PikkuMyy14 kirjoitti 24.3.2015 14:24

Mutta itse haluaisin tietää onko kukaan oikeasti uskottomuuden jälkeen pystynyt olemaan onnellinen saman kumppanin kanssa...

Olen ajoittain onnellinen. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, niin avioliittomme on parempi kuin ennen pettämistä. Ehkä pidimme toisiamme liian itsestään selvinä. Emme riittävästi puhuneet emmekä huomioineet. En ymmärtänyt, että aikuista miestä täytyy jatkuvasti huomoida. itse en sellaista välttämättä kaivannut enkä tajunnut sen tärkeyttä.

Nyt teemme asioita yhdessä. Olemme enemmän läsnä. Nautimme hetkestä. Seksiä on riittävästi ja se on hyvää. Eli kaikki olisi hyvin, jos vain pystyisin unohtamaan ja luottamaan. Yritän kovasti, mutta välillä tulee aivan valtavan paha olo ja ahdistus. Jokin asia tai paikka tuo kaiken mieleen. Onneksi tätä tapahtuu yhä harvemmin ja paha olo tuntuu ehkä hieman lievemmältä.

Kävin viisi kertaa keskustelemassa terapeutin kanssa. Hänen mukaansa kaikki tunteet pitää antaa tulla ja ne pitää käsitellä. Yritän olla katkeroitumatta. Kyllä, tuntuu edelleen pahalta, että minua ei ole arvostettu, minulle on valehdeltu....Vällillä mietin, mikä olisi tilanne jos pettämistä ei olisi tapahtunut. Olisimmkeo eläneet mukamas onnellisina elämämme loppuun saakka. Nyt oli ainakin pakko katsoa peiliin ja huomata, että kyllä sitä vikaa löytyy sieltäkin.

ASM: en pysty muuta sanomaan kuin että tekstisi oli aivan kuin minun kirjoittama. Aivan samat fiilikset. Peiliin katsominen mukaan lukien...

Jos nyt sitten minäkin.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 8 vuotta. Lapsia kaksi, 4v ja 2v. Viime lokakuussa minulle selvisi että mieheni on pettänyt minua. Pelkkää seksiä, ilman suhdetta, mutta kuitenkin saman naisen kanssa. Nainen on mieheni parhaan (nykyään toki entisen parhaan) kaverin vaimoke. Tässä on muutamia sellaisia asioita jotka ei vaan mee ymmärrykseen. Seksiä on harrastettu 4 kertaa, joista ensimmäinen kerta on kuulemma tapahtunut jo ennen ku me ollaan edes tavattu. Ja viimeisimmät nyt sitten noin vuosi sitten ja puoltoista vuotta sitten. Ja yksi meidän suhteen alkuaikoina.

Voi pojat me ollaan puhuttu ja puhuttu. Ja olen puhunut myös tämän naisen kanssa ja mitään sen kummempaa suhdetta ei ole kuulemma ollut vaan pelkkää seksiä. Molemmat kyllä vahvistaa tämän ja uskonkin sen. Terapiassa ollaan käyty yhdessä ja molemmat erikseen.

Ja meillä menee ihan hyvin. Se on tuskallista myöntää, että meillä menee nyt paljon paremmin kuin ennen tämän kriisin paljastumista. Vaikka surettaa, ja v*tuttaa, ja itkettää, ja ottaa päästä, niin siltikin. Rakastan miestäni nyt paljon enemmän kuin aikaisemmin. Ihan kuin me oltais löydetty toisemme uudelleen.

Itselläkin oli viime kesänä virityksiä exän kanssa. Ihan vain puheluiden ja tekstareiden välityksellä. Mutta kuitenkin. Kyllä oma mies tuntee tulleensa petetyksi tuossa asiassa. Ja onhan se niin. Kyllä minäkin olisin petetty jos tilanne olis toisinpäin. Ja jos tuo ex olis asunut edes 300 km lähempänä, niin olishan siinä saattanut jotain tapahtuakin. Mutta eipä onneksi tapahtunut.

Jollain tavalla olen asian käsittelyssä päässyt aina pikkuaskeleita eteenpäin. Tai oikeastaan tuntuu siltä että sitä menee kaksi askelta eteen ja yhden taakse. Onhan tämä sellaista aaltoilua, eikä vieläkään mene päivää ettenkö ajattelisi asiaa. Ja raastavinta on se, että joku ihminen, jota en edes oikein tunne, vie mun ajatuksista niin ison osan. Se ärsyttää ihan sanoinkuvaamattoman paljon.

Mies on kyllä ottanut täyden vastuun, eikä halua meidän perhettä rikkoa. Hän joutui silloin syksyllä kertomaan asiasta sekä omille vanhemmilleen että minun siskolle. Laitoin sen ehdoksi, koska yksin sen tiedon kanssa oleminen tuntui ihan järjettömän suurelle taakalle. Olen onnellinen siitä, että on olemassa muutama paikka missä ei aina tarvitse näytellä että menis vaan ihan hyvin. Että saa olla joskus ulospäinkin edes vähän heikko.

Meillä puhutaan edelleen. Mies puhuu ja vastaa asioihin aina kun haluan niistä puhua. Uskonkin että se on meidän tämän hetkisen tilanteen suurin kantava voima. Että asioista uskaltaa puhua ja kysyä. Ja minähän puhun. Välillä kuin ruuneperi. Ja mies kestää. Sanoo aina, että hänen on se kestettävä, koska on tehnyt niin pahan ison teon joka on rikkonut mua niin pahasti.

Mutta vaikka me itketään ja suretaan tätä asiaa yhdessä vielä paljon, niin silti me ollaan yhdessä. Ja me mennään yhdessä eteenpäin. Ja me selvitään elämän pahoista karikoista yhdessä. Uskon että ainoa asia mikä tässä pelastaa, on rakkaus.

Huhhuh.. Nousi taas pintaan asioita, joista yritän kovasti päästä yli, nimenonaan hiippiksen viestistä. Sovit nimittäin kuin nappi silmään kuvauksesi pohjalta kuvaukseen avomieheni eksästä... Ja tämän eksän kanssa jotakin säätöä oli viime kesänä... Odotin yhteistä lastamme ja mieheni kaipaili eksänsä kainaloon. Se loukkasi äärettömästi eivätkä välimme ole palanneet ennalleen. Enkä usko että palaavat. On paljon myös muita ongelmia, mutta en rakasta miestä kuten ennen.
Tuli myös mietittyä tuolloin, josko itse tekisi saman. Yhdelle eksälleni, jota kohtaan ei ole tunteita enää, ja kerroin hänelle kuinka onnellinen hänen kanssaan olin ja ymmärrän tehneeni virheen hänestä erotessani, vaikka nyt molemmat jatkavatkin omaa elämäänsä. Se tavallaan helpotti, kun myönsin viimein itselleni tiettyjä asioita, mutta myös katkeroitti: yhtäkkiä olin vähintään yhtä itsekäs kuin mieheni eksä, joka muisteli menneitä ja täydellistä seksiä mieheni kanssa.
En koe että kostosta olisi mitään hyötyä. Ainakaan itselleni se ei sopisi. Mieluummin olen loukattu, mutta pidän itse kiinni siitä, etten loukkaa, kuin alennun samalle tasolle.

PikkuMyy kirjoitti:...Mutta itse haluaisin tietää onko kukaan oikeasti uskottomuuden jälkeen pystynyt olemaan onnellinen saman kumppanin kanssa... siis että onko se oikeasti monen vuoden jälkeenkin sitä epävarmuutta...

Voin omasta puolestani vastata, että en enää ole onnellinen mieheni kanssa...liian paljon on ollut pettämistä, valehtelua, salailua, tuntuu että mieheni on vieras ihminen.
Niinkuin muutkin kirjoittavat, syytä on toki ollut minussakin ja tällä hetkellä varsinkin, mutta
kun mittani on vain tullut täyteen, en enää jaksa, halua selvitellä ja vatvoa näitä asioita yksin, kun toinen ei kertakaikkiaan pysty tunteistaan puhumaan, ei pyytele anteeksi, ei huomioi minua - miksi minä sitten. Mutta yhdessäelo on ahdistavaa, aika kuluu hukkaan ja tämä näytteleminen, kulissien ylläpito muiden edessä on raskasta, ei edes viitsi kyläillä missään yhdessä.

Hei 🙂🌻
Minäkin mietin sitä, olenko petettynä ollut liian kiltti ja ymmärtänyt näitä miehen jatkuvia ongelmia. Esimerkkeinä stressin purkaminen minuun tekojani arvostellen: milloin on pesty pyykkiä liikaa, käytetty wc-paperia liikaa tai jätetty liesituuletin päälle liian pitkäksi aikaa jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toinen asia on tuo seksin puute ja miehen ongelmat sen toteuttamisessa...
Yritänkö jotenkin hyvittää sairastumistani vai mitä tämä on.
Joskus itsekseni mietin, miten hyvää tekisi purkaa vihani...Sanoa hänelle pahasti, koska hän alituisella kontrolloimisellaan on vienyt minulta ilon elämään ja jotenkin tuntuu, että on helpompi hengittääkin silloin, kun hän ei ole läsnä.
Niin ja yksi asia on tupakointi: hän on sen n. vuosi sitten lopettanut ja nyt syyllistää minua siitä, että tupakoin. Ulkomaan matkalle hän kuulemma lähtee sillä ehdolla, että lopetan tupakoinnin. Eihän se tupakka terveellistä ole mutta mielestäni lopettamispäätös tulee minun itse tehdä, eikä hänen sanomana.
Miehestä on siis paremman jakson jälkeen tullut kontrollifriikki pilkunviilaaja.
Onko syynä sitten hänen oma syyllinen olonsa vai perusluonteen kärjistyminen iän myötä, sitä en tiedä.
Jos hän on minulle edelleen uskoton, tämä liitto päättyy heti. Enää ei neuvotella, eikä yritetä yhdessä mikäli niin kävisi.
Paheeni on se, että haluan aina uskoa ihmisistä hyvää, vaikkei siihen olisi aihettakaan.
Liika kiltteys saattaa kostautua jossain vaiheessa ☹️

Hei 🙂🌻
Luulin jo saavani kirjoittaa tänne positiivisia asioita mutta lopulta toisin kävi.
Otin eilen mieheni kanssa puheeksi hänen kielteisen suhtautumisensa intiimiin kanssakäymiseen. Keskustelu oli rakentava ja hän myönsi jo sen, ettei ikä ole ehkä se vaikuttava tekijä. Siinä keskustelussa nousi kyllä esiin vähäinen seksi pahimpina sairausvuosinani.
Jatkoimme keskustelua myöhemmin vielä. Sanoin miehelleni, että koen hänen syyllistävän minua siitä, että sairastumiseni vaikutti seksuaalielämämme vähäisyyteen. Ja, että pahimpina kipuaikoina vaikeiden leikkausten vuoksi en jaksanut, kuin mennä päivästä toiseen. Tässä koin empatiapuutetta hänen taholtaan.
Siitäpä mies sitten raivostui ja kaikki hänen sanomansa tuon jälkeen vei pohjan pois positiivisuudelta.
Hänen on vaikea asettautua asemaani, koska häntä ei ole ikinä leikattu ja minulle tehdyt viisi leikkausta olivat todella isoja.
Nyt sitten päätin, että se aihe on käsitelty.
Muutenkin näinä viime vuosina olen henkisesti käynyt kovan rääkin läpi: ei ole helppoa sairastua yllättäen fyysisesti. Sopeutuminen on vaatinut voimia ja surutyötä.
Tukea siihen en ole saanut mistään, lukuunottamatta miehen uskottomuuden jälkeen saamaani apua psykiatrilta ja apua aikuisilta lapsilta, sekä ystäviltä/sukulaisilta.
Miehen on ollut vaikea hidastaa tahtiaan muuta, kuin omaa lepoaan/harrastustaan varten.
Silti en ole katkera, vaan yritän rakentavasti saada suhdettamme toimimaan. Vaikeaa se tosin yksin on 😟

Hei,

Sain päähänpiston kaivaa esiin tämä vanha pitkä ketju pettämisestä, jossa aloitin kirjoittelun tälle sivustolle lokakuussa 2013 eli reilut neljä vuotta sitten. Tähän ketjuun osallistui tavallista useampi mies, mikä osaltaan rohkaisi itseäni osallistumaan kirjoitteluun. Ketjun silmäileminen muistutti siitä, miten eri tavoin petettyjen puolisot ovat käsitelleet asiaa. Valitettavasti aika usein puolison tarjoama tuki on ollut heikkoa. Mm ketjun aloittaja, Pete76, ei enää palannut kirjoittamaan kun olin tullut ketjuun. Hän sai huonosti ymmärrystä vaimoltaan ja vaikutti siltä, että he eivät pääse asiassa eteenpäin. Miekkosen vaimo ei kestänyt sitä, että mies murehtii petetyksi tulemista ja he päätyivät eroon.

Oma vaimoni oli hyvin osaaottava ja innokkaasti kirjoitin kokemuksistani. Vaikutti siltä, että voin selvitä pettämisestä mahdollisesti jopa entistä ehompana. Mariella jaksoi aktiivisesti vastata alkuvaiheen kirjoitustulvaani. Elin läpi yhdenlaisen tyypillisen petetyn kehityskaaren. Ensiksi karmea katastrofi, kun saa tietää tulleensa petetyksi. Tulee tunnetasolla pahempi olo kuin koskaan aikaisemmin. Sen jälkeen vastapainona välillä jopa euforinen olo, kun ei pahaan oloon kuollutkaan, vaimo rakastaa edelleen, perhe pelastuu ja oma ymmärrys elämää kohtaan, laajasti ymmärrettynä, kasvaa. Siis huomaa kasvavansa henkisesti tiedostavammaksi. Ehkä vähän sama tunne kuin joillain jotka kriisin keskellä tulevat uskoon.

Käymme vuoden verran pariterapiassa jonka jälkeen vaimo on sitä mieltä, että nyt tämä on käsitelty ja hän ei jaksa enää palata aiheeseen. Tietyssä mielessä hän on oikeassa. Vatvomalla vatvominen voi haitatakin pääsemistä asiassa eteenpäin. Kuitenkin tietynlainen empaattisuuden ja osaaottavuuden loppuminen tuntuu ikävältä. Taustalla oli mm vaimon tietynlainen perfektionismi, jolloin hän huonosti kestää omaa epätäydellisyyttä mistä pettäminen tietysti muistuttaa. Seurauksena oli mm jonkinasteinen masennus.

Tällä hetkellä olemme edelleen perheenä. Entiset tavat toimia parisuhteessa (en tarkoita pettämistä) ovat jossain määrin palanneet tai emme saaneet niitä kovin paljoa koskaan muutettua. Tapojen muuttaminen on hyvin vaikeaa, kun toimijat ovat samat ja tavat ovat syvään juurtuneet. Olemme kuitenkin tietoisempia asioista, taustoista ja siitä miten tulisi toimia.

Pettäminen on taustalla tiedostettuna ja lähinnä vaiettuna. Näin se tulee varmaan jatkumaan. Ei sitä saa kokonaan häivytettyä, ei se unohdu. Kyse on ehkä siitä kuinka paljon hyvää saa tilalle vastapainoksi. Siihen, kuinka suureksi möröksi pettäminen jää taustalle, vaikuttaa ratkaisevasti pettäneen puolison kyky, voimat ja halu tulla vastaan, ymmärtää ja ottaa vastuu omasta tekemisestä. Sanoisin, että pettäneen puolison toiminta paljastumisen jälkeen ratkaisee hyvin pitkälle kuinka lopulta käy.

Voimia kaikille petetyille!

Hei 🙂🌻
Mukavaa, että kirjoittelet tänne vielä Beren, vaikka kuulumisesi ei niin hyviä olekaan.
Meillä on myös palattu tilanteeseen ennen pettämistä: mies touhuilee lähinnä omiaan ja niin myös minäkin.
En voi kehua suhteemme tilaa; onko tässä vain tottumus, joka pitää meidät yhdessä.
Uskottomuudesta ei olla keskusteltu enää, eikä seksiäkään ole. Rivien välistä luen, etteimies koe kykenevänsä siihen enää 😑❓
Välillä toki mielessä käy se, että hän hoitaa tarpeensa muualla ja pitää minut siksi etäällä.
Olen niin väsynyt, etten jaksa välittää enää.
Mies harrastaa (toki kotipiirissä) kaikki illat ja yhteistä aikaa ei enää ole juuri lainkaan.
Korjaisin tämän kaiken rikkimenneen, mutta yksin en siihen pysty 😭
Voimia sinulle Beren, kuten muillekin petetyille 🌻🙂🌻

Beren, minulle pettäminen vahvistui syyskuussa 2013 eli samoihin aikoihin. Monia tunteita on käyty läpi. Keväällä vein eropaperit. Tämä siksi, että miehellä kaikella todennäköisyydellä oli jotain meneillään. Mies itse myös kirjoitti eropaperit. Sitten kaikki jatkui kuten kolme vuotta sitten. Alkoi itku ja valitus - älä jätä minua. Kun yritin puhua kevään tapahtumista hän hermostui. Miksi pitää "jauhaa vanhoja asioita". Kävin eroseminaarin. Sieltä sain vertaistukea. Seksiä ei ole ollut minun päätköksestäni kevään jälkeen. Hän on elämäntapansa valinnut ja sillä tiellä jatkakoot. Rakkaus on lopetettu minun puoleltani. Edelleen asutaan yhdessä. Hän ei suostu lähtemään, ei tee asian hyväksi mitään. Itse voin tilanteeseen nähden hyvin. Ollaan väleissä ns. kämppiksiä. Hän yrittää läheisyyttä, itse en siihen enää psyty enkä halua. Itse en edistä asiaa mitenkään. Hän saa tehdä seuraavan siirron. Voin henkisesti hyvin. Minua ei enää mietitytä mitä hän tekee, missä menee. Aivan sama. Voi olla, että kuulostaa "sairaalta" ja sitä se varmaan onkin, mutta tällä mennään toistaiseksi. Odotan että hän tekee seuraavan siirron. En ole antanut anteeksi, mutta en ole myöskään katkera. Olen nähtävästi käsitellyt tämän asian. Onneksi on ystävikä ja harrastuksia. Olen iloinen, että paha olo on väistynyt. Voimia kaikille!

Hei ASM!

Nimimerkkisi on jäänyt mieleeni, kun olen lukenut täällä vanhempia viestiketjuja.

Kuulostat todella siltä, että olet saanut ”niskalenkin” asiasta. Kaikkien meidän tilanteissa on varmaan jotain sairasta kuten sanoit, mutta sellaista elämä on.

Olisin kysynyt, raukesiko teidän avioerohakemuksenne vai aiotko hakea lopullista eroa kun harkinta-aika päättyy?

T. Voima

Omassa suhteessa, vaimo viestittelee "kaveri" miehelle joka päivä todella paljon ja salailua ja kännykän näytön alaspäin laittoa tapahtuu kokoajan, että viesti-ilmoitukset ei näy näytöllä. Tämä kaveri on tullut vaimon elämään meidän välivuoden aikana, jolloin asuttiin erillään, vaimon lukuisten pettämisien seurauksena. Nyt ei kuulemma ole huoleen, ihan kaveri vain on. Mutta ihmeen salaista touhu on ja hymy tulee kasvoille viestittelyjen lomassa. Ja olen ollut huomioon ottava ja kehuva aviomies suhteessa. Lapsiakin löytyy mikä tekee kaikesta vaikeampaa ja pidän itseäni kyllä joukkue henkisenä ihmisenä, omia ei helposti jätetä. Mutta on tämä vaan turhauttavaa jälleen kerran. ☹️

Voima, toista eropaperia ei ole vielä allekirjoitettu koska sitä ei ole vielä meille toimitettu. Tullee lähiviikkojen aikana eli silloin pitää tehdä se lopullinen ratkaisu. Tämä ei ole avioliitto, ei ainakaan sellainen joksi sen kuvittelin. Aika näyttää kuinka tästä eteenpäin.

ASM, kuulostaa siltä, että olet jo henkisesti eronnut miehestäsi. Omalla kohdallani petetyksi tuleminen otti sen verran koville, että tuskin olisin jaksanut vielä toistuvaa epävarmuutta ja päättämättömyyttä puolisolta. Tietysti voi olla, että kun tilanne vielä huononee, sittä sittenkin taas sopeutuu. Joka tapauksessa tuntuu, että mieheltäsi vaadittaisiin ihan uudenlaista ymmärrystä ja sitoutumista, jotta voisit kaikkien pettymysten jälkeen vielä luottaa ja arvostaa. En osaa kuin toivottaa voimia kun selvität tilannettasi.

Umpikuja78, tuo "ollaan vain kavereita" on kyllä sen tason klassikko, että se ei vielä kerro mitään. Tuolla lauseella petetään kovin usein niin itseä kuin puolisoakin. Se muu toiminta kertoo enemmän siitä missä mennään. Vaikuttaa aika tyypilliseltä ihastumiselta jossa saadaan mukavaa itsetunnon kohennusta ja pakoa arjesta imartelevalla ja flirttailevalla viestittelyllä. Tuollainen omien pelien pelaaminen romuttaa tehokkaasti parisuhteen perusteita, luottamusta ja arvostusta. Kyllä vaimosi pitäisi tämä ymmärtää.

ASM kirjoitti 28.11.2017 19:46

Voima, toista eropaperia ei ole vielä allekirjoitettu koska sitä ei ole vielä meille toimitettu. Tullee lähiviikkojen aikana eli silloin pitää tehdä se lopullinen ratkaisu. Tämä ei ole avioliitto, ei ainakaan sellainen joksi sen kuvittelin. Aika näyttää kuinka tästä eteenpäin.

Minunkin pitäisi hakea avioeroa enkä tiedä, miksi olen niin saamaton asiassa. Minunkaan puolisoni ei selkeästi aio sitä tehdä vaikka molemmat tiedämme, että liitto on voimassa enää paperilla. Meilläkin asiaan liittyy yli 2 vuotta kestänyt sivusuhde, jonka piti olla vakavakin mutta tämä kolmas osapuoli käsittäkseni päätyikin jatkamaan omaa liittoaan. Meidän liittomme on joka tapauksessa ohi, molemmilla on omat asunnot mutta (valitettavan) paljon olen jostain syystä jumahtanut siihen, että olemme tekemisissä tiiviisti. Perustelen tätä itselleni sekä lasten parhaalla että käytännön molemminpuolisella avunannolla arjen pyörittämisessä. Puolison motiiveista en tarkkaan tiedä. Tulemme ihan ok toimeen, mitä nyt joskus pinnani palaa kun on paha olla ja toisen koko olemus pännii. Ei tämäkään tilanne mitenkään ”terve” ole, täytyy vain kerätä voimat ja rohkeus siihen viimeiseen irtiottoon. Tällainen elämä on kuin jotain puolielämää, aika kuluu ja sitä vain suorittaa pakolliset kuviot. Kaipaan spontaania iloa ja naurua ja sitä, että elämässäni olisi ihminen jonka viereen tahdon käpertyä päivän päätteeksi - ja että se tunne olisi molemminpuolinen. Ehkä joskus, jos olen onnekas, ja sitä ennen täytyisi kursia itsensä kokonaiseksi. Tuntuu vain ettei siihenkään pääse kun suostun roikkumaan entisen elämän rippeissä.