Yli 40 vuotta naimisissa ei tee minusta avioliitto-ammattilaista, päinvastoin tunnen itseni aivan kokemattomaksi pikkutytöksi kun eteen putoaa käsittämätön tilanne. Miehelläni on toinen nainen ja tämä on ollut jo ilmeisesti yli 10 vuotta. Olen toki huomannut jotain viime vuosina useastikin, mutta mitään todisteita ei ole ollut ennen kuin nyt. Hän kielsi ensin kaiken mutta loppujen lopuksi sanoi että suhde on ollut ja jatkuu jollain tasolla edelleen. Tällä hentkellä hän ainakin haluaa jatkaa elämää kanssani. En todella tiedä mitä tehdä. JOulu on tulossa ja kakki lapset perheineen myös, jotenkin tästä pitää selvitä ainakin seuraavat pari viikkoa.
Hei 🌻🙂🌻
Olen pahoillani tapahtuneesta.
Mutta; toisaalta ajattelin sinua: miten voi satuttaa tuollainen, todella pitkä salasuhde.
Meillä riitti muutama kuukausi vastaavaa ja edelleen on toipumiseni kesken.
Sitä ei voi ymmärtää, miten ajattelemattomasti toinen toimii pelatessaan tuollaista peliä toisen selän takana.
Toivon, että erillään oleminen antaa teille oikean vastauksen siihen, jatkuuko liittonne vai ei.
Voimia Sinulle 🌻🙂🌻
Hei,
Se on väistämätöntä, että kokemasi jälkeen tulee takapakkia. Teillä rinnakkaissuhde kesti niin kauan, että jo pelkästään sen läpikäyminen on valtava urakka, vaikka pettänyt osapuoli olisi kuinka halukas yhteistyöhön. Varmasti tulee esille uusia asioita joita ei aavistanut tai odottanut ja jotka kerta toisensa jälkeen laittavat mielen myllertämään ja joutuu mielessään käsittelemään mikä merkitys milläkin tiedolla on. Mieli ei pysty sulattamaan kaikkea kovin nopeasti, joten sitä ei yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan kovin paljoa kerralla. Vaikka toinen kuinka kertoisi, eri yksityiskohdat läpäisevät täyden ymmärryksen vasta ajan kanssa.
Oletteko hakeutuneet pariterapiaan? Teillä on sen suuruinen urakka edessä, että uskoisin kaiken avun olevan tarpeen. Kun tietyn aikaa on käsitellyt pettämistä, tulee väkisinkin väsymys ja epäilys, ettei tästä koskaan selvitä. Silloin olisi hyvä olla ulkopuolinen tuki jäsentämässä tilannetta ja tukemassa pettämisen ja parisuhteen käsittelyä.
Joudut käsittelemään paitsi koko pettämisajan myös koko pitkän parisuhteen uudessa valossa. Herättääkö nyt paljastunutta pettämistä edeltävä aika paljon levottomuutta mielessäsi?
Tunnen turhankin hyvin kuinka sitä tuntee itsensä idiootiksi kun paljastuu, että puoliso on pettänyt, eikä ole mitään huomannut. Vaimo kovasti vakuuttaa, että hän se on idioottimaisesti käyttäytynyt mutta ei siitä noin vain pääse eroon, että tuntee itsensä sinisilmäiseksi typerykseksi. Toisaalta kyllä sitä tuntee myös vihaa, että luottamusta on käytetty sillä tavalla hyväksi.
Valitettavasti helppoja ratkaisuja ei ole tarjolla. Sitä on petettynä tunteidensa kanssa kovin yksin, kaikesta ulkopuolisesta tuesta huolimatta. Omasta jaksamisesta on vain yritettävä huolehtia. Tunnetko, että erillään voit paremmin käsitellä tapahtunutta ja tunnet vähemmän tuskaa tai tunnetko, että voit säilyttää paremmin itsekunnioituksesi tällä tavoin?
Toivotan voimia pitää itsesi kasassa.
Teitkö sinä päätöksen vai miehesi? Oliko eropäätös vaikea, entä muutto. Olen kiinnostunut, koska itse pitäisi tehdä ratkaisu. Jatkaako vai lähteä? Kuinka sinulla menee nyt?
Anteeksin nyt lämminverinen, mutta en ymmärrä. En halua missään tapauksessa loukata sinua, mutta en nyt ymmärrä sinua yhtään. Miten voit sanoa miestäsi avoimeksi ja rehelliseksi ja että hän ei ole tajunnut muka 15 vuoteen sitä, mitä on todellisuudessa tehnyt? Tottakai hän on tajunnut. En myöskään tajua, miten haluat jatkaa tuollaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olet elänyt täysin valheellista elämää sen 15 vuotta. Käsittämättömän pitkä aika. Millainen ihminen voi valehdella 15 vuoden ajan? Ei ainakaan mikään hyvät arvot omaava. Missä on omanarvontuntosi? Onko tuollainen mies sinun tai ylipäätään kenenkään naisen arvoinen?
Täällä on paljon muitakin, jotka pettämisen jälkeen vaan nielevät kaiken ja väen vängällä jatkavat epätyydyttävässä suhteessa jopa oman terveytensä kustannuksella. Onko siinä mitään järkeä? Missä vaiheessa se oma elämä ja hyvinvointi tulee etusijalle? Ja edelleen, omanarvontunto. Kunnon ero kerralla, kirpaisee ihan kamalasti, tiedän sen, mutta vasta siitä voi alkaa oma hyvä elämä.
Hei lämminverinen, olen itse melkein samassa tilanteessa. Mieheni petti minua
noin 15 vuotta sitten ensimmäisen kerran. Silloin suhde kesti kolmisen vuotta ja kun silloin sain sen selville, yritimme itse selvitellä asioita ja jatkaa yhdessä. Minun mielestäni meillä meni ihan suhtkoht mukavasti monta vuotta, mutta sitten parisen vuotta sitten aloin epäillä että jotain on tekeillä ja sain selville, että hän oli uudelleen ollut parisen vuotta suhteessa tämän saman naisen kanssa. Meillä oli kotona kaikenlaista sinä aikana kun hän oli uudelleen aloittanut suhteen tämän naisen kanssa: vaikeuksia 20 vuotiaan tyttäremme kanssa, syntyi pari lastenlasta, jäin työttömäksi ym. Enkä sitten ilmeisesti jaksanut tarpeeksi "huomioida" perheen herraa...
Nyt olen parisen vuotta tässä kitunut ja yrittänyt rohkaista itseäni lähtemään, mutta en pysty. Meillä on kolme aikuista lasta, kolme lastenlasta ja 40 vuoden yhteinen elämä takana. Olen 58-vuotias (mieheni 63). En halua viettää loppuikääni yksin, en uskalla tehdä ratkaisua. Mistä siihen saisi voimia. Olen itsenäinen ja vahva persoona, onneksi, muuten olisin jo tullut hulluksi.
Lapsille emme ole asiasta kertoneet, mutta kait he nyt näkevät, että kaikki ei ole hyvin meidän välillämme. Vaikka he ovat jo aikuisia, minusta tuntuu niin pahalta, jos ilmoitan heille yhtäkkiä että eroamme ja miksi eroamme..Tällä hetkellä emme mieheni kanssa puhu oikeastaan yhtään mitään, seksistä puhumattakaan. Minulla on sellainen olo, että elän vankilassa, josta en pääse pois. Oletko sinä lämminverinen kertonut lapsille ja jos olet, mitä olet kertonut? Tsemppiä sinulle, sinä sentään olet uskaltanut nyt tehdä jotain...
Hei 🌻🙂🌻
Lukiessani teidän kirjoituksianne tulee väistämättä mieleen se, että miehelläni on voinut olla muitakin suhteita, joista olen tietämätön.
Hänen käytöksensä kotona on ollut usein vihamielistä ja välttelevää. Varsinkin hänen ollessaan reissutyössä. Tuolta ajalta on yksi kiinni jääminen.
Muutenkin; aika taitava peittelemään hän on ollut ja valehtelemaan, jopa vannoen vihkiraamattumme kautta tässä viimeisimmässä, että mitään ei ole.
Tottakai se vaikuttaa luottamukseen jatkossa.
Ihan, kuin hänellä olisi kaksi eri persoonaa.
On tässä melkoinen miettiminen jatkosta, samoin, kuin monella muulla teistä.
Voimia kaikille 🌻🙂🌻
ASM kirjoitti 12.2.2014 19:35
Teitkö sinä päätöksen vai miehesi? Oliko eropäätös vaikea, entä muutto. Olen kiinnostunut, koska itse pitäisi tehdä ratkaisu. Jatkaako vai lähteä? Kuinka sinulla menee nyt?
Minä tein päätöksen siitä että asumme nyt erillään suurimman osan ajasta, emme ole eronneet emmekä edes eroamassa tällä hetkellä. Tarvitsen rauhaa miettimiselle ja niin varmasti miehenikin, joskaan hän ei olisi halunnut tätä erossa asumista. Meillä on hyvä tilanne, meillä on kaksi kotia, maalaiskoti ja kaupunkikoti.
Tuo takapakki oli raju, tuntui että maailma menee jalkojen alta. Takapakki ei johtunut siitä että hän olisi tavannut tämän toisen naisen, siihen liittyi muu asia.
Minulla menee jotenkuten, pahin on se, kun olen yrittäjä eikä minulla ole paljon töitä, on keksittävä kokoajan jotain järkevää tekemistä jotta ajatukset pysyvät edes osan aikaa pois miehestäni ja tästä toisesta naisesta.
Mieheni on nyt menossa terapeutille, aika on varattu, minä menen myös, tiedän että en tule selviämään muuten, onneksi mieheni on samaa mieltä.
Nyt mennään tunti kerrallaan eteenpäin.
Annika67 kirjoitti 12.2.2014 20:57
Anteeksin nyt lämminverinen, mutta en ymmärrä. En halua missään tapauksessa loukata sinua, mutta en nyt ymmärrä sinua yhtään. Miten voit sanoa miestäsi avoimeksi ja rehelliseksi ja että hän ei ole tajunnut muka 15 vuoteen sitä, mitä on todellisuudessa tehnyt? Tottakai hän on tajunnut. En myöskään tajua, miten haluat jatkaa tuollaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa olet elänyt täysin valheellista elämää sen 15 vuotta. Käsittämättömän pitkä aika. Millainen ihminen voi valehdella 15 vuoden ajan? Ei ainakaan mikään hyvät arvot omaava. Missä on omanarvontuntosi? Onko tuollainen mies sinun tai ylipäätään kenenkään naisen arvoinen?
Täällä on paljon muitakin, jotka pettämisen jälkeen vaan nielevät kaiken ja väen vängällä jatkavat epätyydyttävässä suhteessa jopa oman terveytensä kustannuksella. Onko siinä mitään järkeä? Missä vaiheessa se oma elämä ja hyvinvointi tulee etusijalle? Ja edelleen, omanarvontunto. Kunnon ero kerralla, kirpaisee ihan kamalasti, tiedän sen, mutta vasta siitä voi alkaa oma hyvä elämä.
Annika67,
puhut ihan asiaa ja ymmärrän kantasi, olin itsekin ensin ehdottomasti samaa mieltä kuin sinä. Nyt on vaan niin että 43:n avioliittovuoden jälkeen, kun taloja on rakennettu, lastenlapsia saatu, matkoja tehty ja yleensäkin eletty yhdessä, ei anna minun tehdä nopeita ratkaisuja.
Pettämisen paljastumisen jälkeen mieheni on ollut kanssani 8 viikkoa yhteen soittoon aamusta iltaan, lukuun ottamatta niitä päiviä kun olen ollut töissä (olen yrittäjä ja teen töitä satunnaisesti koska töitä on vähän) lisäksi tämä edellinen viikko jonka olemme eläneet erikseen jokseenkin koko ajan. Koko tämän 9 viikkoa hän on ollut kuin toinen ihminen, minulle vieras mutta ihana, sillä kaikki se huomio ja välittäminen ja kuunteleminen ja puhuminen, mistä täällä forumissa aikaisemmin olen kertonut, on tehnyt hänestä minun silmissäni uuden ihmisen, johon olen uudestaan ihastunut. Tuntuu aika uskomattomalta itsestänikin!!
Kun puhuin mieheni avoimuudesta ja rehellisyydestä, ymmärrän että et ymmärrä, mutta mieheni on aina ollut hyvin lyhytsanainen, ei ole kertonut mitään ellen kysy, hänen on ollut hyvin vaikea yleensä puhua. Nyt kun tämä tilanne on ollut päällä, hänestä on löytynyt aivan uusi rauhallinen, avoin puhuja, kuuntelija ja välittäjä, hän on kertonut asioita joiden on tiennyt sattuvan minuun ihan hurjasti, mutta hän on myös tiennyt että kertomalla hän voi osoittaa haluavansa olla rehellinen ja se on ainoa keino saada edes luottamuksen rippeitä takaisin. MIstä tämä sitten mielestäni johtuu, ehkä siitä että hänellä on valtava halu jatkaa elämää kanssani ja hän tekee kaikkensa. Samoin on minulla, ajatus siitä että tulevat vuodet eivät jatkuisikaan enää yhdessä tuntuu raskaalta. En aio olla sinisilmäinen, olen sen jo hänelle osoittanut hyvin vahvasti ja aina vaan kovemmaksi tulen, sillä uutta pettämistä en tule kestämään. Suhde tähän toiseen naiseen on loppu, näin uskon tällä hetkellä.
Mieheni on varannut ajan terapeutilta ja itse menen myös, emme selviä muuten. JOs olen oikein kuunnellut miestäni ja ymmärtänyt oikein, niin hän on ollut aina tosi kova tekemään töitä, mutta hän on ollut tyytymätön itseensä, elämäänsä, saavutuksiinsa, olisi pitänyt saada enemmän jotain, ?? siksi hän on hakenut tätä toista suhdetta josta on saanut jännitystä, intohimoa, lohdutusta ja vaikka mitä. Kuitenkin hän nyt sanoo että ei tajua itseään miksi hän on niin tehnyt, kaikki sama on ollut hänellä kotona. En sitten tiedä, enkä osaa sanoa muuta kuin että katsotaan ja päätetään kun sen aika tulee, vielä se ei ole!
Tässä syitä (jotka osaan tällä hetkellä selittää) miksi elämämme jatkuu edelleen yhdessä. Tämä eri osoitteissa asuminen viikolla tekee hyvää, sillä kun olemme olleet yhdessä ja olen tullut masentuneeksi tai itkuiseksi, hän on ollut heti siinä paikalla ja tehnyt kaikkensa että minulle tulisi parempi olo. Tämä on yleensä johtanut rankkaan keskusteluun ja näin on ollut hyvä, keskusteluja ei olisi käyty ellemme olisi olleet yhdessä. Olen jopa yöllä herättänyt hänet usean kerran, kun on ollut pakko saada puhua. Mutta nyt tuntuu siltä että on hyvä saada hengittää ja olla erossa.
Näin nyt jatkan ja jatkamme, en voi sanoa että päivä kerrallaan, vaan tunti kerrallaan.
Nuoremmat ihmiset tekee nopeammin eropäätökset, mutta jos yhteistä matkaa on takana jo noin pitkästi, eropäätöksen teko on, todella pitkän harkinnan tulos, siinä ehtii ajatella jo paljon.
Uskoisin että moni jättää eroamattakin, jos elämä ei yhtä helvettiä ole, siinä menee liian paljon jakoon asioita, joita molemmat on ollut rakentamassa, sekin on valinta-asia.
Hei Ainoa oikea, olemme saman ikäisiä ja muutenkin samanlaisessa tilanteessa.
Emme ole kertoneet lapsille' toine 42 ja toinen 33. Olen ollut vähällä kertoa' mutta aina tuntuu siltä että katsotaan vielä hetki.
Nyt siis asumme eri osoitteissa, meillä onneksi on kaksi paikkaa, toinen maalaiskotimme ja toinen kaupunkikotimme. Mieheni juuri äsken kävi täällö kaupunkikodissamme jossa minö olen, puhuimme taas vähän mutta erittäin rakentavasti. Minun onnekseni mieheni tajuaa tekonsa ja kuuntelee ainakin nyt vielä minua aina kun haluan asiasta keskustella.
Hän sanoi tänään "en tiedä miksi emme ole pystyneet puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, en tiennyt että sinusta löytyy tällainen ihminen, kuinka en ole sitä löytänyt aikaisemmin". Tuntui hyvältä mutta samaa voin sanoa hänestä.
Olen nyt positiivisella mielellä mutta tiedän että seuraavassa hetkessä maailma saattaa taas romahtaa. Mieheni on menossa terapiaan tällä viikolla, hän itse haki terapeutin/psykologin netistä ja on nyt sopinut tapaamisen. Itse menen myös.
Näin me nyt etwnemme. Ompelin tänään verhot tänne kaupunkikotiini /kotiimme. Jotain toivoa siis on 🙂
ainoa oikea kirjoitti 13.2.2014 13:31
Hei lämminverinen, olen itse melkein samassa tilanteessa. Mieheni petti minua
noin 15 vuotta sitten ensimmäisen kerran. Silloin suhde kesti kolmisen vuotta ja kun silloin sain sen selville, yritimme itse selvitellä asioita ja jatkaa yhdessä. Minun mielestäni meillä meni ihan suhtkoht mukavasti monta vuotta, mutta sitten parisen vuotta sitten aloin epäillä että jotain on tekeillä ja sain selville, että hän oli uudelleen ollut parisen vuotta suhteessa tämän saman naisen kanssa. Meillä oli kotona kaikenlaista sinä aikana kun hän oli uudelleen aloittanut suhteen tämän naisen kanssa: vaikeuksia 20 vuotiaan tyttäremme kanssa, syntyi pari lastenlasta, jäin työttömäksi ym. Enkä sitten ilmeisesti jaksanut tarpeeksi "huomioida" perheen herraa...Nyt olen parisen vuotta tässä kitunut ja yrittänyt rohkaista itseäni lähtemään, mutta en pysty. Meillä on kolme aikuista lasta, kolme lastenlasta ja 40 vuoden yhteinen elämä takana. Olen 58-vuotias (mieheni 63). En halua viettää loppuikääni yksin, en uskalla tehdä ratkaisua. Mistä siihen saisi voimia. Olen itsenäinen ja vahva persoona, onneksi, muuten olisin jo tullut hulluksi.
Lapsille emme ole asiasta kertoneet, mutta kait he nyt näkevät, että kaikki ei ole hyvin meidän välillämme. Vaikka he ovat jo aikuisia, minusta tuntuu niin pahalta, jos ilmoitan heille yhtäkkiä että eroamme ja miksi eroamme..Tällä hetkellä emme mieheni kanssa puhu oikeastaan yhtään mitään, seksistä puhumattakaan. Minulla on sellainen olo, että elän vankilassa, josta en pääse pois. Oletko sinä lämminverinen kertonut lapsille ja jos olet, mitä olet kertonut? Tsemppiä sinulle, sinä sentään olet uskaltanut nyt tehdä jotain...
helemi kirjoitti 17.2.2014 17:29
Nuoremmat ihmiset tekee nopeammin eropäätökset, mutta jos yhteistä matkaa on takana jo noin pitkästi, eropäätöksen teko on, todella pitkän harkinnan tulos, siinä ehtii ajatella jo paljon.
Uskoisin että moni jättää eroamattakin, jos elämä ei yhtä helvettiä ole, siinä menee liian paljon jakoon asioita, joita molemmat on ollut rakentamassa, sekin on valinta-asia.
Helemi, olet niin oikeassa. Vuodet ja kokemukset eivät niin vaan jää unholaan!
Hei 🌻🙂🌻
Olen samaa mieltä kanssasi Helemi. Kun yhteistä taivalta on takana pitkä aika, yritetään kriisistä selvitä yhdessä tai niin, että petetty pohdiskelee enemmän.
Meillä on nyt miehen terveys alkanu reistaamaan ja kukapa muu kuin minä on pahantuulisuuden kohteena ajoittain.
Jotenkin tuntuu niin kohtuuttomalta kaikkien kokemuksieni jälkeen.
Tosin; mies on oppinu pyytämään anteeksi pahoja sanojaan, ennen se ei tullut kuuloonkaan.
Jotain positiivista on siis hänen käytöksessään tapahtunut.
Ymmärrän itsekin sairastavana hänen tuntemuksiaan, sillä erotuksella, että minä en purkanut tunteitani lähipiirini, vaan käsittelin ne yksin omassa mielessäni.
Jospa tämä taas tästä, jos ja kun mies saa oikean lääkityksen vaivoihinsa.
Toki ymmärrän Lämminverinen, mutta sinunkin pitkästä avioliitosta yli kolmasosa on perustunut pelkkään valheeseen. Kyllähän siinä oli 15 vuotta aikuisen ihmisen aikaa oppia puhumaan, jos sikseen
Toinen asia, mitä en voi millään ymmärtää, on se, miksi tällaisista asioista pitäisi puhua lapsille. Kysymyksessä on lasten vanhempien suhde. Joku jossain kertoi, kuinka lapset olivat sitten alkaneet halveksia isäänsä ja suhteet menneet poikki. Onko se nyt järkevää? Tuntuu siltä, että naiset haluavat lastensa kautta kostaa pettäneelle miehelleen. Mutta miettikää nyt hyvät naiset sentään niitä lapsiakin. Ne ovat täysin ulkopuolisia pettämisasiassa. Pahimmassa tapauksessa aiheutatte isä-suhteen poikkimenemisen lisäksi myös syyllisyyden tuntemuksia. Yhtä kaikki myös heistä väistämättä tulee tuntumaan, että elämä on pohjautunut valheisiin ja matto lähtee noin vain alta.
On totta että lapsia ei saisi sekoittaa vanhempien suhteeseen MUTTA miten selität lapsille eron? Pitääkö siis edelleen valehdella ja salailla asioita, sekään ei mielestäni ihan oikein ole, ainakaaa petettyä kohtaan. Itse olen muutaman kerran lapsiltani kuullut, että "onko äitillä taas känkkis"...eli siinä kohtaa tekisi mieli kertoa tosiaan miksi äitillä on känkkis...Olen niin tuhannen kertaa miettinyt tätä eroa ja juuri se on minulle vaikeinta, että tuntuu että vedän maton pois lapsienikin alta, vaikka he ovatkin jo aikuisia kaikki. Eli en tiedä mitä tehdä. Tässä iässä pitäisi jo voida ajatella vain itseään, mutta en pysty. Eli pattitilanteessa olen edelleen ☹️
Aikuisten lasten suhtautumista eroon, voi vain arvailla. Siinä voi mennä välit kokonaan tai väliaikaisesti, sillä voi olla, etteivät he voi, kertakaikkiaan ymmärtää, miksi vanhemmat eroaa, kun ovat jo vanhoja (haudan partaalla), yhteistä elämää on paljon takana ja kaikki on tottuneet, he ovat yhdessä....ja yllättävää kyllä; "MITÄ ihmisetkin sanovat?"
On monia "vanhoja" pareja, jotka asuvat eri osotteissa eroamatta, elävät molemmat omaa elämäänsä.