JM82 kirjoitti 26.05.2004 klo 00:03:

Keener-kiltti, kerro mulle se taikatemppu jolla onnistuit tuohon??
Mua hävettää ajatuskin, että menisin terveyden hoitajalle, tai lääkärille myöntämään etten mä jaksa... Mua hävettäis myöntää, että minä, nuori ihminen, ei lapsia, ainoastaan työ, oma kämppä ja koira hoidettavana ja apuna vieläpä mies, ja minä en muka jaksa.

Ei sitä omaa itseään tarvitse tahi pidä koskaan hävetä. Minä, fyysisesti terve nuori ihminen(paitsi paniikkihäiriö), jolla ei ole lapsia, osa-aikainen työ josta palkkaa maksetaan hyvin, (mutta ei niin hyvin etteikö faijan tarvis maksaa mun vuokraa), oma kämppä, ammattikoulu loppumassa, ei edes koiraa jaloissa. Vakituinen poikaystävä kyllä löytyy.

Ja minä en jaksa.

Mä lopetin sen ajattelun, mikä oli esteenä lääkärille menoon; "kyllähän tämä nyt tästä, kuhan kuvittelen vaan, kaikki voisi olla huonommin tai muilla nyt on asiat saattaa olla huonommin, ennemmin ne tarvii apua kuin mä"
😠 JA KETUT!

Elämä, jonka laatu ei riitä täyttämään edes omia kriteereitä elämästä = onnellisuus on asia mikä kaikille ihmisille pitäisi olla luontaisetu, ei saavutus.

Taikatemppu: Havahduin siihen, että jopa oman isäni läsnäolo tuotti minulle ahdistusta.

Yritä havahtua sinäkin, koita jaksaa, ei se heti tapahdu mulla meni 4 kuukautta.

Mie en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa. Ja toivottavasti en edes yritä. Mietin sitä aika monesti. Tai en edes huomaa, että sitä ajattelen. Yhtäkkiä vaan tajuan, että taas mie suunnittelen itsemurhaa. Mulla on kaksi lasta, siksi mie olen vähän sitä mieltä, että en mie edes saisi ajatella itsemurhaa. Enkä ole siitä kelleen muulle puhunut kuin täällä ja nettukeen. Mie häpeän niin paljon jo pelkkää itsemurha-ajatustakin, että en kehtaan siitä kelleen "näkyvälle" puhua.

Minäkään en halua kenenkään näkevän heikkouttani. Mulle jäi jokin vahvan ihmisen rooli päälle, kun isä kuoli n. kuusi vuotta sitten. Kukaan muu koko suvusta ei mitään tajunnut tehdä. Mie lähdin valitsemaan isälle arkkua ja sopimaan hautajaisia. Huolehdin, että isä saatiin hautaan. Olin vahva ja yritän sitä edelleen olla. Vaikka nyt jo haluaisin, että joku muu huolehtisi kaikesta. Olisi mun vuoro olla heikko.

Keenerille ja Jm 🙂👍

Kääpiölle ☺️ ja 😟

Paha olo ja ikävä. Mä en taas jaksa. Täällä on monia juttuja joita haluisin kommentoida, mut mä en jaksa. Alkaa miettii. Ei terapeutit saa olla lomalla, mut tarvii päästä sinne vähintää kerran viikossa hajoomaa, itkemään. Siellä mun ei tarvii jaksaa yhtään mitään. Nyt vaa itkettää. Ja sitä paitsi mulle tulee pää kipeeks ja naamaa kuumottaa tietokoneesta. Se ei oo reiluu, mun pitää saada istuu tässä just nii kauan ku tarvii. Mä tarviin mun enkelin tänne nyt. Mä en jaksa tätä pahaa oloo. Nii kauan ku mä pystyn eristää itteni oman pienen kuplan sisään ja ottaa sinne ne asiat mitkä haluun voi olla ihan hyvä olo, ainaki vähän aikaa, mut todellisuus tunkee kuitenki päälle koko ajan. Mä haluun vaa sulkee kaiken pois. Tulevaisuus näyttää taas pelkältä mustalta tyhjiöltä. Mä en voi enää mennä takas tonne kouluun, emmä pärjäissiellä eikä oo mitää järkee opiskella ammattia joka ei ollenkaa kiinnosta, jota mä en ikinä haluu tehä. Mut ei ooo mitää muitakaa ideoita. Enkä mä uskalla hakee mitää toitäkää ku emmä pärjää ihmisten kanssa ja pelkään vastuuta. On mulla nytki työpaikka ja siitä tykkään, mutsiellä on töitä vaa silloin ku niillä on kiire ni se on hirveen epäsäännöllistä eikä voi koskaa tietää etukäteen. Nyt en oo pitkään aikaan pystyny olee siellä, enkä varmaa pitkää aikaa uskalla ees kokeilla etten taas hajoo ihan täysin. Paras kai vaa odottaa sen kanssa. Mutei tää kivaa oo. Nyt voisin taas vaa nukahtaa... Mut emmä varmaa tänääkää saa unta... Voi iso kirosana 😠
Mä haluun syliin.

Miehän Xera jo tuola toisessa otsikossa ehotin, että hae se enkeli. Miksi sitä et voi pyytää sun luo? En miekään voi istua koneella niin kauan kun haluan. Mulla alkaa silmisä vilkkuu. Ja selässäkin tuntuu. Kun iskä mulkoilee aika pahasti selän takana. Meillä ei ole mitään laajakaista nettiä. Siksi meillä vartioidaan kauanko netissä ollaan.Ettei kaikki rahat mene puhelinmaksuihin.

Mulla oli eilen se kotiterapia kotona. Vanhempien kanssa. Mie sanoin muutaman asian mitkä mua on niissä häirinny koko ajan. Ei ne oo isoja mutta on vaivannu. En ole kehannut sanoo että ne eivät suuttusi. Ja laittaisi mua pois. Nyt sanoin ja täällä on vieläkin. Sano nekin kyllä mulle muutaman asian. Esim. että mie oon aika täyvellinen. Sika. Mie lupasin vähän alkaa elää ku ihmiset ja siivoan jälkiäni.
Ja nyt mie tiijän, että,jos mie veinaan itteni tappaa niin kyllä mie sen voin kotona kertoo.

ps. mie en ole kironnut enkä ees halunnu kirota äitienpäivän jälkeen. Ennen mie kirosin melkein joka toisen sanan. Tuntui vaan hyvältä sanoo se yksi sana. Se kuvasi mun tunteet täyvellisesti. Nyt on toiset tunteet.

Jos mä vaa vaiva voisinki vähä enkeliä, mut se ei nyt oo mahollista. Se tulee kyll käymää heti ku voi, mut... Kyll mä sen kanssa tekstaan koko ajan, puhuu en pysty. Kai mä pärjään näkemättä sitä ku oon tähänki asti pärjänny ikäväni kanssa.

Kiva että sulla meni noin hyvin.

Mä en haluu nyt sanoo enempää.

Minulla oli tänään viiminen kerta terapiaa. Nyt se lähti lomalle, tulee elokuussa. Ei tänäänkään pitäny olla, mie vaan menin. Kun oli yksi asia. Ehti se hyvin kuunnella.Psykologikin meni lomalle. Ja mulla on huomenna viiminen työpäivä. Kaikki vissiin huomenna kaatuu.Ei muuta tästä asiasta.

Xera. voiko tätä kysyä. Älä vastaa, jos et halua. Onko sulla joku syy,kun olet sairastunut. Vaan kaatuko sulla vaan kaikki yhtäkkiä.

ps. nyt mun nimi on molemmissa jutuissa. Joku vois kirjottaa, että häivyn pois.Ei mua ahdista se. Ylpistyn liikaa, jos mun nimi vaan lukee.

Kun teiltä muiltakin on näköjään läheisiä kuollut, niin ootteko te katsoneet niistä videoita. Missä ne kuolleet ovat taas niinku elossa. Tai siltä se vissiin tuntuu, kun näkee ne videolla liikkumassa. Mie haluaisin mun vanhemmista, ukista ja mummosta katsoa. Mutta mie en uskalla, kun pelkään mitä sitten tapahtuu, kun painaa sammuta nappia ja ne taas häviää.

Mulla on kuollu yksi ihminen, läheinen? Siitä en tiedä. Äitini uuden miehen isä kuoli viime sunnuntaina. Mutsi lähetti vaan tekstiviestin että Pentti-taata nukkui pois noin tunti sitten. Mä en ole miettinyt asiaa sen jälkeen kun vasta nyt. Musta se oli ihan hyvä jannu vaikka mä sitä vain pari kertaa näinkin, se joutu sairaalaan pari vuotta sitten kun se otti ja kaatu aika pahasti, vasen puoli ruumiista halvaantu vissiin aika käyttökelvottomaks.
Mä en oo tienny miten mä asiaan suhtautuisin, pitäisikö mun surra vai ei? Musta tuntuu pahalta vain pikkusiskopuoleni ja äitini ja isäpuoleni ja niiden sukulaisten takia pahalta, tai ei edes oikeastaan, on vain semmonen hassu tunne että pitäis tuntua pahalta muttei tunnu.

Mä en taida tuntea enää mitään.

Tuntuu aika itsekeskeiseltä, että omat murheet jaksaa itkettää, ahdistaa, pelottaa ja masentaa. Entäs muut? Muitten murheet? Entä poikaystäväni jolla on murheita minunkin lisäkseni? Ei ei mitään saumaa. Entä äitini ja hänen
uuden perheensä kohtaama kuolema? Noup ei tunnu vieläkään mitään. Entä isäni joka tekee kaikkensa, että meillä lapsilla on taloudellisesti hyvä olla?

Ei ei ja ei.

Ennen saatoin purskahtaa itkuun jos vaikka Ally McBealilla tai jollain muulla televisiohahmolla meni huonosti, tyyliin se sai rukkaset tai jotain. Ennen mä luin rakkausromaaneja ja sain aivoni puuroutumaan täysin, (ihan totta) niitä saattoi mennä montakin hyvään putkeen ja silti koin tarinajuonet aina uudella tavalla, oikeestihan ne kaikki menee täysin samalla kaavalla. Ennen mä olin empaattinen, itseäni ja muita kohtaan. Kaikki oli niin hyvin ennen, miksei kaikki voi olla kuin ennen?

Haluan kokemuksia, haluan empatiani takasin.

Tukkimiehen kirjanpito alkoi eilisestä, enää 18 päivää psykiatrille pääsyyn. Vain ja ainoastaan 😟

Semmoisen ihmisen kuolemaa , joka tavallaan ei ole läheinen mutta silti on tärkeä, onkin vaikeaa surra. Varsinkin,jos joutuu suremaan, jonkun kuoleen omaisen kanssa. Pitäisi lohduttaa omaisia ja samalla kuitenkin itsekin on surun murtama. Sitten ajattelee, että en mie voi itkeä, kun en ole omainen. Pitäisi jaksaa olla omaisten tukena. Salaa sitten hautajaisten jälkeen yksikseen suree.

En ole katsonut kuolleista läheistäni videoita. En kestäisi sitä, että näkisin heidät elävänä.

Aina ,kun maailmalla tapahtuu kaikkea kauheaa, saa tavallaan syyn itselleen itkeä. Itkee muka sitä tapahtunutta mutta oikeasti itkee ihan omia juttujaan. Joskus oikein tarkoituksella lainaan jonkun nyyhkyfilmin. Sitten voi kotonakin itkeä.

Taas on ihan hirvee olo. Tuntuu, että mä en kestä. Yks meiän luokkalainen tietää, että mä oon viilleelly. Se näki arvet mun käsissä. Mä luulin, et siihen vois luottaa ees sen verran, mut ei. Nyt koko luokka tietää asiasta. Näyttää vähän siltä, että mulla ei oo enää kavereita. Mä sain kerrottuu mun kirjekaverille ja siitä oli apua, mutta en mä kuitenkaan viittis sille valittaa päivittäin, mut ei sitte oo ketään muutakaan. Ja sitä paitsi aina on hoettu, että omat asiat ei kuulu muille ja ne täytyy pitää omina. Ei saa valittaa, vaikka mikä ois. Yritä siinä sitten selvitä. Huomenna on kevätjuhla eikä mua ollenkaan huvittais mennä lavalle, vaikka tarkotus on vaan laulaa ja mä en oo ees edessä. Se tuntuu ylivoimaselta, mutta pakko sinne on mennä. Yleensä mä pidän esiintymisestä, mutta mä en enää vaan haluu lavalle, missä kaikki voi nähä mut.

Toivottavasti Cassiopeia selvisit tästä päivästä.

Onnea kaikille jotka tänään johonkin tai jostakin valmistuitte. Toivottavasti menette eteenpäin.

🙂🌻. kaikille tänään juhliville

siskolla oli tänään ylppärit. Outoa katsella kun pikkusisko (23cm pidempi... 😉 ) otti lakki päässä vieraita vastaan. Illalla meni myöhään ennenkuin sain kavereiden kanssa lähdettyä iltaa viettämään. Meinasi monesti pokka pettää ja itku tulla, ehkä vaan koko juhlastressi kaatuu nyt niskaan 😑❓

taisi olla maanvaiva (en jaksa nyt tarkistaa, jotenkin kun hereillä pysyn..) kun kyseli et onko katsellut videoita tms. läheisestä joka on kuollut. Mulla meni tää 7v että edes "uskallan" suoraan toisen pikkusiskon kuvaa katsoa. Isän kuvan katseminen tekee vielä liian kipeää. Ohimennen ehkä pystyy vilkaisemaan. Video (jossa sitten on ääni mukana) on vielä liian vaikeaa katsottavaa. Ei vain voi. Toisaalta viimeinen (ja suunnilleen ainut) muistikuva on ihmisestä jonka vakava sairaus on jo uuvuttanut. Kiloja lähtenyt jo monta kymmentä ja luovuttaminen näkyy. Ehkä pitäis yrittää katsoa vaan niitä videoita ja nähdä ihminen terveenä, täysissä voimissaan. Nyt ei vaan pysty. 😞 Jokapäiväinen selviytyminen on jo missio sinänsä. Että illalla voi todeta, että jotenkin on tääkin päivä taas ohi. Vähän aikaa sitten päätin juhliin asti sinnitellä. Nyt on aika tyhjä olo, ei enää tiedä, mihin sitä sitten tähtäisi jaksamisensa. Ehkä siihen, että hakis uudet lääkkeet kk:n tauon jälkeen.. 😞

En minäkään pysty edes kuvia katsoa. En edes isäni vaikka kuolemasta on kohta seitsemän vuotta.
Minun omaiseni kuolivat niin yllättäen, että he olisivat videoilla aivan terveen näköisiä. Isästä otettiin video muutama päivä ennen kuolemaa. Lähdettiin muu perhe lomalle ja otettiin isästä muisto mukaan. Se jäi katsomatta, kun isä kuoli. Aivan yllättäen. Siinä videossä hän vilkuttaa meille , toivottaa hyvää lomaa ja turvallista matkaa. Sanoo, että isä odottaa kotona . Muistan tämän ulkoa, katsonut en ole videota.
Monesti kyllä olen melkein sen videon katsonut. En ole vaan pystynyt.

Kaikista muistakin kuolleista on vähän ennen kuolemaa otettu video. Olen vähän ajatellut, että jos katson videot kerran, niin katson niitä sitten jatkuvasti. Aina, kun olen yksin, varmaan laittaisin kuvan pyörimään. Ja vähän ajan kuluttua alkaisin puhumaankin kuolleiden kanssa. Pian kävisi niin, että en tajuaisi, että he ovat kuolleet.

Moikka! Ajattelin kertoa oman tarinani maennuksesta ja siitä selvieytymisestä, vaikka tuntuukin etten siitä aivan täysin ole selvinnyt.
olen syksyllä 20 vuotta täyttävä nuori nainen. Vuosi sitten syksyllä yritin itsemurhaa lääkkeillä. Ennen tuota tapahtumaa olin tosi väsynyt ja masentunut, johtuen suureksi osaksi kotioloista. Vanhempani ovat aina käyttäneet suhteellisen paljon alkoholia ja isälläni on myös masennusta. Kotiolot ovat kuormittaneet omaa elämääni aina lapsesta asti, ja kaikki purkautui viime syksynä.

Kevään ja kesän aikana monet ihmiset (opettajat, kaverit ym.) ehdottivat minulle, että menisin juttelemaan jonkun ulkopuolisen auttajan kanssa. Mutta minä olin tottunut selviämään yksin. Luulin olevani tarpeeksi vahva selviytyäkseni yksin. Mutta mä en jaksanutkaan. Yritin itsaria syksyllä omana syntymäpäivänäni, eivätkä omat vanhempani tiedä siitä vieläkään yhtään mitään. En halunnut heille enää enempää huolia. Sairaalasta päästyäni minulle oli varattu aika terveyskeskus psykologille. Ensimmäisen kerran sinne oli uskomattoman vaikeaa mennä. Mutta kun astuin psykologin ovesta ulos ensimmäisen kerran olin varma, että tulisin sinne uudelleen. Minulle terapiasta oli siis apua, vaikka itse aluksi epäilin.

Olisi vielä paljon sanottavaa, mutta ehkä tämä riittää tällä kertaa. Ottakaa kantaa ja kirjoitelkaa😉

Kirjotan vaikka jo päätin, että en enää kirjota. Päätin sunnuntaina, että kyllä mie yksin pärjään elämästä. Mulle vaan tuli niin 😝 olo perjantaina kun loppui työharjoittelu. Kun ei ole mitään järkevää tekemistä. Mie jo luulin, että mie voin vanhemmilleni kaiken kertoa olostani. Mutta, kun tuli tosi tarve puhua, en voinutkaan puhua. En miekään halunnu niitä huolestuttaa. Enkä sitten ketään muutakaan läheistä.
Mun psykologi ja terapeutti on lomalla. Jos mulla ois tänään ollut aika terepeutille, olisin voinut sille sanoa, että en mie kyllä kesää kestä elää.

Minun kaikki läheiseni ovat kuolleet kesällä. Ukki on kuollut talvella. Kohta alkaa aika, että on kaikkea kuolleitten juhlia. Isän ja äidin syntymäpäivä, niijen hääpäivä, niijen kuolinpäivät, mummon syntymäpäivä, sen kuolinpäivä.
Minun kesäni on niin 😝 täysi, että ei tätä viitsisi elää