Elä ihmeessä lopeta partiota. minäkin yritin hetken olla johtaja, eikä minusta siihen ollut mutta en lopettanut partiota vaan mulle hankittiin hommia joissa olen hyvä. En minä tarkoita ettet sinä olisi hyvä johtaja, varmaan sitä oletkin ehkä kaikki on väärinkäsitystä. Etkö voisi puhua vaikka lippukuntasi johtajan kanssa asiasta?

minä en osaa sanoa mitään viiltelyyn, en sitä ymmärrä alkuunkaan. Ajattele, että sinulle jää arpia loppuelämääsi asti ja yritä siitä päästä irti. Etkö jotain keksi sen tilalle

Tuo viiltely ei ole minulle niinkään ongelma, on leikkausarpi ja palovammoja ja ties mitä jo ennestään.
Partiossa on hankala olla, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Lippukunnan johtajalle en voi puhua, aina kun olen jollekin aikuiselle puhunut, hän ei ole jaksanut toista kertaa kuunnella. Minulla on kuulemma niin isoja ongelmia, että ihmiset tarvitsevat lomaa jo pelkästään minusta...

mikään ei tunnu miltään, väsytyttää, vituttaa, masentaa. ei kun väärten aloton, tuntuuhan kaikki joltain, jos kerran väsyttää, vituttaa ja masentaa. ne kai ovat tuntoja. miksi sitten tuntuu ettei tunnu miltään. oikeasti haluaisin kyllä koettaa viiltää ja varmistaa, että tunto on jäljellä. ihan oikeasti haluisin itseni tappaa, enkä haluakaan. haluaisin saada otetta tästä elämästäni. lopettaa suremisen, koska en edes tiedä surenko vai enkö. sekavaa kirjotusta, en jaksa muuta. en jaksa myöskään tyhjää tietokonetta katsoa. katselin googlea yhden tunnin, sitä riviä mihin voi panna jonkun hakusanan. mulla ole mielessä mitään hakusanaa. edes sitä ei ole.

haluaisin rukoilla jotenkin, että hei Sinä Kaikista Pyhin Neitsyt Maria mulla olisi Sinulle pyyntö, voisitko sen täyttää vaikka en jaksa miettiä mitä pyydän.

Minulla oli edellisiltana niin hirveä oloi, että viilsin muutaman syvän viillon ja otin liikaa lääkkeitä. Mutta tiastelin, enkä tappanut itseäni. Houkutus oli kuitenkin suuri... On hankala ajatella, että omalla elämällä olisi mitään väliä, kun koko ajan haluaa tappaa itsensä.
Olen kuunnellut nyt paljon rap:piä, vaikka ennen vihasin sitä. Jotenkin musiikista huomaa, jos joku on masentuunt. Minulla oli pari vuotta sitten mp3:ssa vain iloisia kappaleita, nyt joitain itsemurhabiisejä ja kaikkea sellaista.
Minusta viiltely ei ole minullemikään paha asia, jos se auttaa minua pysymään hengissä. Ja minulla on arpia jo valmiiksi paljon, niin on turha ajatella, että ne joskus aikuisena haittaisivat. Jotenkin vaan usein tuntuu, että jotkut ihmiset ei tiedä elämästä mitään. Miettii vaan, että miten saa lukion suoritettua mahdollisimman äkkiä ja miten sais rahaa meikkeihin.
Olnekohan minä jotenkin poikkeava, kun tuntuu, ettei ulkonäöllä ole väliä, ja opiskelutkin menee niin kuin menee. Olen kyllä usein koulussa, mutten ikinä jaksa lukea ja yrittää parastani. Koitan vaan laittaa kaikki voimat tähän elämiseen yleensäkin. Ja tukea en saa mistään. Mutta olen kyllä oppinut olemaan yksin. Enkä oikein voi hankkia uusia ystäviä, kun en voi heitä rasittaa murheillani, enkä jaksaisi selitellä käytöstäni enää.

"Anteeks,
mitä muuta voin sanoo,
pilasin kaiken,
vedin altani maton."

Noin kai oikeasti ajattelen. Haluaisin vaan pyytää anteeksi, kun minusta ei tullutkaan sitä kympin tyttöä. Kun en osannutkaan olla sellainen kun odotettiin. En jaksanutkaan tukea muita, en selvinnytkään, vaan pilasin kaiken.

"Kuuntele sen linnun laulu tarkasti,
joka sut liian aikaisin herätti,
mieti tän hetken tarkoitusta."

Välillä koitan etsiä iloisia tunteita, mutten löydä niitä. Etsin ja etsin ja silti en löydä. Olen tunteeton. Kysytään, että miksi haluan isona. Aina ennen halusin opettajaksi, nyt en halua enää elää. Ja kun sanon, etten halua miksikään, niin minulle sanotaan, että älä viitsi, sustahan tulee opettaja kun niin paljon sitä hauat. En minä halua enää mitään. Haluan vaan pois. Olen vaan täällä, ilman mitään. En minä tunne mitään.

Hei sin-sa. minä luin teksistisi monesti mutta en oikein mitää osaa vastaille. Toivottavasti ei haittaa, tiedät kuitenkin, että joku ainakin lukee ja jatkat kirjottamista.

Minulle kävi nyt ukin kuoleman jälkeen etten oikein näe mitään syytä käydä kouluja loppuun. Mitä sitten, jos musta ei mitään tule. voi paska kun tuntuu pahalta noin kirjottaa, haluaisin periaatteessa joksikin tulla mutta en jaksa lukea. Jaksan vaan olla, enkä sitäkään kunnolla.

En minä ala viilteleen, en tiedä miksi. Siksi kun en jaksa, kai.
Minä haluaisin mennä kirkkoon, toisaalta haluaisin luopua uskomasta mihinkään Jumalaan. Minä en ymmärrä kun jotkut uskovaiset pelottelevat ettei saisi kovin paljon kääntyä Jumalan puoleen, kun päässä riehuu näin paljon, että pitäsi kääntyä ammattiauttajan puoleen. tai en tiedä tarkkaan mitä he tarkottavat mutta tuollainen ajatus minusta heistä syntyy.
Koska Jumala otti minulta ukin pois, syy minun olooni on Jumala, eikä tämä asia selviä terapeutille puhumalla.

Hautajaisten jälkeen olon olisi pitänyt muuttua ja pitäisi palata jo arkeen. Miten palaat, kun perikunta säheltää kaikkia asioita. Ennen oli ukki ja asiat kunnossa, nyt on vaan joku perikunta. kummallista on ihmisen elämä. Ihminen menee taivaaseen, hänestä jää jäljelle perikunta.

"Kyyneleistä posket kuivatkaa
Kurkustanne pala nielaiskaa
Muistolle lie sopivaa maljaa kohottaa"

(jonkun laulusta, mistä lie)

Minun pappani kuoli syyskuussa 2006. Siitä on jo yli kaksi vuotta aikaa, ja vieläkin suren ja olen masentunut. En siis ole päässyt siitä yli. Koko maailma romahti kun pappa kuoli. Ainut ihminen joka ei koskaan kääntynyt mua vastaan on poissa. Ja en voi koskaan enää nähdä. Ja kaikki sukulaiset vaan miettii perinnönjakoa. Ja paskat. mitä hyötyä on perinnöstä kun ei ole pappaa???

Hei

Olen 19-vuotias. Eräänä iltana huomasin, että elämä oli lähteny valuun sormien läpi kuin hiekka, enkä saa mistään kiinni. Istuin pimeässä asunnossa, en ollut syönyt mitään koko päivänä, kun olin itkenyt niin kovasti.. En ollut mennyt autokoululle, en hoitanut työvoimatoimiston papereita, en ollut siivonnut moneen aikaan, kissa oli jäänyt ruokkimatta... En vain ollut pystynyt enkä jaksanut. Epätoivo ja ahdistus olivat niin suuria että olin valmis tekemään mitä tahansa jotta ne lähtisivät pois. Mieheni huolestui, jutteli kanssani ja pyysi että haen apua. Hän pyysi minua myöntämään että minulla on sairaus, ehkä masennus ja tarvitsen apua. Asian myöntäminen ei ollut helppoa, ei ole vieläkään. Jotenkin häpeän sitä etten kyennyt huolehtimaan itsestäni...

Laitoin tänne tukinettiin viestiä, kerroin tilanteeni.. ja sanoin että haluan apua, mutten tiedä mistä sitä hakea.. Kun myönsin että minulla on mielenterveysongelmia ja tarvitsen apua, oloni helpotti hiukan. Täältä annettiin Kriisikeskuksen tiedot. Menin muutaman päivän päästä paikalle. Istuin eteisessä, sitten tuli mukava nuori nainen ja juttelimme hänen kanssaan tilanteestani. Itkin. Hän kuunteli kärsivällisesti ja lopuksi lupasi selvittää minkälainen tilanne on, pääsenkö pian jatko tutkimuksiin ja hoitoon. Parin päivän päästä menin käymään sielä ja nyt minulla on tämän viikon perjanltaina psykiatrille aika. Sielä nähdään mitä hän sanoo tilanteeseeni.

Nyt on kuitenkin olo helpottunut. Pelkkä puhuminen jo auttoi paljon. Vaikka vielä ahdistaa, itken ja on surullinen ja voimaton olo, silti tuntuu että jaksan elää. Etenen päivän kerrallaan. Mieheni tukee minua. Kriisikeskukseen on muutamia tapaamisia sovittu, ennen kuin tiedän jatko toimenpiteistä. Ehkä tämä sittenkin selviää. Ehkä minä sittenkin selviän. Toivoa on vielä.

Sinulle on käynyt hyvin, sinulla on tukea ja apua. Hienoa. On tosiaan vaikea myöntää että on masentunut. Joskus se taas tuntuu itsestäänselvältä asialta elämässä. Joskus tulee se piste, että on pakko miettiä, että mikä on vikana. Kirjoita kuulumisia ja tunteita, minä ainakin olen saanut täältä paljon apua, kirjoittaminen kun on mun ainut oikea tapa purkaa omia tunteita. Puhuminen ei enää oikein onnistu.

Voimia!

Minä ja poikaystävni päätimme erota, olimme vain kihloissa mutta sekin oli tarkotus olla vakavaa, kävimme ihan kirkossa solmimassa sen. Olemme liian erilaiset, haluamme eriä asioita tulevaisuudelta, se mennä naimisiin ja hankkia lapsia, mie haluan vaan kuolla.
Se on lestadiolainen, mie ortodoksi, sekin oli vaikeaa kun kumpikin halusi noudattaa oman uskon juttuja. Mie inhosin sen äitiä, sekin mua. Mies halusi seksiä joka kolmas viikko kun oli lomalla, mie en paskaakaan välitä koko seksistä. Mie en koskaan aio tehä lapsia, se halusi niitä kai kymmenen koska on lestadiolainen. Se halusi aamulla syödä kaurapuuroa, mie munakkaan. Se juoda kahvia, mie kaakaota. Se tykkäsi hiihtää perinteisellä tavalla, mie luistelu tyylillä.

Ainut mistä olimme samaa mieltä oli se ettei tästä tulee poron paskaakaan. Mie heitin sormuksen jokeen, se laittoi sen kukkaroon. Sen pituinen tämä lovestory.
Sillä on vielä äiti, mulla on mielikuvitusystävä, kumpikaan emme jääneet yksin suremaan.

Olit rohkea kun teit päätöksen erosta. Usein ihmiset ei uskalla myöntää, ettei asiat toimi. Varmasti sulle löytyy oikea ihminen, luulen vain, että jostain muualta. Minä ainakin olen löytänyt parhaimmat nykyiset ystävät osastolta tai nupolta. Jotenkin on vaan hankala jutella sellaisten kanssa, jotka on onnellisia. Turha mun on sanoa että on kiva ilma, jos kerran kaikki on päin jotain.
Mä en kauheasti osaa mitään sanoa tähän, mun varmaan pitäis sanoa, että nauti yksin olosta tai jotain. Mutta en minä osaa nauttia mistään, joten voimia, taas. Toivottavasti jaksat, minä koitan jaksaa myös. 😟

Niin kiitos viestistäsi vaikka haluiaisn aivan muuta sanoa, sitä ei julkaistaisi, siksi vain sanon kiitos, sin-sa.

Minun eroni oli luuserin ero, ei rohkeutta. rohkeaa olisi elää elämä loppuun. minä en jaksa elää, luovon rakkaista ihmisistä yksi kerrallaan, sitten minua ei enää ole.paskaa. paskaa ja taas paskaa. Mitä halusin sanoa kun tukinettiin kirjauduin, ehkä halusin pyytää apua.
Vitsi, tämä ei ole auki keskellä yötä.
Voi helvetti, tajuaako kukaan etten jaksa elää.

Mie pidin hernekeitosta
hänkin piti
eikö se ollut tarpeeksi
emmekö voineet toisiamme iäisesti rakastaa

Anteeksi, minulla ei ole sanoja millä kertoisin etten jaksa elää elämää loppuun asti

Voi hitsi, tosi paljon anteeksi. olen aivan kuin itsemurhaviestin kirjottanut. Toivoin yöllä, etten heräisi aamulla, en muistanut kirjottaneeni tänne. Heräisin vain ja rukoilin kuolevani mutta en yrittänyt itsemurhaa. Mun pitää elää ja järjestää ukille viiminen joulu ja samalla toivon sen olevan munkin viiminen joulu. Haluan kuitenkin ensin valmistua jotta äitini ei pääse taivaassa sanomaan ettei musta mitään tullut.

asian vaihto

Mie eilen katselin äitini kanssa elokuvan Kaunis mieli.
Kirjotin heti sen jälkeen seuraavan itselleni, en sitä aikonut julkasta, julkasen nyt jotta joku ees tajuaisi miten paskaa just nyt on elämäni. En viistinyt äidelleni puhua, en sitä halua niin paljon satuttaa.

Minulla siis on se mielikuvitusystäväni kuten tuossa elokuvassakin on. Aluksi elokuvassa mie ei tajunnut henkilöiden olevan harhaa, mie olen asian koko ajan tajunnut itseni kanssa. Minun harhani tulee kun sitä huvittaa, mie sille puhun kun huvittaa. Siksi kai kukaan ei ole huomannut minun harhailevan. Harhani ei tavallaan minun käske tehdä mitään, tavallaan kuitenkin käskee. Odotan aikaa että se alkaa enemmän määrätä mitä mun kuuluu tehdä. aika pelottavaa ja panen poikki välejä ihmisiin, jos vaikka joudun pakkohoitoon ja en halua kenenkään vierailevan luonani.

Miekin viihtyisin numeromaailmassa, en mitään hienoja mat.päätelmiä osaa tehdä kuten elokuvassa. Voisin kuitenkin elää siten että kirjottaisin eri kaavoja ja ratkaisin niitä. En koskaan puhuisi mitään, olisin numeroiden kanssa.

Elokuva oli hyvä, sai minut pelkäämään itseäni ja mielikuvitusystävän ja tietämään ettei mulla ole tulevaisuutta.

Minua ei huvittaisi nousta vuoteesta ylös. Kumma etten pidä seksistä kun vuoteessa voisin maata lopun elämäni. Olisi kai tuo aivan sama vaikka samalla sektaisin (kauhea sana mutta luulen ettei julkaista sanaa n....n).
Voisin vaan maata ja huokailla, luulisi sen riittävän rakkauteen, jos toisesta muuten pitää.

Eilen mie alotin itselleni seksikoulutuksen nettisivuilta ja tunnin opiskelin ja kai kaksi oksensin.

Hei tytöt!

Olen 30-vuotias nainen ja selvinnyt monenlaisista noista jutuista mitä täällä käytte läpi.

En ole koko viestiketjua lukenut, poimin vain joitain kohtia, ja ajattelin että jos vähän jotain rohkaisun sanoja osaisin sanoa.

Ensinnäkin se puhehan tässä lähti joskus vuosia sitten aikuiseksi tulemisesta, mikä on hyvä puheenaihe, koska se sisältää niin paljon. Varmaan ootte huomannu jo itekin, että sehän on semmonen asia, joka menee koko ajan kauemmas. Esim 15-vuotiaana luulee että 18-vuotias on tosi aikuinen, 20-vuotiaana luulee että kolmikiymppisenä on aivan superaikuinen. Mutta ei se ihan niin mene. Ei se aikuisuus ole mitään sen kummempaa.

Tavallaan se ero on vain siinä, että sitä alkaa suhtautua asioihin eri tavalla. Jotenkin ei vaan enää ota niin raskaasti tätä elämää. Kasvaa semmoinen usko siihen että asiat järjestyy aina, ei ehkä juuri niinkuin itse halusi, mutta jollain tavalla kumminkin. Se voi olla pitkä prosessi, tavallaanhan se on loputon. Mikään ei ole lopullista elämässä, ei mikään. Jos nyt tuntuu joltain, ei välttämättä enää muutaman vuoden päästä tunnukaan.

"Haluaisin vaan pyytää anteeksi, kun minusta ei tullutkaan sitä kympin tyttöä. Kun en osannutkaan olla sellainen kun odotettiin. En jaksanutkaan tukea muita, en selvinnytkään, vaan pilasin kaiken."

Itse asettaa itselleen usein liian suuria vaatimuksia. Luulee, että kaikki pitää handlata ja olla täydellinen. Varsinkin meillä naisilla on tällaista päänvaivaa, pojilla ne ongelmat on usein vähän erilaisia. Kuitenkin totuus on se, ettei meiltä kukaan vaadi mitään niin ihmeitä, kuin mitä itse luullaan. Esim vanhemmille riittää loppujen lopuksi se, että lapsi on onnellinen. Se voi olla asia, jossa joutuu taistelemaan, vanhemmat ei aina välttämättä hyväksy niitä valintoja mitä itse tekee, mutta oma sydän sen sanoo mihin on mentävä. Sitä pitää seurata. Muut hyväksyy kyllä sen sitten aikanaan.

Sekin on hyvä oivaltaa, että ihan kaikilla ihmisillä on omia kriisejä, monilla hyvinkin vaikeaa, vaikkei sitä näe päälle päin. Vanhemmilla, opettajilla jne voi olla mitä tahansa kamalaa omassa elämässä meneillään. Jos he eivät osaa avunpyyntöihin vastata, niin silloin pitää vain itse lähestyä terveydenhoitajaa tai muuta ammattilaista. Sieltä sitä apua saa kyllä.

Noin yleensä ottaen, ei ole olemassa mitään oikeanlaista aikuisuutta, jokainen voi tehdä elämästään ihan omannäköisensä ja elää juuri niinkuin tykkää. Elämäntarinoita on niin monenlaisia! Kannattaa itse olla avoimin mielin ja tutustua erilaisiin ihmisiin, semmoisiinkin, joita ehkä pidetään kummallisina tai jotka muuten poikkeaa joukosta. Kaikki asiat ratkeaa ja löytää paikkansa ajan mittaan, kunhan nyt vain sinnittelette ja katsotte mitä se elämä tullessaan tuo. Mikään ei ole helppoa, ei koskaan, vaikka aikaa kuluu ja vuodet karttuu, niin samaa kakkaa tulee niskaan, mutta itse kasvaa siinä samalla, ihan huomaamattakin, ja yhtäkkiä huomaa, ettei se nyt oikeastaan niin sietämätöntä olekaan. Varmaan huomaatte jo joitain asioita, jos katsotte elämäänne muutaman vuoden taaksepäin. Sehän oli ihan erilaista silloin. Tuntuu että oli ihan tyhmä kun ei jotain juttua tajunnut... Juuri niin se menee, mummoksi asti.

Voimia teille!

maanvaiva, mä en oikein tiedä, että oliko toi sun "kiitos" kommentti vihainen vai mitä? Mulla on ollu ongelmana se, että musta aina tuntuu, että ihmiset on mulle vihasia.
Mun on myös tosi hankala jättää vanhat ystävät ja opettajat taakseni. Ja niin sullakin varmaan nyt eron jälkeen... Vai?