Terve? Itse olen erittäin masentunut nuori. Käyn yhdeksättä luokkaa. Koulussa tuntuu niin 😎😎😎:nan pahalta kuin vain voi, joka sekunti tahon vain kotiin. Ei löydy nimeä sille tunteella joka siellä vallitsee. Tunneilla istun hiljaa nurkassa peläten että joutuu ryhmätöitä tai paritöitä tekemään. En uskalla ryhmiin hakeutua kun minua selvästi halveksitaaan ja inhoytaan. Välitunneilla itselläni on sinänsä porukka johon mennä , ettei tartte sentään yksin lumihngessa istua. Mutta tuossa porukassa tuntuu yhtä pahalta kuin yksin ollessa, olen kyllästynyt 🤔🤔🤔:an small talkiin ringissä, enkä jaksa piruilla takaisin kun toiset kokoajan pilkkaa. En löydä ainuttakaan hengenheimolaista mistään, tunteista ei pysty kenenkään knssa juttelemaan.

Kotona ei ole juuri parempi, eipähän vaan tarvitse kärsiä hullusta ihmiskammosta joka koulusta helvettiä tekee. Mutta kokoajan mikään ei tunnu missän, kaikki menee ohi kuin olisi unta. Tunnen olevani pelkkä tyhjä kuori, en ole pitkä n aikani oikeasti nauttinut mistään enkä kyennyt luovuuteen.. tulevaisuus ei kiinnosta, e mikäänn jne

Ei ole oikeastaan mitä mitään tunteita, vain ahdistunut epmääräinen sekasotku joka jyllää pääkopassa. mistähän johtuu ettei pysty itkemään? Voisi helpottaa.Oudointa on, että vaikka tuntuu nin pahalta kun vain voi, ei ole mitäänitsetuhoisia ajatuksia vielä. Oodtan innolla että sellaisia tulisi, kyllä itsemurhafantasioissa rypeminenkin voittasi tämän olotilan. mutkun itselle itsari on vain mahdoton ajatus pelkästään sen takia, ettää liikkaa leffoja katsomatta. Muttta ei saamri kun hajottaa. Äääääähhhh... tuntuu ettei kenestäkään ikinä ole tuntunut näin pahalta, vaikkei näin varmaan ole.

Huoh miten kaikki voikin välillä tuntua niin vaikealta ja merkityksettömältä. En tiedä kuka tai mikä olen, millainen minun pitäisi olla ja mistä edes pidän. Luulisin, että haluaisin olla "normaali", vaikka välillä masennuksen kourissa rypeminen suorastaan tuottaa mielihyvää. Pidän itseäni syyllisenä kaikkeen, tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Ehkä vielä joskus olen vahvempi ja näen sinistä taivasta pilvien takaa. Mutta mitä jos en?

kuuluuko masennukseen voimakas pohjaton uupuneisuuden tunne??

kahvimuki.. kirjoitti 26.4.2010 16:56

kuuluuko masennukseen voimakas pohjaton uupuneisuuden tunne??

joo voi kuulua. oletko harkinnut hakea apua oloosi?

Itselläni täydellinen riittämättömyyden tunne. Ja ehkä jonkinsortin ihmisriippuvuus. Esimerkiksi jos pitäisi lähteä kotiin kaverin luota, pelkään että hän pitää minua tylsänä tyyppinä eikä halua nähdä enää. Siksi tulee hirveä olo kun lähtee kavereilta. Tiedän että se on outoa, koska useimmat kaverisuhteet muutaman vuoden vanhoja, mutta silti aina pelkää olevansa liian ... olematon. Siksi myös loukkaannun hienoisesti jos kaveri sanoo, että nyt pitäisi lähteä kotiin, vaikka sehän on ihan normaalia, että lähdetään kotiin kun ollaan pari tuntia jutusteltu. Aika myös lentää siivillä, koska katson kelloa kokoajan ja pelkään lähtemistä. En pysty enää sillä tavalla nauttimaan ihmisten seurasta, koska ajatus, että en välttämättä koskaan näkisi heitä, on sietämätön. Olisi mukavaa tajuta, että kaverini pysyisivät eivätkä lähtisi minnekkään.

Lisäksi itsetuntoni oli muutama vuosi sitten täysi nolla, jota sitten pikkuhiljaa yritin ruveta kasvattamaan, ja kasvoikin se. (Nollalla tarkoitan, että jos kadulla tuli vastaan ihmisiä, vaihdoin puolta, ettei heidän tarvinnut nähdä miten ruma olen.) Kuitenkin lähiaikoina on taas ruvennut itsetunto hajoamaan ja siinä samalla myös usko rakkauteen ja tulevaisuuteen. Ja minulla on ihan hyvällä mallilla elämä: koulu, perhe, ystäviä, kaikki tallella. Silti tuntuu, etten riitä kenellekkään eikä mikään riitä minulle. En ole kokenut koskaan fyysistä väkivaltaa, mutta sitäkin enemmän henkistä, menneisyydessä päivittäin. Ehkä siksi tämä riittämättömyyden tunne, joka hallitsee minua nykyään. Kuitenkin toivon, että tämä on vain teiniangstia, joka vain lähtee ajan myötä... Tai että minulla on vain p*ska elämänasenne, joka korjiintuisi ajattelemalla positiivisesti. Sitä ei vain jaksaisi ajatella tai yrittää mitään, haluaisi vain nukkua ja olla hiljaa.

Moikka! Voisiko joku antaa vähän neuvoa minulle? asia koskee että äitini kuoli viime marraskuussa ja olen ollu aika alla päin sen jälkeen. olen ollut perheneuvolassa ja se auttoi vähäksi aikaa. Olen asunut lastenkodissa 3 vuotta. siellä on ahdistavaa ja ikävä olla. minua pelottaa tulla aikuiseksi koska en tiedä siitä mitään ja äiti ei ole auttamassa niinkuin lupasi auttaa minua. äitiä on kauhea ikävä ja en selviä tästä ikinä. ja joudun myös kestämään kiusaamista mitä olen aina joutunut kuuntelemaan. kukaan ei välitä. ikävää asua lastenkodissa 18 asti! voisiko joku kertoa miten voisin ajatella positiivisesti että jaksaisin vielä elää. 😐

moi.
Tää on aika ikävä juttu. Me huomattiin mun kaverin kanssa että meidän hyvä ystävä on viillellyt. Sanoimme asiasta hänelle ja hän myönsi sen. Kielsimme häntä jatkamasta ja kysyimme syytä.
Hän vastasi vain että ei mitään. Lähi aikoina olemme muutaman ystäväni kanssa huomannut, että hän on ollut omissa maailmoissaan ja katsellut taivaaseen oudosti.
Hän vaikuttaa välillä todella hermostuneelta ja kimpaantuu todella herkästi.
Tiedämme että hän on ihastunut yhteen poikaan. Olimme sen pojan ja monien muiden kanssa mäkkärissä kun ystävämme sanoi voivansa pahoin ja lähti kotiinsa.
Seuraavana päivänä hänellä oli taas lisää viiltoja. Sitten hän alkoi puhumaan pois pääsystä ja että kuinka kamalaa maailmassa on, ja että kukaan ei välitä.
Olemme yrittäneet tukea häntä kaikessa, mutta mikään ei ole auttanut.
Katselimme hänen piirrustuksiaan ja ne olivat vähän pelottavia, esim. tyttö millä on toisessa kädessä puukko, ja toisessa kädessä sydän missä lukee sen pojan nimi kenestä hän pitää. Eräs tuttumme huusi minulle eilen että se poika pitää minusta,ystäväni meni haljaiseksi. kerroimme sen olleen pelkkä vitsi, mutta hän sanoi että olen liikaa sen pojan kanssa.

Me ollaan yritetty jo kaikkemme että meijän ystävällä ois parempi olo, mutta mikään ei auta. Me ei uskalleta kertoa tästä sen tai meidän äideille. Pitäiskö kertoa vaikka terkkarille?

Mitä meidän pitäisi tehdä?!😯🗯️ tää alkaa jo pelottaa meitä.

Elämä = Ilmaa vain

Moi!

Olen ollut koulukiusattuna 1.lk asti, kuullut syntymästä asti vanhempien rajuja riitoja ja nähnyt sellaista mitä minun ei pitäisi jo ala-ikäisenä (5.v).
En voi kertoa vanhemmilleni masentuneisuudestani, koska pelkään heidän suhtautumistaan siihen... En ole ikinä omistanut hyvää ystävää... Viidennellä luokalleni tuli kiinnostava tyyppi... tutustuin häneen ja ystävystyimme, mutta hän päätti liittyä kiusaaja-porukkaan ja siihen se katkesi 😞 Olen satuttanut itseäni kaiken maailman sairailla tempuilla🤕😝😋Ja ruennut masokistiksi ja emoksi... Päihteisiinkin olen moneen otteeseen turvautunut... Tunnen etten sovellu joukkoon sellaisena kuin olen... Toisinsanoen OLEN UMPIHULLU! Jouduin 8.lk alussa vaihtamaan koulua päästäkseni eroon koulukiusaksesta...
PYSTYYKÖ KUKAAN AUTTAMAAN TÄTÄ ITSETUHOISTA 8.LK POIKAA?😑❓😯🗯️

Kyllä varmaan sinua joku pystyy auttamaan mutta sun pitää olla rohkea ja kertoa jollekin olostosi.
Jos et vanhemmellisi pysty kertomaan, ehkä koulussa vaikka terkkasille?

Voithan kyllä lisääkin tänne kirjoitella, sekin joskus auttaa kun kirjoittaa julki tunteensa.

Huomasin vasta jälkikätteen että sinä jo kirjottelet toisessa ketjussa.
Hyvä kun kirjottelet.

Olen 19-vuotias nuori ja olen hukannut elämäni. Kaikki alkoi kolme vuotta sitten, kun vanhempani erosivat. Isäni oli löytänyt toisen naisen. Elämäni romahti täysin. Olin 16-vuotias nuori, enkä tiennyt miten minun olisi asiaan pitänyt suhtautua, joten esitin kaiken olevan hyvin.

Vanhempieni ero ei vaivaa minua, enkä toivo heidän palaavan yhteen. En kuitenkaan olisi halunnut tietää vanhemmistani kaikkia niitä asioita, joita sain tietää salaa kuuntelemalla heitä öisin. Sain selville, että koko elämäni on ollut pelkkää valhetta ja kulissia. Vanhempani eivät koskaan oikeasti rakastaneet toisiaan. Kaikki ne yhteiset hetket olivat pelkkää näytelmää. Minulla on 3 sisarusta, joille en ole koskaan kertonut kuulemastani. He eivät ansaitse tietää sellaista.

Heti isäni suhteen paljastuttua isäni muutti yhteen kyseisen naisen kanssa ja unohti meidät täysin. Muistan, kun hän lähtiessään halasi minua ja sanoi rakastavansa minua ja ettei mikään muutu. No toisin kävi. Kyseisellä naisella oli itsellään jo 2 lasta ja heistä tuli isälleni uudet lapset. Tuo nainen ja hänen lapsensa menevät aina minun ja sisarusteni edelle.

Minun on erittäin vaikea puhua asioista, siksi kukaan ei tiedäkään miltä minusta oikeasti tuntuu. Olen niin väsynyt esittämiseen. Muut sisarukseni ovat sanoneet isällemme miten asiat ovat, eivätkä he enää kovin hyvissä väleissä olekaan. Minun kohdallani asia on toisin. En osaa sanoa isälle mitään. Olen valmis antamaan kaiken uudelleen ja uudelleen anteeksi, jotta hän vain rakastaisi minua.

Kerta toisensa jälkeen saan pettyä isäni käytökseen. Viime keväänä isäni sai lapsen uuden naisensa kanssa, josta saimme kuulle tädiltämme. En tiennyt koko aikana tuon naisen olleen edes raskaana. En koskaan unohda sitä päivää, kun minulle valkeni ettei isä kertonut missään vaiheessa tilanteen olevan tämä. Mutta jälleen kerran annoin kaiken anteeksi ja esitin että asia on minulle ok.

En vain pysty elämään ilman isää. Tuntuu, että hän on elämäni tärkein ihminen, vaikkei ole muuta tehnytkään kuin satuttanut minua. En vain osaa päästää irti. Yritän kaikkeni vain miellyttääkseni häntä, mutta koskaan se ei riitä. Millään ei ole enää mitään merkitystä.

Olen menettänyt kaikki ystäväni, koska koko elämäni pyörii isän ympärillä. En enää puhu mistään muusta kuin isästä, en ajattele mitään muuta kuin isää. Elämäni on pelkkää isää. Poikaystäväni on ollut tukenani, mutta nyt hänkään ei enää kestä kuunnella ja olemme päättäneet erota. Äitini keskittyy isosiskoni palvomiseen, eikä huomaa minua.

Olen nyt 3,5 vuotta salannut tunteeni. Muutin uuteen kaupunkiin äitini mieliksi, koska hänellä oli vaikeaa eron jälkeen. Kuuntelin hänen itkuaan kun hänellä oli vaikeaa. Vaihdoin koulua voidakseni tukea äitiä. Kun äiti viimein selvisi erosta ja muutin takaisin, kaikki oli jo mennyttä.

Nyt käyn töissä työpaikassa, jota vihaan. Asun kaupungissa, jota vihaan. Minulla ei ole enää ainuttakaan ystävää, joten vietän kaikki päiväni kotona yksin isää miettien. Yritin päästä keväällä kouluun, jotta saisin uusia ystäviä, en päässyt. Tuntuu ettei mikään onnistu ikinä. Elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin isä.

Olen harkinnut ammattiapua, mutta minua hävettää kaikki tämä säälittävyys. Ongelmani tuntuvat säälittävän pieniltä ja itseaiheutetuilta. Minusta tuntuu että olen vain niin heikko, etten pääse asioiden yli. Olen yrittänyt puhua poikaystävälleni ja ystävilleni silloin, kun minulla niitä vielä oli, mutta kukaan ei tunnu ottavan minua vakavasti. Kaikilla on omat ongelmansa, eikä heillä ole aikaa kuunnella ruikutustani isästä.

Kirjoitin tänne, koska olen niin väsynyt kantamaan kaiken yksin. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tiedän, eikä kukaan tiedä miltä minusta tuntuu. Toivottavasti täällä edes joku kuuntelee minua.

Mulla on ollut viisi vuotta ja vakava masennus todettiin vasta nytten (24pistettä). Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan ja olo on ahdistava. Kaikki alkoi kun isäpuoleni aloitti väkivallan mua kohtaan hyvin terävästi.. Hain tämän vuoden syksynä apua ongelmiini ja sairauteeni, joka on pahentunut tämän vuoden aikana. Sillä muutin asuntolaan, jossa olen nyt vaihtanut huonetta jo neljä kertaa. Viime aikoina olen kokeillut itsemurhaa ja muuta vakavaa, sillä mulle ei tule enään sitä tunnetta "hei mä teen väärin" vaan, että mä voin vaan viiltää ja huomaan lopulta vaan et "oho verta tulee". Nyt pääsin psykiatriselle osastolle sisään ja saan nyt apua, vaikka tää on rankkaa ni mä toivon, että kaikki muutkin saavat apua <3

Tohon vielä sanon, että asuntolavalvojamme haki mulle apua ensin kun menin hänelle puhumaan ongelmistani. Sitten pääsin kuraattorille ja sosiaaliviranomaisille. Mua pelottaa todella paljon, mutta tiedän että saan apua ja se helpottaa tosi paljon mun ahdistusta ja masennusta. Ja tällä hetkellä olo on niin paha, että voisin tehdä vielä enemmän pahaa itselleni. Mutta oon tehnyt turvasopimuksen ja koitan noudattaa sitä.

Olen 17-vuotias nuori, ja olen hukassa itseni kanssa. En enää jaksa muistaa, milloin olen viimeksi ollut oikeasti onnellinen pidempään kuin muutaman viikon verran putkeen. Viimeiset pari kolme kuukautta olen ollut jatkuvasti todella maassa, minua ei huvita tehdä mitään, olen jatkuvasti väsynyt ja allapäin, ja pienetkin vastoinkäymiset saavat oloni heti pahemmaksi, vaikka kyse olisi kuinka pienestä jutusta tahansa.

En tiedä mistä kaikki on alkanut, luultavasti nykyinen jatkuva paha oloni ja masentuneisuuteni on summa useista tapahtumista.

Vanhempani erosivat ollessani 10-vuotias. Isäni oli löytänyt uuden naisen, ja minä sekä 3 sisarustani muutimme äidin mukana uuteen asuntoon. Kaikki muut sisarukseni olivat hyvin järkyttyneitä erosta, ja he olivat jonkin aikaa sekaisin tapahtuneesta, mutta oppivat vähitellen elämään asian kanssa. Minä taas luulen hyväksyneeni asian saman tien, en itkenyt, tuntenut ahdistusta tai ylipäätään mitään muitakaan tunteita asiaan liittyen. Olin turta, enkä tiedä olenko vieläkään varsinaisesti käsitellyt asiaa.

Asuin vuosikausia äitini luona sisarusteni kanssa, kunnes päätin muuttaa isäni luokse aluksi lukion koeviikkojen takia muutamaksi viikoksi kerrallaan parin kuukauden välein. Isäni on siis edelleen ollut mukana elämässäni ihan kiitettävästi. Hän muutti naisystävänsä kanssa yhteen vasta viime kesänä vaikka erosta on jo vuosikausia. Minä itse muutin takaisin isän luokse asumaan viime keväänä. Siellä oli rauha opiskella, sekä enemmän tilaa, eivätkä etäisyydet ystäviini tai kouluun/harrastuksiin kasvaneet kovinkaan paljoa.

Kesän aikana taloon muutti isäni naisystävä ja hänen kolme lastaan, jotka eivät ole mitään sukua minulle. Muutto oli periaatteessa jo odotettavissa, mutta yllätyin silti. Nyt tavoittelemani rauha on poissa, ja minusta tuntuu, etten pysty olemaan kotona yhtä vapaasti kuin olin aikaisemmin ja kuin haluaisin olla. En kuitenkaan halua muuttaa takaisin äitini luokse, koska siellä rauhaa on vielä vähemmän, mutta paikka tuntuu kuitenkin enemmän kodilta. Täällä taas tuntuu kuin ventovieraat olisivat tulleet asumaan taloon, jota kutsun kodikseni, mutta en voi heittää heitä ulos. Tulen kyllä toimeen heidän kanssaan, emmekä tappele, mutta välillä minusta tuntuu kuin olisin vain ilmaa tässä talossa.

Isäni oli iloinen muutostani hänen luokseen, mutta nykyään ymmärrän yhä paremmin äitini tunteita isääni kohtaan, ja miksi liitto oli kohtalaisen vaikea, vaikka he rakastivatkin toisiaan silloin joskus. Isäni on työnarkomaani, jolta huonosti liikeää aikaa muille. Saan säännöllisesti kuukausirahaa, mutta melkein kaikki rahani kuluvat eväiden ostamiseen iltapäivisin ennen kuin lähden koulusta suoraan harrastuksiin. Joskus haluaisin ostaa itselleni jotain pientä, kuten uuden paidan tai joskus täytyy ostaa jotain, mitä välttämättä tarvitsen, kuten alusvaatteita, mutta en kehtaa kysyä rahaa isältäni. Joka kerta saan kuulla sen hetkisistä raharei'istä ja -huolista, ja tuntuu kuin tuhlaisin rahaa ihan täysin turhaan asiaan, johon sitten saan rahaa pitkin hampain. Tuntuu, että minusta koituu enemmän kuluja, kuin isäni odotti, kun muutin hänen luokseen.

Koko tämän syksyn olen tehnyt itselleni minuuttiaikatauluja. Lähden aamulla aikaisin kouluun ja tulen vasta yhdeksän aikaan illalla kotiin kaikkien menojeni jälkeen. Joskus tuntuu etten edes haluaisi palata kotiin. Haluaisin palata paikkaan, jossa joku olisi vastassa tervehtimässä tai edes paikkaan jossa voin vaikka huutaa kurkku suorana ja purkaa tunteitani ilman sen kummempia estoja. Haluaisin palata paikkaan, joka tuntuu omalta kodiltani, enkä paikkaan, jossa minulla ei ole yhtään omaa tilaa tai paikkaan, joka tuntuu melkein kuin asuisin itsepalveluhotellissa. Välillä huomaan odottavani vain sitä päivää, jolloin voin asua yksin. Asuin keväällä muutaman kuukauden yksin isäni talossa, kun hän oli vielä töissä ulkomailla (hän tuli aina viikonlopuiksi kotiin), ja sinä aikana opin nauttimaan omasta rauhastani ja tilasta ilmaista tunteitani miten tahansa.

Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, ja jossain vaiheessa unohdin sen taidon kokonaan. En osaa puhua vanhempieni kanssa siitä, miltä minusta tuntuu. Tiedän, että varsinkin äitini kuuntelisi kyllä, jos haluaisin puhua, mutta kun en osaa. Minut on kasvatettu olemaan kiltti tyttö, se joka käyttäytyy aina kauniista, hymyilee ja on iloinen. Ulospäin olen iloinen, ahkera ja sosiaalinen, sisältäpäin on rikki ja eksyksissä. Vasta lukion ekalla luokalla olen ensimmäistä kertaa puhunut kunnolla tunteistani muutamien hyvien ystävieni kanssa, ja siihen pisteeseen pääseminen vaati jo muutaman vuoden. Mutta en edelleenkään osaa puhua kenellekään siitä, kuinka pahalta minusta oikeasti tuntuu. Voin ohimennen vähän viitata siihen, mutta en osaa mennä itse asiaan. En usko, että pystyisin puhumaan kenellekään tuntemattomallekaan. Menen helposti lukkoon omista tunteistani kun puhutaan. Kirjoittaminen sekä jonkin insrtumentin soittaminen ovat tällä hetkellä ainoita tapojani ilmaista miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta nyt nekään eivät enää tunnu toimivan samalla tavalla. Ehkä olen vain luullut että ne toimivat ja haudannut kaiken ruskean mönjän sisälleni ja nyt sitä on vain kertynyt liian iso pino enää purettavaksi sillä tavalla.

Taikatiikeri kirjoitti 8.4.2010 0:35

Terve? Itse olen erittäin masentunut nuori. Käyn yhdeksättä luokkaa. Koulussa tuntuu niin 😎😎😎:nan pahalta kuin vain voi, joka sekunti tahon vain kotiin. Ei löydy nimeä sille tunteella joka siellä vallitsee. Tunneilla istun hiljaa nurkassa peläten että joutuu ryhmätöitä tai paritöitä tekemään. En uskalla ryhmiin hakeutua kun minua selvästi halveksitaaan ja inhoytaan. Välitunneilla itselläni on sinänsä porukka johon mennä , ettei tartte sentään yksin lumihngessa istua. Mutta tuossa porukassa tuntuu yhtä pahalta kuin yksin ollessa, olen kyllästynyt 🤔🤔🤔:an small talkiin ringissä, enkä jaksa piruilla takaisin kun toiset kokoajan pilkkaa. En löydä ainuttakaan hengenheimolaista mistään, tunteista ei pysty kenenkään knssa juttelemaan.

Paljon ei ole tunteita, jotka tuntuisivat yhtä pahalta kuin tuo tunne, voin oman kokemuksen perusteella sanoa. Puolet yläasteesta olin täysin ulkopuolinen luokassamme, kuin ilmaa. Ei ketään joka haluaisi ottaa minkään laista kontaktia tai olla missään tekemisissä pientä small talkia lukuunottamatta, jos sitäkään. Ryhmätyöt ovat pahimpia. Se tunne, kun kukaan ei halua joukkoon, satutti joka kerran niin pahasti. Joskus halusin vain huutaa koko luokan edessä "mitä ***** oon tehny, miks olen kuin ilmaa teille?". Yritä kestää, itse runnoin vain sisulla koko yläasteen läpi, ja olin täysin romahtamispisteessä ysiluokan huhtikuussa. Aikoihin ei ollut tuntunut niin hyvältä kuin se tunne kesäloman alkaessa. Lukiossa asiat ovat onneksi muuttuneet, mutta ymmärsivätköhän ikinä syrjijäni, millaista helvettiä he ovat käytöksellään elämästäni tehneet?

Meitä ulkopuolelle jääneitä on muitakin, et ole yksin.

Isäntyttö kirjoitti 2.10.2010 2:13

Olen 19-vuotias nuori ja olen hukannut elämäni. Kaikki alkoi kolme vuotta sitten, kun vanhempani erosivat. Isäni oli löytänyt toisen naisen. Elämäni romahti täysin. Olin 16-vuotias nuori, enkä tiennyt miten minun olisi asiaan pitänyt suhtautua, joten esitin kaiken olevan hyvin.

Vanhempieni ero ei vaivaa minua, enkä toivo heidän palaavan yhteen. En kuitenkaan olisi halunnut tietää vanhemmistani kaikkia niitä asioita, joita sain tietää salaa kuuntelemalla heitä öisin. Sain selville, että koko elämäni on ollut pelkkää valhetta ja kulissia. Vanhempani eivät koskaan oikeasti rakastaneet toisiaan. Kaikki ne yhteiset hetket olivat pelkkää näytelmää. Minulla on 3 sisarusta, joille en ole koskaan kertonut kuulemastani. He eivät ansaitse tietää sellaista.

Heti isäni suhteen paljastuttua isäni muutti yhteen kyseisen naisen kanssa ja unohti meidät täysin. Muistan, kun hän lähtiessään halasi minua ja sanoi rakastavansa minua ja ettei mikään muutu. No toisin kävi. Kyseisellä naisella oli itsellään jo 2 lasta ja heistä tuli isälleni uudet lapset. Tuo nainen ja hänen lapsensa menevät aina minun ja sisarusteni edelle.

Minun on erittäin vaikea puhua asioista, siksi kukaan ei tiedäkään miltä minusta oikeasti tuntuu. Olen niin väsynyt esittämiseen. Muut sisarukseni ovat sanoneet isällemme miten asiat ovat, eivätkä he enää kovin hyvissä väleissä olekaan. Minun kohdallani asia on toisin. En osaa sanoa isälle mitään. Olen valmis antamaan kaiken uudelleen ja uudelleen anteeksi, jotta hän vain rakastaisi minua.

Kerta toisensa jälkeen saan pettyä isäni käytökseen. Viime keväänä isäni sai lapsen uuden naisensa kanssa, josta saimme kuulle tädiltämme. En tiennyt koko aikana tuon naisen olleen edes raskaana. En koskaan unohda sitä päivää, kun minulle valkeni ettei isä kertonut missään vaiheessa tilanteen olevan tämä. Mutta jälleen kerran annoin kaiken anteeksi ja esitin että asia on minulle ok.

En vain pysty elämään ilman isää. Tuntuu, että hän on elämäni tärkein ihminen, vaikkei ole muuta tehnytkään kuin satuttanut minua. En vain osaa päästää irti. Yritän kaikkeni vain miellyttääkseni häntä, mutta koskaan se ei riitä. Millään ei ole enää mitään merkitystä.

Olen menettänyt kaikki ystäväni, koska koko elämäni pyörii isän ympärillä. En enää puhu mistään muusta kuin isästä, en ajattele mitään muuta kuin isää. Elämäni on pelkkää isää. Poikaystäväni on ollut tukenani, mutta nyt hänkään ei enää kestä kuunnella ja olemme päättäneet erota. Äitini keskittyy isosiskoni palvomiseen, eikä huomaa minua.

Olen nyt 3,5 vuotta salannut tunteeni. Muutin uuteen kaupunkiin äitini mieliksi, koska hänellä oli vaikeaa eron jälkeen. Kuuntelin hänen itkuaan kun hänellä oli vaikeaa. Vaihdoin koulua voidakseni tukea äitiä. Kun äiti viimein selvisi erosta ja muutin takaisin, kaikki oli jo mennyttä.

Nyt käyn töissä työpaikassa, jota vihaan. Asun kaupungissa, jota vihaan. Minulla ei ole enää ainuttakaan ystävää, joten vietän kaikki päiväni kotona yksin isää miettien. Yritin päästä keväällä kouluun, jotta saisin uusia ystäviä, en päässyt. Tuntuu ettei mikään onnistu ikinä. Elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin isä.

Olen harkinnut ammattiapua, mutta minua hävettää kaikki tämä säälittävyys. Ongelmani tuntuvat säälittävän pieniltä ja itseaiheutetuilta. Minusta tuntuu että olen vain niin heikko, etten pääse asioiden yli. Olen yrittänyt puhua poikaystävälleni ja ystävilleni silloin, kun minulla niitä vielä oli, mutta kukaan ei tunnu ottavan minua vakavasti. Kaikilla on omat ongelmansa, eikä heillä ole aikaa kuunnella ruikutustani isästä.

Kirjoitin tänne, koska olen niin väsynyt kantamaan kaiken yksin. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tiedän, eikä kukaan tiedä miltä minusta tuntuu. Toivottavasti täällä edes joku kuuntelee minua.

Joku muuki näyttääksee tuntee samaa ku mä. Hävettää kaikki ja yritin hakee netistä apuu, toisaalta vaan rakkaan poikaystävän vuoks joka saa kestää tätä kaikkee, mut en haluu lääkärii.. Tajusin vasta muutamia viikkoja sitte että mulla on masennus tai itseasias poikkis selvens sen mulle. En haluu myöntää sitä asiaa, mut pakko kai se on jos tuntee ittensä ihan turhaks ja muutenki, kulta puhuu iha totta.

"Masennus on sairaus, masennus on sairaus, sairas on hullu, sairas on hullu, mä oon hullu, mä oon hullu, hullut menee lääkärii.. MÄ EN MEE LÄÄKÄRII!" nää asiat pyörii aina mun päässä. Tajusin että mun täytyy hankkia apua. Masennuksesta kärsin mä, mut siitä kärsii joku toinenki mun lisäks ja kaiken lisäks se on se kaikista tärkein ja välillä tuntuu et se ainut mitä mun elämässä on. Haluun parantua. En jaksa olla enää.

Tää on tyhmää, mut: voisko joku auttaa!