minä en ymmärrä miksen tästä olostani pääse pois vaikka kuinka yritän.
haluaisin olla kuollut
maata arkussa mullan alla
toivoisin, että tämä olo loppuisi
tulisi rauha mun päähäni
olisi hiljaisuus
ei olisi huomista, ei eilistä
olisin vain arkussa mullan alla

Tuo ei ollut runo olleskaan, tuntui vain kivalta laittaa sanoja alekkain, eikä aina peräkkäin.

Voi, kuinka pahalta joskus voikaan tuntua! Niin toivoisin, että jo parantuisin. Ei kenenkään tarvitsisi kärsiä masennuksesta. Olisipa elämä helpompaa.

Voimia!

Nyt mulla taitaa helpottaa olo, vanhempani tulivat kotiin pitkältä työmatkalta. Minulla oli osittain aika kamala ikävä, osittain pelkäsin miten he suhtautuvat, kun olen vaikka mitä häslännyt. Olemme joka päivä kyllä kirjottaneet meilejä jne mutta olen vaan sanonut kaiken olevan kunnossa. senkin sanoin, että vammaistuki jatkuu mutta en sanonut sen olevan paljon pienempi. Että olen epäonnistunut jopa olemaan vammainen heidän poissaollessaan.

Lisäksi olen paljon asunut heidän kotonaan, koska katsoin kisoja heidän tv. Siinä samalla olen rikkonut äitini häälahjasta osan. Se on jotain htsin Myrna-sarjaa jota se on suojellut kuin rakkainta lastaan. Mie halusin juhlia Suomen kultamitallia ja nousin jakkaralle ja hain kupin ja tietenki rikoin sem. ajattelin, että tuosta ainakin tulee vähintäin turpiin tai en sentäs, kuvittelin äitini saavan sydänkohtauksen. No ei saanut vaan sanoin että kauampa se säilyikin, liki 30v.
Lisäksi olen pessyt heidän lakansa vaalean vihreiksi, rikkonut kaukosäätimen, kaatanut sohvalle hernekeiton ym vähän pienempää. Kaikki on kerrottu ja nyt voin jo paljon hyvemmin..

Tuollaisia hölmöyksiä minäkin teen aina yksin. Tai itse ainakin kirjotan päiväkirjaan, että " taas riehuin ja talo on ihan mullin mallin". Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta mulla on kyllä yksin paljon tyhmempi olo kuin joukossa. Lauantaina hyppäsin keskiyöllä trampoliinilta alas ja juoksin päin grilliä... Joskus vähän ihmetyttää, että puuttuuko multa aivoista joku osa.
Noi riehumiset on kyllä ihan kivoja positiivisia juttuja päivissä. Koitan aina keksiä jotain hyvää päivästä, vaikka tänäänkin olin hirveän väsynyt ja masentunut...

Voimia! Haleja!

Minä kyllä kanssa mietin miksi minä möhlään asioita, kun olen yksin. Kun joukossa minua kaikki asiat jännittää, niin luulisi, että silloin möhlään. Mutta ei minä möhlään itsekseni.
Kuten nuo Myrna-astiat, ne ovat olleet esillä jokaisessa juhlapäivässä. Minä olen niistä juonut vaikka on ollut paljon väkeä ja käteni ovat tärisseet kauhusta. Silti kuppi on pysynyt ehjänä. Nyt sitten kun yksikseni sen otan käteen, se tippuu lattialle.

Mikähän minut sai syömään hernekeittoa sohvalle? Aina syömme pöydässä, nyt tämä kaheli meni sitten sohvalle syömään!!
Minua kyllä väsyttää jotenkin paljon. tuntuu, että voisin koko päivän nukkua vaikka sitten en nuku vaan katselen kattoa.

maanvaiva kirjoitti 26.8.2008 12:34

Minä kyllä kanssa mietin miksi minä möhlään asioita, kun olen yksin. Kun joukossa minua kaikki asiat jännittää, niin luulisi, että silloin möhlään. Mutta ei minä möhlään itsekseni.
Kuten nuo Myrna-astiat, ne ovat olleet esillä jokaisessa juhlapäivässä. Minä olen niistä juonut vaikka on ollut paljon väkeä ja käteni ovat tärisseet kauhusta. Silti kuppi on pysynyt ehjänä. Nyt sitten kun yksikseni sen otan käteen, se tippuu lattialle.

Mikähän minut sai syömään hernekeittoa sohvalle? Aina syömme pöydässä, nyt tämä kaheli meni sitten sohvalle syömään!!
Minua kyllä väsyttää jotenkin paljon. tuntuu, että voisin koko päivän nukkua vaikka sitten en nuku vaan katselen kattoa.

Neuvo : älä sorru täkkiterapiaan, se oli aikoinaan jo huono neuvo. tee vaikka
jotain tarpeetonta, kunhan teet ! Väsymys on hirveä kierre, siitä ei tahdo päästä pois kun kerran siihen antaa itselleen luvan. Ihan eri juttu on sitten se jos on todella sairas,
mutta kyllä jokainen oat rajansa ja jaksamisensa tietää kunhan on aina rehellinen itselleen. Aivan varmasti jokin pikku juttu voisi olla hyväksi kun väsy iskee, eikä
sille ole kummempaa syytä - lakkaa vaikka varpaan kynsiä hetki 😉
Ps. kaikki mokailevat ja usein, siitä ei vaan tiedä toiset, samanmoiset.

Minun äitini itsemurhasta on jo vuosia (tuo äiti jossa tässäkin ketjussa puhun on mun adoptioäitini). Minä olen aivan yhtäkkiä palannut taas miettimään miksi äitini teki itsemurhan ja olenko minä siihen syyllinen jne. Mihinkään ei ole vastausta, tiedän sen. Äitini itsemurha on laitettu selvimättömiin tapauksiin, syyllistä ei löydy. Minä vaan kärsin elinikäistä rangaistusta.

Äitisi varmaankin jostain syystä tunsi, että tekisi vain pahaa sinulle, ja tappoi itsensä, jotta saisit paremman elämän. Niin minun pikkuserkkuni teki, ja häneltä jäi kaksi poikaa. En tietenkään tiedä, mikä sinun tilanne oli silloin...
Miedän suvussa myös mun mummu oli mielisairaalassa, samassa kuin minäkin. Oli kummallista ajatella, että vaikka mummu oli aina niin iloinen ja kaikkea, niin yhtäkkiä kaikki romahti, ja sinne mummu jäi, sairaalaan...

Voimia oikein paljon!

Kiitos sin-sa, miten sulla menee?

Minä kuulemma roikun vain itsesäälissäni, hitsin tyhmä kun taas olin, kun annoin kyyneleitten valua eräässä tapahtumassa.
Äitini kuolemasta on niin kauan ettei kukaan juuri tajua miten ikävä sitä voi olla aivan yllättäen.
Minun äitini ei edes ansaitse ikävääni, inhoni se paremmin ansaitsee. Inhoankin sitä välillä suunnattoman paljon, sitten häpeän itseäni.

Juuri nyt on menossa itseinhon aika. Mitä sitten osaa kutsuu itsesääliksi. En itseäni viiltele, haluaisin kyllä vetää itseni hirteen vähiksi aikaa. haluaisin tuntea fyysistä tuskaa, haluaisin jotenkin kaikille näyttää etten vaan itsesäälissä ryve vaan oikeasti minulla on memossa aika, että ikävöin äitiäni niin paöjon ettei ole sanoja millä asian ilmaisin.

Minä ajattelen, että itsemurha ei ole huono päätös. Minulle sanottiin, ettei itsemurhaa saa ajatella, mutta sehän on osa minua, en voi päättää mitä ajattelen, mitä teen. Jos jonain päivänä olen tosi masentunut, saatan yrittää itsemurhaa, mutta kuinka pahalta minusta tuntuukaan, jos en onnistu ja minua syytetään itsekkyydestä, kun halusin lähteä rakkaiden luota. Joskus jollain on niin paha olla, ja kukaan ei auta tarpeeksi. Vaikka kuinka koittaisi kertoa, että nyt ei jaksa. Joku soittaa kerran päivässä ja kysyy, että miten menee. Niin usein se ei riitä. Tarvittaisiin joku, joka olisi lähellä, silloin kun on pahin olo. Minulla se on illalla, enkä päivällä saa puhuttua kenellekään mitään.
Minun mummuni kuolema on vasta nyt kymmenen vuoden jälkeen alkanut vaivata minua. Mietin millainen mummu olisi ollut, jos ei olisi joutunut mielisairaalaan. Ja tuntuu pahalta, että pappa on elossa, sillä hän löi mummua ja joi ja teki sellaista mitä en osaa antaa anteeksi.
Varmasti tuntuu pahalta, kun ajattelee, että millainen äiti olisi ollut, ja miten elämäsi olisi mennyt jos hän olisi elossa. Niin hankalaa on keskittyä tähän hetkeen. Minä aina ajattelen, että mitä jos.... Ja kuitenkaan en voi asioita muuttaa. Masennun vain lisää, kun ajattelen, että asiat voisivat olla paremminkin.
Äidilläsi oli syy, miksi lähteä, mutta hän antoi sinulle mahdollisuuden elää, muistathan sen. Vaikka hän ei saanut asioitaan kuntoon, hän varmasti toivoi, että sinä jäät elämään omaa elämääsi ja nautit siitä hänenkin puolestaan.
Tiedän kyllä, minullekin aina sanotaan, että pappa olisi toivonut minun jatkavan elämää. Tiedänhän sen. Mutta ei se niin vain onnistu. Mutta joku päivä, masennuksen jälkeen, tuntuu hyvältä, iloiselta ilman sitä surun taakkaa. Sitä minä odotan, ja toivon että me molemmat jaksetaan siihen saakka

Halauksia!

Halaus sinullekin

Minulle usein sanotaan kuinka äitini itsenurha oli oikeutettu, koska se oli sairas ja sillä oli huono olla tai jotain vastaavaa josta minun pitäisi tajuta, että itsemurha oli aivan oikeutettu teko. Noin minäkin olen pyrkinyt ajattelemaan ja silloin kun siihen pystyn mulla on aivan hyvä olla. Eikä edes ole ikävä. Sitten tulee ikävä ja ajattelen, että ok minäkin tapan itseni, on mulla siihen oikeus. Nyt sitten ihmset rientävät julistamaan ettei mulla ole oikeutta tehdä itsemurhaa, kuinka mulla on elämä edessä ja mun pitää ajatella kuinka huono olo tulisi läheisilläni, jos minä kuolisin?

Etten minä olen muiden mielestä kyllin hyvä siihen, että voisin tehdä itsemurhan. Äitini oli niin hyvä ihminen, että jopa hänen itsemurhansa on oikeutettu teko.

Minä olen nyt jatkanut opiskelujani ja vähän jo alottein lopputyön tekoakin. Miltään ei tunnu edes valmistua miksikään. Haluaisin, että äitini näkisi, että minusta tulee jotain etten aina vaan olisi se toivoton murrosikäinen. Minulla ei ole mitään syytä valmistua, itseäni varten en tarvitse mitään titteliä maailmassa, äitilleni oli tärkeintä että minusta joskus jotain tulee, ainakin se usein sanoi ettei sinusta mitään koskaan tule,olet pelkkä maanvaiva. Olisi saatana odottanut ja antanut mulle aikaa tulla joksikin eikä tehnyt itsemurhaa. voi paska miten turhalta tuntuu nyt ottaa esiin koulukirja ja yrittää jatkaa elämistä.

Nyt voin jo hyvemmin ja nyt sitten alkaa aika jolloin läheiseni ovat huolissaan.
Kun voin pahoin, huudan ja möykkään. Kun voin hyvin, olen vain hiljaa. Olen kai liian hiljaa, koska luullaan, että voin huonosti.
Nautin, kun raivarit ovat taas ohi. on hiljaista. Tämä netissäkään kirjotettelu ei juuri miltään tunnu, silti kirjottelen ja menen jopa liveryhmään. Koska haluaisin, että ihmiset näkisivät joskus minun hyvän olonikin. Sitten tuleekin paha olo, kun olen joukossa hiljaa.

Hyvä olo ei voi olla hiljaisuutta, paha olo on huutamista. Hyvälle ololle ei ole sanoja, hiljaisuus ei ole sanomaa.

Minulla taas uusia ongelmia. Kerroin vartiolaiseni opettajalle hänen itsemurhauhkauksistaan, ja nyt asiat ovat menneet niin, etten saa tavata häntä, sillä Minä olen rasittanut häntä omilla asioillani. Mitä voin sanoa, jos joudun kuukaudeksi osastolle? Että menen lomalle vai? Tai jos vartiolainen kysyy, että haluanko joskus tappaa itseni? Sanonko että en tietenkään, elämäni on toooosi mukavaa. Asia on siis nyt niin, että minull saa lähettää itsemurhaviestejä lähes päivittäin ja kun minä koitan auttaa, niin minut tyrmätään täysin ja sanotaan, että minä olen rasittava. Olen parhaani mukaan koittanut tukea, ja joskus kirjoittanut myös omasta voinnista, ja nyt siis en saa tavata koko ihmistä. Onko minussa joku vika, olenko minä arvoton, kun minulle saa kyllä antaa kannettavaksi puolen kaupungin murheet, ja kun sanon sanankin, olen rasittanut muita? Kuuluuko tässä maailmassa yleensäkään välittää kenestäkään, kun aina saa paskaa niskaan, jos on edes hiukan kiltti???

Voimia...

Hei sin-sa, tarkoitat kai tuolla vartiolaisila niitä partiossa olevai ryhmiä? Minäkin olen partiossa, en vedä ryhmää, käyn vaan lereillä ym. Mutta vedän erästä nuorten vaellusryhmää, he ovat nuorempia kuin minä. En minä heille kyllä koskaan puhu halusta kuolla tai itsemurhayrityksistä. Koska ajattelen, että jos on jonkun ryhmän johtaja, niin sitä pitää esittää että asiat on hyvin tai sitten lopettaa. Koska olisi väärin, kun minua nuoremmat tulevat omaan harrastukseensa, ehkä ainoaan harrastukseensa ja siellä johtaja toisi omia vaivojaan esiin.

Ehkä sitä ei tarvitse mitenkään valehdella, että elämä on ihanaa tms. on hiljaa ja antaa muiden puhua ja sivusta seuraa, ehkä jotain summittaista vastaa, jos kysytään.
Ja puhuu omista asioistaa sitten muualla, siellä missä on pääosan esittäjä eikä tarvitse olla johtaja.
Kyllä minusta sen voi sanoa, jos joutuu sairaalaan. Sen voi sanoa vaikka siten, että nyt on niin vaikeaa ettei jaksa olla kotona vaan on parasta mennä sairaalaan. Minulla ehkä on hyvä, kun on diabetes ja epilepsia, niin kaikki olettavat, että olen niin takia sairaalassa aika usein. Enkä mitenkään ole asiaa alkanut selitteleen, aivan sama mitä luulevat.

Halaus

En minäkään liikuntakoulussa kerro omista asioistani lapsille, mutta partiossa kylläkin, sillä heiillä on samanlaisia ongelmia, ovathan he juuri siirtymässä ala-asteelta uuteen paikkaan ja aloittavat tavallaan alusta kaiken. Heistä yksi viiltelee, toinen on masentunut ja kolmannella on fyysinen sairaus. Niistä ollaan juteltu ja jaettu kokemuksia.
Nyt en saa siis enää tavata vartiolaistani. Lopetan partion, sillä olen epäonnistunut johtajana.
Viiltelin.