Sin-sa. Minä olin vastaukseni kirjoittanut yöllä, enkä edes tiennyt sellaista kirjottaneeni ennen kuin se julkaistiin. En minä pitänyt vastaustasi minulle hyvänä, silti siitä voi kiittää, koska vastasit miten sie tunsit hyväksi ja siksi kiitin ja joku vastaus on aina parempi kuin ei mikään vastaus. eikä kukaan voi tietää millaisen vastauksen toinen haluaa.

Minä kirjotan sekä nuorten että aikuisten puolella. Jotenkin ehkä odotin nuorten puolella sellaista vastausta, että miten kestät ja varmaan kuolet kun erosit jne. Että olisi nuoria jotka luulevat, että oli viimisen kerran rakastunut ettei enää koskaan voi rakastaa. Sitten sinä vastasit kuten olisit aikuinen ja siihen en ollut valmis. Anteeksi-

Minä olen huono hyvästelee eläviä ihmisiä, koska olen joutunut hyvästelemään niin paljon kuolleita läheisiä. Minulta on lähtenyt elämästäni elävänä oikeastaan ainoastaan vain terapeuttini ja net-tuki. Heillekin kuitenkin laitan jotain viestiä itsestäni aina joskus ja samalla pyydän anteeksi kun häiritsen. Poikaystävääni en haluaisi niin jättää, en haluaisi aina pyytää anteeksi, jos hänelle jotain sanon.

Tiedätkö, mulle usein sanotaan, että osaan vastata mihin vaan. Osaan kertoa pitkät pätkät siitä, miltä tuntuu kun joku jättää ja mitä silloin yleensä tekee ja kaikkea. Osaan lohduttaa, auttaa ja kertoa, miltä voi tuntua, kertoa mitä pitäis tehdä ja kaikkea. Mutta tiedätkö, mä en ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa. En ole ikinä päästänyt liian lähelle. Jostain syystä minä vain ymmärrän toisia usein paremmin kuin muut. Ja mulla on loputon tarve auttaa, en sano koskaan ei ja mulla on aina aikaa. Ja se on totta. Ei musta tunnu rasittavalta, jos mun oma vapaapäivä menee hukkaan siksi, että mun tarvii auttaa jotakuta.
Se voi joskus olla huono asia. Musta on usein tuntunut, että olen enkeli. En elä omaa elämää, vaan olen täällä hetken auttamassa muita ja sitten joku päivä, kun olen saanut autettua ihmisiä, lähden pois. Mun ei tarvii rakentaa elämää tänne, mun kuuluu auttaa niitä, joiden on tarkotettu elämään loppuun asti. Ja mä en tosiaan tiedä miksi noin ajattelen, miksi musta tuntuuu, että olen enkeli. En minä tiedä...
Mä pelkään aina kauheasti loukkaavani ihmisiä. En ikinä pystyisi sanomaa ei, tai etten jaksa. Ja se johtuu siitä, että meidän perheessä on turha tulla kotiin, jos itkee tai on väsynyt. Vanhemmille on maine tärkein, kaiken täytyy olla täydellistä. Kaikki täytyy jaksaa yksin. Ja olen joku päivä miettinyt, että mun oma äiti ei ikinä, kertaakaan ole mua lohduttanut. Ajattele, monella ihmisellä on muistoja, kun äiti otti syliin, ja kun pienenä loukkasi itsensä, äiti aina lohdutti. Mutta kun mulla ei ole. Siksi opettajat on mulle niin älyttömän tärkeitä, varsinkin naisopettajat. Jotenkin vain luulen, että jonain päivänä mä vielä löydän äidin itselleni.
Olen huomannut, että elämä koostuu niistä palasista, jotka kaikkien pitäis kokea. Ja olen huomannut myös, että elämä on tosi hankalaa, kun joku niistä palasista puuttuu. Mä en tiedä, miten oikein pääsisin eteenpäin, sillä aina etsin äitiä, vaikka mä tiedän, ettei kukaan voi noin vaanmulle äidiksi ruveta. Kai mä vaan tarvitsisin jotain, mikä sais mut tuntemaan oloni turvalliseksi.
En tiedä mitä sä ajattelet, enkä tiedä kaikkea sun tilanteesta, mutta koitan aina vastata, koska musta ainakin tuntuu pahalta, jos mulla on hirveä olo, ja kukaan ei huomaa tai välitä. Parempi vastata edesjotain, niin kuin säkin sanoit.
Halaus!

Halaus vaan sin-sa. Minä en nyt sitten keksinyt mitä vastaisin, enkä sitten vastannut. Minun omakin asiani on sellainen ettei siihen tarvihe vastata, halusin vaan kirjottaa, koska tuntuu taas aika paskalta.
Kohta jo täytän 22v, ikivanha ja luulisi että tässä iässä osaisi jo pitää omista raha-asioista huolen, mie en osaa. Mulla on edunvalvoja jonka piti nyt loppua. Kävin tuomarin haastattelussa vai mikä hemmo lienee olikaan. Puhuttiin lähes tunti ja seltin kaikkea, se sanoi, että hyvältä kuullostaa. Mutta kysyi, että mitä ekana tekisin, jos saisin päättää itse rahoistani ja minä sanoin, että pakkaisin repun ja lähtisin huitsin nevadaan.
Se sanoi, että vastaus oli väärä ja edunvalvoja jatkaa mun kanssa.

Möhläsin, kun en arvannut sen tommoista kysyvän. olisi pitänyt valehdella jotain mutta en heti siinä keksinyt mitään.

sin-sa: 🙂🌻

Voisin olla vaikka äitisi ikäni puolesta. Se mitä kerrot itsestäsi on niin koskettavaa. Voisin olla äitisi senkin puolesta, mutta ei minusta vain olisi apua, vaikka kuinka haluaisin. Itseltäni tuo äitihahmo on myös puuttunut ja nuorempana en lakannut häntä etsimästä.

Kuulostat oikealta enkeliltä. Ihanaa, että on olemassa ihmisiä, jotka toisista välittää. Mieti kuitenkin itseäsi, omaa onnellisuuttasi. Oletko tullut sellaiseksi, koska vanhempasi eivät käyttäytymisellään ole muita vaihtoehtoja antaneet? Yritätkö toteuttaa heidän unelmaansa vai uskallatko miettiä mitä itse haluat elämältäsi? Kyllä niitä poikaystäviä vielä elämääsi tulee, älä huoli. Toivottavasti kohdallesi osuu sitten sellainen, joka antaa sinulle arvoa omana itsenäsi.

Rohkeutta sin-sa ja usko itseesi!🙂👍

Itse olen 17v. nuori tyttö. Olen ollut masentunut koko ikäni.l Diagnoosin sain vasta puolitosita vuotta vitetn. Vakava masennus ja posttraumaattinen stressioire yhtymä mikä lieneekään. Vanhempani ovat sitä mieltä että masennus lähtee pullaa syömällä..🙂👍 He eivät usko ollenkaan terapiaan. Itse olen ollut osastoilla, joista ei ole ollut hyötyä ollenkaan. Ne ovat vain pahentaneet oloa. Nyt olen Nuorten Ystävien Välietapissa, se on tällainen tukiasumis muoto. Isäni on erittäin väkivaltainen ja lapsiin kääntyvä, äiti on tyypillinen 24/7 alkoholisti. Muutin niiden luota siskoni kautta pois 2 vuotta sitten. Isäni on kosketellut minua jo pienestä pitäen, mutta olen luullut että se on normaalia. Ja kun äiti juo, eli joka päivä, isä muuttuu väkivaltaseksi ja käy käsiksi kaikkeen jjoka sattuu tulemaan eteen. Itsekkin olen ollut todella paljon kohteena. Siitä siis tuo traumatisointi. Nyt käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa, traumaterapiasas näin tarkkana oltaessa. En ole päässyt itsemurha ajatuksistani vieläkään eroon, ensimmäisen kerran olen halunnut kuolla 8 vuotiaana. Ja olen joutunut koko ikäni valehtelemaan joten osaan esittää että kaikki on kunnossa liiankin hyvin. Täällä kaikki ohjaajat/hoitajatkaan eivät tiedä meneekö minulla hyvin vai ei. Joka on tietenkin itelleni vain huono homma. Mutta en pääse siitä tavasta eroon. Onko jollain samankaltaisia kokemuksia? Oonko yksin valehteluni ja esitysteni kanssa?Onko alkoholistien ja väkivalta perheiden lapsille jonkinlaista tukiryhmää? Netti tai live Oulun alueelta?? -Tietämätön😞

Kyllä mä olen koittanut päättää itse, mutta ei siitä aina ole mitään tullut. On kamala pakoilla vanhempia kaupungissa kipeänä, kun ei voinnin puolesta missään nimessä vois mennä kouluun, mutta vanhemmille tärkeintä vain menestys, vaikka henki menisi. Ei onneksi usein joudu niin tekemään, mutta kyllä opettajat ihmettelee jos kovin kuumeisena tulee kouluun.
Kovin usein niitä kaipaamiani äitihahmoja ovat opettajat, mutta myös partiossa on yksi, jota olen ihaillut koko partio-ikäni (8vuotta) Kyllä usein mietin, että miten oikein valitsen nuo ihmiset, mikä vaikuttaa siihen, kuinka läheiseksi heidät tunnen. Olen huomannut, että ainakin vahva luonne on tärkeä. Ja turvallisuus. Sitä minulla ei koskaan ole ollut. En tarvitse rahaa, tai mitään erikoista. Haluaisin vain tuntea oloni turvalliseksi ja rakastetuksi. Miten ihanaa olisikin ollut joskus istua äidin sylissä rankan päivän jälkeen. Miten kovasti toivoisinkaan huonona päivänä haukkujen sijasta saavani halauksen.
Voimia

Minulle tuli eilen ikävä mummua. Siitä on kymmenen vuotta kun hän kuoli. Katselin valokuvia ja itkin. Mummu oli kymmenen vuotta melisairaalassa. Sitä ennen mummu oli maailman iloisin ihminen. Miten joku niin ihana ihminen voi romahtaa ja joutua loppuelämäkseen sairaalaan? Olisin halunnut auttaa, olin vain niin kovin nuori ☹️

En oikein tiiä millanen masennus minua vaivaa.

Tulee välillä sellaisia kohtauksia, jolloin voisin vain itkeä ja huutaa, viillellä, oksentaa ja tappaa itseni. Sitten välillä oon taas tosi hyvällä tuulella ja voisin nauraa, hymyillä ja hyppiä. Mutta useimmiten olen surullinen ja ärtynyt.

Sitten kanssa ihmetyttää, että kyllä minä saan iltaisin unta hyvin, vaikka päivisin väsyttääkin aina kamalasti. Ruokahalussakaan ei ole vikaa. Enkä suhtaudu tulevaisuuteen mitenkään epätoivoisesti. Päinvastoin, toivon sen olevan parempi kuin nykyisyyteni. Minulla on suuret tulevaisuuden suunnitelmat, jopa aivan liian suuret.

Ennen oli sellainen olo, etten tarvitse apua ja olen terve jne. Vaikka olen ollut vuosikausia tällainen. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että tarvitsen todella apua. Olen niin kuolemanväsynyt ja nuukahtanut kuin kuihtunut kukka. En enää tiedä kuka olen ja miksi olen täällä. Voisin repiä itseni kahtia, vetää hengen itseltäni tämän pahan olon takia. Mutta en halua. Tahdon elää. Mutten jaksa, enkä kestä. En enää tiedä mitä teen. Olen niin sekaisin näistä tunteista. Oon hirveä ihminen. Ihan kuin vetäisin viimeisiä hengenvetojani. En ymmärrä mitään.

Mutta toisaalta, en ole aina tällainen. Osaan nauttia elämästä jos vain saan siihen tilaisuuden. Entä jos minulla ei olekaan masennusta? Naurettaisiinko minulle päin naamaa jos hakisin apua? En tiedä. En tiedä enää mitään. 😭

Ehkä sä olet vaan ennen ajatellu, että odotat niin kauan etä olo paranee. Ja nyt sitten kun olo ei oo tullu paremmaks, oot ajatellu, että jos sulla on masennus. Mä ainakin ensin ajattelin, että kyllä mä oon ihan kunnossa, odotan pari päivää ni olen taas ilonen. Ja sit se pari päivää on venyny pariks vuodeks, ja sitten lopulta romahdin ja jouduin osastolle.
Huono mun oon neuvoa kun itse odotin, mutta hae apua vaikka sun ongelmat tuntuis kuinka pieniltä. Joskus ystävän kanssa juttelu voi auttaa, mut joskus tarvitaan ammattilaista. Mulla tilanne meni odottamisen jälkeen niin pahaks, etä on ihme kun olen vielä tässä. Joten hae apua! (sitä sulle varmaan sanotaan koko ajan, mutta sanonpa minäkin)
Halaus ja voimia!

Olen 19-vuotias nainen, joka sairastaa masennusta ja paniikkihäiriötä.

Pienenä leikin pikkuveljeni kanssa seksuaalisia "leikkejä", koska en tajunnut ettei se ole oikein.. Sitten kun tajusin, oli jo myöhäistä. Pikkuveljeni ei tajunnut vielä moneen vuoteen ja ahdisteli minua seksuaalisesti.. 14-vuotiaana mielenterveyteni lopulta kuohui ja viiltelin. Kävin muutaman kerran terapiassa pakosta, mutta en tykännyt. Lopetin heti kun vain pystyin.. 2007 keväällä minulla puhkesi paniikkihäiriö (äidillä on kans) ja sit jossain vaiheessa myös masennus. Siitä asti on taisteltu masennuksen kanssa.. Välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Pahimmillaan en käyny ees suihkussa tms ja mikään ei tuntunu yhtään miltään.

Toinen syy ahdistukseeni oli isäni, joka yritti kovasti tavallaan puskea minua elämässä eteenpäin, mutta saikin minut vaan entistä masentuneemmaksi.. Uskon, että on hänen "syytään", että masennuin. En usko, että pikkuveljen ahdistelulla on vaikutusta enää. Olen hyväksynyt sen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja eipä tuo useampaan vuoteen oo ahdistellu tai asiasta ees puhunu. Pikkuveli nyt 15v.

Viimeinen kuukausi on ollut minulle hyvin raskas. Valmistuttuani koulusta jäin vain kotiin möllöttämään, koska mua ei huolittu töihin. Tai sitten en vain hakenut tarpeeksi innokkaasti.. Kuitenkin olin vaan kotona ja en tavannut edes kavereita. "Ei ne kuitenkaan oikeesti haluu olla mun kaa.." Nyt on alkanu uusi koulu ja toivo heräsi taas. Kuukauden ajan on ollu itsetuhoisia ajatuksia (jopa mietin tosissani testamentin tekoa..), mutta nyt tosiaan helpottaa. Oon pitkästä aikaa oikeesti toiveikas tulevaisuudestani. Mutta silti tuntuu, että olisin viallinen "tuote" tässä maailmassa..

Tavu, kuulostaa hyvältä että on mennyt nyt edes vähäsen paremmin. 🙂👍 Varmasti on ollut rankka kuukausi, ainakin kertomasi mukaan. Isäsi varmaan yritti auttaa sinua, mutta joskus asiat vain kääntyvät päälaelleen, kokemusta on. Minustakin tuntuu usein että olen jotekin viallinen, enkä kuulu tänne lainkaan. Mutta kovasti tsemppiä sinulle jatkossa. 🙂🌻

Itse olen 17 ja paininut parisen vuotta pahentuneen masennuksen kanssa. Olen ilmeisesti lapsuudessakin ollut jonkin verran masentunut. Nykyisin tulee lisääntyvissä määrin tunteita- "olin tuolloin tosi alakuloinen". Tuntuu että olen aivan jumissa tilanteeni kanssa, monet lääkkeet, terapiat, sairaalajaksot on koetettu, eikä mikään tunnu auttavan. Olen kuitenkin päättänyt että en kuole oman käden kautta, menen mieluummin sairaalaan sitten jos tulee liian paha olla. Koko ajan on ihan liian kova ahdistus päällä, enkä edes tiedä syytä. Väsymyskin on paha, en ole tällaista väsymystä ennen edes tiennyt olevan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani päästäkseni sängystä ylös, ja joskus en enää pääse lainkaan. Olen ihan varpaita myöten solmussa itseni kanssa, enkä tiedä miten pitäisi jatkaa. 😞

Fanny00 kirjoitti 29.1.2009 17:36

Itse olen 17 ja paininut parisen vuotta pahentuneen masennuksen kanssa. Olen ilmeisesti lapsuudessakin ollut jonkin verran masentunut. Nykyisin tulee lisääntyvissä määrin tunteita- "olin tuolloin tosi alakuloinen". Tuntuu että olen aivan jumissa tilanteeni kanssa, monet lääkkeet, terapiat, sairaalajaksot on koetettu, eikä mikään tunnu auttavan. Olen kuitenkin päättänyt että en kuole oman käden kautta, menen mieluummin sairaalaan sitten jos tulee liian paha olla. Koko ajan on ihan liian kova ahdistus päällä, enkä edes tiedä syytä. Väsymyskin on paha, en ole tällaista väsymystä ennen edes tiennyt olevan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani päästäkseni sängystä ylös, ja joskus en enää pääse lainkaan. Olen ihan varpaita myöten solmussa itseni kanssa, enkä tiedä miten pitäisi jatkaa. 😞

Mielestäni on hienoa, että et aio tehdä itsemurhaa ja mielummin menet sairaalaan pahan olon iskiessä.
Näin tekstissäsi paljon itseäni.. Koska itsekin olen ollut kai aina jonkinverran masentunut, mutta nykyään niitä tunteita tulee lisääntyvissä määrin.

Olen aika iloinen, kun pääsen hoitoon. Huomenna on aika Sihtiin.. Pelottaa vain, etten osaa kunnolla selittää tilannettani ja minulle sanotaan, että: "Se on vain se murrosikä ja olet aivan terve nuori nainen, yms". Kun se ei todellakaan ole se ikä! Tiedän mihin tämä johtaa, jos en saa apua... ja aika pian.

Kamalaa vain jotenkin, jos vanhempani saavat tietää kaikki syyt masennukseeni ja sen sellaista. Rakastan vanhempiani, mutta en vain halua heidän tietävän. Se olisi aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa. (Kukaan ei varmaan ymmärrä mitä tarkoitan, mutta siltä minusta todella tuntuu.)
Tämäkin on ollut tarpeeksi vaikeaa, kun hain apua ja vanhemmilleni ilmoitettiin. He ovat koko ajan kyselemässä ja painostamassa. Tiedän, että niin he osoittavat rakkauttaan, mutta minä en vain kestä sitä. Tuntuu, että pääni räjähtää! En kestä sitä ahdistusta, jonka he puskevat päälleni.😭 Enkä tiedä mistä se johtuu. Miksi kertominen vanhemmilleni on niin vaikeaa? Kumpa itsekin ymmärtäisin.

Kiitos Musta Susi. Minä taidan tietää mitä tarkoitat, kun et halua vanhempiesi tietävän ikävistä asioista mitään. Minäkin luulin kaiken loppuvan siihen, että vanhemmat saivat tietää masennuksestani. "Eivät ajattele minua enää koskaan normaalina" - oli päällimmäinen ajatus. Myös tuo "se kuuluu tuohon teini-ikään"- lausahdus tuli aivan liian tutuksi. Eikä sitä moni ymmärrä kuinka paljon sen kuuleminen satuttaa, jos on oikeasti hirmuisen paha olla. 😞 Voimia!

Fanny00: On helpottavaa kuulla, ettet aio lähteä oman käden kautta. Harmi, että olet joutunut kestämään paljon pahaa ☹️ Vaikka en tiedä miltä sinusta tarkalleen tuntuu, mutta tiedän miltä tuntuu kun ahdistaa ja kaikki on ihan solmussa.. Voimia sinulle! <3

Musta susi: Vanhempasi vain haluavat auttaa sinua ☹️ Eivät he osaa/voi auttaa sinua jos eivät tiedä tunteistasi. On helpottavaa kun tietää, että toinen tietää "tilastasi." Puhu ihan omaan tahtiin. Ei tarvitse purskauttaa kaikkea heti vaan ihan siinä tahdissa kuin sinusta tuntuu hyvältä. 🙂🌻 Kerro vanhemmillesi kun he painostavat sinua liikaa ja pyydä tilaa.

Vanhempien reagoinnista tuli mieleen.. Mun isäni lähestulkoon syytti minua masennuksestani, koska en syö tarpeeksi vitamiineja, enkä ulkoile tai liiku säännöllisesti. "Itse olet aiheuttanut tuon itsellesi.." Ei tuntunut hyvältä. Ei ollenkaan..

Ylläpito kirjoitti 7.5.2004 9:19

Nuorten foorumin ensimmäisenä teemana on keskustelu nuorten masennukseen liittyvistä asioista. Kokemuksia voi jakaa masentuneiden nuorten ja heidän läheistensä näkökulmasta: masennuksen syistä, avun hakemisesta, selviytymisestä sekä myös läheisten kokemuksista ja tuen merkityksestä.

Apua ei ole aina helppoa hakea tai saada. Miten te olette saaneet apua masennukseenne? Millainen apu on auttanut ja mistä nuoren masennukseen liittyvistä aiheista täällä toivoisitte keskusteltavan? Kirjoittaa voit siitäkin millaista vertaistukea täältä kaipaat. Mieltä askarruttaville erilaisille asioille voi tarpeen mukaan perustaa uusia otsikoita, joiden alla käydään kyseiseen ketjuun liittyvää keskustelua.

Kertausta vielä tekniikasta: kirjoittamanne viestit eivät suoraan näy ryhmässä vaan ne kulkevat moderaattorin kautta kaikkien nähtäväksi edellyttäen, että kirjoitus on asiallinen ja aiheeseen liittyvä. Tarvittaessa moderaattori editoi kirjoituksia ennen niiden julkaisua ryhmässä.

mä nyt kirjoitan tähn omaa tarinaani. olen kohta 19vuotias tyttö ja sairastan luultavasti masennusta. päässäni pyörii itsemurha ja ittensä ahingoitaminen ja viiltely. minulla on tällä hetkellä hebefreninen skitsofrenia ja kohta saan tietää onko minulla masenusta. luulen kovasti että olen masentunut koska ei itsemurha jutut oo terveen ihmisen asioita. syön lääkkeitä aika paljonkin ja välillä saan extra lääkitystäkin. elämäni tuntuu kamalalta ja inhottavalta. en inhoa itseäni vaan vihaan. tä´lläkin hetkellä toinen käteni on viillelty. yritän miettiä iloisia asioita mutta se on vaikeaa. rakastan lentopalloa ja jääkiekkoa mutta ne ei ole syyt miksi elää. olen sairastanut 0 masennuksen n 8-9 vuotiaana ja luultavasti sairastan vieläkin. minulla on ystäviä, hoitajia perhe ketkä auttavat minua elämässäni eteen päin.