Kävin tekemässä pari netin masennustestiä, ja sain BDI-testistä 19 pistettä ja DEPS
seulasta 21. Jotenkin tämä herätti aika rajusti, en lainkaan tajunnut, että kyse ois
mistään näin pahasta. Oon vaan ajatellut, että olen laiska ja saamaton ja siksi mikään
ei suju. Pitäisi varmaan vihdoin koittaa hakea jotain apua itselleen, ei tämä näin voi
jatkua.

Musta susi kirjoitti 28.12.2008 21:22

En oikein tiiä millanen masennus minua vaivaa.

Tulee välillä sellaisia kohtauksia, jolloin voisin vain itkeä ja huutaa, viillellä, oksentaa ja tappaa itseni. Sitten välillä oon taas tosi hyvällä tuulella ja voisin nauraa, hymyillä ja hyppiä. Mutta useimmiten olen surullinen ja ärtynyt.

Sitten kanssa ihmetyttää, että kyllä minä saan iltaisin unta hyvin, vaikka päivisin väsyttääkin aina kamalasti. Ruokahalussakaan ei ole vikaa. Enkä suhtaudu tulevaisuuteen mitenkään epätoivoisesti. Päinvastoin, toivon sen olevan parempi kuin nykyisyyteni. Minulla on suuret tulevaisuuden suunnitelmat, jopa aivan liian suuret.

Ennen oli sellainen olo, etten tarvitse apua ja olen terve jne. Vaikka olen ollut vuosikausia tällainen. Nyt vasta olen ymmärtänyt, että tarvitsen todella apua. Olen niin kuolemanväsynyt ja nuukahtanut kuin kuihtunut kukka. En enää tiedä kuka olen ja miksi olen täällä. Voisin repiä itseni kahtia, vetää hengen itseltäni tämän pahan olon takia. Mutta en halua. Tahdon elää. Mutten jaksa, enkä kestä. En enää tiedä mitä teen. Olen niin sekaisin näistä tunteista. Oon hirveä ihminen. Ihan kuin vetäisin viimeisiä hengenvetojani. En ymmärrä mitään.

Mutta toisaalta, en ole aina tällainen. Osaan nauttia elämästä jos vain saan siihen tilaisuuden. Entä jos minulla ei olekaan masennusta? Naurettaisiinko minulle päin naamaa jos hakisin apua? En tiedä. En tiedä enää mitään. 😭

Tää viesti on just niinku mun kirjoittama. Mun elämä on just tollasta niinku kerroit omasi olevan. Minä vain paahdan, paahdan ja paahdan eteenpäin, välillä olen lähes oma, "normaali" itseni ja elän täysillä. Sitten taas tulee näitä kauheita jaksoja, jolloin viiltelen, hakkaan päätä seinään, revin, raavin, lyön, vihaan itseäni, haluan kuolla. Ja sitten taas välillä olen ok.

Minä haluaisin elää ja nauttia elämästäni. Mutta pelkään, etten pysty siihen enää, kun olen ollut liian kauan hiljaa. Kukaan ei tiedä miten mulla oikeasti menee, mun kuori on niin hyvä näyttelemään. Mutta se minä, mikä mun sisälläni asuu, ei jaksa enää uskoa elämään.

Ja just toi, kyllä minä yöllä nukun, kuten sinäkin, Musta susi, mutta päivät olen aivan rättiväsynyt. Ruokahalu on ihan ennallaan. Tai ehkä se on jopa lisääntynyt, joskus ahmin pahaan olooni ja vihaan itseäni vielä enemmän. Joskus taas paastoan ja kidutan itseäni. Joskus ajattelin tappavani itseni nälkään. Eihän siitä mitään tullut, vaikka elinkin luumulla päivässä melkein kaksi viikkoa, pelkästään laihduin ja olin entistäkin väsyneempi ja huonovointisempi.

Ehkä tämän jo n.2 vuotta kestäneen paha olo-hyvä olo kausien vaihtelun perusteella tarvitsisin apua. Mutta miten tällainen, puhumaan kykenemätön paska voisi apua pyytää saatikka saada. Maailmassa on varmasti vakavamminkin sairaita, joille apu kuuluu. Pahoinvointikaudet käyvät kausi kaudelta aina rankemmiksi ja rankemmiksi. Toisaalta odotan käännettä parempaan, toisaalta taas sitä, että joku pahaolo-kausi on niin paha, että kykenen lähtemään täältä oman käden kautta.

En tiedä kumpi on pahempi, lähteä itse, vai pyytää apua ja kärsiä siitä koko loppuelämä. Ei mun perhe ymmärtäis tällasta. Eikä minua, menestyvää ja muiden silmässä oikeaa äidin ja isän mallityttöä, otettaisi todesta.

Minä pelkään elämää, pelkään tulevaisuutta. En minä tällaisena voi elää täällä. Mutta silti toivon, että voisin vain huitaista tämän kaiken johonkin pois, ja saisin elää ja taas nauttia elämästäni. Ehkä en pysty siihen. Rimani on liian korkealla, elämäni pitäisi olla täydellistä. Olen ikuinen perfektionisti. (keskiarvot aina yli 9,7, en ikinä tyytyväinen omaan itseeni) Vaadin itseltäni ja elämältäni liikaa, tiedän sen, mutta en voi sille mitään.

Voimia sulle, Musta susi, vaikken tiedäkään millainen tilanteesi on nyt, koska viestisi oli aika vanha. Jos yhtään lohduttaa, niin täällä on samanlaisessa tilanteessa oleva. 🙂🌻

Hei. Olen 16 vuotias lukiolainen. Mainitakseni syitä vakavalle masennukselleni, ensimmäisenä mieleeni tulee se, kun tunsin itseni koulukiusatuksi noin neljän vuoden ajan. Tarkemmin ajatellen jalkeenpäin jo joskus ala-asteen aiemmillakin luokilla minua pilkattiin joskus, mutta en tuntenut sitä kovin vakavaksi.

Toinen mainittava asia varmaankin on perheongelmat. Isäni on vaikeasti masentunut ollut jo pitkään - myös alkoholi vaikeuttaa asioita huomattavasti. Toinen isoveljeni on aika huono sopeutumaan asioihin, ja siksi hänen kanssaan oli vaikeaa tulla toimeen. Äidillänikin on ollut elämässään vaikeaa. Ehkä sekin on vaikuttanut meihin lapsiin jollain lailla. Onneksi siihen toiseen isoveljeen on ihanat välit.

Tällä hetkellä olen ollut monenlaisen avun kynnyksellä. Olen saanut todella paljon apua. Nyt olen luultavasti pääsemässä masennuksesta yli. Koti- ja kouluolot ovat hyvät.

Edelleen minua kyllä vaivaavat pelot ja ulkopuolisuuden sekä syyllisyyden kokemukset. Mieli paranee todella hitaasti näköjään niistä ongelmista, jotka ovat poistuneet elämästä aikoja sitten.

No, näin sitä sitten purkauduttiin. En tiedä käynkö täällä paljoa, mutta kerronpahan kuitenkin jotain.

tavu kirjoitti 10.1.2009 23:52

Pienenä leikin pikkuveljeni kanssa seksuaalisia "leikkejä", koska en tajunnut ettei se ole oikein.. Sitten kun tajusin, oli jo myöhäistä. Pikkuveljeni ei tajunnut vielä moneen vuoteen ja ahdisteli minua seksuaalisesti..

Toinen syy ahdistukseeni oli isäni, joka yritti kovasti tavallaan puskea minua elämässä eteenpäin, mutta saikin minut vaan entistä masentuneemmaksi.. Uskon, että on hänen "syytään", että masennuin. En usko, että pikkuveljen ahdistelulla on vaikutusta enää. Olen hyväksynyt sen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja eipä tuo useampaan vuoteen oo ahdistellu tai asiasta ees puhunu. Pikkuveli nyt 15v.

Viimeinen kuukausi on ollut minulle hyvin raskas. Valmistuttuani koulusta jäin vain kotiin möllöttämään, koska mua ei huolittu töihin. Tai sitten en vain hakenut tarpeeksi innokkaasti.. Kuitenkin olin vaan kotona ja en tavannut edes kavereita. "Ei ne kuitenkaan oikeesti haluu olla mun kaa.." Nyt on alkanu uusi koulu ja toivo heräsi taas. Kuukauden ajan on ollu itsetuhoisia ajatuksia (jopa mietin tosissani testamentin tekoa..), mutta nyt tosiaan helpottaa. Oon pitkästä aikaa oikeesti toiveikas tulevaisuudestani. Mutta silti tuntuu, että olisin viallinen "tuote" tässä maailmassa..

Vastaa, jos pystyt ja haluat: millaisia seksuaalisia leikkejä ne olivat? Olen kuullut ja kokenut, että pienenä lapsena on aika tavallista olla kiinnostunut ja utelias seksuaalisesta puolestaan, joten mitkä tahansa leikit eivät käsittääkseni ole "vaarallisia", mutta oliko kyseessä jotakin todella vakavaa?

Millä lailla isäsi sitten yritti puskea sinua eteenpäin?

Olen tosi pahoillani sun (ja kaikkien masentuneiden) puolesta. Tiedän itse tasan tarkkaan, mitä on, kun jostain syystä syyllisyyden tai / ja huonommuuden tunteet eivät vain häviä.

Hei!
Kirjoitit, että rukoilusta on sinulle ainakin jonkin verran apua. olen kokenut saman, eli uskon täytyy vaikuttaa asiaan..en tiedä mihin uskontoon kuulut, mutta minä olen evankelisluterilainen ja uskon Jumalaan. Toivottavasti tämä uskonto aihe on sallittu, kun on olemassa niin paljon uskontoja ja uskovia ja uskottomia ihmisiä. en tahdo loukata niitä, jotka kuuluvat eri uskontoon, mutta omassa uskonnossani on opetettu, että Jumala on aina kanssamme. mitä pahemmalta ja synkemmältä näyttää, sitä lähempänä hän on. Eikä hän koskaan häviä minnekään. Vaikka olisimme kuinka yksin, hän on aina kanssamme. Tämä on siis evankelisluterilaiseen uskontoon liittyvä juttu ja arvostan toki kaikkia niitäkin ihmisiä, jotka eivät samaan uskontoon kuulu. Halusin vain tuoda julki uskonnollisen näkökulman. Pyydän anteeksi, jos se loukkasi jotakuta. Jatka siis rukoilua! Jumala taatusti kuulee rukouksesi, hiljaisimmankin kuiskauksen ja pienimmänkin huokauksen ja kaikki ajatuksesi. Vaikka hän ei heti vastaisikaan, niin hän kyllä tekee kaikkensa auttaakseen sinua, ja tahtoo sinulle pelkkää hyvää.

Kyllä täällä on aina saanut puhua uskosta ja Jumalasta.
Minä en usko, että Hän on aina läsnä ja aina kuulisi kaikki rukoukseni. Olen hyvin kateellinen niille uskovaisille nuorille jotka kertovat kuinka Jumala heille taas jotain vastasi. Kun kysyn miten Hän vastasi, niin sen vaan tuntee kuulemma sydämessään.
Minä en kovinkaan usein niin tunne, rukoilen silti.
Minä olen olen uskovainen heti syntymästäni, en ole koskaan kokenut mitään suurta uskoon tulemista. minä vain uskon, koska niin on opetettu.

Tiedätkö Maanvaiva!
minullakin on vaan lapsenusko!
oletko lukenut kirjaa "setä Jumala, tässä Anna" -?

Haluaisin kuulla, mitä muut ajattelevat tilanteestani. Pelkään sen olevan turha tai ettei se olekaan oikea ongelma.
Olen ollut masentunut jo pitkään. Olen viilellyt viimeiset viisi vuotta, käyttänyt alkoholia ja lääkkeitä väärin. Itse se ongelma on se, etten voi näyttää sitä vanhemmilleni, sillä tahdon olla se parempi. Pikkusiskoni on ollut sairaalassa sekakäytön takia, hän on aloittanut viiltelyn noin vuosi sitten. Hänet huomattiin pian ja hänelle on yritetty saada apua. Minun pahaa oloani, ei ole huomattu viimeisten viiden vuoden aikana ja se todellakin alkaa tuntua on huonolta. En halua, että he saavatkaan tietää mitään, mutta tavallaan toivon, että he jossain vaiheessa huomaisivat myös minut ja minun masentuneisuuteni.
Olen masentunut lisää nyt lähiaikoina. Viiltelyn olen jättänyt jo hyvin taakseni. Uudelleen masentuminen tuntui hirvittävältä, koska luulin, että vihdoin olisin päässyt siitä. Ehdin olla onnellsempi noin puoli vuotta, ennen kuin kaikki muuttui uudelleen.

Minua tuomitaan, minusta oletetaan. Ihmiset tuntuvat haluavan satuttaa minua, aina kun siihen on vain mahdollisuus. Äitini on tehnyt minulle tosi pahoja asioita ja se on pahentanut masennustani. En uskalla puhua tästä perheenjäsenteni kanssa, en uskalla puhua tästä nykyään juuri kenellekään. Tahdon olla se parempi ja terveempi lapsi. Tahdon, etteivät vanhempani luule kasvattaneensa meitä huonosti.

Äitini viimetempaus sai minut melkein luopumaan toivosta. Tahdon todellakin tästä masennuksesta ja ahdistuksesta eroon, jota kannan mukanani kaikkialle, mutta äitini tuntuu tekevän asioita, jotka vain pahentavat mielentilaani.
Hän oli käyttänyt minun kuviani netissä. Hän esiintyi minun kuvillani 20 vuotiaana. Kaverini löysi ne kuvat minusta ja tuli kysymään : "miksi olet rekisteröitynyt suomi24:seen 20 vuotiaana?". Säikähdin asiaa ja käskin laittaa linkin kyseiselle sivulle.
Se tuntui pahalta. Äiti oli laittanut kuvia minusta ja sitten jonkun kauniin ja laihan naisen vartalosta.

Voiko joku auttaa. Tarvitsen todella apua.

Äitisi kyllä on törkeyden huippu.
Ota yhteyttä sinne foorumiin ja sano jotta sun kuvasi on siellä etkä sinä siellä kirjottele ja ne sen poistaa.

Olenko nuori vai olenko aikuinen.

Minä en jaksa. Silti minä en vieläkään jaksa.

Äidin kanssa ollaan menossa lomalle.

Se menee kuitenki #%#%/ koska ollaan vaa otettu yhtee viimeaikoina.

Ahmin ruokaa ja tuntuu et kohta halkeen.

Viimeset 3-4 päivää olen vaa halunnut lentää pois täältä.

😯🗯️ (?)

Olen lapsellinen vaikka iältäni aikuinen. Minä masennun, tunnen kuinka se hiipimällä tulee, jos en sitä ennen kuole häpeään tai tylsyyteen.

minulla on mörkö sängyn alla ja sohvan takana, vaatekaapissa ja jääkaapissa. minulla on mörkö ulko-ovella ja kattolampussa.
mörkö on luonnollisestikin suurempi syksyin ja talvisin kun on enemmän pimeää.

mörkö ei anna minun nousta vuoteesta aamulla, ei keskipäivällä eikä ehkä edes iltapäivällä. joskus minä taistelen ja nousen, mutta olen jo niin väsynyt että lysähdän sohvalle, jossa mörkö pitää minua otteessaan. minulla ehkä on vaatteet ehkä ei, koska mörkö ei päästä minua vaatekaapille. mörkö itkettää minua, vaatteita on liikaa ja minä en jaksa valita eikä minun tarvitse koska mörkö ei päästä minua ovesta pihalle, ei minun tarvitse pukeutua, eihän sillä ole mitään väliä.
sitä paitsi mörkö sanoo että minä olen ruma ja se on usein lukinnut jääkaapin, se sanoo ettei minun tarvitse syödä. joskus jääkaappi on jäänyt möröltä auki, nimittäin silloin kun se on tyhjä, mikä johtuu siitä että mörkö ei päästä minua kaupassa käymään.
minä sitten istun sohvalla syömättä ja pukeutumatta ja katselen kirjahyllyä ja kattolamppua, mörkö istuu siellä tai sitten se tulee viereen. se on harmaa ja kun se halaa minä alan itkeä. se sanoo että kukaan ei muista, eikä tiedä eikä edes välitä, että täällä pienessä rivitalokaksiossa istuu maailman turhin pikku ihminen päivästä toiseen lamppua ja hyllyä tuijottamassa.

mörkö ottaa minut syliin ja se pelottelee nielevänsä minut elävältä, minuun tulee paljon tyhjää sisälle ja sitten saan pakokauhun. se ei käännä mahaan nurin vaan sydämen tai sielun. minä en pääse pakoon, kaikki ovet on lukittu. minä menen myttyyn, kiedon kädet polvien ympärille ja itken vain ihan niin kuin kaikki pienen pienet lapset tekevät niin kauan että joku tulisi lohduttamaan.
mörkö on alkanut odottaa minua taas, se on vieraillut pari kertaa jo tänä syksynä, soittanut ovikelloakin.

tänään minä kuitenkin päätin että minä karkaan siltä, eikä se saa tehdä minulle pahaa. minä ainakin lupaan yrittää.
en saa jäädä sen kanssa kahdestaan pitkäksi aikaa enkä päästää sitä kovin lähelle koska se on niin vahva.
minäkin olen vahva, olen päättänyt olla. olen päättänyt elää ja selvitä. minulla on elämä ja haluan tarttua siihen. minä annan kaikkeni ja jos se ei riitä ja jos elämä ei halua tarjota minulle mitään niin sitten minä luovutan, annan periksi ja päästän irti. ehkä ”elän” sitten vain varjoelämää merkityksettömyyden lamaannuttamana päivä kerrallaan kituen…
mutta minä olen päättänyt taistella mörköä vastaan.

Hei huRt, onnea vaan taisteluun mörköä vastaan.

Minulla taasen on lapamato, se estää minua mitään tekemästä. Juuri äsken opintojeni ohjaaja ehdotti, että en tässä tilanteessa vielä alkaisi opintoja vaan ottaisin sairaslommaa kuukauden. sinä aikana kai lapamatoni ehtii kuolla.

Nuori masentunut ilmottautuu.

Masennuksesta oon kärsiny nyt varmaan viitisen vuotta, jollen enemmänkin...välillä enemmän, välillä vähemmän. Nyt oon päässy jaloilleni, mutta se pirulainen tuntuu ottavan jälleen pikkuhiljaa otteeseensa...ahdistus elämästä, opiskelusta, sosiaaliset paineet ym on vaan liikaa ☹️

Ja täällä (tosin vähän myöhässä) esittäytyy toinenkin masentunut, jolla saattaa kuulemma olla jakomielisyys. En tiedä pitääkö paikkaansa, itseään on vähän hankala diagnosoida...

Mullakin on se vika että ei millään kaksaisi sosiaalisia tilanteita, ei edes kavereiden tai perheen kanssa. Ja sillon kun on jollain lailla tekemisissä ihmisten kanssa ja laittaa sellaisen maskin päälle, että puhuu ja käyttäytyy kuin normaali ihminen, mutta sitten kotiin päästyään romahtaa sängylle voimat kuluneena eikä edes syödä jaksaisi.

Aamuisin ylösnousu on vain niin vaikeaa kun tietää mikä on taas edessä...