Teema: nuori masennus

Teema: nuori masennus

Käyttäjä Ylläpito aloittanut aikaan 07.05.2004 klo 09:19 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Ylläpito (Vapaaehtoinen) (Adoptioperheet ry) kirjoittanut 07.05.2004 klo 09:19

Nuorten foorumin ensimmäisenä teemana on keskustelu nuorten masennukseen liittyvistä asioista. Kokemuksia voi jakaa masentuneiden nuorten ja heidän läheistensä näkökulmasta: masennuksen syistä, avun hakemisesta, selviytymisestä sekä myös läheisten kokemuksista ja tuen merkityksestä.

Apua ei ole aina helppoa hakea tai saada. Miten te olette saaneet apua masennukseenne? Millainen apu on auttanut ja mistä nuoren masennukseen liittyvistä aiheista täällä toivoisitte keskusteltavan? Kirjoittaa voit siitäkin millaista vertaistukea täältä kaipaat. Mieltä askarruttaville erilaisille asioille voi tarpeen mukaan perustaa uusia otsikoita, joiden alla käydään kyseiseen ketjuun liittyvää keskustelua.

Kertausta vielä tekniikasta: kirjoittamanne viestit eivät suoraan näy ryhmässä vaan ne kulkevat moderaattorin kautta kaikkien nähtäväksi edellyttäen, että kirjoitus on asiallinen ja aiheeseen liittyvä. Tarvittaessa moderaattori editoi kirjoituksia ennen niiden julkaisua ryhmässä.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 19.05.2004 klo 18:50

Mä kirjotin äsken pitkän pätkän ja sit ku lähetin ni ei vissii onnistunu. Ku eiks sen jälkee pitäis joutuu takas viestiketjuun, mut mulla näky vaa teksti "esikatselu". Ja sen jälkee on tullu viesti toisen otsikon alle ni kai se mun juttu sit katos... ennenki käyny nii. Ei kivaa 🙄

No, nyt tulee sit lyhennetty versio. Eli, miten yleisesti omasta masennuksesta ja ahdistushäiriöstä on sopivaa puhua? Siis tarkotan että jos joku tuttu (vaikka tyyliin perhetuttu) tai joku kaveri joka ei oo ihan lähipiirissä kysyy että mitä kuuluu, ni onko siihen sopivaa sanoa suoraan vai kuuluuko vastata että ihan hyvää? Tiedän ettei tähän oo mitään absoluuttista oikeeta vastausta, mut ku mä en yhtään tiie että mitä pitäis tehä. Onko tää asia joka ei muille kuulu ja ihmiset pitää sitä liian yksityisenä eli että ei oo sopivaa sanoo vaiko häh? Ku ei tunnu kivalta valehdella, mut sit en oikee tiie että pitäiskö kaikille kertoo. Esimerkiks joilleki kavereille (vai pitäiskö niitä sanoo tutuiks) joita näkee tosi harvoin ja silloinki sattumalta ni mitä sanoo ku ne kysyy vaikka että miten opiskelut (oon saikulla enkä tiie pystynkö jatkaa syksyllä, en oikeesti kyll ees haluis). Ymmärtääköhän joku mitä mä koitan selittää... Sit taas jos sanoo miten suoraan että oon masentunu ja mulla on ahdistushäiriö ja syön mielialalääkettä ni kertooko ne sit kans eteenpäin sellasileki ihmisille joille se ei olenkaa kuulu. Piirit on kuitenki nii pienet et sit tietää kaikki, enkä mä sitä haluu. Oon joteki ihan solmussa tän kanssa. Ku haluisin puhuu siitä, sanoo sellasille ihmisille jotka on aina pitäny mua hirveen vahvana jne että rikki oon. Mut emmä sit tiie että onko tää asia mistä yleensä puhutaan vai rikonko taas jotain normeja. Haluisin nimittäin oppii käyttäytyy niinku on yleisesti sopivaa, mutku en oikee aina tiie että mitä asioita saa sanoo suoraan ja koska pitää olla hiljaa... Ymmärrä tätä maailmaa 😟

Käyttäjä JM82 kirjoittanut 20.05.2004 klo 02:35

Mullahan tää masennus juurtaa juurensa aika pitkälti siihen, kun mies lähti rauhanturvaajaksi vuonna '02. Siis tuota edeltävä aika, kun mies oli koulutuksessa, lasken jo kuuluvaksi tuohon "rauhanturvaamisaikaan". Mieshän sai tietää lähtevänsä jo joskus heinäkuussa... Kun kuulin asiasta tuntui kuin maailma ois romahtanu niskaan. Siitä saakka elämä on ollut yhtä alamäkeä...

Kun mies lähti, ja jäin yksin kotiin, suurimmaksi osaksi aikaa vain makasin sohvalla ja itkin. En muista tuosta syksystä juur yhtään mitään. Aloitin silloin uudessa työpaikassa ja on suoranainen ihme, että edelleen olen samassa työpaikassa.

Oikeastaan uskoin jo olevani paranemaan päin, ennen kuin edes tänne tukinettiin liityin. Kunnes mieheni kertoi että hän aikoo lähteä uudelle reissulle.☹️ Silloin tuntui kuin matto ois repäisty jalkojen alta... tuntui, että kaikki pohja elämälle vietiin taas.

Tuntuu siltä, ettei ole mitään syytä elää. Miks mä yksin täällä elämästäni nauttisin?? Kun ei olisi miestä, jolle laittaa ruokaa, tai jolle osoittaa hellyyttä, saati sitten että olisi mies, joka vetäisi syliin, kun on paha olla.

Oon todennut että taitaa olla parasta hakea jotain ammattiapua. tai vielä menen ja teen sen, mitä monesti mietin miehen viime reissulla...

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 20.05.2004 klo 13:15

Tuttuja tunteita mulle JM silloin, kun mieheni oli armeijassa. Olimme juuri menneet kihloihin. Vaikka tietenkin se on eri asia, kun mies oli kuitenkin silloin tällöin lomilla. Mutta silti se oli aika kauheaa aika, kun minulla ei oikeastaan ole muita ystäviä kuin mieheni, veljeni ja siskoni. Velikin oli armeijassa samaan aikaan.
Päivät sain jotenkin kulumaan mutta illat vaan itkin ikävästä. Nykyisinkin mieheni joutuu silloin tällöin työmatkoille päiviksi. Enkä osaa mitään tehdä sinä aikana. Lapset tietenkin hoidan mutta muuten vaan ikävöin.

En ole syntynyt tässä kaupungissa ja opiskelinkin muualla. Ei vaan ole muita ystäviä. Välillä mietenkin, että onkohan tämä ihan viisasta olla niin rakastunut johonkin ihmiseen, että ei hetkeäkään ilman selviä. Pitäisiköhän sitä jotenkin ottaa etäisyyttä omaan mieheensä? Ja miten sen tekisi? Pitäisiköhän mennä perheneuvolaan hakemaan etäisyysapua?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 20.05.2004 klo 18:21

Siekö Xera kysyt sitä oisko hyvä puhua omasta masennuksesta ja ahistuksesta. Mieki haluaisin oppii käyttäytyyn niinku on yleisesti sopivaa ja olla just sellane ku muutki. Sitten vois mettäsä olla oma ittensä.
Mie vähän niinku aattelin , että, kun yleisesti ei olla masentuneita, niin ei siitä sitten ole sopivaa puhuakaan. Ahistaa melkein kaikkia aika usein. Ne eivät vaan käytä ahistus sanaa vaan sitä yhtä kiellettyä sanaa. Mutta ahistaa niitä. Niin sitten ahistuksesta ois sopivaa puhua. Mutta ei varmaan siitä, että joutuu pillereitä syömään.

Vähän tämä nk. sosiaalinen elämä on näyttelemistä. Näyttelee sellaista roolia mikä on yleistä mun ikäisille. Pääsee paljon helpommalla.Tavallaan ottaa ittelleen jonkun sopivan roolin ja opettelee vuorosanoja. Sitten vaan näyttelee sen mukaan ketä on yleisönä.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 21.05.2004 klo 12:27

Xera, ajattelen, että sinä kerrot juuri niin paljon kuin sinusta itsestä tuntuu hyvältä ja juuri niille ihmisille, joille tunnet olevan tarpeen kertoa tilanteestasi ja olostasi. Lähipiirin ehkä on hyvä tietää missä mennään.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 21.05.2004 klo 18:07

Annika, mut mä tarkotin just muita ku lähipiiriä. Siis että puhutaanko näistä asioista yleensä muille? Vai katotaanko että ei oo sopivaa tai että ei kuulu muille ku vaa ihan lähipiirille. Ku mun puolesta olis kai ihan ok sanoo ettei oo kaikki hyvin. Mut ku jotenki musta tuntuu ettei terveydestä muutenkaa puhuta. Tai jos sanoo että on saikulla ni usein ihmiset ei kehtaa kysyy että miks vaikka varmasti haluiski. Ja kyllä perhe tietää ja kaveritki, ainaki osa. Kai ne tietää koko porukka, kai ne on muut kertonu. Nii, ja mun enkeli tietenki 🙂, ilman sitä mä en jaksais ollenkaa. Ainut ystävä mitä mulla on koskaa ollukaa. Se aina jaksaa mua, teemmä sitte mitä vaa. Ehkä mäki joskus opin luottaa...

Käyttäjä JM82 kirjoittanut 21.05.2004 klo 20:53

Xera kirjoitti 19.05.2004 klo 18:50:
No, nyt tulee sit lyhennetty versio. Eli, miten yleisesti omasta masennuksesta ja ahdistushäiriöstä on sopivaa puhua?

Mun kaverini kertoi tuossa reilu vuosi sitten, että hän on mielialalääkityksellä. Ja olin kyllä erittäin tyytyväinen, että hän kertoi, vaikka hänelle se oli vaikeaa. Se selitti kovin paljon hänen käyttäytymistään.

Uskoisi, Xera, että sopivaa on puhua ihan kelle sinusta itsestäsi tuntuu, että olis tärkeää asiasta kertoa. Kannattaakin kertoa, jos siltä tuntuu. En usko, että kukaan sitä pitää mitenkään "sopimattomana" jos kerrot.🙂 Mutta oman fiiliksen mukaan... se on tärkeintä!

Tsemppiä kaikille, ja voimia!!🙂🌻

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 21.05.2004 klo 21:35

Xera, hyvä, että lähipiirisi ja ystäväsi tietävät tilanteestasi. Se on kaikkein tärkeintä. Ja JM82 kanssa olen samoilla linjoilla, että kerrot juuri niille, joille tunnet, että on hyvä kertoa ja se tuntuu sinusta itsestäsi hyvältä. On ihan ok kertoa, että asiat ei ole ihan hyvin eikä tunnu hyvältä. Ja niin kuin JM82 jo sanoi, moni voi alkaa ymmärtää ihmistä paremmin kun tietää mikä on tilanne.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 22.05.2004 klo 01:06

Mun pitäis varmaa mennä nukkuu, mut on nii paha olo et en voi. Väsyttää kyllä, ainahan mua, mut ei nukuta. Äsken oli taas jo periaatteessa valmis teksti päässä, kaikkee mitä voisin tänne kirjottaa, mut nyt on pää ihan tyhjä. Muutenki tyhjä olo. Ei ollu äsken, äsken oli vaa paha olo, onkai nytteki. Sitä mä ainaki mietin, et terapeutit ei sais mennä lomalle. Niiden pitäis olla jotain superihmisiä jotka jaksais olla täissä koko ajan. Ja kuitenki mä aina mietin et minkälaisia päiviä seki tekee, onkohan ne hirveen pitkiä ja miten se jaksaa kuunnella muiden pahaa oloa koko päivän. Eihän mun pitäis sitä miettii. Mutku mietin.

Ennenku tulin koneele meinasin taas lähettää tekstiviestin enkelille (se on siis mun ystävä, ihminen jota ilman mä en pärjää mut jota mä nään tosi harvoin, eikä sille nyt voi mitään), mut sit mä aloin taas miettii et emmä viitti lähettää mitää ku sit se joutuu vaa miettii jonku vastauksen. Ja eihän se kuitenkaa oikee mitää voi sanoo. Varsinki ku mä tiien et se on huolissaan ni emmä haluu koko ajan valittaa sille. Silläkää oo kovin helppoo. Mut emmä jaksa tätä ja huomenna joutuu taas heräämään. Miks mun pitää herätä joka 😠:in aamu? Mihin mä herään? tähän samaan makaamiseen, istumiseen ja tuijottamiseen. Mieluummin nukkuisin. Mitää en oikee jaksa tehä eikä mikää kiinnosta. Useimpia asioita en ees viitti alottaa ku ei vaa kiinnosta. Tai sit en jaksa. niiku tänääki, olin menossa kauppakeskuksee istuu, kahvilaan. Mut emmä jaksanu ja menin päikkäreille. Kavereita en haluu nähä ku mä oon mieluummin yksin yksin ku yksin seurassa. Enkeli on ainut ihminen jonka seurassa mä en oo yksin, ainaki useimmiten. Se on ees osittain samalla aaltopituudella mun kanssa. Ja kuitenki mulla on aina ollu paljo kavereita, mut aina oon kuitenki oollu tavallaa yksin. Ei kukaa oo oikeesti ymmärtäny mun juttuja. Mua. Ja ku en oo mikää ulospäinsuuntautunu ihminen ni ☹️. Ja oon aina ollu se jolle muut tulee valittaa ongelmia ja saanu selvitellä muiden riitoja. Sitä en kyllä ikinä (toivottavasti) tee, siihen oon ihan 😝. Mut mua on aina pidetty vahvana ja itsevarmana, aina ollu muka kaikki hyvin. Kukaa oo osannu kuunnella mua ku emmä noin vaa omistaasioistani puhu. En oo vahva enkä itsevarma. Koskaa ollukaa mitää itseluottamusta, mut kuoren taakse voi nii helposti piiloutuu. Ja välillä huijata itteensäki. Kai sitä väkisinki alkaa uskoo mitä kaikki muut sanoo. Ja niellä ja piilottaa kaiken epävarmuuden.

Ihmisiin en osaa luottaa ollenkaa. Enkelinki oon tuntenu kohta seittemän vuotta, eikä se koskaa oo antanu mitää aihetta olla luottamatta, mut siltikää en vieläkää täysin osaa. Aina pelkään et jos se kyllästyy muhun, jos se ei sittekää oikeesti tarkota sitä mitä sanoo vaa sanoo sen vaa velvollisuudentunteesta. Mä oon ite nii monta kertaa kuunnellu ja auttanu ihmisiä joista en oikeesti oo välittäny et mä tiien ihan hyvin et se on mahollista. Ja se on nii uskomattoman kiltti ihminen (vaikka moni ei ehkä sitä uskois) et se tekee tosi paljo muiden eteen, niidenki joista se ei nii välitä. Kyll mä oikeestaa tiien et toi kaikki on ihan turhaa, et se oikeesti välittää ja tarkottaa mitä sanoo, mut aina välillä en vaa osaa luottaa. Siihen että mä saan pitää sen. Ku en usko että mikää hyvä kestää. Ja mun käsitys ihmisistä ei oo mikää kovin korkee.

Nälkä. Taas. Ja kuitenkaa en syö. Yleensäki vaikee syödä ku on paha olo. Jotenki tuntuu et se on jotain uhmaa. Ees jostain voin ite päättää. Sit taas joskus ruoka vaa ällöttää. Tai sit en viitti syödä ku tiien et se vois auttaa. Et tulis parempi olo ku söisin. Voi kuullostaa ristiriitaselta, mut pää on täys ristiriitaisuuksia. Muissaki asioissa on sama, että en ees yritä tehä asioita joista vois tulla parempi olo. Tai joskus ku huomaan olevani ees pinnalla onnellinen, et jostain tulee hyvä olo ni mä en anna itteni olla onnellinen. Emmä osaa sitä selittää tai sanoo miks, tavallaa enää osaa olla onnellinen, ainakaa joinain päivinä. Tuntuu ettei noin saa sanoo. Eikä saa toivoo olevansa koomassa, eikä saa ajatella et on 😠 et pitää herätä joka päivä.

Eikä mun ees pitäis olla masentunu, ei mulla pitäis, eikä sais olla paha olo. Usien tuntuu siltä. Ku mullahan on kaikki hyvin. Aina ollu kavereita, koulu menny hyvin, hyvä perhe (vanhemmat on kyll eronnu), sain opiskelupaikan heti jne. Eihän mulla oo mitää hätää. Ja kuitenki oon ihan rikki. Monta kertaa mietin ettei mulla oo oikeutta voida näin huonosti ku on kaikki nii hyvin. Et kyll mä pystyisi jos vaa olisin välittämättä ja tekisin asioita, en olis nii typerä. Mut enkai mä oo ihan kunnossa ku terapeutti laitto sairaslomalle, syön mielialalääkkeitä ja alotan syksyllä psykoterapian. Siltiki. Kello on jo yks 😟. Ehkä pitäis lopettaa ettei tästä tuu liian pitkää. TOivottavasti ei oo jo... Mut emmä uskalla mennä nukkumaan ku on nii paha olo. enkä mä osaa ees itkee kotona. Pitäis päästä terapiaan itkemään. Johan mä nukahdinki ihan hyvin aika pitkään, nyt tää valvominen kai alkaa taas 😞

No joo, nyt lopetan.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 22.05.2004 klo 17:05

Hyvä kysymys Xera. Miksi pitää aina herätä? Eikö sitä voisi vaan maata ja olla. Jos ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi, eikö sitten ole sama kun jää sängyyn. Mulla on hyvät syyt, että aina kuitenkin nousen. Nousethan siekin vissiin joka päivä? On sullakin sitten joku syy nousta? Mikä se on?
Oletko koskaan jäänyt sängyyn koko päiväksi, et edes yrittäisi nousta.
Olishan sulla siihen oikeus, varsinkin ,kun olet sairaslomalla. Mie olin vasta yhden päivän kokonaan sängyssä. Mummo hoisi lapset, mie vaan makasin masentuneena. Seuraavana päivänä olikin jo ihan kiva nousta ylös.

Koomassa tietenkin olisi kiva maata. Syöttäisivätkin letkulla. Mutta silloinkaan saa kauhean rauhassa olla. Joku olisi aina läpsimässä, että heräähän jo.

Melkein kaikilla nuorilla on perusasiat kunnossa, silti elämä mättää. Vissiin , jos ei olisi kunnon kotia, vanhempia, ruokaa riittävästi, opiskelupaikkaa jne, olisi sitten muita ongelmia. Kai tässä elämässä vaan on tarkoitus, että joku vaikeus pitää olla. Ettei liian helpolla pääse.

Sie käytät paljon pitäisi sanaa. Ei pitäisi ja kuitenkin pitäisi. Tai ei ole oikeutta. Samoja sanoja on mun elämä täynnä. Aamu alkaa sillä, että listaa hommia mitä pitäisi tehdä. Kuitenkin tietää, että ei jaksa kaikkia tehdä. Hyvä, että jaksaa listan kirjoittaa. Eikä pitäisi aina olla väsynyt, pitäisi jaksaa. Eikä mulla ole oikeuksia edes ajatella kuolemaa, pitäisi jaksaa vaan olla ja elää. Pitäisi-sana pitäisi olla kirosana. Sitä ei pitäisi saada käyttää ollenkaan.

Sitä mie en tajua, miksi sie nälkää näet. Jos tiedät, että sulle tulisi parempi olo,kun syöt. Aloita itsesi parantaminen sillä, että syöt,kun on nälkä. Kokemuksesta tiedän, että maha täynnä, on helpompi olla masentunut.

Käyttäjä Xera kirjoittanut 22.05.2004 klo 18:13

Mä tarkotin lähinnä että en heräis ollenkaan, ees siihen makaamiseen. Vaa nukkuisin. Mut sit näkis unia ja sen takii olisin mieluummin koomassa. Muita kohtaan se tietenki olis hirveen epäreilua, kaikki olis huolissaan koko ajan. Kyllä mä nousen joka päivä, ainaki jonku verran. Arkena ku äiti on töissä vien koiran ulos aamulla ja kerran päivällä, jos jaksan ni lenkille, muuten vaa talon ympäri tai jotain muuta ihan lyhyttä. Mut usein makaan vaa sohvalla suuriomman osan päivästä. Varsinki jos on huono päivä. Joskus jaksan enemmän.

Kirjotin jo joitain syitä miks en syö silloin ku on paha olo. Mut kai siinä on sitäki et jos on hyvä olo ni mä luulen taas et mun pitäis tehä jjotain, saada jotain aikaseks. Vaikka tiskata tai jotain. Ettei äidin tarttis yksin kaikkee tehä. Vaikka vihaan tiskaamista, ja muutaki mitä pitää tehä kotona. Siis sellasta mistä äiti on aina sanonu että tee. Sitä sanotaan kotitöihin osallistumiseks, mut mulle on aina vaikeeta tehä jotain jos joku senoo että tee. Siis että jos mulla on parempi olo ni mä en omasta mielestä voi vaa olla ja löhötä, pitäis alkaa partantuu heti. Ja laiska ku oon ni olisin mieluummin tekemättä mitään. Tai en oikeestaan. Emmö osaa selittää. Kai mä pelkään et teen liikaa ja sit on taas tosi paha olo. Et on parempi olla yrittämättä ja jos tuntuu että voisin jaksaa ni sit pitäis kans. Taas tulee vaa pitäis pitäis koko ajan. voihan se olla jo ihan tapaki etten syö vaikka on nälkä. Kyllä mä kuitenki ihan tarpeeks syön. Hirveen epätietonen olo ku ei tiee opikee minkää asian suhteen että miten pitäis ola ja mitä pitäis tehä. Joku vois kirjottaa jonku pahan olon opaskirjan että tee näin ja näin ja tässä järjestyksessä ja että ku tuntuu tältä ni teet näin. Ja se toimis kaikille. Ku eihän kukaan voi sanoo mikä just mulle on oikein. En ees minä. Seki ku en tiie että miten paljo pitäis yrittää ja miten paljo pitäis vaa antaa ittellee aikaa levätä. Mistä mä voin tietää? Mistä mä voin tietää koska mä vaa lusmuilen enkä va viitti tehä mitää ku pelkään et epäonnistun tai että se on vaikeeta? Pitääks mun koko ajan vaa kokeilla että mitäs tänään pystyn ja sit ku taas hajoon ni huomaan että tuo oli liikaa ja huomenna taas ihan eri olo ni taas ihan eri rajat 😐

*Huokaus* Siinä mielessä olis helpompaa jos olis kaikki päivät samaa pahaa oloa että ainaki tietäisin missä mennään. Nyt ku on parempia päiviä ja kamalia päiviä ni oon ihan hukassa. Onhan se tietenki välillä kiva ettei oo koko ajan nii kamalan paha olo, mut eihän se silloinkaa mihinkää katoo. Tää nyt on vaa tällasta ääneen ajattelua. Mä oikee tiie että mitä tänne ryhmiin voi kirjottaa ku enne sai sanoo paljo vapaammin eikä kukaa sillai tarkistannu että mahtuuko nyt valmiiden raamejen sisäpuolelle.

Yhtää tiie nyt mitä tekisin. Olin äidin kanssa keskustassa ja site tässä lähellä Rossossa syömässä. En oo ollu keskustassa varmaa melkee kuukauteen. Tänään jaksoin aika hyvin. Ei me oltu ku ihan vähän aikaa eikä se ihan helppoo kyll ollu, mut selvisin. Ja nyt vaa odotan että mitä tapahtuu...

No joo, ehkä mä oon taas jauhannu tarpeeks tyhjää.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 22.05.2004 klo 18:50

Sairaslomalla on täysi oikeus levätä kunnolla ja kerätä voimia (toki myös muulloin). Jos tuntuu, ettei jaksa niin sitten on hyvä vain olla. Pikku hiljaa voi alkaa tekemään jotain pientä askaretta tai ulkoilua, mutta vain pieniä määriä kerrallaan ja oman jaksamisen mukaan, kuitenkin vasta sitten kun tuntuu, että olo voisi hieman hellittää eikä rasitu liikaa. Kun ei yksinkertaisesti jaksa niin silloin on syytä (jos mahdollista) ottaa rauhallisesti ja monillahan elimistö/kroppa ilmoittelee milloin on syytä pitää aikalisä ja huilata.

Toki on totta, että ei kannata liian pitkäksi aikaa jäädä aloilleen, vaan seurailla olon kehittymistä ja pikku hiljaa alkaa tekemään ihan pientä mieluista puuhaa. Jotain sellaista mistä nauttii ja mistä saisi lisää voimia ja mielihyvää. Ammattilaisen apu yhdistettynä riittävään lepoon ja mieluiseen pieneen puuhaan voi olla hyvinkin tehokas yhdistelmä. Kannattaa antaa itselleen aikaa selviytyä. Se vie joskus pitkänkin ajan ja vaatii paljon työtä, mutta on saavutettavissa. Voimia kaikille!! Ja mukavaa viikonlopun jatkoa!

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 22.05.2004 klo 20:08

Mie tehin aivan liikaa vaikka en jaksanu. Sitten kun olin aivan sippi, veinasin itteni tappaa. Vain siitä syystä , että en jaksanut tehä kaikkia hommia. Ei mua kukaan mitään käskenyt tehä, mie itte pakotin itteni tekeen. Kävin koiran kaa pitkillä lenkeillä, siivosin aina kaikki paikat kotona, mie kävin salaakin kahta koulua. Ilman, että kukaan mitään tiesi , niin mie menin etälukioon. Mie luvin keskustelupalstalta masentuneista ihmisistä ja päätin, että mie en ainakaan ala masentuneeksi tai lusmuksi.
Mulla oli niin paljon hommii, että en ehtinyt ees nukkuu.

Mie olin vähän aikaa sairaalasa ja mulle tehtiin ohjelman minkä mukaan elin.
Mun piti pittää kirjaa joka asiasta mitä tein ja mitä söin. Sitten sitä käytiin yhessä läpi terapeutin kanssa. Se aina otti pois hommia mitä ei tarvis tehä. En mie vieläkään osaa oikein elää. Heti, kun on hyvempi olo, mie pääsen vauhtiin. Yksi aamu mie vaan käänsin perunamaan enneku kukaan heräsi. Sitten mie sammuin töissä. Piti nukkua päikkärit kesken työpäivän.
Mulla on kotitöistä lappu, ihan vähän niitä on, mie sen mukaan teen hommat.En saa tehä enempää. Yöt mie nukun,kun syön unipillerii. Muuten en joutas nukkuun.

Tänään mie olen opetellut melomaan adoptioäitini kanssa. Kesällä ois tarkoitus, että lähtisimme kahestaan viikon melontaretkelle. Vähä se kyllä pelottaa olla kahestaan jonkun aika uuden ihmisen kaa samasa kanootisa. Pittää meloo sammaan tahtiin.

ps. aina ahistaa,kun kirjoittaa vähääkään pitemmin,kun tekstit häviävät.esikatselua ei kannata paljua käyttää, silloin melkein aina häviää koko juttu.

Käyttäjä Cassiopeia kirjoittanut 23.05.2004 klo 19:30

Mä en enää jaksais. Mä en jaksais mitään. Musta kanssa tuntuu siltä, että jos vaan vaipuis koomaan, ni olis helpompaa. Ahdistaa, ku pitäis taas mennä kouluun. Mä en kestä siellä. Mä en haluis joutuu puhuu kenenkään kanssa. Tai ees nähä ketään. Kellekään mä en voi puhua, ku ei oo ketään, joka vois ees vähän ymmärtää. Jos vaan kuolis pois. Se olis helppoo, mut rohkeus ei riitä. Mä tiedän, et mä tarvisin apua, mut kenenkään mä en pysty luottaa ja tuntuis oudolta puhuu ihan vieraan ihmisen kaa. Jos vaan vois kuolla. Se olis paljon helpompaa.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 23.05.2004 klo 19:55

Mie kirjotan nyt, koska mulle tuli sellaine olo että pitää vähä selittää. Kun kirjoitin, että päätin, että musta ei tule lusmua eikä masentunutta. Mulla ei ollut tarkotus ketään halveerata. Mie kyllä tiijän, että masennus on oikee sairaus ja eikä siitä vaan selviä päättämällä selvitä. En miekään niin oo selvinny. Enkä oo ees selvinny vielä. Mie vaan yritän. Ja mulla on hirveästi kaikkia aikusia ihmisiä apuna. Yksin,jos oisin , niin olisin jo kuollu.Mie vaan siksi kirjotan miten mie oon jotenkin selvinny,että jos se jotakin muutakin auttas.

Ei se kuoleminenkaan oo helppoo. Mulla kyllä on ollut rohkeutta sitä yrittää parikin kertaa. Aina joku aikune on ehtinyt apuun. Ja se on ollut hyvä asia. Sitten oonki huomannu, että haluun mie elää.