Siis jaksaisi, ei kaksaisi... 😋

Esittäydyn nyt sitten minäkin..

Heräsin kylmään aamuun, sytytin tupakan,
ja totesin että maailma näyttää enää vain mustavalko-elokuvalta, samanlaiselta kuin silloin kun olin osastolla vaikean masennusjakson takia. Nähtävästi on uusi kehittymässä, en tiedä pelottaako, koen enemmänkin kaiken sen ilon ja mielekkyyden hajoavan tuhkaksi. Nopeasti kehittyvä oireisto: vainoharhaisuus, syvä väsymys johon ei uni tehoa, itkuisuus, sulkeutuneisuus... Nämä kehittyivät kaikki päivässä, hetkessä kun olin ystäväni kanssa, sanoin vain hiljaa että haluan olla yksin, kun kaveri lähti minä itkin, itkin sitä että se on tullut takaisin, sairaus.. siitä on nyt viikko..
Ehdin jo luulla parantuneeni, nyt tajuan olevani syvällä kuilussa, jälleen kerran..
..ehkä se lohduttaa että on mahdollista voida hyvin, mutta tässä tilanteessa sen ajatuksen voi unohtaa.. 13 vuotiaasta asti olen sairastanut masennusta, todella vaikeita jaksoja on ollut ja osastolla olen ollut hoidettavana monta kertaa.. nyt olen kohta 17 vuotias
...miksi tämän piti tapahtua, tuo lause kaikuu päässäni..

Minä olin yläasteella tosi masentunut, halusin vain kuolla. Minulla ei ollut elämässä muuta tarkoitusta kuin käydä koulua. Lukea eläinlääkäriksi. Koulussa hyviä arvosanojani pilkattiin. Ainoa missä pärjäsin oli naurunkohde.

Tänä päivänä olen taas masenunut. Välissä luin eläinlääkäriksi ja opiskeluajat olin pirteä ja hyvinvoiva. Ihmissuhteet vain puuttui, koska en ole saanut kotona ihmissuhdetaitoja. Sitten tuli väkisin raiskaaja elämääni ja suisti minut masennuksen kuiluun.

Sitä mieltä olen nyt, että jos masennustani olisi nuorena "hoidettu", en olisi nyt toiveammatissani. En olisi mitään. Olisin mielisairas. Ongelma. Syrjäytynyt. Yksi ainoa tavoite riitti ja häiriöt olisivat estäneet minua toteuttamasta sitä.

Terapiasta on nyt hyötyä, kun olen vanhempi ja viisaampi. Ja tsiljoona kertaa itsevarmempi!!

En muista ihan tarkkaan koska minä ekaa kertaa masennuin mutta sekin kai alkoi samaan aikaan murrosikä. Eikä mulla ole ollut pahemmin kavereita kuin se muutama harrastuksiakin riitti kuin muille jakaa se oli tapani tappaa aikaa arkena sitten kun koitti viikonloput ja lomatniin ne olivat mulle tuskaa.

Mä en oo koskaan ikinä ole ollut ns. "onnellinen" vaan pikemminkin iloinen hetken joskus.Sitten feikkasin sitä ja näytin iloista naamaa vaikka mua oltiin just äsköin haukuttu kaikken nähden esim. koulussa eikä mulla ollut pahemmin ketään johon olisi ollut luottaa paitsi ehkä melkein viimeisenä teraupeuttiin. Mä olen käynyt terapiassa kouluikäisestä lähtien todella monta kertaa eikä se ole oikein tehonnut paitsi hetken.Olen just lopettanut kolme vuotisen terapian,jonka kävin opiskeluaikoina eikä sekään tehonnut minulta diagnosoitiin keskivaikea masennus johon en syö minkäälaisia pillereitä erilaisten sivuvaikutusten tähden ja mä tiedän,että se on erittäin riskialitista elää silleen.Nyt tällä hetkelläkin olen masentunut ja mun pitäisi hakeutua terapiaan joskus lähikoina.Olen myös yrittänyt etsiä vertaistukiryhmää masentuneille muttei niitä paitsi depressiokoulu netin kautta jos joku tietää jonkun muun kautta vertaistukiryhmiä niin olisi kiva tietää.😯🗯️

Tänne nyt sitten tulen sönköttämään säälittävyyttäni. Siltä minusta tuntuu. En todellakaan usko tämän auttavan yhtään mihinkään, mutta päätin silti yrittää. Ehkä jokin minussa vielä uskoo positiiviseen mahdolllisuuteen.
Asiaan:

Olen pohjattoman masentunut, ollut hieman päälle vuoden, ei kauhean pitkään, tiedän. Mutta kun jokainen minuutti tuntuu vähintään tunnilta, on vuosikin pitkähkö aika. En osaa sanoa masennuksen alulle mitään yksittäistä syytä, huomasin vain halveksivani itseäni äärimmäisen paljon, eikä melkein mikään enää ollut hauskaa. Ei mikään, paitsi oma kurjuuteni. Etäännyin ystävistäni, kun en välittänut mistään mitään.

Elämänasenteeni on huvittuneen pilkallinen ja pessimistinen. En kuitenkaan halua näyttää masentuneelta ympäristölleni. Hymyilen pilkallista tai huvittunutta hymyäni, johon ihmiset ovat jo tottuneet, mutta aivan eri asioille kuin ihmiset kuvittelevat. Sitä enemmän hymyilen mitä huonommin menee, huumorintajuni on erittäin kieroutunut. Koulussa olen toki huomannut kummastelua liittyen siihen, etten naura, vaikka kyllähän aina silloin tällöin saatan naurahtaa. Tosin useimmiten naurahdan pilkallisesti sille, kuinka naiiveja ihmiset ovat. Kaikki menee perseelleen. Piste. Jos ei mene, ilahdun, jos menee, en pety. pessimisti ei pety. Tämän tekstin perusteella en pitäisi itseäni masentuneena, mutta en osaa pukea masentuneisuuttani sanoiksi. Käyn lukiota, ja psykologian tunnit huvittavat aina vain enemmän. Siellä vain kuuntelen, kuinka minussa onkaan vikaa.

Tällä hetkellä itseni halveksiminen menee koko ajan pidemmälle. Jos en kävisi koulua, ajatukseni tekisivät minut hulluksi, nytkin valvon joka yö maaten hiljaa sängyssäni miettien miksi olen niin idiootti. Vaikka olenkin älykäs yleisessä mittakaavassa. Ironista. Jonkin aikaa vain vihasin itseäni ja nielin kiukkuani. En halua ilmaista tunteitani selvästi. Jos en viitsi peittää kunnolla huonotuulisuuttani, se ilmenee terävinä kommentteina, joista ihmiset silloin tällöin loukkantuvat, tai jopa masentuvat, ja tadaa! minulla on taas yksi syy lisää inhota itseäni. Tämä typerä tekstikin on jo aikaa sitten eksynyt otsikosta. En tiedä mitä tehdä. En ole koskaan vakavissani harkinnut itsemurhaa, mutta toki ymmärrän miten helppo ratkaisu se olisi. Enkä voisi tehdä sitä, se olisi niin epäoikeudenmukaista perheelleni. En näe mitään hyvää siinä. että jatkan elämääni, mutta näen itsemurhassa liikaa pahaa, joten jatkan eteenpäin. Hah! Ainakin aikajanassa, mikään muu asia kuin päivämäärä ei tunnu muuttuvan, lukuun ottamatta sitä, että kaikki menee yhä vain huonompaan suuntaan. Tämäkin viesti lienee turha, mutta olen päättänyt taistella itseäni vastaan ennen kuin luovun viimeisestäkin toivon rippeestä. Epätoivo alkaa saada valtaa 😯🗯️ Toivon, että edes joku kommentoisi tai jotain. Jo tuokin lause on pilkallisen tuhahdukden arvoinen.

Hei Sad93, minä niin olen odottanut, että joku minua viisaampi sinulle jotain vastaisi. Kun yleensä en osaa muuta täällä tehdä kuin lukea tai kirjotella omassa otsikossani ja puhua itsestäni.
Minusta sinä kyllä vaikutat masentuneelta tai ainakin sellaiselta joka voisi tarvita jotain ammattiapua. ehkä terapiaa.

Nyt kun tuon kirjotin, vaikutan törkeältä mutta tarkoitukseni oli vaan tuoda esiin, että minä ainakin olen aika monesti kirjotuksesi lukenut mutten keksi mitään viisasta sanottavaa.

Sad93 kirjoitti 14.11.2009 1:33

Tänne nyt sitten tulen sönköttämään säälittävyyttäni. Siltä minusta tuntuu. En todellakaan usko tämän auttavan yhtään mihinkään, mutta päätin silti yrittää. Ehkä jokin minussa vielä uskoo positiiviseen mahdolllisuuteen.
Epätoivo alkaa saada valtaa 😯🗯️ Toivon, että edes joku kommentoisi tai jotain. Jo tuokin lause on pilkallisen tuhahdukden arvoinen.

Hei!

Miksi ihan ihan oikeasti halveksit itseäsi? Miksi et pidä itseäsi kommenttien arvoisena? Ei tuo suoraan tosiaan masentuneelta kuulosta, mutta ehkä olet hukassa omien elämänarvojen kanssa? Jos et arvosta itseäsi, niin ei sitä muutkaan tee! Pelkäätkö ehkä muita ihmisiä? Täällä voit kyllä vapaasti kertoa. 😉

Kerro toki lisää! Kukaan täällä ei toivo kenenkään joutuvan epätoivoon. 🙂👍

Minä kyllä halveksin itseäni aina eniten silloin kun olen masentunut. Siis olen oikeesti masentunut, mihin tarvitsen lääkityksen jotta pääsen siitä tilasta pois.

Kiitos vastauksistanne Maanvaiva ja poropeukalo! Te todella pelastitte päiväni, sillä olin jo vajoamassa pohjalta pohjan läpi. Kirjoitin tänne ikään kuin viimeisenä toivona. En uskonut, että kukaan vastaisi, mutta osoititte uskomukseni vääriksi 🙂

Kirjoitin edellisessä viestissäni että en koskaan ole harkinnut itsemurhaa vakavissani. Se on totta, mutta olen kyllä toivonut kuolevani johonkin minusta riippumattomaan tekijään. Valvoin taas viime yönä miettien sitä. Tänäänkin hartain toiveeni oli kuolla joko sikainfluenssaan tai sen rokotteeseen, joka minut pakotetaan ottamaan, ainakin kun en jaksa ja/tai välitä väittää vastaan, ja vastaan väittäminen pienentää mahdollisuuksiani kuolla siihen. Tosin en usko kuolevani siihen, mutta aina voi toivoa. Vastaustenne ansiosta jaksan vielä ainakin muutaman päivän näyttää iloista naamaa, ja täydellinen toivottomuuteni vaihtui toivottomuuteen. Kiitos sanoinkuvailemattoman paljon =)!

poropeukalo kirjoitti 17.11.2009 10:44

Miksi ihan ihan oikeasti halveksit itseäsi? Miksi et pidä itseäsi kommenttien arvoisena? Ei tuo suoraan tosiaan masentuneelta kuulosta, mutta ehkä olet hukassa omien elämänarvojen kanssa? Jos et arvosta itseäsi, niin ei sitä muutkaan tee! Pelkäätkö ehkä muita ihmisiä?

Halveksin itseäni, koska tunnen mm. luonteeni, ajatukseni, naiiviuteni ja käytökseni (lista on loputon) halveksimisen arvoiseksi. Vähän mietityttää kirjoittaa edes tänne radikaaleimpia syitä, sillä myös häpeän monia monia niistä. Pelkään, että ajattelette samoin kuin minä, vaikka itsekritiikkini onkin "sairalloisen jyrkkää." Annan muutaman esimerkin kevyimmästä päästä.
1: Olen saavuttanut erittäin vankan luottamuksen lähipiirissäni moninaisten valheiden avulla.
2: Vihaan sekä halveksin sitä kuinka haen tietoisesti huomiota: mietin useinkin etukäteen mitä sanon jossain tilanteessa jonka uskon tulevan vastaan tulevaisuudessa, jotta vastaukseni on varmasti alykäs, nokkela ja/tai hauska. Asemani erilaisissa ryhmissä onkin jo vakiintunut: olen se joka laittaa opettajalle luun kurkkuun tai tajuaa aina kaikesta jotain hauskaa. Ja olen asemani vanki, on vaikea enää päästä siitä eroon. Ensivaikutelmissa on se vika, että niitä saa vain yhden.
3: Liian terävän kieleni ansiosta olen sanonut asioita, joita ei olisi missään tapauksessa tarvinnut sanoa, mutta joita olen kuitenkin sanonut kun en ole viitsinyt peittää huonotuulisuuttani. Tämä pätee onneksi vain silloin, kun olen kirosanan vihainen itselleni. Jos suutun jollekkin muulle kuin itselleni, en näytä sitä, vaan nielen kiukkuni kokonaan, ja puran sen itseeni.
4: Esitän kaikille olevani jotain muuta kuin todella olen (Tarkoitan esim. sitä, että minua pidetään hyväntuulisena). Tähän mennessä olen avautunut vasta yhdelle ihmiselle, mutta hänellekään en täysin todenmukaisesti. Haluaisin avautua hänelle paljon enemmänkin, mutta en usko, että hän todella jaksaisi kuunnella.

En sanoisi, että en pidä itseäni kommenttien arvoisena, mutta pidän naurettavan naiivina ajatella mitään optimistista tulevaisuudesta. Kyyninen elämänasenne, myönnettäköön. Tiedän ettei tekstini kuulosta kovin masentuneelta, mutta en osaa kuvailla masennustani sanoin. Mutta masentunut olen, siitä minulla ei ole epäilystäkään.
En täysin ymmärrä mitä tarkoitat elämänarvoilla joten en kommentoi vielä niitä. Vaikka en todellakaan arvosta itseäni se ei tarkoita, etteikö minua arvostettaisi. Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon ihmiset minua tuntuvat arvostavan, suuri määrä on jopa ilmaissut arvostuksensa täysin suoraan, tai olen jonkun kautta saanut tietää arvostuksesta. Tämä hämmentää minua 🙄 Pelkäänkö ihmisiä? En mielestäni. En ole ujo luonne, vaan nautin ihmisten seurasta ja minun on helpohko tutustua ihmisiin. Mutta terapia kuulostaa ikävältä, sillä pelkään leimautumista.

Liikunta on ollut elämäni ainoa jatkuva valopilkku. Jotain kertonee, että numeroni liikunnasta on 10. En kirjoita tätä leveilläkseni, vaan sen takia että saisitte hieman kuvaa asiasta. Pidän liikunnasta ja nautin siitä, koska kun todella keskityn suoritukseen, en ajattele mitään muuta kuin itse suoritusta, parhaillaan en ajattele edes suoritusta, teen vain mitä vaisto ja refleksit käskevät. Harvinaista herkkua: muulloin en pysty olemaan ajattelematta. Juuri nyt olen satuttanut itseni tavalla, joka estää minua harrstamasta liikuntaa ja olen ajatusteni vanki 24/7 vähennettynä vähät unet. Hieman ajatuksiani rajoittaa keskustelu muiden ihmisten kanssa, joten jos jään koulussa edes kymmeneksi minuutiksi yksin, mielialani laskee jyrkästi.

Jotain kertonee myös viestieni pituus: Kun todella pystyn avautumaan jonnekkin, käytän tilaisuuden. Kijoittaisin vielä pidempiä viestejä, mutta romaanin kirjoittaminen ei liene sivusto tarkoitus.

ps. kommentoikaa lisää, jos vain viitsitte. Ja oletteko kirjoittaneet omista asioistanne? Lukisin ja kommentoisin mielelläni.

Hei Sad, minä kirjoittelen aikuisten puolella hiljaisuuden ihminen nimisessä ketjussa. Usein myös innostun kirjottamaan tosi pitkää tarinaa, en itse edes viitsi esilukea juttuani vaan lähetän sen. Jos esiluen, en sitä viitsi lähettää. Joskus, kun olen yksinäine, lähetän sen modelle mutta perään laitan ettei tarvihe julkasta. sekin auttaa.
Minä viihdyn enemmän yksinäni.

Liikunnasta oli aina myös 10, ehkä siksi kun voitin kaikki kilpailut mihin viitsin osallistua vaikka yleensä en pitänyt koululiikunnasta juuri yhtään. Nykysin vaellan paljon, hiihdän ja melon.
Sairastin sikainfluenssan mutta en kuollut pahaksi onnekseksi. Vaikka sitä myös toivon. Mutta tällä hetkellä en voi liikkua, koska edelleen kärsin tuosta sikaflunssan jälkitaudeista. Olen aika jotenkin paskamainen kaikille ihmisille jotka sattuvat tulemaan kohdalleni.

Muuta yhtenäistä meissä ei sitten oikein olekaan nähdäkseni. Minä an hae huomiota, toivoisin ettei kukaan huomaisi minua. Siksi kai täällä tukinetissä viihdynkin, kun saan olla tuossa omassa ketjussani yksin nykyisin. Saat siihen kyllä kirjottaa jos haluat. Mutta tarkoitin etten voi sen pahemmin tai paremmin vastaako minulle kukaan tai. Pääasiani on vaan kirjotella.

Oli sulla tuo terävä kieli. Minä en niin itsestäni ajattele vaikka olenkin jatkuvasti pulassa jos jotain jollekin sanon mutta en paljon nykysin sano. Jos suutun jollekin, sen kyllä näytän ja pyytelen anteeksi tuhansia kertoja.
Olen huono näin puhumaan, tuo toisen tekstin lainailua on rasittavaa enkä sitä jaksa vaikka siten syntyisi vuoropuhelua. Nyt tämä tuntuu, että taas vaan omiani selittelin.

Tuli taas jonkinlainen päähänpisto kirjoittaa tänne tukinettiin. Piti tehdä jotain muuta (=kouluhommia) jo monta tuntia sitten, mutta motivaatio on 0, ja saamattomuus huipussaan, joten mikäs tässä. En kyllä tiedä pitäisikö minun kirjoittaa tänne, tuskin olen mitenkään masentunut, kunhan vain laiska. Ajattelin silti kirjoittaa, jospa joku osaisi sanoa jotain.

(Teksti voi pomppia aiheesta toiseen, koittakaa saada selvää. (Tosin vaikka sanon em. lausahduksen, voi olla etten saa muotoiltua asiaani järkevästi, ja joko en lähetä tätä viestiä ollenkaan tai kirjoitan tätä tuntikaudet. Saa nähdä.))

Kaiken aloittaminen on aina kamalan itseään perseelle potkimisen takana. Päivät kuluvat koneella, koulujuttuja lykkään ja lykkään, usein teenkin ne vasta koulussa. Toimeen ryhtyminen vaan tapahtuu niin vastentahtoisesti. Pakon edessä kyllä pystyn siihen. joten laiskuuttahan sen on oltava. Mutta miten siitä pääsee eroon, miten ottaa itseään niskasta? Joskus reipastun ja harjaan hampaani aamuin illoin (kyllä, se on yllättävän rasittavaa), yritän syödä säännöllisesti, teen läksyni ennen puolta yötä ja yritän nukkua sen 8 tuntia, mutta äkkiä nuo yritykset unohtuvat.

Millaista 'normaali' elämä on? Minun elämäni ainakin on tylsää. Arki kuluu suunnilleen näin: Herään, puen päälle jne. ja lähden kouluun. Olen koulussa. Tulen koulusta kotiin, avaan koneen ja mietin, kuinka huomiselle pitäisi tehdä ne ja ne läksyt, mutta en kuitenkaan tee niitä. Mietin em. ajatuksia vaihtelevasti iltaan asti, kunnes saan tehtyä ainakin muutaman aineen läksyt nopeasti ja laitan nukkumaan. En varsinaisesti harrasta unelmointia, mutta suunnittelen kaikenlaista. Ajattelen, että jos aloittaisi uuden harrastuksen, ajattelen elämää sitten kun olen lukiossa (nyt olen 9. luokalla) tai muuttanut opiskelujen perään omaan kämppään toiseen kaupunkiin. Olen sosiaalinen ja aktiivinen, opiskelu ja vapaa-aika terveessä tasapainossa. Mutta miten minusta tulee tuommoinen, miten voin aloittaa 'elämän'?
Tai sitten olen vain laiska (mitä en kyllä kielläkkään). Elämä on tylsää, koska vain dataan ja mietin miten kaikki voisi olla paremmin sen sijaan, että oikeasti tekisin jotain 'mukavaa'. '-merkit siksi, että en oikeastaan halua tehdä mitään mukavaa, vaan kuvittelen mieluummin että tekisin. En siis saa aikaiseksi alkaa vaikka piirtämään, maalaamaan tai valokuvaamaan, vaikka teoriassa pitäisin kaikkien noiden tekemisestä. Tuntuu ennemmin, että haluaisin tehdä niitä vain siksi, että niitä kuuluisi tehdä jotta oisin semmoinen aktiivinen ihminen jollainen haluaisin olla. Meneepäs monimutkaiseksi.. Ja jos joskus vaikka piirrän, en osaa keskittyä siihen kauaakaan vaan tulen takaisin koneelle.

Sitten nämä kaverit. Etäännyn vähitellen melkein kaikista kavereistani. En jaksa tavata heitä koulun ulkopuolella, osasyy tähän löytyy kotoani. Äidilläni on ollut ilmeisesti jonkinasteista masennusta/uupumusta enkä ole kehdannut enää ala-asteen viimeisimmiltä luokilta lähtien kutsua muita kuin muutamaa lähintä kaveriani kylään. Nyt parin vuoden aikana sekin on vähentynyt ja on vaikeaa säilyttää ystävyyssuhteita, kun en kehtaa tuoda kavereita kotiin. Siispä vietänkin aikani lähinnä kotona.
Mietin lähes päivittäin lapsuuden parasta ystävääni, muutamia vuosia sitten kyläilimme toistemme luona lähes päivittäin, nykyään en ole lähettänyt edes tekstiviestiä moneen viikkoon-kuukauteen(?) ja tapaammekin ehkä kolmen kuukauden välein muuten kuin kävelemme toistemme ohi koulunkäytävällä (olemme siis eri luokilla, mutta samassa koulussa). Se harmittaa, mutta en saa aikaiseksi soittaa tälle kaverilleni ja ehdottaa tapaamista tms. Oisi helpompaa jos ei olisi kavereita, niin ei tarvisi tuntea syyllisyyttä ja stressata kun en ikinä (tai sanotaanko, että niin harvoin) ehdota mitään yhteistä tekemistä.

Millainen olo ihmisellä on 'normaalisti'? Jos vain kuvittelenkin tämän tylsistyneen olotilan. Sillä kyllä minä osaan olla onnellinen ja tyytyväinenkin jos siihen on aihetta. Päivät vaan lipuvat samanlaisina huomaamattaan ohi ja tulee vähän semmoinen olo, että tämmöistäkö tämä elämä vaan on? Arjen odotan viikonloppua, ja kun on viikonloppu, istun koneella, kunnes sunnuntaina aloitan stressaamaan tulevalle viikolle olevia tekemättömiä tehtäviä, sen sijaan että oisin tehnyt ne ajallaan pois alta. Mutta aikalailla samaa tämä on olut viimeiset pari kolmekkin vuotta joten en nyt tiedä, että johtuuko tämä... turtumus/tylsistyminen/miksi sitä kuvailisikaan, oikeasti mistään vai yritänkö löytää olemattomia selityksiä vaikka kaikki johtuu siitä, että olen laiska ja saamaton, enkä tee vaan mitään piristävää.

(Loppulisäys: Kirjoitin tätä monta tuntia.)

Kiitos jo siitä, jos joku tämän lukee. Halusin vain kuulla, jos jollakulla on samankaltaisia tunteita.

Tuo on tekstia ihan suoraan kuin entisen minun kynasta/nappikselta!
Miekin muistan, kun oikeasti henk. koht hygieniasta huolehtiminen, vaatteiden hoito, kokeisiin luku ja noin kaikki oli ihan liian raskasta, mitaan ei jaksanut eika huvittanut tehda.
Olin perheeni mielesta laiska, vaikka itse tiesin, etta ei tallainen ole vain laiskuutta.
Saamattomuus ja asioiden tekemisen aloittamisen vaikeudet ovat masennuksen oireita!
Jos karsit asiasta, ja haluat muuttaa elamaasi, mene juttelemaan vaikka terkkarille.
Vaikka saattaa tuntua, etta "en oo riittavan masis en voi menna kun oon vaan laiska en oo masis" (ainakin miusta tuntui pitkaan), niin mene silti. Jos karsit tilanteestasi, oli se miten "pieni" tahansa, siihen kannattaa hakea apua.
Olet ilmeisesti peruskoulussa, joten siella pitaisi olla terkkari, mahdollisesti jopa koulupsykologi, joilta voit hakea apua. OIkeasti asioista jutteleminen, ja ammattilaisen mielipiteen saaminen asiaan, ja ylipaataan se diagnoosin saaminen, helpottivat oloa paljon.
Ihan jo se, etta paperilla luki mustaa valkoisella, etta en ole vain laiska paska, vaan oikeasti aivoissa kemiat heittaa miten sattuu.
Pointti nyt katosi tuonne jonnekin, mutta se oli se, etta hae apua! Yksin ei tassa maailmassa tarvitse selvita kenenkaan!
Tsemppia ja jaksamisia! 🌻🙂🌻

Mä haluisin tietää, et onks tääl muita, jotka on harkinnu itsaria? Ite oon miettiny sitä jo monta kuukautta.. Ja sit mä en saa myöskää unta öisin, vaan pyörin sängyssä monta tuntia. Sit mua väsyttää päivisin... Apua??

Kyllä meitä taitaa täällä olla useitakin. Sellaisiakin on jotka ovat sitä yrittäneetkin.
Nytkin mietin kuinka kivaa olisi olla kuollut. Vaikka en itsaria aio tehdä tällä hetkellä.

Kirjoittele vaan lisää olostasi, sekin voi auttaa.

Lueskelin tämän osion viestejä ja hämmästyin miten samanlaisia kokemuksia muillakin on. Ennen sitä ajatteli olevansa ainoa jolla on mm. merkityksettömyyden tunteita, mutta huojentavaa oli huomata, että en ole ainoa 🙂