viikon kuluttua kävi hakemassa tytöt ja ex-vaimon koteihinsa Helsinkiin noin puolen päivän aikaan jäin minä vielä hiukan siivoilemaan ja keräilemään omia kamppeitani myös kotipuoleen lähteäkseni.
Sitten jysähti, korvani ja pääni täyttyivät jyrisevästä hiljaisuudesta (lasten läsnäollessa ei metakasta ollut pulaa). Putosin lattialle ja muutuin 3-vuotiaaksi pikkupojaksi, joka huusi hysteerisesti äitiä, joka oli kadonnut jonnekin. Sen jälkeen vain tärisin ja vapisin, kaikki voima oli kadonnut koko kropasta. Uskalsin lähteä ajelemaan kotia kohti vasta n. klo 21.

Minulla on nyt 2 debislääkettä käytössä, alkoholiinkin olen joutunut turvautumaan useamman kerran. Psykiatrilta sain äskettäin neuvon nostaa toisen nauttimani lääkkeen annostus asteittain nelinkertaiseksi, mutta ei se ole auttanut.
Minulla on myös nyt keskusteluapua MTT:ssä n. kerran viikossa (helpottaa hieman) ja pari lapsistani on huomannut minun olevan ongelmissa, jommaltakummalta tulee soitto usemman kerran viikossa. (Heillä kyllä olisi stressiä riittävästi ilman minuakin.)

Ex-vaimokin on pyrkinyt auttamaan soittelemalla usein. Teimme lopuksi jonkinlaisen sovinnon (itkien ja halaten) siitä, että emme enää vihaa toisiamme vaan yritämme olla ystäviä ja antaa menneet anteeksi.

Tämä johti minut ojasta allikkoon. Kun luovuin (mielestäni edelleenkin aiheellisesta) katkeruudestani ja annoin anteeksi, murtautui vihan ja katkeruuden alle piiloon painettu lähes 50 vuotias rakkaus häntä kohtaan läpi ja valtasi koko olemukseni niin pahasti, että sekosin lähes totaalisesti.

Olin tänään n. kuukautta myöhemmin puheissa hänen kanssaan (hän on soitellut lähes joka päivä anteeksiantosopimuksemme jälkeen), ja kysyin varovasti (syyttelevää sävyä välttäen), miksi hän oli niin raivoissaan silloin minun uskottomuudestani, vaikka hän oli itse sitä tehnyt koko ajan eroomme saakka (hänhän oli sen jo myöntänytkin).
Hänen äänensä kiristyi, ja hän alkoi syyttää minua välinpitämättömyydestä ja puhumattomuudesta ym. asioista. Nämä olivat varmasti totta hänen selville tulleen ensimmäisen uskottomuustapauksensa jälkeen, mutta sitä ennen olin varmasti toisenlainen. Niinkuin alussa kerroin, autistina minun on mahdoton ymmärtää naisen ajatusmaailmaa, enkä varmasti osannut toimia vaimoni toiveiden mukaisesti, varsinkin kun minun olisi pitänyt asiat "itsekin ymmärtää".
Olin tätä kykenemättömyyttäni tajuta vihjailuja hänelle jo aiemminkin kertoillut, ja pyydellyt anteeksi. Kaikkea mahdollista pahaa, mitä olin hänelle aiheuttanut ymmärtämättömyyttäni, olen pyytänyt anteeksi, monesti.
En muista onko ex-vaimo pyytänyt anteeksi mitään, paitsi ehkä siinä halauksin vahvistetussa sovinnonteossa. Hän taisi puhua vain menneitten sotkujen unohtamisesta.

Aiemmin olimme ruotineet tarkkaan hänen uskottomuuteensa johtaneet syyt.
Ne hänen mielestään minun tekemäni aviorikokset olivat siis alkaneetkin jo ennen hänen uskottomuuttaan, ja kävimme monet keskustelut, ja porauduimme läpi joka ainoan tapahtuman, josta voisi hänen mukaansa johtaa epäilykseen uskollisuuttani kohtaan.
Vannoin syyttömyyttäni, jokaisessa tapauksessa. Kaikissa joissa pystyin muistamaan jotakin hänen syytteittensä kanssa yhteensopivaa, kumosin, tosiasioita ja logiikkaa käyttämällä, ex-vaimon perustelut. Useimmat minun "syntini" olivat sitäpaitsi myöhemmältä ajalta, kuin hänen ensimmäinen rikkomuksensa.

Minulle tuli vaikutelma, että hän lopulta uskoi minua, mutta pelkään, että hänen muistinsa on lyhyt.

Kun puhelu loppui, minä jäin lamaantuneena paikalleni pitkään. Sitten puhkesin rajuun itkuun, oliko tämä sopimuksemme vain yksipuolinen? Vain minäkö annoin anteeksi, ilman pyytämistä, ja hän ei ollutkaan antanut lukuisista anteeksianeluistani huolimatta? Hän halusi vain unohtaa menneet, ei antaa anteeksi?

Rakastan häntä kuin hullu, edelleen. Olen täysin toivottomassa tilanteessa. Jollei minulla olisi paikallisessa hoitokodissa erästä liikuntakyvytöntä henkilöä (ollut jo 5-6 vuotta), joka kaikessa turvautuu minuun, lähtisin heti. Auto alle, ensimmäiseen sopivaan kallioleikkaukseen ja talla pohjaan.

Soitin MTT:n sille työntekijälle, jolle olen nykyisestä debiksestäni käynyt puhumassa ja pyysin varaamaan aikaa sähköshokki-hoitoon. Hän lupasi järjestää mahdollisimman pian.
Jos kuolen siihen (parempi vaihtoehto) tai parannun. Tai muutun zombieksi, sekin hyvä koska silloin mikään ei enää haittaa minua.

Sanokaa joku mitä voisin tehdä, läppärini lakkaa kohta toimimasta, kun itken sen päällä.

Hei kaikki jälleen ja Raakis uutena täällä🙂🌻
Nämä ovat vaikeita asioita...senverran Pete76: kyllä mieheni oli masiksessa, ehkä myös hypo- tai maniassa, kun tuo juttu tapahtui. Siitä mainitsi hänen lääkärinsä, sekä myöhemmin psykiatrini minun kuvaukseni perusteella. Hän muuttui kuin toiseksi persoonaksi:kun paljastuminen oli oven takana häämöttämässä, hän oli epätyypillisen ilkeä minua kohtaan. Äänensävy halveksuva ja puhetyyli aggressiivinen. Ihan jotain muuta, mitä hän oikeasti on.
En voi raahata häntä psykiatrille ja kova väsymys vaivaa nykyään häntä. Elimellistä syytä ei löytynyt, joten masennus taitaa jatkua taustalla. Toivottavasti ei käänny vauhtijksoksi, jokavuosi sitten johti tai oli osasyy pettämiseen. Sitä hän usein sanoo, ettei ollut tuolloin oma itsensä. Sen tarkemmin hän ei osaa tunnetilaansa tulkita. Muutenkin hän on ollut aina empivä kertomaan tunteistaan, tai ei tunnista niitä.
Aina hän on ollut jotenkin rauhaton: koko ajan pitää tehdä jotain js paikallaan olo = nukkumista.
Tänä syksynä olen kannustanut häntä lepoon. Ettei menisi ylikierrosten puolelle touhuilu.
Pelastusta toisi varmasti psyk.erikoislääkärillä käynti. Se toisi selkeyttä jatkoaika ajatellen.
Miekkonen: meillähän lapset tietävät tapahtumat ja pahinta vaikuttaa olevan poliisipojan kanssa. Selkeästi harvensi käyntejään ja ehkä senkin takia, kun on kokenut minut aina läheisemmäksi. En sure lasten nähden mutta kyllähän he vaistoavat.
Vanhin poika on isänsä kanssa kimpassa yrityksessä ja siksipä pelkään tuota lumipalloefektiä: ettei enempää ottaisi mallia, kun on jo nähnyt, mihin se pahimmillaan johtaa😐
Raakis: ymmärrän, ettet voi sairautesi vuoksi täysin tulkita kaikkea, kun se ei onnistu terveeltäkään. Jotenkin saastuminen Sinuun: vaikka sairauteni on fyysinen, koin kivun valtavaan mieleni tämän pettämisen myötä. On epäreilua, että jo lähtöasema meillä kumppaneihimme nähden on erilainen. Elämä on hankalampaa ja TOINEN tietää sen. Loukkauksena kokee kohdistuvan koko arvoni ihmisenä. Lieneekö sinulla samankaltaiset tuntemukset??
Kuten jo aiemmin kirjoitin: teen ratkaisuja tässä loppuvuoteen mennessä. Jos olo ei helpotu, olen väärän ihmisen rinnalla.
Epävarmuuteni voi johtua siitäkin, että minulla on aina ollut ns.herkät tuntosarvet. Minulle ei ole kerrottu täyttä totuutta tai salataan vielä jotain olennaista. En usko, että mies tulee kaikkea kertomaan, koska pelkää lähtemistäni. Sitäkin mietin, että pelkääkö hän siinä enemmän lasten tai ympäristön suhtautumista ( työssä oltava luotettava, vakuuttava ja tämä rikkoisi sen kuvan), vai todella haluaa jatkaa kanssani. Valitettavasti ajatukseni kallistuvat vaakakupissa ensimmäiseen syyhyn. Elämästä voi tulla niin pirun vaikeaa ja kaikki tämä parin kuukauden sähläyksestä.
Joillakin voi kuulemma olla jopa vuosia kestäneitä salasuhteita. Miten sellaiset ihmiset voivat katsoa peiliin. Täytyy olla tosi paatunut, että pystyy kaksoiselämään. Ja puolison sokea, ettei sellaisen asian olemassaoloa huomaa.
Palataan kuulumisiin ja toivon mukaan jo parempiin sellaisiin
🌻🙂🌻

Hei kaikille

Lainaus Mariellalta:
Raakis: ymmärrän, ettet voi sairautesi vuoksi täysin tulkita kaikkea, kun se ei onnistu terveeltäkään. Jotenkin samastuminen Sinuun: vaikka sairauteni on fyysinen, koin kivun valtaavaan mieleni tämän pettämisen myötä.
On epäreilua, että jo lähtöasema meillä kumppaneihimme nähden on erilainen. Elämä on hankalampaa ja TOINEN tietää sen. Loukkauksen kokee kohdistuvan koko arvooni ihmisenä.
Lieneekö sinulla samankaltaiset tuntemukset??

Mariella,
kyllä se näin on, en koskaan ole toipunut siitä, ja kun sen "sovinnon teon" jälkeen jokin alitajuinen toive kaiken palautumisesta hyväksi jälleen vei minut kuilun reunalle. En minä tästä selviä.

Lainaus Pete76:
"Raakis: Jos pettäminen on yleistä niin ei siitä tarvitse mallia ottaa. Siis en hyväksy yhtään. Ihan turha sanoa että muutkin sitä tekee. Se on väärin! Välillä ottaa pannuun kun siitä kirjoitellaan lehdissäkin niin paljon. On kaiken maailman kyselyitä ja tutkimuksia. Ei tarvi matkia!"

Olen samaa mieltä. Erotessamme hänen hakemanaan, hänen 10 vuotta aiemmin alkaneen jatkuvan uskottomuutensa jälkeen, minun ensimmäisen "aviorikokseni" tähden, hänellä oli vakaa käsitys, että minä olin tehnyt sitä koko ajan jo ennen häntä.

Hän oli silloin tunnunnustanut ja sanoi jatkavansa. Ei kuitenkaan syyttänyt varsinaisesti minua uskottomuudesta vaan, välinpitämättömyydestä ja toisten naisten huomioimisesta. Hän ei pyytänyt tekemäänsä anteeksi. Hän oli puolensa valinnut.

Kiistin lujasti tehneeni mitään väärää, mutta sen jälkeen en koskenut häneen.

Aviovuoteemme oli nyt pettäjän peti ja aisankanattatajan alusta.
Minun kymmenvuotinen selibaattini ja kotihelvettini alkoi.

Nyt olen helvetin reunalla jälleen, ja jos olisin uskovainen, pian aivan oikeassa sellaisessa.

Hei vaan jälleen🌻🙂🌻
Etenkin Sinulle Raakis: pettäjä ei ole koskaan sen arvoinen, että kannattaaoma elämänsä hänen takiaan päättää. Sinulla itselläni on merkitys itsellesi ja lapsillesi sekä muille myös. Itse mietin myös tuota ratkaisua aamuyön synkkinä tunteina valvoessani viime talvena...Muttakoin sen olevan väärin lapsiani kohtaan. He ovat viattomia ja kärsivät jo nyt tilanteesta.
Ennemminkin: on olemassa muita miehiä/naisia, joiden tapana ei ole toimia särkemällä toisia peittämisellä. Itselläni ei ole hakua päällä: ensin tämä suhde pohjamutia myöten, ratkaisu ja sitten uusi elämä.
Sinun vaimosi siirtää omaa syyllisyyttään harteillesi, kun ottaa suhteenne lopussa tapahtuneen pettämisesi noin.
Samaa syyllisyyden siirtoa ovat puheet parisuhteen huonoudesta ( meillä näitä ei ihme ja kumma ole ollut ). Ihminen voi suoraan kertoa, jos jotain on pielessä. Ei me selvännäkijöitä olla kukaan😐
Loppujen lopuksi: pettämisessä on kyse Pettäjän omasta kriisistä tai mielihalujen mukaan menemistä.
Sinulle Miekkonen: miten teidän pettämisasianne oikein käytännössä on mennyt??? Vai onko Sinulla tietoa tapahtumien kulusta?
Pete 76: onko sinulla tietoa, pitikö vaimosi yhteyttä noihin miehiin??? Kuulostaa näin naisena oudolta, että lähdetään ventovieraiden mukaan, vaikka on lapsiakin perheessä. En toki tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttyä miestäkään kohtaan😭
Kiitokset kirjoituksistanne ja palaamme ehkä...🌻🙂🌻

Hei
Mariella. En tiedä. Epäilen kyllä että voi olla joku tuttu tai ainakin joku hänen kaveripiiristä. Ihan sama tällä hetkellä. En jaksa vaivata päätä. Meillä lapset oli ensimmäisen kerran mummilla yökylässä. Meillä meni ihan nyvin. Tosin eilen vaimoni tuli mustasukkaiseksi työkaveria kohtaan. Piti melkein suuttua. Miksi minua epäillään vaikka en ole tehnyt mitään. Ja kun äitini soitti, niin siitäkin tuli epäily. Kyllä osaa olla hankala tapaus. Piti sanoa että mitäs oikein epäilet. En ole tehnyt mitään väärin. Vaimohan se saa tehdä mitä lystää ja minua tarkkaillaan ja epäillään. On se vaan kummallista. En kuitenkaan ala mököttää. Naureskelen mielessä kohtaukselle.

Ja Raakis. Voin sanoa että lähteminen oman käden kautta ei ole oikea ratkaisu. Minulla on monta kaveria, tuttua ja 3 sukulaista tehnyt tämän. Voin siis kertoa että se ei ole kannattavaa. Liikaa jää ihmisiä kaipaamaan. Isäni tappoi itsensä ja nyt olen usein harmitellut etten voi näyttää lapsiani hänelle. Sinulla on varmasti annettavaa usealle ihmiselle. Monta neuvoa annettavana. Tiedän että tilanteesi on vaikea. Kokeile silti jaksaa. Vaikka sitä nyt ei usko, niin asioilla tuppaa järjestyä. Itselläkin välillä usko koetuksella. Mutta ihan hyvin tässä on menty. Raakis mieti ainakin viisi kertaa ennenkuin teet peruttamatonta.

Vaikka meillä on hankalaa tällaisina hetkinä. Yritetään kääntää kelkka parempaan päin. Toivon kaikille suunnattomasti voimaa ja uskoa parempaan huomiseen.
Asiat tuppaa järjestyä.
Oikein hyvää maanantaita.

Hei kaikille

Lainaus:
Sinun vaimosi siirtää omaa syyllisyyttään harteillesi, kun ottaa suhteenne lopussa tapahtuneen pettämisesi noin.

Samaa syyllisyyden siirtoa ovat puheet parisuhteen huonoudesta ( meillä näitä ei ihme ja kumma ole ollut ). Ihminen voi suoraan kertoa, jos jotain on pielessä. Ei me selvännäkijöitä olla kukaan.

Mariella: ensimmäisen lauseesi ilmaisee hyvin omankin käsitykseni.

Toinen lauseesi taas viittaa asiaan, mistä voi olla kysymys. Puhuin eilen vanhemman tyttäreni (47v) kanssa monta tuntia suhteestani exään, Hän on perinyt paljon minun luonnettani, ja naisena taas tuntee äitinsä paljon paremmin kuin minä.

Hän väitti, että exän haukkumiset ja kiukuttelut minulle olivat viesti hänen tyytymättömyydestään parisuhteeseemme:
Sanoi mitättömäksi luuseriksi, joka ei pysty edes perhettään elättämään, saati sitten kustantamaan talvilomia etelään tai hiihtoreissuja Lappiin Kesäkuussa. Vertaili tulojani rakastajansa tuloihin, hänet nimeltä mainiten. Tämä henkilö oli exän työpaikalla joku isompi pomo, ansionsa 12 000 - 15 000 mk/kk suuremmat kuin minulla. Muistan selvästi HÄNEN tulonsa, (ne sanottiin niin painavasti, "OIKEAT miehet" tienaavat näin) kuin silloiset omani.

Minä kun olen hyvin kaukana selvänäkijästä, luulin exän vain haluavan rahaa, mutta tyttäreni mielestä kysymys oli siitä, että olin liian paljon töissä enkä kotona. Sille en kyllä mahtanut mitään. En voinut saada paremmin palkattua tai edes helpompaa työpaikkaa, koska minulla ei ollut mitään koulutusta ammattialalleni (Olin labrapäällikkönä, tuotekehittely oli suurimmaksi osaksi minun käsialaani, vaikka alaisinani oli teknikkoja ja insinöörejä). Olin vastuussa erikoiskaluston toimituksista, työnantajan ja asiakkaan neuvottelemassa toimitusajassa. Minun vastalauseeni ei merkinnyt mitään, koska asiakas on aina oikeassa, minun piti hoitaa homma kotiin, samantekevää miten. Siis ylitöitä, ilman ylityökorvauksia ja -rajoituksia, minähän olin "ylempi toimihenkilö".

Exän käsityksen mukaan olisin hyvin voinut hakea paremmin palkattua työtä, koska hän myönsi, että olen huippua omissa hommissani.
Sanoin, ettei pätevyys merkitse mitään, vaan paperit. Olin jo silloin tehnyt 9-10 työhakemusta eri firmoihin, kahteen tuli vastaus: "Valitettavasti valintamme ei osunut Teihin." Loppuihin ei edes vastattu.

Vastaukseni ei kelvannut hänelle, ja minusta tuli mitätön luuseri.

Olisin tietysti voinut uhata sanoutua irti, jollen saa lisää liksaa ja enemmän apulaisia labraan, mutta olisiko tehonnut, työnantaja tiesi hyvin, etten voinut saada osaamaani työtä, ehkä varastomieheksi, siivoojaksi tms.

Olisiko exä ollut tyytyväinen sellaiseen tulotasoon? Jos oli, miten minä olisin kyennyt näkemään sen exän sanojen takaa?

Hyvää oloa kaikille, (en osaa käyttää hymiöitä, koska en osaa tulkita niiden merkitystä välttämättä oikein) raakis.

Hei🙂🌻
Järkyttävää, jos RAHA on se tärkein suhteessa ja tuo tapa mitätöidä toista...Sinä olet Raakis taatusti ollut hyvä, erinomainen työssäsi mutta sehän me tiedetään, ettei palkkoja niin vaan saada nousemaan😭
Itse en arvosta ihmisiä taloudellisen tilanteen perusteella, enkä myöskään koulutuksen. Arvostukseni lähtee siitä, miten ihminen kohtelee läheisiään, ystäviään ja muita ihmisiä myös.
Luottamus, toisen huomioon ottaminen, täysi rehellisyys, toisen arvostaminen yksilönä jne. Siinä on asioita, joita pidän tärkeinä. Kaikki muu on pintaa vaan🤕
Jotenkin (vaikka mieheni toisin sanoo) tuntuu siltä, että ulkoinen puoli on hänelle tärkeintä ja myös se, että vaurautta on...
Toki minä pidän itseni kunnossa, sekä fyysisesti, että myös muuten tykkään näyttää naiselliselta mutta suon sen piristykseksi itselleni, enkä upota rahaa itseeni vaan lasten tukeminen on tärkeintä nyt, kun heillä omat, itsenäiset elämänsä ovat aluillaan.
Sinua on miehenä loukattu pahasti ja aikaa vie toipuminen.
Mieheni valinta toiseksi naiseksi tuttumme loukkasi sinällään. Mutta se, että nainen on miestäni iäkkäämpi, eikä huolehdi kunnostaan herättää lähinnä hämmennystä. Samaa ihmetteli vanhin poikamme myös. Varsinkin, kun naiseen liittyy tietty pinnallisuus luonteessa😐
Ei nämä solmut taida meille koskaan pohtimalla aueta. Ihmisen mieli on tosi hankalasti tulkittavissa ja ehkä tärkeintä on se, ettei me syytetä itseämme tapahtumista. Pettävät tekevät itse valintansa, eivätkä joskus edes itse tajua miksi, näin ainakin meillä😑❓

Mikään ei tuhoa mieltä niin paljon kuin katkeruus. Se voi sairastuttaa ihmisen ruumiin ja sielun. Me tehdään elämässä valintoja, jotka voi tuhota oman ja toistenkin mielen. Miettikääpä, onko sittenkään huono parisuhde elämässä se ainoa asia, olisiko mitään muuta, mihin panostaisi? Voisiko keskittyä itsensä kehittämiseen, lapsiin ja kotiin, harrastuksiin itsetuhoamisen sijasta? Itse löysin hikilenkeistä jaksamista. Sinne jäi monta kyyneltä lenkkipolulle. Ystävät ja harrastukset ovata auttaneet. Loppujen lopuksi ihminen tuossa tilanteessa on yksin. Ja siitä on vaan selviydyttävä. Voin myös vakuuttaa, että aika on mahtava voima. Mitä kauemmaksi tapahtunut jää, sen vahvempi ihmisenä on.
Lapsista sanoisin vielä sanasen. Poikani tiesi mieheni kuviot, oli tavannut naisen.Tiesi siis 4 kk. Kertoi jälkeenpäin, että sydäntä raastoi koko ajan minun vuokseni, mutta ei voinut kertoa. Jotenkin vaistosin sen. Poikani ei enää asunut luonamme. Harvensi kuitenkin kotona käymistään. Kun suhde paljastui, sanoi, että suri sitäkin, että hänellä ei enää ollut kotia mihin tulla. Jos mikä, tämä asia on ollut minulle kova pala. Samoin tyttäreni sanat, että hänellä ei enää ole isää. En ole lapsille kuitenkaan mitenkään miestäni mollannut, olen ajatellut, että he saavat itse suhteensa selvittää. Lapsenlapset huomasivat ukin käytöksen muutokset. Lapsilla on tarkka silmä. Ei ukki jaksanut lasten kanssa touhuta, kuten ennen.
Nyt ajattelen, että menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevaisuutta kylläkin🙂
Toivon teille kaikille voimia muuttaa tätä päivää sellaiseksi, että siinä voi elää!

Mietin tuossa mikä ihme pistää vaimoni epäilemään minua pettämisestä. Tulin tulokseen hänen omat tekonsa ja heikko itsetunto. Varmasti heikko itsetunto pisti myös vaimoni pettämään. Piti käydä kurkkaa mitä saisi matkaan. Pitää vissiin ottaa asia puheeksi joskus. Jospa hän huomaisi, että hänessä ei ulkonäöllisesti ole mitään vikaa. Tai sitten minä en ole riittävä hänelle. Toisin kyllä väittää.

Mutta ei tässä ihmeempiä. Suht ok. Mitä nyt vettä tulee ja väsyttää.
Jakselkaa kanssa olijat. Kyllä se siitä suttaantuu.

Hei🙂🌻
Pete76: olen lukenut jostain, että pettäjät käyttäytyvät juuri noin; epäilevät puolison uskollisuutta. Lieneekö keino siirtää syyllisyydentunne toiseen, vai onko ajatusmaailma sellainen, että itse pettäneenä olettaa puolisonsa myös tekevän samoin?
Viime yönä en jälleen saanut unta parivuoteessa mutta siirryttyäni nyt pojalta tyhjentyneeseen huoneeseen, nukahdin heti. Miehen vieressä oli tunne, etten halua olla siinä.
Siinä nousivat pintaan taas ajatukset viime syksyn tapahtumista😳
Minä halusin tuolloin tietää, kuka oli tuo toinen...ja sehän kerrottiin.
Ajattelin, etten halua tämän esim. kävelevän vastaan tms. ilman, että tietäisin kuka on ollut kyseessä.
Jotenkin epäilen, etten tiedä kaikkea: onko ollut muitakin "hoitoja" tässä tietämättäni???
Niistähän mies ei taatusti oma-aloitteisesti kerro🙄
On tunne, että jotakin hän vielä salaa minulta.
Avioero...olisin sitä jo hakenut mutta tuo teini: hänestä se on ( niinkuin tämä pettämisjuttukin ) maailman kamalin asia. Yritin jo selittää tunteistani mutta ei hyväksy.
Se muuttaisi hänen elämäänsä kai sitten liikaa.
Mutta tämä paha olo...en kokenut olevan hyötyä siitä keskustelujutusta psykiatrin kanssa. Jonkun kerran kävin ja itkemistä se vain oli.
Toisaalta; parempi sekin, kuin tämä tunteettomuus 😞
Yritetään silti mennä päivästä toiseen...Meillähän on vastuumme lapsista myös☺️❤️
Jospa se antaisi elämäämme valoa nyt, kun muuten on vaikeaa🙂🌻

Hei kaikki!

Lainaus Pete76:
"Voin sanoa että lähteminen oman käden kautta ei ole oikea ratkaisu. Minulla on monta kaveria, tuttua ja 3 sukulaista tehnyt tämän. Voin siis kertoa että se ei ole kannattavaa. Liikaa jää ihmisiä kaipaamaan. Isäni tappoi itsensä ja nyt olen usein harmitellut etten voi näyttää lapsiani hänelle."

Oikeassa olet, mutta kun tuska yltyy kestämättömäksi, on niin yksin, ettei muista omia läheisiäänkään, halua vain pois... pois...

Ehkä tärkein mikä minua on pidätellyt on viimeisen epävirallisen ja lyhyehkön parisuhteeni toinen osapuoli, jonka mielisairaus ja raskas lääkitys ajoivat parissa vuodessa tilanteen sellaiseksi, että hänet otettiin "kahdeksi viikoksi" sairaalaan erään uuden ja tehokkaan, mutta vaarallisen lääkkeen kokeilua varten. Verikoe kun piti ottaa päivittäin, sopivuuden varmistamiseksi.
Se venyi vajaaksi vuodeksi. Puolivälissä sitä hän oli muuttunut geriatriseen tuoliin hihnoilla sidotuksi Zombieksi, joka ei enää tuntenut minua.
Hänen vanhempansa minun ohellani vaadimme jyrkästi ja toistuvasti hänelle fyysistä kuntoutusta ja parempaa hoitoa. Se onnistui.
Hän tuli kotiin hyvässä fyysisessä kunnossa, kävelimme yhdessä kilometrien lenkkejä. Mutta psyykkinen puoli täysin pielessä TÄYSIN pielessä, hänellä oli vahva mania. Olin häntä hänen vanhempiensa mukana noutamassa, ja sanoin SELKEÄSTI hänen omahoitajalleen: P. ei selviä kotona, hänellä on MANIA. Hoitaja katsoi minua ihmeissään, mutta meni puhumaan lääkärille, joka lisäsi johonkin resepteistä puoli pilleriä edellisten 2:n lisäksi.
Kävi kuten oletin, parin viikon päästä hänet vietiin poliisin toimesta pakkohoitoon.

Runsaan puolen vuoden kuluttua ensin palvelutaloon ja sieltä hoitolaitokseen täysin liikuntakyvyttömänä mutta mieli suhteellisen terveenä, koska se alkuperäinen kokeiltava lääke oli vasta NYT otettu käyttöön ja toimi erinomaisesti. Mutta fyysistä kuntousta ei tällä kertaa saatu. Hän istuu pyörätuolissa, maxivaipat housujen alla, koska kaikki menee alle, mieli melkein terve, mutta lapsen tasolla.
Hän turvautuu, kaikessa minuun ja minun on jatkuvasti valehdeltava, että rakastan häntä suuresti (totta, mutta niinkuin lähimmäistäni, en puolisona),
jotta hänen henkinen tasapainonsa ei luhistuisi. Niin varmasti kävisi, jos millä tavalla tahansa "jättäisin" hänet.

Siksi olen vielä hengissä, yritän jatkaa, kunnes joku muu ratkaisu löytyy.
Mihin siis en enää jaksa uskoa. Liian kauan on liian kauan.

Kiitos myötätunnosta Pete76.

Lainaus Mariella:
"Itse en arvosta ihmisiä taloudellisen tilanteen perusteella, enkä myöskään koulutuksen. Arvostukseni lähtee siitä, miten ihminen kohtelee läheisiään, ystäviään ja muita ihmisiä myös.
Luottamus, toisen huomioon ottaminen, täysi rehellisyys, toisen arvostaminen yksilönä jne. Siinä on asioita, joita pidän tärkeinä."

Tässä olen erittäin samaa mieltä, ihmisen arvo on siinä mitä hän ON, ei siinä MITÄ hänellä on.

Siksi minua exän syyttelyssä järkytti se miten "oikeat miehet" tienaa ja sitten kun ne "oikeat miehet" pääsevät vielä sänkyynkin.
Luuserit jää kaikesta ilman.

"Sinua on miehenä loukattu pahasti ja aikaa vie toipuminen."

Kyllä se katkera kymmenen vuotta oli hänen pettämisensä jälkeen, eron jälkeen hiukan helpotti, mutta en minä tästä viimeisestä iskusta enää toivu.

Se kun annoin hänelle kaiken anteeksi sovinnontekomme jälkeen, ja rakastumiseni häneen palasi aivan kuin 48 vuotta sitten kun menimme kihloihin (tänään vuosipäivä).
Anteeksiantoni tarkoitti täyttä totta. Kun heitin pois vihani ja katkeruuteni häntä kohtaan, rakastuminen pääsi alta vapaaksi. Se tuli voimalla, enkä pysty karistamaan sitä pois. Se on järjetöntä ja typerää olla vielä rakastunut sellaiseen ihmiseen kuin hän, joka teki minulle sitä mitä olen kertonut.

Sanoin heti hänelle siitä miten minulle oli käynyt ja vakuutin, etten ole pyrkimässä hänen ja senhetkisen miesystävänsä väliin.
Me emme tulisi kuitenkaan toimeen yhdessä ja lisäksi minulla on P. hoitokodissa, ja minun täytyy pysyä uskollisena HÄNELLE.

Mutta minä en usko hänen anteeksiantonsa aitouteen enää.

Hän soitti minulle tänään, puheli niitä näitä ja sanoi menevänsä XX: kanssa puolukoita katsomaan.
XX on se rikas "OIKEA MIES", jonka luo hän on äskettäin palannut, muutama viikko sitten hän vielä luonnehti eromme jälkeisiä miesystäviään: "kaikki täysiä paskoja".

Se, että hän sanoi olevansa parhaillaan sen miehen luona, jonka kanssa hän ensi kerran petti minua (en tiedä, oliko ensimmäinen, mutta niin hän aikoinaan sanoi) samana vuosipäivänä, jona menimme kihloihin, tuntuu minusta kammottavalta. Ei hän ole voinut unohtaa kihlapäiväämme.

Eikö se ole selvä viesti siitä, että minun rakkauteni häneen silloin ja nyt taas, on aivan samanarvoista kuin sinä päivänä jolloin hän ensi kerran petti minua XX:n kanssa.

Hän vihaa minua ja haluaa kostaa, näin hän on käyttäytynyt aiemminkin.

Minulle tuli myös tuntuma, että minä olen jälleen syyllinen kaikkeen, sanoinhan aiemmin, että hänen muistinsa on lyhyt.

Lainaus itseltäni (06.09):
"Aiemmin olimme ruotineet tarkkaan hänen uskottomuuteensa johtaneet syyt.
Ne hänen mielestään minun tekemäni aviorikokset olivat siis alkaneetkin jo ennen hänen uskottomuuttaan, ja kävimme monet keskustelut, ja porauduimme läpi joka ainoan tapahtuman, josta voisi hänen mukaansa johtaa epäilykseen uskollisuuttani kohtaan.
Vannoin syyttömyyttäni, jokaisessa tapauksessa. Kaikissa joissa pystyin muistamaan jotakin hänen syytteittensä kanssa yhteensopivaa, kumosin, tosiasioita ja logiikkaa käyttämällä, ex-vaimon perustelut. Useimmat minun "syntini" olivat sitäpaitsi myöhemmältä ajalta, kuin hänen ensimmäinen rikkomuksensa.

Minulle tuli vaikutelma, että hän lopulta uskoi minua, mutta pelkään, että hänen muistinsa on lyhyt."

Lainaus Mariella:
"Ei nämä solmut taida meille koskaan pohtimalla aueta. Ihmisen mieli on tosi hankalasti tulkittavissa ja ehkä tärkeintä on se, ettei me syytetä itseämme tapahtumista. Pettävät tekevät itse valintansa, eivätkä joskus edes itse tajua miksi."

Tämä on nyt minulle selvää.

Ilmeisesti minä olen jälleen yksin syyllinen kaikkeen, hän ei pettänyt vaan minä ja sitäpaitsi hän oli saanut anteeksi minulta.

Minä olin pyytänyt anteeksi kaikkea mitä olin/en ollut tehnyt ymmärtämättömyyteni takia.

Mutta niihin tekemisiini ei kuulunut USKOTTOMUUS; sitä en pyytänyt anteeksi ENKÄ PYYDÄ, koska sellaista en ole MILLOINKAAN tehnyt, muistini ei voi NIIN huono olla.

SANOKAA MINULLE MIKSI MINUNPITÄISI ROIKKUA TÄLLAISESSA HIRRESSÄ MIELUUMMINKUIN OIKEASSA HIRRESSÄ????

Parempaa tunnelmaa teille, kuin minulla on! Raakis

Raakis,
En myöskään kannata tuota omankädenlähtöä. Jotenkin sillä antaisi vaan toiselle sen voiton.
Läheinen on itsensä jojoon aikoinaan laittanut vaikkakin toisenlaisista ongelmista, ei kyllä ratkaissut teollaan enää mitään hyvää. Paska siirtyi läheisille.

"Hän vihaa minua ja haluaa kostaa, näin hän on käyttäytynyt aiemminkin.
Minulle tuli myös tuntuma, että minä olen jälleen syyllinen kaikkeen,"

Itse ajattelen tällähetkellä myös juuri näin. Tuntuu jo kaiken tämänhetken puhuttujen asioiden jälkeen jostain syystä siltä että itse olisin tehnyt kaiken paskan avovaimoa kohtaa. Tekemiseni ei kaiken järjen mukaan siltikään ole oikeuttanut pettämiseen minua kohtaan. Silti olen alkanut tuntemaan syyllisyyttä sellaiseen. Miksi? Huonokasvatuskin on kohdalleni tullut puheissa ilmeisestikkin pääasiana, SE kyllä pitää paikkansa koska lapsuuteni elin käytännössä yksin 11vuotiaasta eteenpäin huolehtien 5vuotta nuoremmasta veljestä. Vanhemmat olivat siis alkoholin kierteessä. En ole kuulemma nähnyt kuinka perheessä asiat oikeasti hoidetaan kun oma kasvatus sisälsi vain heiluvia puukkoja ja itsemurhauhkauksia lääkkeiden yliannostuksella ja kaikki sitten lakaistiin vaan hiljaa maton alle. En kyllä olekkaan. Itse sen saa koittaa opetella, en vaan ole siis oppinut. Täsmennetään vielä että näistä lapsuuden ongelmista on siis jo aikaa kyllä vuosia, en ole vaan ammattiauttajalla näitä edes selvitellyt. Ehkä pitäisi.
Näistä "syytteistä" kannan siis silti itse huonoa omaatuntoa ja syytä miksi liitto on mennyt täysin PERSEILLEEN. Onhan siellä myös totuuden siemenkin vissiin. Pettäjä onnistuu kyllä ilmeisesti usein kääntämään syyllisyyden toiselle.

Pakko silti myöntää että välillä tekisi mieli itsekkin vetää jojoon kun koittaa elämässä vaan taistella ja taistella mihin itse pystyy mutta se ei riitä mihinkään. Ongelmia vaan ilmaantuu jatkuvasti lisää. En silti pidä sitä omana ratkaisuna, kait mussakin johonkin tai jollekkin on annettavaa oltava.

Onko meressä muitakin kaloja? Pitäisikö se vaan kokonaan lopettaa parisuhde. Karata tilanteesta niinsanotusti pois ja aloittaa uudelleen oikeastaan tyhjästä, vain paskoilla muistoilla höystettynä.
Ja kuinka pitkälle on lähdettävä ettei historia ei enään ole täysin seläntakana? Nämä on varmasti meidän kaikkien kysymyksiä vähintäänkin jossainvaiheessa ollut.

Anteeksi taas hyvin sekava kirjoittaminen. Kun ei ajatukset pysy täysin sormien vaihdissa niin teksti on vaikeasti luettavaa.

Toivon jaksamista kysymyksiemme parissa ja että joskus saisimme myös kysymyksiin ne hyvät ja oikeat vastaukset. Ollaanhan me kaikki silti viellä elossa mikä taitaa kumminkin olla tärkeintä. 🌻🙂🌻