Umm... Lakkaammeko me lapset jotenkin olemasta vanhempiemme perhettä, kun lennämme ulos pesästä? Vanhempiemme asiat eivät yhtäkkiä enää lainkaan kuulu meille? Täytyy myöntää, että mielestäni tällainen suhtautumistapa on hieman kummallinen. Me olemme ehkä ulkopuolisia pettämisasiassa, mutta on aika selvää, että asiat, jotka vaikuttavat vanhempiimme, vaikuttavat myös meihin ja siinä kohtaa emme olekaan ulkopuolisia.

Summa summarum: lapsille tulisi kertoa. Lapset eivät takuulla kiitä, jos heille valehdellaan ja asiat selviävät myöhemmin. Jos kerran lapset ovat aikuistuneet, heitä tulisi myös kohdella aikuina, täyspäisinä ihmisinä eikä täysin ulkopuolisina tai suojeltavina pikkulapsina.

Ja se on sitten lasten oma valinta, kuinka he toimivat erouutiset ja -syyt kuullessaan. Jos lapset laittavat välit poikki pettäjään, ei se nyt herran jestas ole petetyn syytä! Ei, vaikka petetty olisi sen lapsille kertonut, koska kas kun koko eroa ei olisi tullut, jos petetty olisi pysynyt vaatteissaan.

Aikuisetkaan lapset harvoin riemastuvat vanhempiensa erosta ja saattavatpa jopa vaatia/pyytää, ettei eroa tulisi. Tässä kohtaa kuitenkin lapset ovat väärässä, heillä ei ole oikeutta määrätä vanhempiensa elämästä yhtään sen enempää kuin vanhemmilla on vastaavia oikeuksia heihin. Miten tällaiset lapset toimisivat, jos HEILLÄ olisi paha tilanne ja vanhemmat sanoisivat, että ettepä saa erota. Veikkaanpa, ettei hyvä heiluisi.

Sen verran voin omasta kokemuksestani kertoa, että omat vanhempani erosivat, kun olin luokkaa 26-27 (en muista enää tarkkaan) ja pitkälti pettämisjuttujen vuoksi. Eihän se kivalta tuntunut, mutta se oli heidän asiansa ja ymmärrän hyvin, ettei äiti enää jaksanut katsella sitä touhua. Isä oli aika lailla krooninen naisjutuissaan ja viimeiset vuodet vanhemmat elivät etäisinä kämppiksinä, joten ero oli kyllä tulossa, joskin sen piti tapahtua pari vuotta myöhemmin (veljeni täysikäistyttyä), mutta kävi näin. Vuodella parilla ei väliä, nähdäkseni. Totta kai kyrpii se, että isä on ollut niin typerä ja satuttanut äitiä, mutta on se silti isä, minkäs teet. Väleissä ollaan, vaikkakin aika etäisissä, mutta siinä on muitakin syitä ja aina ollaan oltu, oikeastaan. Isä meni uusiin naimisiin juuri sen naisen kanssa, jonka kanssa jo seurusteli avioliiton viimeisinä aikoina, mutta eipä se ole häirinnyt. Naista kohtaan en ole koskaan kokenut katkeruutta, ehkä siksikin, että hän ei ollut ensimmäinen eikä millään lailla osasyy vanhempien eroon, kyllä se liitto oli jo kuopattu, kun hän tuli kuvioihin. Toiseksi, täytyy myöntää, että isä ja hän sopivat paremmin yhteen kuin isä ja äiti.

Mutta näin. Vanhemmat erosivat eikä kukaan siihen kuollut. Elämä jatkuu. Joskus ehkä kannattaa luottaa sukulaisiin ja ystäviin. Yleensä rankimman tuomion saamme itseltämme, emme läheisiltämme.

Hei 🌻🙂🌻
Ajattelin laittaa jälleen ajatuksiani tänne: meillähän pettäminen liittyi kiinteästi puhelimeen. Mies on ollut nykyään hyvin avoin puhelimensa suhteen.
Toinen ns. työpuhelin on sitten hänen sanojensa mukaan ollut työpaikan lukollisessa kaapissa ja siitä kääntö tähän enemmän privapuhelimeen.
No, tänään alkoi kuulumaan ihan outo soittoääni ja paljastui, että tämä työpuhelin olikin miehen takin taskussa.
Eli, ainakin tässä asiassa minulle on valehdeltu.
Ja mainitessani siitä, mies sai hirveän raivarin.
Muutenkin hän on ollut lyhytjänteinen lopetettuaan tupakan polttamisen.
Tässä saa olla varpaillaan joka asiassa ja ei tämä ainakaan masennustani paranna, päinvastoin.
Ja nytkin, viitaten tuohon puhelin asiaan, syy on minussa kuulemma.
Eli tämmöistä tänään. Alkaa olla jaksaminen äärirajoilla minulla jo. ☹️

Minunkin vanhempani erosivat kun olin 25. Se oli tietysti surullista ja rankkaakin mutta kyllähän sen kesti. Nyt olen kertonut tyttärelleni ja hän on ottanut asian erittäin fiksusti, toivoo todella että emme eroa ja sehän on normaalia niin toivoa. Pojallemme emme ole vielä kertoneet mutta sekin tapahtuu ihan lähipäivinä. Ei tällaista voi lapsilta salata, tyttäremmekin oli jo arvannut että asiamme ovat aika pielessä.
Miestäni on helpottanut kun esikoisemme tietää ja ovat puhuneet keskenään, ei vihaa, ei raivoa onneksi.
Mielestäni lapsille on kerrottava, yllätyksenä tuleva ero on paljon suurempi katastroofi kuin se että ovat tienneet että vanhemmilla ei mene hyvin ja sen seurauksena tulee ero tai ei tule eroa, voi niinkin käydä. 🌻🙂🌻

Kiitos Theofanolle mielipiteestä, varsinkin kun olet itse kokenut vanhempiesi eron...Ja Helemille: olen 58-vuotias, enkä mielestäni vielä "haudan partaalla" 🙂
Olen pohtinut eroa jo monta vuotta mutta tässä sitä vielä mennään, tiedä mikä tämän farssin viimeinen pisara minulle on. Vai tekeekö mieheni jonkun ratkaisevan liikkeen tässä jutussa. Viimeksi kun hänen kanssaan yritin puhua ja sanoin että kauanko me kiusaamme vielä toisiamme, hän vastasi vain että, katsotaan sitten kun hän jää eläkkeelle että mitä tehdään...? En itsekään ymmärrä itseäni, tarkoitan että en käsitä mikä minut tässä liitossa vielä pitää, kait se saamattomuutta ja muutoksen pelkoa.

Kyllähän te lapset, aina äidin ja isän lapsia olette, aikuisenakin, mutta teillä on oma elämä ja vanhemmilla oma.
Jos eron mahdollisuus välkkyy, siitä olisi hyvä puhua aikuisille lapsillekkin, tai ainakin jotenkin väläyttää, sitäkin mahdollisuutta.

Minä voisin tulla kertomaan vähän "lapsen näkökulmaa" asioihin, vaikka aikuinen olenkin. Minun vanhempani eivät tosin ole eronneet, vaan isä kuoli vuosi sitten. Olen nyt 24.

Minusta aikuisten suhtautuminen toisiinsa vaikuttaa paljonkin siihen miten lapset suhtautuvat pettävään ja jättävään vanhempaan. Kertokaa rehellisesti syyt lapsillenne, sanotte että olette keskenänne asiaa puineet ja käyneet läpi ja keskustelleet, mutta ette nyt vain enää näe keinoja korjata tätä. Kerrotte, että molemmille on parempi nyt jatkaa omilla reiteillään, mutta ehkä jatkatte ystävinä ja tietysti pysytte molemmat lasten elämässä.

Tottakai sieltä voi lapsilta tulla sanomista ja vihaa, mutta onhan se toisaalta ansaittuakin. Pettäjä on tietoisesti mennyt rikkomaan kodin, mutta ajan kanssa sekin varmasti helpottaa.
Minusta on aikuisten lasten oikeus itse päättää, miten suhtautuvat vanhempiin jatkossa. Jos joku kokee, että pettäminen sotii vahvasti omaa ajatusmaailmaa ja moraalia vastaan, eikö hänelle pitäisi suoda oikeus katkaista välit tällaiseen vanhempaan?

Sitäpaitsi. Lapset kyllä haistaa, jos joku ei ole oikein. Pieninä ja vähän isompinakin. Vanhempien on lähes mahdotonta salata suuria asioita lapsiltaan.

ainoa oikea...
samoja ikijä minäkin ja kuulema olin jo haudan partaalla jo aikojaan😉😎

Hei 🌻🙂🌻
Kyllä meillä kerrottiin jo aikuisille lapsille pettämisasiasta, vaikka eroa ei vielä ainakaan ole tullut.
Lapset herkästi huomaavat ja aistivat sen, jos kotona ei ole kaikki kunnossa.
Kyllähän sillä kertomisella alussa vaikutuksia oli mutta keskustelemalla asiat saatu lapsilla menemään ihan hyvin.

Näin mekin olemme nyt tehneet, molemmat aikuiset lapsemme tietävät. Tyttären reaktio on jo koettu mutta poka on ollut hiljaa. Molemmat sanoivat että hyvä kun kerroitte, olivat jo ihmetelleet käytöstämme ja olleet ihmeissään.

12 viikkoa on kulunut, tuska ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen hallitseminen on jo vähän helpompaa. Mieheni on tehnyt paljon jotta selviäisin/selviäisimme tästä. Ihmettelen silti joka päivä voiko tämä jatkua, sillä mieheni on täydellisesti muuttunut, en ole koskaan saanut tuntea näin paljon rakkautta, huolenpitoa, arvostusta ja läheisyyttä kuin nyt ja olemme sentään olleet yhdessä 44 vuotta. En voi muuta sanoa kuin että elämäni olisi täydellistä jos tuo hirveä tuska olisi piilossa edes 15 minuuttia, mutta valitettavasti se on koko ajan seurana.

Mielessäni on jatkuvasti tämä toinen nainen ja minulla on valtava tarve kohdata hänet. 8 viikkoa sitten yritin saada häneen yhteyttä mutta hän kieltäytyi. Haluaisin kohdata sen ihmusen joka on 15 vuotta ollut tietämättäni mieheni elämässä, tämähän tarkoittaa että hän tietää perheestäni kaiken, lastemme häät, opiskelut, lastenlapsien syntymät, harrastukset, meidän matkamma, talon rakentamuset KAIKKI. Vaikka mieheni sanoo että he eivät tavanneet usein, ehkä 5 kertaa vuodessa' tarkoittaa se, että hän on ollut tämän naisen kanssa vähintään 75 kertaa. Ajatus on niin hirveä että en meinaa sitä kestää. En myöskään voi uskoa että 15 vuoden suhde loppuu tuosta vaan sormia napsauttamalla vaikka mieheni kuinka paljon näin vakuuttaakin.
Minua ihmetyttää tämä toinen nainen, miksi hän jaksoi odottaa vuosi toisensa perään miestäni, onko hän uskonut loppujen lopuksi voittavansa vai onko hän pitänyt miestäni mukavana ja jännittävänä vaihteluna elämäänsä niin kuin mieheni on kertomansa mukaan pitänyt tätä naista.

Joka tapauksessa miehelläni ei ole enää salaisuutta ja se tuntuu muuttaneen hänet aivan toiseksi mieheksi ja samalla minut uudeksi ihmiseksi. Minä otan oman elämäni omiin käsiini, elän mieheni kanssa, nautin hänestä ja hänen huolenpidostaan mutta laitan kuitenkin itseni ykköseksi. Jos tämä kestää niin ok, jos ei kestä niin sitten teen uuden ratkaisun.

Hei lämminverinen, toivon että onnistutte miehesi kanssa saamaan uuden "alun" ja jatkamaan elämää yhdessä. Minullahan on lähes sama tilanne kuin sinulla, mieheni petti minua 15 vuotta, ilmeisesti välillä oli vuosia etteivät he tavanneet, niin on minulle sanottu. Nyt on kulunut kolme vuotta siitä kun sain selville että he olivat taas suhteessa ja sen jälkeen elämä on ollut kyllä aika kamalaa. Emme juurikaan puhu keskenämme, emme matkustele yhdessä, asumme vain saman katon alla.
Kolme vuotta sitten selvitimme missä mennään ja luulin, että me molemmat yritämme vielä, mutta kun näin että mieheni ei sen enempää yrittänyt muuttaa itseään jotenkin luovutin. Pettäminen on vain yksi ongelmamme, tai mikä nyt sitten on johtanut mihinkin, en tiedä. Minä olen aina ollut se, joka tekee kotona kaikki kotityöt, hoitaa lapset, käy kaupassa, tekee ruuat, pesee pyykit ja huolehtii asioista,suunnittelee lomat ym. Olen aina hokenut hänelle että olisi niin mukavaa tehdä yhdessä asioita, mutta mikään ei ole muuttunut. Kolme vuotta sitten sanoin, että voisimme muuttaa isosta talostamme vaikka rivariin ja ostaa kesämökin. Olisi ollut niin hyvä paikka tehdä muutos elämässämme, mutta ei - vastaus oli vain että häntä ei kiinnosta rivarit. Eli hän se päättää isoista asioista, minä vain taaplaan perässä? En ole mikään hissukka, olen mielestäni aika vahva ihminen, mutta tässä meidän yhteiselossamme olen aivan kakkossijalla. En tiedä miksi en pysty lähtemään, pärjäisin ihan hyvin yksinänikin. Mutta mistä saan sen rohkeuden 40 vuoden jälkeen lähteä ja muuttaa elämäni. En tiedä mitä pelkään: muutosta ilmeisesti. Emme ole koskaan käyneet parisuhdeneuvonnassa, mieheni ei ole suostunut puhumaan asioista vieraille ihmisille.
Lämminverinen, sinulla on vasta niin vähän aikaa tästä pettämisen ilmitulosta että anna itsellesi aikaa ja todellakin toivon, että pystytte asianne selvittämään ja jatkamaan. En halua olla pahanilmanlintu, mutta itsekin olin aluksi toiveikas mutta sitten muutaman kuukauden kuluttua ilmitulosta jotenkin masennuin ja tosiaan luovutin. Sinullekin niitä huonoja päiviä varmaan tulee, mutta toivottavasti hyviä päiviä tulee enemmän. Jos teitä on kaksi jotka yritätte tosissanne, niin se voi onnistua. Minun tilanteessani meitä on vain yksi, joka on yritttänyt, mutta yksin yrittäminen ei onnistu, jos toinen ei edes pyydä anteeksi tekojaan eikä mitenkään yritä suhteen parantamista.

Hei 🌻🙂🌻
15 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä. Mietinkin sitä, ettekö huomanneet mitään poikkeavaa puolisoidenne käytöksessä?
Meillä suhde oli lyhyempi ja lähes sen alusta asti tajusin, että jotain on pielessä. Esitinkin nämä epäilykseni miehelle mutta hän toistuvasti kiisti suhteen, kunnes oli jo selkä seinää vasten.
Uskon, että luottamuksen rakentaminen uudelleen on se hankalin asia. Miten voi luottaa toiseen, kun valheellista elämää on jatkunut tosi pitkään?
Tuskan tunne on tuttu: kuka tekee lähimmälleen (periaatteessa) tällä tavalla tietäen sen, että petos paljastuessaan vie pohjan elämältä pois.
Avioliitto on yhteinen sopimus ja mielestäni on reilumpaa vaikka jättää puoliso, kuin jatkaa kaksoiselämää.
Pettämisestä ei kärsi vain puoliso, vaan myös lapset, kun tilanne paljastuu.
Miten teille paljastui miehienne viettämä kaksoiselämä???

Kiitos viestistäsi Ainoa Oikea
Tuotahan minäkin pelkään että milloin se seuraava kerta tulee, sillä 15 vuotta on pitkä aika. Miten olet selvinnyt tästä toisesta kerrasta? Minä tiedän että jis niin käy niin lähden varmasti.

Mieheni on pyytänyt anteeksi ja puhuu paljon kanssani tästä asiasta ja vastaa kysymyksiini aika hyvin ja nyt hän on hakeutunut terapiaan, minä menen myös. Oletko tavannut tämän kolmannen osapuolen?

Toivon että uskaltaisit ottaa elämäsi omiin käsiin, toivon että minäkin uskallan, kovasti sitä opettelen koko ajan. Meillä on se onni että voimme asua myös erillään. Tänäänkin hän lähti maaseutukotiimme ja minä jäin kaupunkiin, tapaamme seuraavan kerran torstaina. Tämä on joka kerta haikeaa kun hän lähtee tai minä lähden, mutta minä luulen että tämä tekee minulle/meille hyvää.

En osaa selittää miksi haluan tavata sen kolmannen, ehkä siksi että voin arvioida mikä minua on vastassa, ketä vastaan taistelen .

Mariella, tiedän tarkalleen milloin mieheni muuttui, hän muuttui 9.1.1999. Hänen käytöksensä minua kohtaan heilahteli, välillä aivan ihana ja välillä aivan kauhea. Teimme molemmat paljon töitä silloin. Olen tässä vuosien varrella miettinyt monta kertaa että onko hänellä toinen nainen, olen kysynytkin mutta siihen olen saanut hyvin ylimielisiä vastauksia "ei tietenkään ole". Hän on ollut paljon töissä ja sen varjolla pystynyt tapaamaan tätä toista jonka kanssa hän päivittäin tai viikottain oli yhteydessä työnsä takia. Nainen erosi joskus 90 luvun loppupuolella ja sen jälkeen hän ilmeisesti takertui mieheeni. En ole siis poissaolojen takia koskaan voinut epäillä mitään, ainoastaan käytöksen takia. Nyt kun mieheni on eläkkeellä, ei yhteyttä kuulemma enää ole pidetty kuin 5 kertaa vuodessa tapaamalla ja puhelinkeskusteluja tapaamisten välissä.

Tilanne valkeni minulle kun odotimme miniältämme tekstiviestiä että mihin aikaan voimme hakea lapsenlapsemme. Mieheni oli suihkussa ja viesti tuli ja minä otin puhelimen ja etsin tekstiviestit ja samalla näin alun viestistä mikä ei näyttänyt olevan normaali ja kun avasin sen, maailmani romahti.

Hei 🌻🙂🌻
Eli käytös paljasti mutta samoin, kuin meillä miehen kieltäminen asian olemassaolon harhautti Sinua.
Luottamusta olen jälleen joutunut pohtimaan: vaikka mies jättää puhelimensa nykyään näkösälle, se ei auta. Viesteihin voi takertua tarkistamalla lokit, mutta puheluihin ei.
Nykyään olen huomannut, että lähes joka toinen päivä puhelin latauksessa, vaikka soitetut/ vastaanotetut puhelut suht' lyhyitä.
Eli, joko puheluita poistetaan tai akku on menettänyt tehonsa, koska se on aika vanha.
Tässä tilanteessa on vaikea mennä syyttämään tai kysymään mitään, kun ei ole konkreettista näyttöä.
Tiedän, että tuttavamme on pelinainen ja hallitsee nämä kuviot, joten pelkään, että hän saa otteen uudelleen tavalla tai toisella.
Varsinkin, kun avioliittomme ei nyt masennukseni takia ole parhaimmillaan ja mies ei tee aloitteita seksiin, vaikka muutoin halaileekin...Suoraan sanottuna pelottaa tämä tilanne. ☺️❤️☺️