Miten kävi parisuhteellenne uskottomuuden jälkeen?
Neljä vuotta sitten vahvistui ja paranikin hetkeksi. Jatkoimme matkaamme entistä vahvempina ja luottavaisempina, että me kestämme mitä vaan. Teimme kolmennen lapsenkin sen enempiä suunnittelematta vaikka luulimme ettei se ole edes mahdollista enää. Se meni kuin sadussa.

Toki kun pikkuvauva-aika vaati veronsa parisuhteelta, niin vaimon oli helppo hakea buustausta omaan olotilaansa siitä mihin aikanaan jäi, joten enpä tiedä miten parisuhteen kävi. Oli kuulemma onnellisiakin hetkiä välissä.

Kuinka kauan meni luottamuksen palautumisessa ennalleen, vai palautuiko se vielä ollenkaan?
Kuukausia. Aika nopeasti se palautui minulta, näin jälkikäteen viisastellen olisi pitänyt olla epäluuloisempi.

Miten itse olette muuttuneet uskottomuuden myötä ja onko puoliso muuttunut jollain tavalla?
Olen muuttunut todella kyyniseksi. En yksinkertaisesti usko enää rakkauteen. Kunnioitukseen ja keskinäiseen luottamukseen kyllä, mutta rakkauteen? Sallikaa nauraa. Ne ovat oikeasti samaa asiaa, mutta tyhjästä on paha iloita. Mitä puolisoon tulee, niin syyllisyydentunto on voima joka ajaa häntä eteen päin. Eli jos näille pilareille pitäisi jotain tukevaa parisuhdetta rakentaa, niin ehkä olisi helpompi vain erota saman tien.

Kuinka monen parisuhde päättyi tai on päättymässä uskottomuuden vuoksi?
Ensimmäisen kerran jälkeen ei päättynyt. Toisen kerran? Annetaan parin vuoden kulua ja katsotaan iskeekö kipinää. Tällä hetkellä olen henkisesti eronnut enkä jaksaisi edes yrittää.

Mikä asia uskottomuudessa loukkasi teitä eniten???
Valehteleminen ja tunteideni totaalinen mitätöinti vaikka olin koko ajan asian ytimessä epäilykseni ja huoleni kanssa ("kannttaako tällaisestä kuluneesta, kolmesti synnyttäneestä nahkarukkasesta edes olla mustasukkainen, sinä höpsö")

Voiko pettämisestä ylipäätään toipua ilman, että parisuhde katkaistaan?
Reilu viikko sitten olisin vannonnut että voi toipua kun tarpeeksi tehdään töitä asian eteen. Toisen kerran jälkeen en ole enää niin varma.

Miten parisuhteelle kävi uskottomuuden jälkeen?
Molemmat pelästyivät tilannetta ja tavallaan hakivat turvaa toisistaan ja molemmat olivat hyvin sitoutuneita suhteen korjaamiseen. Noin puolen vuoden päästä vaimo alkoi väsyä eikä olisi enää halunnut kuulla mitään pettämisestä. Itse olin vähän pettynyt tilanteeseen ja aloin tuntea katkeruutta siitä, että uskoton ei sitoudu tilanteen korjaamiseen. Ehkä tässä kohtaa pariterapiasta oli suurin hyöty. Se antoi perspektiiviä, eikä parisuhteen korjaaminen kietoutunut vain pettämisen ympärille. Varsinainen ongelma meillä oli ja on kommunikoinnissa. Nyt päällimmäisenä on monia muita asioita ja pettäminen on enemmän sellaisena varjona taustalla.

Kuinka kauan meni luottamuksen palautumisessa ennalleen vai palautuiko se vielä ollenkaan?
Luottamus ei palaudu entisenlaiseksi, koska nyt tiedän miten vaimo voi valehdella. Käytännössä kuitenkin luotan, koska en näe, että hän missään tapauksessa haluaa mitään salasuhdetta. Pettäminen on varmasti lisännyt sitä mahdollisuutta, että vaimo haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun toisen kanssa. Kuinka todennäköistä se on, en osaa sanoa.

Miten itse olette muuttuneet uskottomuuden myötä ja onko puoliso muuttunut jollain tavalla?
Kuten monella muullakin, sinisilmäisyys on vähentynyt ja kyynisyys sekä surumielisyys lisääntynyt. Kaikkiaan olen tietoisempi tunteistani. Vaimolla on masentuneisuutta ja taipumusta marttyyriyteen. Molempien pitäisi löytää enemmän iloa elämään.

Kuinka monen parisuhde päättyi tai on päättymässä uskottomuuden takia?
Meillä parisuhde ei ole päättynyt tai päättymässä uskottomuuteen. Jos tulevaisuudessa eroamme, on uskottomuus varmaankin vain yhtenä tekijänä muiden joukossa.

Mikä asia uskottomuudessa loukkasi teitä eniten?
Kuten monella muullakin loukkaavinta oli valehtelu ja se, että rakastamani puoliso saattoi toimia niin kuin toimi.

Voiko pettämisestä ylipäätään toipua ilman että parisuhde katkaistaan?
Kun petetään, on parisuhteessa muutakin korjattavaa kuin pettäminen. Jos niitä muita asioita onnistutaan korjaamaan riittävästi, voi parisuhde hyvinkin jatkua uudelta pohjalta ja silloin voi ainakin suureksi osaksi toipua pettämisestä. Kyllä pettäminen aina jonkin jäljen jättää. Kaikkiaan meillä toipumista on helpottanut se, että vaimo katkaisi salasuhteensa itse ennen kuin se paljastui. Näin säästyimme paljolta sellaiselta mitä muut ovat joutuneet kokemaan.

Miten parisuhteelle kävi uskottomuuden jälkeen?
- Meillä asiat menivät aika lailla päin seinää heti sen jälkeen. Yritimme ensin pysyä yhdessä, mutta minä olin todella hajalla asiasta ja masentunut ja mies ei lopulta pystynyt kunnolla tukemaan, koska hänellä oli omat ongelmansa työpaikalla, joiden ansiosta hän oli myös äärimmäisen ahdistunut. Lopulta minä menin ihastumaan toiseen ja päädyin sitten itse pettämään. Koko korttitalo käytännössä romahti, me muutimme erillemme pitääksemme taukoa ja tauon aikana ilmoitin haluavani erota. Näimme sopiaksemme asioista, mutta päädyimmekin sitten - sopimaan. Olemme siis yhä yhdessä.

Kuinka kauan meni luottamuksen palautumisessa ennalleen vai palautuiko se vielä ollenkaan?
- Meillä meni omalta puoleltani ehkä noin 3 vuotta alkuperäisestä pettämistapahtumasta, mutta toisaalta ensimmäiseen vuoteen mitään toipumista ei käytännössä tapahtunut, koska koko homma tosiaan levisi sen vuoden aikana käsiin ja me melkein erosimme. Käsittääkseni miehelläni meni lyhyemmän aikaa - hän ei jotenkin ota asioita yhtä raskaasti, siis pidemmän päälle. Meillä on oikeastaan myös se varmaan aika olennainen ero teihin muihin, että kumpikaan meistä ei valehdellut eikä ylläpitänyt suhdetta (paitsi tauon aikana jälkimmäinen, mutta se oli silloin sallittua, olimme tauolla). Mieheni tunnusti minulle itse uskottomuutensa ja kertoi kaiken, minkä halusin tietää. Sama toisin päin. Siltä pohjalta on helpompi rakentaa luottamusta, koska vaikka puoliso olikin pettänyt, hänen sanaansa pystyi yhä luottamaan. Olen myös puhunut tämän naisen kanssa eikä ole missään vaiheessa tullut ilmi mitään epärehellisyyttä miehen puolelta. Mutta ei se luottamus ehkä IHAN ennallaan ole eikä voi ollakaan. Toisaalta, en koe, että olen menettänyt jotain, hassua kyllä. Nyt tiedän, että mieheni pystyy siihen, mutta toisaalta tiedän myös, että mieheni on rehellinen pahassakin paikassa, mitä arvostan todella paljon ja saa minut luottamaan siihen, että me selviämme, vaikka toinen meistä tekisi jotain tyhmää.

Miten itse olette muuttuneet uskottomuuden myötä ja onko puoliso muuttunut jollain tavalla?
No se sinisilmäisyys tosiaan on vähentynyt. Me olemme myös tulleet joustavaisemmiksi ja ymmärtäväisemmiksi toisen kiinnostusta muihin kohtaan. Kai tämä kuulostaa muille hassulta, mutta me puhumme nykyään keskenämme, jos toisella sattuu joskus olemaan jotain ihastuksen hippusia. Kun asioita ei salailla, mittasuhteet eivät paisu ja itse koen sen ihan normaalina, ettei parisuhteessakaan ole sokea muille ihmisille. Tietty viattomuus on karissut, jota aiemmin surin, mutta nyt olen sinut sen kanssa. Koen, että vaihtokauppa viattomuuden ja rennomman asenteen ja joustavuuden kanssa on ollut hyvä. Mies sanoo, että hän kokee itsensä vahvemmaksi, että nyt hän tietää selviävänsä mistä hyvänsä.

Kuinka monen parisuhde päättyi tai on päättymässä uskottomuuden takia?
Melkein, mutta ei kuitenkaan.

Mikä asia uskottomuudessa loukkasi teitä eniten?
Sopimuksen rikkominen. Ja myöhemmin se, että kaiken sotkun jälkeen, kun yritimme paikata suhdettamme, mieheni puolusti tuota toista naista. Itsehän vihasin häntä kuin syöpää silloin ja olin äärimmäisen loukkaantunut siitä, että mieheni tuntui asettuvan hänen puolelleen eikä minun (mutta minä olin myös pettänyt miestäni, halunnut tauon ja halunnut erota - mieheni ei luottanut minuun silloin yhtään ja oli itse asiassa ihastunut kyseiseen naiseen, joten näin jälkikäteen ymmärrän häntä. Silloin se kuitenkin riipaisi syvältä.)

Voiko pettämisestä ylipäätään toipua ilman että parisuhde katkaistaan?
Olen itse sitä mieltä, että voi, mutta se vaatii paljon molemmilta. Valitettavan usein kuulostaa siltä, että pettäjä ei lopultakaan halua käydä läpi kaikkea sitä tauhkaa ja jättää petetyn selviämään yksin, vaikka ei kuitenkaan haluaisi eroa. Ei pettämisestä silloin oikein voi toipua. Väitän myös, että itse pettäminen vaikuttaa tähän. Kuten todettua, omalla kohdallani pettämiseen ei liittynyt valehtelu missään kohtaa, minkä luulen olevan hyvin tärkeää toipumiselle, koska puolison sanoja ei tarvitse epäillä. Eli toipuminen lienee todennäköisempää, jos kyseessä on kertaluontoinen hairahdus, josta pettäjä kertoo itse. Jos kyseessä on suhde, toipuminen on monin verroin vaikeampaa. Ei varmaan mahdotonta, mutta vaikeaa.

- Miten kävi parisuhteellenne uskottomuuden jälkeen?
Heti uskottomuuden jälkeen meillä tapahtui muitakin elämänmuutoksia, miehen ystävän äkillinen kuolema ja sitten minun isäni kuolema. Siinä vaiheessa elämä oli vain selviytymistä päivästä seuraavaan, ainakin minulla ja selvisin siitä paljolti mieheni ansiosta. Päiväni toistivat samaa, koulusta kotiin, suoraan sänkyyn, sieltä vain hakemaan ruokaa ja vessaan. En edes muista niistä ajoista paljoa, tästä syystä myös asian akuutti selvittäminen jäi. Voimia ei ollut.

- Kuinka kauan meni luottamuksen palautumisessa ennalleen, vai palautuiko se vielä ollenkaan?
Tapahtuneesta on aikaa nyt kaksi ja puoli vuotta ja ei se luottamus täysin takaisin ole tullut. Ehkä enemmän oman huonon itsetuntoni takia, kuin puolisoni takia. Hän on käyttäytynyt hyvin, täytyy myöntää, mutta tiedän että hän ei ole suostunut kertomaan kaikkia totuuksia pettämisestä. Hän on salaillut ja valehdellut, minkä olen saanut nuuskimalla selville. Hän ei tiedä että minä tiedän, enkä enää jaksa häntä vaatia asiasta tilille, kun siitä on jo aikaakin. Perusluottamus on horjunut.

- Miten itse olette muuttuneet uskottomuuden myötä ja onko puoliso muuttunut jollain tavalla?
Minä olen kyynisempi, en usko rakkauteen enää. Itsetuntoni on toisaalta romahtanut totaalisesti, en usko että minua voi kukaan koskaan aidosti rakastaa tällaisena kuin minä olen, mutta toisaalta myös olen vahvempi. Uskon että pärjään myös yksin, jos tilanne niin vaatii. En ole enää rakkauden ja tunteideni armoilla.
Myös uskoni perheeseen on mennyt, siihen että jos saisimme lapsia olisimme yksi vahva yksikkö. Näkökantani on muuttunut yksilökeskeisemmäksi, olemme kaksi erillistä yksilöä jotka viettävät yhteistä hyvää aikaa niin kauan kun sitä riittää ja elävät omia elämiään, emme niinkään kaksi yhteen kietoutuvaa elämää. Olevaisuutemme lähinnä sivuavat toisiaan hetken.
En ole enää yhtä avoin. Koen että avoimuuteni tunteistani ja ahdistuksestani ajoi mieheni tekoon, enkä siis enää halua sisintäni hänelle avata. Siitä ei tunnu olevan kuin haittaa.

- Kuinka monen parisuhde päättyi tai on päättymässä uskottomuuden vuoksi?
Meidän ei päättynyt, eikä varmaan ole ihan heti päättymässäkään. Arkemme on hyvää ja suoraan sanottuna molemmat hyötyvät tästä suhteesta taloudellisesti. Meidän on järkevä olla yhdessä, tunnemme toisemme ja toistemme tavat, pidämme toisistamme, meillä on hauskaakin. Kyllä tässä on monta kertaa mietitty, että jatketaanko vai ei ja yhä samojen ongelmien kanssa painitaan kuin ennen uskottomuuttakin. Kommunikointi, seksi, jne. Lasten hankkiminen on seuraava suuri kysymys, mutta sitä onneksi ehdimme pohtia vielä muutaman vuoden.

- Mikä asia uskottomuudessa loukkasi teitä eniten???
Valehtelu, salailu, puhumattomuus. Koen että mies hoiti omaa pahaa oloaan pettämisellä, samalla kun minä itse olin lähinnä itsemurhan partaalla ja umpirakastunut. Se, miten täydellisesti teko osoittaa sen että hän ei ajatellut mitään muuta kuin omaa itseään ja omaa mielihyväänsä. Minulla ei ollut mitään väliä, enkä enää uskalla luottaa että se ei toistuisi seuraavan ison kriisin koittaessa.
Ei siitä voi nimetä vain yhtä asiaa. Pettäminen itsessään on uskomattoman loukkava teko, jolla osoitetaan kumppanille että oma napa paras napa. Vaan auta armias jos kumppani tekisi saman, sittenpä ei kävisikään päinsä. Tiedän, että jos minä olisin ollut pettäjä olisi mieheni heittänyt minut saman tein pellolle.

- Voiko pettämisestä ylipäätään toipua ilman, että parisuhde katkaistaan?
No, kyllä ja ei. Riippuu kai mitä haluaa jatkolta. Kyllä minä olen toipunut, osaltani. Kovetuin, nyt minun on opeteltava taas pehmenemään. Toisaaltahan elämässä on pahempiakin ja järkyttävämpiäkin tapahtumia, osaltaan on opittava vain hyväksymään että näin kävi ja sitä ei voi muuttaa. Menneelle ei voi mitään, mutta tulevaisuudestaan voi päättää millaista kohtelua ja kumppania haluaa.
Mieheni on loppujen lopuksi hyvin kiltti, hellä ja ajattelevainen, hän ei vain osaa käsitellä negatiivisia tunteitaan oikein ja ilmaista niitä ennen kuin räjähtää. Minä taas olen melankolinen, stressaava ja helposti ahdistuva. Tulevaisuutemme näyttää ihan hyvältä, mutta vasta seuraava todellinen elämänkriisi osoittaa, miten tässä käy.

Ja Mariella.
Sinulle sanon, tällä kertaa aivan suoraan (anteeksi siitä), että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja katso tosiasioita silmiin. Ansaitsetko todella mieheltäsi tuollaista kohtelua? Tuollaista kylmyyttä ja mitätöintiä? Sinä olet äiti, olet nainen, olet ystävä, olet ammatinharjoittaja, mutta kynnysmatto sinä et ole. Antaisitko vieraan ihmisen kohdella sinua noin? Et. Älä siis ota sitä vastaan myöskään ihmiseltä, jonka PITÄISI sinua rakastaa.
Miehelläsi on varmasti ongelmia, mutta hän ei niitä halua ratkoa tai ratkoo niitä jollakin omalla tavallaan, mihin sinua ei ilmeisesti päästetä mukaan. Sinun olisi aika pelastaa itsesi, älä anna miehesi vetää sinua mukanaan pinnan alle.

Menolly kirjoitti 18.3.2015 21:29

Itsetuntoni on toisaalta romahtanut totaalisesti, en usko että minua voi kukaan koskaan aidosti rakastaa tällaisena kuin minä olen, mutta toisaalta myös olen vahvempi. Uskon että pärjään myös yksin, jos tilanne niin vaatii. En ole enää rakkauden ja tunteideni armoilla.

Jos ilman omaa kokemusta kirjoittaisi fiktiivisesti pettämisestä, ei haluaisi olla niin epälooginen, että laittaa samaan lauseeseen itsetunnon romahtamisen ja sen, että on vahvempi. Pettämisen kokeneena on helppo samaistua tuohon ristiriitaisuuteen. Olo on monella muullakin tavalla ristiriitainen. Jo se, että rakastaa ihmistä joka on pettänyt luottamuksen, on ristiriitaista ja raastavaa.

Omalla kohdallani pettämisen aiheuttamat tunnekuohut tekivät minusta paljon tietoisemman omista tunteistani ja sitä kautta tekivät minusta herkemmän ja haavoittuvamman. Silti olen jollain tavalla vahvempi. En elä kuplassa joka saattaa särkyä ja pudottaa minut tuntemattomaan. Olen paljon tietoisempi siitä miltä jokin paha asia voi tuntua ja miten siitä voi selvitä. Tiedän, että on vain yksi asia joka on vielä paljon pahempi ja se on oman lapsen kuolema. En tiedä miten siitä selviäisin - onneksi.

Beren kirjoitti 19.3.2015 9:20
En elä kuplassa joka saattaa särkyä ja pudottaa minut tuntemattomaan. Olen paljon tietoisempi siitä miltä jokin paha asia voi tuntua ja miten siitä voi selvitä.

Tämä on loistava vertaus! Juurikin se tuntemattomaan putoamisen pelko on toisaalta vähentynyt, tai ainakin tietää että sieltäkin tulee pohja vastaan ja siitä on matka vain ylöspäin.
Muistan kun pettämisen ilmitulon jälkeen lähdin äitini luo, jotta saimme miehen kanssa hieman etäisyyttä asiaan (olen myös niin nuori vielä ettei minulla oikein muuta paikkaa olisi ollutkaan). Soitin äidilleni itkien, mutta sanoin myös puhelimessa heti: "Ei minulla ole hätää, kyllä tästä selvitään". Toisaalta siksi, etten halunnut äitini hätääntyvän liikaa omasta pahasta olostani, mutta myös todistaakseni itselleni ääneen, että tämä ei kestä ikuisesti.

Mikään ei kestä ikuisesti, joskus se on hyvä ja joskus paha.

Hei taas 🙂 Olen nyt itse pitänyt hieman taukoa tänne kirjoittamisessa, mutta olen lukenut teidän muiden keskustelua ja nyt oli pakko kommentoida

Sekä Beren että Menolly kirjoitatte niin asiaa 🙂👍 Tunteiden ristiriitaisuus on ollut pettämisen jälkeen todella hämmentävää, mutta toisaalta se on antanut minulle niin paljon näkökantaa, oman itseni tuntemista ja loppujen lopuksi hyviä asioista. Itsetuntoni on edelleen maassa ja niitä hetkiä tulee kun kuvittelen etten kelpaa kenellekkään (se mitä minulle tehtiin on saanut tämän aikaiseksi). Mutta tuleen ei saa jäädä makaamaan, vaikka muutamia kuukausia sitten en tätä uskonutkaan.

Vaikka edelleen olisin toivonut ettei minun koskaan tätä olisi tarvinnut kokea enkä tätä kenellekkään toivo, niin kyllä täältä noustaan ylös. Toisinaan tulee kovia pudotuksia ja alamäkiä, mutta kyllä ne alkaa olemaan jo vähenemään päin. Huomaan että olen todella altis kaikelle kritiikille ja haavoitun todella herkästi, mutta uskon että tämäkin asia vaan vahvistaa loppujen lopuksi.

Olen ollut nyt puolivuotta itseksi ja olen todella tyytyväinen elämääni. Tottakai on hetkiä kun kaipaisi toista rinnalle, mutta kun se oli mitä oli, niin olen mieluummin yksin. Paristuhteestani olen huomannut sen, että se oli liian lähellä huomatakseni etten ollut onnellinen siinä. Nykyään olen juuri sellainen kun itse olen ja opettelen olemaan ylpeä siitä 🙂🎂

Mutta ihanaa, aurinko paistaa, kevät tekee tuloaan ja mikä ihanamapaa KESÄ on taas kohta. Nyt on imettävä voimia sieltä mistä saa ja olla itsekäs ☺️❤️

Hei 🙂🌻
Oli mukava saada paljon vastauksia kysymyksiini. Itse en niihin tunne tarvetta vastata; olenhan tänne jo niin paljon kirjoittanut parisuhteemme tilasta pettämisen jälkeen.
Mutta: Menolly; olet oikeassa kirjoituksessasi. Tilanteemme on välillä niin lohduton, että ero olisi kai se paras ratkaisu.
Eilen illalla leikkasin mieheni hiuksia ja siinä vähän kiusoittelin ensin niskassa olevista punoittavista läikistä, että ovat ihan fritsun näköisiä mutta samassa sanoin, että iho on kyllä kuivunut pahasti, mistä punoitusta varmaan tulee. Jotenkin mies halusi, etten olisikaan enää jatkanut hiustenleikkuuta. Ärähti, että kyllä se jo passaa...Siinä sitten hänelle pohdiskelin, että olemmeko suhteessamme taistelupari vai kumppaneita. Tästä hän veti pultit: sanoi, että lähde käveleen, jos ei passaa ja, että hän on yrittänyt olla kunnolla minua kohtaan.
En jättänyt keskustelua siihen, vaan sanoin, että on tosi loukkaavaa toimittaa toista lähtemään omasta kodistaan ja, että sääli mikäli hänen on pitänyt oikein yrittää olla kunnolla minua kohtaan, eikä se käytös tulekaan luontojaan.
Tuon jälkeen menin toiseen huoneeseen ja itkin...
Enenevästi minulle on tullut nyt jo tunne siitä, että hän todella haluaa eroa mutta ei uskalla sitä suoraan sanoa. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun mies veti erokortin esiin.
Jos sen pettämisen viesti olikin, että hän haluaa päättää liittomme huolimatta siitä, että hän katui, masentui ja pelkäsi minun lähtevän. Jos olenkin hänelle taakka nyt, kun en ole aivan terve?
Muistan sen, kun uskottomuus oli meneillään mutta ei täysin paljastunut, vaan olin vasta esittänyt epäilyjä hänelle asiasta. Tuolloin meillä oli ihan pieni riita, jonka päätteeksi mies huusi, että tämä meidän elämä on yhtä helvettiä. Siihen sanoin, että pitäisköhän meidän sitten erota? Tähän mies sanoi, että se ei onnistu, sillä kaikki ihmiset alkavat puhumaan hänestä, että hän on hullu jättäessään sairastuneen vaimonsa.
Tuo satutti aivan mielettömästi, vaikka hän myöhemmin pyysi anteeksi käytöstään.
En voi mitään sille ajatukselle, että sairastuneena en enää kelpaa hänelle, vaikka sairauteni ei näy, eikä vaikuta enää arkeemmekaan. Ihan, kuin olisin toisen luokan kansalainen ja jotenkin pettänyt hänet menemällä sairastumaan 😞
Käyn terapiassa: kerään siellä voimia itselleni irrottautumiseen. Vanhin lapsistamme totesi minulle joku aika sitten, että ei ole epäilystäkään siitä, kuka jää yksinäisemmäksi lasten taholta ajatellen mikäli eroamme. Eikä heistä kenellekään olisi epäselvää se, mikä olisi eron aiheuttaja. Tästä tiedän, että aikuiset lapsemme puhuvat siitä, mitä ovat mieltä suhteestamme.
Tiedän sen hetken, milloin olen riittävän kypsynyt eroon ja silloin toimin omaa hyvinvointiani ajatellen 🙂🌻

Beren, taidan olla sinulle hieman kateellinen siitä, että asia on kohdaltasi selvä, olette eronneet. Minun mieheni petti ja uhkasi jättää, mutta ei siihen sitten kyennyt. Ilkeästi ajattelen, että ei ollut riittävästi miestä tekemään sitä "likaista" työtä. Itse olen ollut useaan kertaan valmis eroamaan koska kuvittelen, että sitten oloni helpottuisi.

Mieheni katuu, kärsii, meillä menee "hyvin". Olemme toistemme tuella selvinneet pahimman yli. Nykyisin menee jopa päiviä etten ajattele asiaa eikä tunnu enää koko ajan pahalta. Välillä tuntuu, että olen päässyt asian yli (tapahtuneesta kohta kaksi vuotta). Kuitenkin jokin yksittäinen paikka, asia tms. laukaisee valtavan huonon olon. Muisto siitä, kun mieheni on lähtenyt sunnuntaina (huom.) työmatkalle selittäen sitä sun tätä. Todellisuudessa hän on mennyt naisen luo. Kaikki merkit viittasivat siihe, että jotain on meneillään. Oma mieleni ei kuitenkaan asiaa halunnut myöntää. Suojelin kai itseäni en tiedä.

Joudun nyt itse miettimään eri vaihtoehtojen väliltä. Pitääkö tällainen käytös antaa anteeksi vaikka toinen on kuinka katuvainen. Onko vaihtoehto, että myy kodin, hajoittaa perheen se parempi vaihtoehto. Jos olisin itsekäs, teksinin varmaan niin.

ASM, olen niin samassa tilanteessa kuin sinä - tai ainakin matkalla sitä kohti, koska pettämisen ilmitulosta on kohta vuosi.

Välillä oli helpompaa, mutta nykyään nuo kerrotut valheet, tekosyyt ja välinpitämättömyys vievät hirveästi energiaani. Pelkään, etten pääse niistä koskaan eroon. Minunkin olisi pitänyt huomata merkit, kestihän suhde kahden vuoden ajan, mutta luottamukseni mieheeni oli niin suuri, etten pystynyt moista ymmärtämään.

Samoin kuin sinä, ajattelen, että olisi helpompaa lähteä ja lopettaa tämä ikuinen pohtiminen. Hyväksyä, että se on tapahtunut ja että avioliitto on ohi. En kuitenkaan pysty sitä tekemään - en pysty hajottamaan tätä elämää, vaikka se ajoittain onkin kipeää. Samoin kuin teillä mieheni ei myöskään ole siihen pystynyt - liian monta tiukkaa sidettä katkaistavana.

Pahinta, mitä voin kuvitella on, että kahden vuoden epärehellisyyden lisäksi olen kestänyt tämän mustan vuoden itkut, ja suhde vain jatkuisi. Että eläisin edelleen tietämättäni mieheni kulissielämää. Kuinka monta vuotta ihmiseltä voi viedä? On pakko luottaa, jotta pysyy järjissään, mutta hiton vaikeaa se välillä on. Ja kun ei luota, on todella syvällä. 😭

Mariellan esittämät kysymykset olivat mielestäni hyviä ja ajattelin vielä niihin kertoa omalta osaltani näkemykseni.

Kuinka kauan meni luottamuksen palautumisessa ennalleen, vai palautuiko se vielä ollenkaan?

- Viimeisimmästä tiedossani olevasta pettämisestä on nyt kulunut yli vuosi, ja sen/niiden paljastumisesta noin kahdeksan kuukautta. Luottamus ei ole palautunut ja en usko että se palautuu koskaan. Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, joista 13 naimisissa. Tänä aikana hän on ollut uskoton useasti. Kuitenkin kaikki paljastui vasta viime syksynä. Luottamus tässä asiassa on mielestäni jotain, jonka voi menettää vain kerran.

Miten itse olette muuttuneet uskottomuuden myötä ja onko puoliso muuttunut jollain tavalla?
- Puoliso muuttui merkittävästi uskottomuuden paljastumisen myötä; hän on katuva ja sanoo, ettei enää milloinkaan voisi loukata näin syvästi. Olen itse muuttunut kyyniseksi. Kyyniseksi siten, että en enää luota ihmisiin – missään asiassa. Tämä muutos käytöksessäni ei suinkaan esiinny siten, että se näkyisi suoraan vuorovaikutuksessa. Sen sijaan mietin aina varasuunnitelman kaikkiin asioihin, joihin nykyisin sitoudun. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, on minulla varasuunnitelma avioliitollemmekin.

Kuinka monen parisuhde päättyi tai on päättymässä uskottomuuden vuoksi?
- Parisuhde ei ole vielä päättynyt. Merkittävin tekijä on se, että en ole vielä täysin varma siitä miten valmennan lapseni käsittelemään eron ja kaikki siihen liittyvät, erityisesti heidän elämäänsä koskettavat muutokset. Uskon kuitenkin, että lapset selviävät erosta.

Mikä asia uskottomuudessa loukkasi teitä eniten?
- Ainoa ihminen tässä maailmassa, jonka olen luullut ja uskonut tuntevani, kokenut ja olettanut pelaavan samalla puolella, tuki ja ikuinen turva, vetää maton alta ja jättää tyhjän päälle. Tämän lisäksi koin hyvin loukkaavana, että jouduin lähes kaksi kuukautta ”selvittämään” omatoimisesti miten pitkään ja kuinka monen kanssa tätä on jatkunut. Olin helpottunut jokaisella kerralla tunnustuksesta ”nyt olen kertonut sinulle kaiken”. Valitettavasti aina jouduin pettymään ja selvisi vielä jotain lisää. Edelleen on hyvin epäselvää, mitä vielä kaiken jo kerrotun lisäksi on tapahtunut, josta minulla ei ole enää voimia kysyä.

Voiko pettämisestä ylipäätään toipua ilman, että parisuhde katkaistaan?
- Ei voi; parisuhde katkeaa, mutta se voi jatkua toisenlaisena tai toisena parisuhteena. Se parisuhde, johon ennen syrjähyppyä on sitouduttu, katkeaa aina ja jokainen kerta syrjähypyn yhteydessä.

En oikein tiedä mitä varten tänne kirjoitan. Välillä tuntuu, että näiden viestiketjujen lukeminen vaan pahentaa omaa tilannetta ja tunteita. Meillä pettäminen on tapahtunut jo aikoja sitten, mutta itse sain tietää sen todellisen luonteen vasta tämän vuoden alussa. Mielessä jäi pyörimään tuo ajatus siitä, että parisuhde päättyy pettämiseen, mutta voi jatkua erilaisena tai uutena. Tilanteeni on siinä mielessä omituinen, etten tiedä miten suhdettamme pitäisi muuttaa. Parikymppisestä pariskunnasta on tullut nelihenkinen perhe 10 vuoden aikana, mutta ajatus vaimostani elämässä kaksoiselämää yhteiselämämme alkuvuosina kuvottaa minua. En meinaa saada kiinni siitä tunteesta mitä olen vaimoani kohtaan vielä muutama kuukausi sitten tuntenut. Hän on tehnyt kaikkensa tilanteen selvittämiseksi, mutta en itse tiedä pystynkö hyväksymään muuttunutta käsitystäni hänestä. Puhuminen ei enää tunnu kantavan. Miten tämmöinen puhutaan pois? Tosiasia on se, että tieto tästä kaikesta ei tule koskaan poistumaan. En haluaisi jatkaa loppuelämääni pettäjä vs. petetty asetelmassa.

Ennenjanyt: meillä vähän sama tilanne, 13v yhdessä, pari lasta ja ikää se n.30... Erona että meillä mies petti ja se tapahtui viime vuoden aikana. Mulla kanssa hirmu vaikeaa saada kiinni siitä tunteesta mitä oli vielä viime kesänä... tuntuu että ollaan vaan enkä tunne mitään. Tai kai niitä tunteita on vielä kun en ole lähtenyt... ja välillä tosiaan tuntuu että nämä kirjoitukset vaan pahentaa omaa oloa ja saa enemmän ajattelemaan eroa.

Hei 🙂🌻
PikkuMyy ja muut: minun mielestäni tämän palstan kirjoitukset ovat parempia, kuin esim. Suomi24:n, joissa heti käsketään jättämään pettäjä.
Täällä puretaan mielessäolevia asioita ja haetaan niihin helpotusta.
Pettämisestä toipuminen on raskas, pitkä prosessi. Vaikuttaa siltä, että alkuvaiheen shokin jälkeen monilla suhde paranee mutta jonkun ajan kuluessa sitten palaa lähtötilanteeseen.
Mietin, olisiko yksi syy siihen se, että ensin pettäjä hyvittelee tekoaan ja käyttäytyy eri tavalla kumppaninsa huomioiden. Kun aikaa kuluu, eikä petetty toivukaan tilanteesta niin nopeasti, kuin pettäjä olettaa, pettäjä väsyy ja hakeutuu henkisesti etäämmälle???
Monella myös intiimielämä alussa paranee ja sitten tilanne taantuu, jopa niin, ettei seksiä ole juuri lainkaan.
Minä itse mietin tuota seksuaalisuutta: meillä se on lähes jäissä miehen haluttomuuden/kyvyttömyyden vuoksi. Hänellä on pelkoja ja suorituspaineita ihan selvästi. Jos ajattelisin tilannettamme yksioikoisesti, voisin luulla, että hänellä on toinen nainen.
Kuitenkin enemmälti ajattelen epäonnistumisen pelkoa, sillä miehelle on vaikea tilanne se, jos homma lopahtaa siihen, ettei hänellä toimi...tässä voi meillä yhtenä tekijänä olla myös ikä (50+) ja testosteronin vähyys.
Kuitenkin lohduttomalta tuntui miehen kommentti siitä, että tämä, mitä meillä suhteessamme on tällä hetkellä, riittää hänelle. Eli lääkärille en häntä saa lähtemään.
Toinen syy voi olla hänellä häpeä/syyllisyydentunne, joista hän ei vielä ole päässyt eroon. Silloinhan ihminen ei voi antaa itselleen lupaa nauttia, varsinkaan intiimistä kontaktista.
Eli: olenko nyt myös minä pakotettu elämään ilman seksiä? Näin en haluaisi elää loppuelämääni.
Ja onhan se häviävän pieni mahdollisuus olemassa, ettei mies ole lopettanutkaan suhdetta ulkopuoliseen ja ei sen vuoksi pysty lähellä olemaan???
Tästä aiheesta emme voi puhua keskenämme juurikaan miehen hermostumatta. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän siitä jauhetaan, sitä vaikeammaksi asia menee.
Onneksi minulla on terapia: psykiatrini sanoi viime kerralla, että selkeästi miehelläni on huono olla, masennustakin epäili kertomukseni perusteella. Hänenkin mielestään lääkärissäkäynti olisi aiheellinen mutta ketäänhän ei voi pakottaa...😞

Juu on tämä ehdottomasti paras paikka kirjoitella koska täällä keskustelut on syvällisempiä. Mutta itse haluaisin tietää onko kukaan oikeasti uskottomuuden jälkeen pystynyt olemaan onnellinen saman kumppanin kanssa... siis että onko se oikeasti monen vuoden jälkeenkin sitä epävarmuutta... ehkä koitan vaan itselleni vakuutella että kyllä tämä tästä ja jonain päivänä olen unohtanut kaiken tämän paskan... mutta ei niin tapahdu!! Sehän siinä on, on kamalan raskasta hyväksyä että minua on petetty. Ja hyväksyä myös se että ei ne asiat olekaan niin yksinkertaisia...ei se mene niin että "jos petät niin lähden".. joillain menee mutta ei meillä. Meillä on liian paljon pelissä.
Mielenkiinnolla odotan kevään merkkipäiviä ja sitä miten mies ne muistaa. Viime vuonnahan en saanut mitään, mutta tuo toinen nainen sai lahjoja senkin edestä... hieman ehkä olen katkera. Ei uskoisi että lahjoista on tullut tärkeitä ja suutun jos en niitä saa, mutta tiedän miehen ostaneen toiselle naiselle lahjoja kun olisi kuulunut minulle ne ostaa ni kyllä se sattuu. Välillä tekee muutenkin niin kipeää että ei tosikaan... ja välillä menee pitkiäkin aikoja hyvällä fiiliksellä...