Kesä on aikaa, jolloin kaikki viettävät pitkiä lomiaan ja ovat kauan tavoittamattomissa. Mistä kesällä saa apua kun ahdistaa ja olisi pakko saada purkaa pahaa oloaan? Millaisia kokemuksia teillä muilla on? Miten olette selvinneet kesän yli kunnes taas apua on tarjolla?

Kun kesä alkaa ja kaikki normaali rutiinit jää hetkeksi taakse, tuntuu, että jää tyhjän päälle. Mitään tekemistä ei ole eikä mistään saa apua. Me olemme kuitenkin täällä ja yritämme kesän aikana tukea kaikkia niin paljon kuin mahdollista. Yhdessä voimme keksiä tekemistä, purkaa paineita ja ahdistusta ja miettiä selviytymiskeinoja toistemme apua ja kokemuksia hyödyntäen. Tänne kannattaa aina kirjoittaa.

Maanvaiva, pääsit jo hyvään alkuun vanhempiesi kanssa. Älä vaan jätä asiaa sikseen vaan rohkeasti jatkat ja puhut miltä sinusta tuntuu, yritä ainakin. Asia ei ole niin yksioikoinen eikä varsinkaan helppo, mutta auttaa sinua varmasti. Etenet ihan pikku hiljaa ja vähitellen yrität kertoa enemmän. Tsemppiä ja rohkeutta sinulle. Kirjoittelemisiin.

Voimia teille kaikille, yhdessä selviämme kesän yli.

Monta kertaa mie oon jo yrittänyt sanoo jotain. Miten sitä voi kelleen läheiselle sanoo, että ei tiedä haluaako olla kuollu vai elävä. Nääkin vanhemmat ovat ihan mut valinneet. Ei oo kauhean helppo mennä sanoon, että sorry mie haluaisin mielummin olla kuollu. Aina vaan pitäsi ajatella ettei ketään loukkaa. Tännekin kun kirjottaa pitäsi vissiin kaikki lukijoita aatella, ettei ketään loukkaa omalla kirjotuksellaan. Ei ees moderistia. Vaikka toisaalta miten sitä voi ketään loukata, jos vaan omista tunteistaan puhuu. Jos vaan sanoo, että näin mie tunnen, miten siitä joku voi loukkaantua.
Silti aina onnistuu jotain loukkaamaan omilla tunteillaan.
Enkä kyllä läheisiäni haluaisi loukata.

Sitten mie mietin, että mitä ne vanhemmat tekis, jos mie niille puhuisin. Kuuntelisivat mutta mitä sitten. Veiskö ne hoitoon sairaalaan vai alkaisivatko ne vahtiin, että mie en itteeni tapa. Koko suku vahtisi mua.
Mie osaan terapeutille hölöttää kaikkee, asian vierestä ja sitte yhtäkkii sanoo, että nyt menee hermot. Kotona en osaa niin olla. Mulla menee hermot mutta en osaa sitä sanoo.
Terapeutille voi mitä tahansa omaa tunnetta sanoo, ei se loukkaannu. Aina antaa uuden ajan. Sanon mie vaikka kuinka pahasti.

Mie kyllä haluankin elää mutta mie en jaksaisi elää. Nyt on liikaa aikaa ajatella. On mulla tekemistä, kaikkee maatöitä. Kyllä mie niistä pijän mutta silti mulle jää liikaa aikaa miettiä asioita.
Kaikki vaan menee samaa pötköö, kun ei ole kouluu. Mulla on paljon hyvempi olo, kun oli aikataulu. Aina tiesi mihin mennä seuraavaksi. Sitten oli terapeutti mille soittaa, jos joku mättäs aikataulussa.

Mie teen ruumiillista työtä niin paljon, että ruumiski väsyy. Tekee kaikkensa, ettei tarvi ajatella. Sitte on niin väsyny kaikilta osilta,ruumis ja järkiki, että ei jaksa ku yksin jossain itkee. Mulle näin kävi kahdesa päivässä.

Jotenkin sitä ei taas kesän kynnyksellä muista miten on edellisistä kesistä selvinnyt. Ihan kuin oisi taas uuden "ongelman" edessä. Mulla kai yleisin keino selvitä on unohtaa. Yrittää unohtaa oman olonsa ja mennä muiden mukana. Niin kai oon tähän asti pärjännyt jotenkin. Yksi mikä mulla toimii (liiallisuuksiin asti) on liikunta. Ei tartte ajatella. Useimmiten tulee vaan vedettyä niin kovaa, ettei enää jaksakaan ajatella. On fyysisesti niin poikki,ettei ajatuskaan enää kulje. Sitten vain nukahtaa. Eli vähän sama juttu ku maanvaivalla. Joku on sanonut: kun mieli väsyy, rasita ruumista, ja päinvastoin. Rajoista vain ei ole niin tietoa 😑❓
Mulla oli tänään eka päivä kesätöissä. Oon aivan puhki. 7 viikkoa edessä. Ehkä siinä on yks tavoite. Yrittää töistä saada joku rutiini päiviin. Ilman rutiineja ja aikatauluja on aika hukassa. Ei oo minne ja milloin mennä mihinkin. 😞

Mulla ei oikein oo muita kenen mukana mennä kesällä. Serkku on mutta se näköjään nukkuu koko kesän. Kaikki kaverit on kaukana. Busseja ei kule kesällä. Pitäs aina ruinata kyyti, että pääsis jonneki.Eikä sielläkään ois mitään tekemistä. Tuo mun läheine kaupunki, johon mekin tavallaan kuulutaan, on aina telkkarissa esittelemässä miten hyvin se on järjestäny nuorten asiat. Meillä on yhteiset kotiintuloajat nuorille, poliisit tarkastaan reppuja joen rannala, on sossun ihminenki mukana. Päistyneet tai semmosetki joilta löytyy kaljapullo repusta viedään kotiin. Siinä se mitä meillä on kesällä. Meillä on hieno nuorten kahvila ja vielä hienompi nuorisotila. Niissä saa pelata, kunnnella musiikkia ja vaan olla. Ilman viinaa. Ne pantiin kiinni jo toukokuun alussa. Sitte ne avataan syyskuun alussa.

Mie hain kesätöitä, enkä mitään saanu. Ois semmone järjestys, että heräis, menis töihi, ois ruokatunti jne. Nyt mie vaan aattelen, että kohta taas on joku päivä, että saa viedä hauvalle kukan. Satais ees lunta, että pääsis hiihtään.
Ja sitä mie en tajua miten jostain terapeutista tai psykologista on tullut niin tärkeitä. Vasta mie viime kesänä niitä inhosin.

mullekin oli jotenkin kauhean vaikeaa tajuta miten "riippuvainen" jostain terapeutista oli.Viime vuonna kesätauko ja keväällä ollut n. kk:n tauko oli jotain ihan kauheaa.

Ja nyt melkein oon (taas) jättämässä terapiaa. Terapeutit kun vaihtuu (3. tänä vuonna) ei oikein saa "yhteyttä" minnekään. Tuntuu melkein yhdentekevältä käykö vai ei. Vaikka mielessään kyllä tietää, että yksin ei homma hoidu. Ehkä jotenkuten, mutta alamäki alkaa aina kun "yksin" oon jäänyt. Eli pitäis vain sinnitellä sen avun piirissä jotenkin. Kun siihen sentään on mahdollisuus.

Mie kävin kattomassa yhtä terapeuttia äsken. Kun mie ensin sanoin kotona, että mulla taitaaki aika heikosti mennä. Ja sitte sanoin, että mie en osaa kotona puhua, sorry. Vanhemmat tilasivat ajan yhelle naisterapeutille, päästiin heti tutustumaan. Muutama minuutti. Mulla veinasi😝 päästä kun sen näin. Ei sen nävössä sinänsä mittään vikaa ollu. Ei vaan ollu oikee mulle. Eikä semmosela terapeutilla tee mitään jolle ei voi puhuu.
Eikä siinä vissiin oo oikein mitään järkee, että kesäksi ottais uuven terapeutin. Vähänkö ku kesäkissan, jättäs sitte. Vai onko jollaki kesäterapeutti?

Mulla taas alkaa palaset repeilemään tässä palapelissä. Muutaman päivän oli ihan OK olla. Mutta viime la matkustin tampereelle ja tein taas jotain mitä ei ois pitänyt: petin miestäni (vain suutelemalla, seksi on turhan "taitolaji" jotta sitä minkään satunnaisen kanssa suostuisin harrastamaan). Ei oo eka kerta... vaan jo kolmas. Eikä tullu ees morkkista... 😋

Mut nyt tuntuu et mistään ei tuu mitään siks, että tiedän ettei tässä parisuhteessa oo järkeä, mutten tiedä miten pääsisin pois. Miten saisin sanottua että "se on loppu NYT". Ja miten vielä saisin toisen pihalle?? Ahdistaa niin julmetusti, kun tuntuu, että mulla ei oo vaihtoehtoja, kuin roikkua tässä suhteessa.

Ollaan eroa "yritetty" reilu kk sitten. Melkein taitaa olla jo 2 kk aikaa... Silloin homma meni siinä mönkään, että mies rupes sitten lepertelemään kaiken maailman naimisiin menoilla ja lasten hankkimisella sun muulla ja mä heikko menin, ja alistuin jatkamaan suhdetta...

Todellisuudessa nuo jutut oli pelkkää puhetta, et sai mut takaisin. Ja musta tuntuu, niin kuin oisin häkkiin suljettu eläin. Mä välttelen miestäni ja kierrän kaukaa... En halua olla lähelläkään. Ahdistaa pelkkä ajatuskin, että muutaman tunnin päästä mies on TAAs kotona...☹️

Ei musta ikinä tuu mun nykyiselle miehelle uskollista puolisoa. Ja eniten masentaa just se, etten mä tunnu mitenkään pääseväni ulos tästä kirotusta suhteesta. En tiedä kelle puhuis tai keltä pyytäis neuvoja. Miten mä pääsen eroon tästä suhteesta ja miten mä saan taas hengittää... Tuo mies imee musta ne loputkin vähät voimat joita minulla on.

Tuisku kirjoitti 01.06.2004 klo 11:09:
Ja nyt melkein oon (taas) jättämässä terapiaa. Terapeutit kun vaihtuu (3. tänä vuonna) ei oikein saa "yhteyttä" minnekään. Tuntuu melkein yhdentekevältä käykö vai ei. Vaikka mielessään kyllä tietää, että yksin ei homma hoidu. Ehkä jotenkuten, mutta alamäki alkaa aina kun "yksin" oon jäänyt. Eli pitäis vain sinnitellä sen avun piirissä jotenkin. Kun siihen sentään on mahdollisuus.

Toi ei kyllä oo kivaa, että terapeutti vaihtuu... Ei saa sitä yhteyttä heti siihen uuteen ihmiseen, ja sitten kun saat sen yhteyden luotua, niin terapeutti vaihtuu.

Tuisku: Koita jaksaa vaan käydä terapiassa... eiköhän jossain vaiheessa sullekin siunaannu se "oma" terapeutti joka ei lähde heti pois ja jätä sua "yksin". 🙂

Sinulla JM82 on kurja ja ahdistava tilanne. Neuvoisin sinua kirjoittamaan tilanteestasi toiseen, parisuhde ja perhe ryhmään. Sieltä voisit saada enenmmän apua, neuvoja ja vertaistukea parisuhdeasiaan. Sieltä löytyy varmaankin saman kokeneita tai samassa tilanteessa olevia, jotka osaavat auttaa ja tukea. Keskustelu aiheesta saattaa siellä olla antoisampaa. Ahdistuksesta ja masennuksesta voimme jatkaa keskustelua täällä. Ei ole kiellettyä ottaa osaa molempien ryhmien keskusteluihin. Tsemppiä ja voimia Sinulle.

Carol sun juttuusi kannanotto. Hyvä kun olet hengissä. Mie olen monesti miettinyt itsemurhaa mutta vaan miettinyt. Enkä siitä kyllä kelleen läheiselleni puhu. Pari kertaa olen käynyt psykolologilla. Mutta en osannut mitään sanoa. Mitä sie sanot? Toisen kerran kävelin ovesta ulos ja päätin, että yksin selviän. Kun en keksinyt mitään sanottavaa. Oikeastaan vaan hävetti siinä istua. Mie aina luen näitä selviytymistarinoita ja ajattelen, että kyllä miekin joskus vielä puhun. Mutta mitä mie puhuisin?

Tämä kesä on todella ahdistava. Vaikka mulla ei nyt mitään katkoksia mihinkään tule. Terapeutti on lomalla mutta se on melkein parempi. Ei tarvitse edes yrittää keksiä mitään sanottavaa. Vaikka juuri nyt tuntuukin siltä, että nythän mie vaikka mitä sanoisin.

Täällä Suomessa vissiin kaikkien pitää vaan yrittää nauttia kesästä. Ei saisi sanoa, että on pidä helteistä. Heti olen semmoinen ihminen, että en ikinä ole tyytyväinen. Vaikka mie en koskaan talvella ilmoista valita. Mitä enemmän on pakkasta sen parempi. Onneksi tämä kesä on vaan muutaman kuukauden. Muuta hyvää siinä ei ole.

Seuraava Annikalle. Mulla on vähän sama ongelma, kuin JM;llä. En koskaan oikein tiedä mihin kirjoittaisin, ylös vai alas. Perheongelmia mulla lähinnä vissiin on. Alhaalla ei keskustella kovin vilkkaasti. Ja siellä ei pahemmin näy tukihenkilöitä. Miksi? Siellä , mun mielestäni, on jo aika monta asiaa joihin olisi toivonut tukihenkilön vastauksia. Sie sentään jotain aina viitsit tänne ylös vastata. Kiitos siitä. Ja yhtä myös ihmettelen. Tänne ylös , kun kirjoittaa se tulee melkein heti näkyviin iltaisinkin ja viikonloppuna. Alas tulee vaan virka- aikana. Miksi näin on?
Teetkö Annika aina töitä?

Ja miksi teidän esikatselu aina hävittää tekstin? Ei ole hauskaa aina kirjoittaa juttua montaa kertaa.

Pääasiassa tätä työtä tehdään virka-aikana, tietenkin tukihenkilöistä riippuen. Minä pyrin siihen, että keskustelu pysyisi mahdollisimman vilkkaana, joten yritän päästää kirjoituksia aina läpi kun niitä vaan on tullut, myös iltaisin ja viikonloppuisin, mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman nopeasti. Kun keskustelu on hyvää, ei siihen tukihenkilön aina tarvitse puuttua. Toki en koko aikaa vietä koneen ääressä 😉, joten joskus kirjoitukset tulevat viiveellä.

Vastaamisesta en osaa sen paremmin sanoa, mutta tässä ryhmässä tukihenkilönä yritän pitää keskustelua yllä heittelemällä kysymyksiä, auttamalla ja tukemalla. Tärkeämpää tietenkin on teidän kirjoittajien välinen vertaistuki ja yhteiset kokemukset. Tukihenkilöltä voi toki aina pyytää kommenttia ja voithan aavaton toisessa ryhmässä kertoa näitä ajatuksiasi, joita tännekin kirjoitit tukihenkilöiden tarpeesta ym. Ryhmä voi toimia kuitenkin hyvin myös ilman tukihenkilöiden kommentteja. Jatka vaan kirjoittelua molemmissa ryhmissä asian ja tarpeiden mukaan 🙂👍.

Esikatselu ongelmasta olen laittanut ylläpidolle infoa, mutta itse en siitä sen enempää tiedä. Tekniikka on kummallista, eikä siihen voi koskaan täysin luottaa.

Minä aloin miettimään tuota kesäterapeuttia. Ja tuli mieleen kesäkorvat. Minä voisin ainakin omalle pikkusiskolleni olla kesäkorvana. En minä mitään osaa hänen ongelmiinsa vastata mutta kuunteleminen onnistuu.Eikö puhuminenkin auta, jos joku vaan kuuntelee. Ja minut voi kyllä sitten hylätä,kun terapeutti tulee takaisin töihin.

Osaisin miekin kyllä kesäkorvana olla. Mutta riittääkö pelkkä kuunteleminen? Aina tuntuu, että pitäisi jotain osata vastatakin. Jos toinen oikein vaikeista ongelmista puhuu, niin luulisi, että se myös jonkun vastauksen haluaisi. Vastauksia en kyllä kenenkään ongelmiin osaa antaa.
Olisi kiva kyllä kuulla mielipiteitä auttaako pelkkkä kuunteleminen? Onko mitään hyötyä, jos ammattititaidoton ihminen, vaikka sisko kuuntelee? Vai pitääkö olla koulutetut korvat, kuten terapeutilla? Pitäiskö aina osata löytää siitä puhumisesta joku kohta joka on toisella vialla? Ja alkaa siitä puhumaan. Vai antaako toisen vaan puhua ja itte on korvana.

Otus. Sua ei missään kanaville näy? Oletko aloittanut kesäopinnot?
Xerasta vissiin tuli jo aikuinen, kun lopetti kirjoittamisen???

Kuunteleminen on todella tärkeä asia. Pelkkä kuuntelu saattaa joskus olla todella merkittävä apu ja helpottaa toisen oloa huomattavasti kun saa vaan puhua ja toinen kuuntelee. Aina ei tarvitse osata neuvoa vaan voi vaan kuunnellakin. Usein se jo helpottaa ihmistä kun saa puhua sellaiselle joka kuuntelee. Omia mielipiteitä voi myös joskus antaa ja myös omien kokemuksien kertominen on tärkeää. Valmista vastausta ei kuitenkaan tarvita.

Ilman koulutettujakin korvia voi olla todella hyvä kuuntelija ja suureksi avuksi. Jos jollakin on tarvetta puhua niin jokaisen kuuntelevat korvat ovat tärkeitä. Kuunteluun ei tarvita mitään ammatti pätevyyttä.

Mitä edes sanoisi. Kirjottaisi..
Omaa oloa ei löytynyt mistään kirjoituksesta.. ei voi edes samaistua. Ei tietysti olis pakko kirjoittaa.. mutta tämä oleminen on aika tuskaista.
En tiedä mitä mulle tapahtui.. oli jo niin hyvä. Nyt ei jaksaisi olla.. elämä on turhaa. Siis oma elämä, ei elämä yleensä. Mistään ei saa kiinni, paitsi rakkaiden ihmisten kautta. Kun ajattelee niiden elämää ja miten tärkeitä ne on. Miten tärkeä niille mahtaa olla.. Muu on yhtä harmaata massaa.
Hetki on kivaa ja seuraavassa musertuu ahdistuksen alle. Mikä se oikein on mikä minua syö?
Kaikki omasta itsestä ahdistaa. Kaikki mitä olen ollut ja mitä minusta ei ole tullut.. eikä tule tulemaan. Kaikki huolet. Ei löydy itsestä mitään millä tämän saisi loppumaan...
En minä ymmärrä. En halua kuolla, en koska minä olen tärkeä täällä, tiedän kyllä. Mutta en jaksaisi olla olemassa koska ei siinä ole mitään mieltä.
Haluaisin pois itsestäni. Haluaisin olla onnellinen.. äsken vielä olin. Tai joskus olin..
Äh..