Timotei, tunnistatko mistä ahdistuksesi ja paha olosi on lähtöisin tai mistä voisi johtua? Mikä sinua omassa itsessäsi ahdistaa ja mitä nämä huolet ovat, jotka mieltäsi painavat? Sinun tulisi ensin löytää se asia, miksi tunnet olosi niin synkäksi.

Kirjoittamalla on hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä sitä kautta löytyy joitakin vastauksia tai ainakin voimme yhdessä miettiä mikä kaikki ahdistaa, miksi ja miten ahdistusta voisi lievittää.

"Kaikki omasta itsestä ahdistaa. Kaikki mitä olen ollut ja mitä minusta ei ole tullut..eikä tule tulemaan", mitä tällä tarkoitat? Miksi haluaisit tulla ja mitä sen saavuttamiseen vaaditaan? Voimia Sinulle timotei ja jatka kirjoittelua.

aavaton kirjoitti 03.06.2004 klo 11:11:

Otus. Sua ei missään kanaville näy? Oletko aloittanut kesäopinnot?
Xerasta vissiin tuli jo aikuinen, kun lopetti kirjoittamisen???

Aava, ei musta oo aikuista tullu, ei mitää pelkoo eikä mahollisuutta. En vaa oo pystyny kirjottaa mitään. Emmä varmaa tänkää jälkee oikee pysty.

Tänään olin Lintsillä kaverin kanssa. Pärjäsin oikein hyvin vaikka koko aamun sitä jännitin, että jaksanko jne. Väsyttihän mua, mutta ei sillai ylivoimasesti eikä tullu paha olo. Tuntu että olisin ollu melkee normaali. Siis tuntu että olis ollu melkee ku ennen 🙂 Oikeesti tosi kivaa, muutenki tää viikko menny hyvin (tiistaita lukuunottamatta, mut seki olis menny jos ei olis tapahtunu jotain). Näyttää siltä että mä sittenki selviin tästä ekasta terapiatauosta 🙂👍.
Vaikka nyt onki menny hyvin, ni kyllähän se paha olo on siellä edelleen, ei vaa ihan pinnalla. Mut tääki on mukavaa vaihtelua. Nyt on jalat ihan kuollu ja naama vissii saanu aurinkoa. Mut tää päivä oli onnistuminen, huomenna sitte varmaan taas romahdan. Mut sellasta kai tää on. Viime viikolla en olis tähän pystyny. Silloin pyöri vaa mielessä että en haluu elää, nyt voi taas vähän aikaa olla mukana. Iso halaus kaikille ja 🙂🌻 kans.

Mie vaan makaan sängyssä, kun lääkäri määräsi. Ei psykoloki vaan oikee ruumislääkäri. Ensin loppu hermot, sitte sammu ruumis. Nyt saa vaan sängyssä olla, eikä tarvi mitään jaksaa. Saa vaan löhötä, kun on lääkärin määräys.Ja mie olinki niin sippi, että on maailman ihanin asia vaan löhötä ja nukkuu. Ja aina, kun herää on joku aikune vieresä. Tietää, että ei tarvi olla yksin.

Vaikka onki aika pettyny olo, ku mie aina luulen, että ny oon jo masentumaton. Aika karseaa huomata, että onki eelleen sairas ja masentunut. Mie jo luulin, että multa loppuisi jo lääkityskin. Pitää vissiin vaan uskoo, että mie tuun aina oleen masentunu. Ensin kirjotan täällä nuorten foorumissa nuoresta masennuksesta. Sitten vaan meen alapuolelle aikuisten osastole jatkohoitoon. Toivottavasti se ees vähä muuttuu, ettei mun tarvi perhettä perustaa. Hyvä tulevaisuus.

Mieki laitan horsman kaikile 🙂🌻

Ku mä en oo pitkää aikaa mitää kunnolla tänne kirjottanu, ni kommentoin nyt kaikkea sitte.

aavaton kirjoitti 26.05.2004 klo 14:05:
Minäkään en halua kenenkään näkevän heikkouttani. Mulle jäi jokin vahvan ihmisen rooli päälle, kun isä kuoli n. kuusi vuotta sitten. Kukaan muu koko suvusta ei mitään tajunnut tehdä. Mie lähdin valitsemaan isälle arkkua ja sopimaan hautajaisia. Huolehdin, että isä saatiin hautaan. Olin vahva ja yritän sitä edelleen olla. Vaikka nyt jo haluaisin, että joku muu huolehtisi kaikesta. Olisi mun vuoro olla heikko.

Mulleki terapeutti sano heti alussa, että oon sairastunu omaan vahvuuteeni. Oon aina ollu sellanen jolle muut tulee puhumaan omista asioistaan ja oon kuunnellu. Ja suttanu jos oon osannu. Ihan ala-asteelta lähtien. Enhän mä voi olla auttamatta jos mä tiien että siihen ei tarvita muua ku kuunnella vähän ja sanoo jotain järkevää. Järkevällä tarkotan siis että mä ajattelen järjellä ku se toinen vaa tuntee. Tosta ei varmaatajunnu mitä mä tarkotin 🙂

Mut Aava, toi kuulostaa kyllä mun mielestä aika kohtuuttomalta, että ton ikäsenä hoidit noinki vaikeen asian yksin. Hyvä että ees sä jaksoit silloin.

Ei muuten oo ollenkaa helppoo oppii olee heikko, jos son aina tottunu ainaki näyttelemään vahvaa. Ei sitä oikee ees huomaa että taas tekee niiku aina enneki. Mulla jotenki puuttuu kaikki ne käyttäytymismallit. Ainaki useimmissa tapauksissa. Sillai oon aina pärjänny, piilottannu heikkouden ja kaikki ikävät tunteet osittain valheellisen itseluottamuksen taakse. Ja nyt ku suurin osa mun suojamuureista on hajonnu ni en oikeen tiie että miten sitä pitäis olla. Pelkään että teen niiku aina ennenki, vaikka tiien ettei se oo hyvä. Mut ku en enää tiie mikä on oikeesti mua ja mikä on jotain muuta. Välillä tuntuu, että monet asiat on vaa jotain puolustusta ja sit toisinaan epäilen, että koitan vaa saada itteeni näyttämään paremmilta omissa silmissäni. Että mä oikeesti oon sellanen. Mistä ihmeestä sitä voi tietää mikä on valetta jos sitä on jatkunu melkee koko elämän? Eihän sitä kukaa muu voi mulle sanoo että toi ja toi asia on sua ittes ja toi ja toi on jotain muuta. Ei terapeuttikaa voi tollasta sanoo, eihän se oo tuntenu mua ku tällasena. Mistä seki muuten voi tietää että mä puhun totta? Siis että mä en vääristele asioita niin, että ne näyttäis sellasilta ku mä haluun?

Pitäisköhän tänne laittaa oma otsikko terapiakeskusteluille? Vai meneeks tää sit viellä enemän pirstaleiseks tää keskustelu ku koko ajan pitää pomppiii ja miettii että minkä otsikon alle mitäki voi laittaa?

Mulle on terapiassa ollu tosi helpottavaa että oon voinu mennä sinne hajoomaan, siis olee ihan heikko. Tai ainaki yrittää. Oppii itkee nii että joku näkee.

Tuli muuten Aava vielä mieleen noista itsemurha-ajatuksista, että jos vaa joskus pystyt jasulla on mukava terapeutti, ni koita puhuu niistä. Mulla ainaki silloin ku sanoin että haluisin viiltää ni yllätyin se nreaktiosta. Jotenki nii asiallinen ja sillee että ei ollenkaa yllättyny tai pelästyny niiku varmaa moni ei-ammattilainen. Ja monta kertaa kysyny että onko ollu itsemurha-ajatuksia. Emmäkää siitä oo oikee pystyny puhuu. Mut viimeistää jos tosissaa ajattelee ni kannattais yrittää uskaltaa puhua siitä, ja heti aluks. No helppohan se on sanoo, tiedän 😀

maanvaiva kirjoitti 27.05.2004 klo 18:15:

Xera. voiko tätä kysyä. Älä vastaa, jos et halua. Onko sulla joku syy,kun olet sairastunut. Vaan kaatuko sulla vaan kaikki yhtäkkiä.

Tottakai voi kysyä. Eikö se oo nii että kaikkea voi täälä kysyä mutta mihinkää ei tarvii vastata jos ei haluu? Eikai kukaan tahallaan loukaa kysymyksillään ja kaikkihan tietää ettei meillä täällä oo kaikki hyvin.

Mä en osaa oikee sanoo, miten kauan mullao n ollu paha olo. Voi olla että koko lukioajan. Mut silloin mä luulin että se johtu siitä ja siitä ja sit se meni ohi ja sit jos tapahtu jotain ni oli selvä syy. Mut toisaalta, kai mulla on aina ollu vähän paha olo, ala-asteelta lähtien. Ylästeellahan kai kuuluuki olla jossain määrin. Mut sillai että on oikeesti ollu paha olo ni vasta tänä syksynä. Ku siirryin turvallisesta lukiosta opiskelemaan ni alko asiat romahtaa. Vaikka oliki yks kaveri samalla luokalla uudessa koulussa ni silti kaikki ne ihmiset ja kaikki se uus oli mulle liikaa. Siis pohjahan oli tietenki hutera jo aiemmin, mut ennen mä olin pystyny välttää aisoita joista en selvii, nyt en voinu ja tuli nii paljo yhtä aikaa että menin rikki. Ensin koitin pärjätä yksin pari kuukautta, mut ku enenää jaksanu ni pyysin enkeliltä apua. (Jos joku ei tiie, ni enkeli on mun Ystävä) Olisin halunnu kertoo sille jo aiemmin että mulla on paha olo, mutta en pystyny. Sitte kerran ku oltii leffassa ni mä hajosin ihan. Kaikki sen leffan ahdistus vyöry päälle enkä ä pystyny tekee oikee muuta kusituu ja tärisee. Silloin pystyny mitää snaoo, mut sit illalla pyysin apua siltä. Se piti mua sitte kasassa kaks ja puol kuukautta kunnes hain ammattiapua.

Kai niitä syitä on monia, kaikkee en oikee vielä tiie. Aina en ees haluis ku on nii paljo asioita ittessäni joita en haluu kohdata enkä ainaka repii auki ja kursii uuteen järjestykseen. Mutta jossain vaiheessa se on pakko.
Että sellasta, en nyt tiie jos tästä sai mitää irti...

aavaton kirjoitti 02.06.2004 klo 13:16:

Carol sun juttuusi kannanotto. Hyvä kun olet hengissä. Mie olen monesti miettinyt itsemurhaa mutta vaan miettinyt. Enkä siitä kyllä kelleen läheiselleni puhu. Pari kertaa olen käynyt psykolologilla. Mutta en osannut mitään sanoa. Mitä sie sanot? Toisen kerran kävelin ovesta ulos ja päätin, että yksin selviän. Kun en keksinyt mitään sanottavaa. Oikeastaan vaan hävetti siinä istua. Mie aina luen näitä selviytymistarinoita ja ajattelen, että kyllä miekin joskus vielä puhun. Mutta mitä mie puhuisin?

Aava, sanoit joskus että kirjottelet asioista. Äidistä ainaki olit kirjottanu. Mitä tapahtuis jos sä veisit niitä tekstejä terapeutille ja sitte siitä lähtisit puhumaan. Siis vaikka niin, että sanot heti aluks että sä et oikee osaa puhuu. Mut jos se osais kysyy jotain niiden tekstien perusteella. Ja sä sitte vastata just siihen kysymykseen. Jos siitä pääsisitte alkuun ja muihinki aiheisiin. Tai kirjottaisit jotain muuta ja näyttäisit. Lähettäisit vaikka etukäteen jotain ajatuksia. Ihan mitä vaan. Voiskohan se onnistuu?

Tämä kesä on todella ahdistava. Vaikka mulla ei nyt mitään katkoksia mihinkään tule. Terapeutti on lomalla mutta se on melkein parempi. Ei tarvitse edes yrittää keksiä mitään sanottavaa. Vaikka juuri nyt tuntuukin siltä, että nythän mie vaikka mitä sanoisin.

Voisitsä silloin ku tuntuu tolta ni kirjottaa niitä ajatuskia? Mikä terapeutti sulla on? Siis missä terapiassa sä käyt? Onks sun paikkakunnalla mahollista valita erilaisia terapioita? Jos sulle sopis paremmin joku missä ei tarvii puhuu nii paljoo? Mä vaa mietin, vaikka en susta mitää tiiekää 🙂

Maanvaiva, hyvä että ees nyt rauhotut 🙂 Koitathan pysyy sängyssä vielä vähän senki jälkee ku jo tuntuu että voisit nousta. Muuten voi mennä taas yli. Vaikka mä en teekää yhtää nii paljo ku sä ni mä usein toivon että joku lääkäri tai joku sanois että en saa tehä mitään. Silloin vasta pystyisin hyvällä omallatunnolla lepäämään. Nyt on menny vähän aikaa paremmin ni oon oikeesti pystyny jo elämääki vähän. Mutta usein on huono omatunto jos en oon tehny mitään vaikka tiien että mun pitää vaa ottaa rauhallisesti. Eilen siivosin keittiötä aamupivälle hirveellä vauhdilla ja sitte loppu taas voimat. Illalla oli kyllä taas jotain ihme energiaa vaikka kuin ku oltii äidin ja koiran kanssa pitkällä lenkillä. Mä en oikee tajuu tota että joskus jaksan ja joskus en. No eihän mu tarviikaa. Nyt tuntuu vaa että jotain tekemistä pitää koko ajan olla. En oikee osaa rauhottuu nyt ku on taas voimia ja uskallan liikkuu ihmisten seassaki. Pelkään vaa kokoajan että rasitan itteeni liikaa. Ku emmä oikee tiie missä meen.

Ehkä se on jotanki nii, että ensin pitää hajota kunnolla ja hyväksyy se ja sitte vasta voi pikkuhiljaa alkaa paranee. Kunhan ei yritä liikaa. Tai jotain, emmä tiie. Mut emmä maanvaiva usko että sä aina tuut olee masentunu. Eiks sulla nyt oo ihan hyvä perhe kuitenki? Vähänhän sä jo oot uskaltanu sun vanhempien kanssa puhuuki. Jos se auttais muihinki asioihin jos kotona olis hyvä. Ja nythän sulla on mukava terapeuttiki. 🙂👍 sulle, mä oikeesti toivon että sulla olis vielä hyvä olla.
Sovitaanko nii, että meillä loppuu usko aina vuorotellen. Silloin ku toinen ei jaksa enää ni toinen jaksaa sitte molempien puolesta? Ja sitte vaihdetaan. Jos tehää nii kaikkien kanssa, että silloin ku jku ei enää jaksa ni kirjottaa tänne ni me muut jaksetaa sitte sen aikaa ja pidetää muita pystyssä? Mun mielestä on nii kamalaa ku ihmisillä on paha olo. Ei nii saa olla. Mut kuitenki on ja silloin ku on paha olo ni pitää saada olla.

On mulla Xera nyt tosi hyvä perhe, äiti, iskä ja yksi velikin lisää. Veljen kanssa osaa jo puhua vähän enemmänkin. Nyt kun olin sairas, se oli mun kanssa aika paljon. Ehittiin vähän enemmän oppia tuntemaan toisiamme. Ollaan me kyllä kahestaan oltu yötäkin mettässä. Mulla on kaksi hyvää veljee joille voi puhua, sisko jolla on korvat. Mutta ei silti kaikkee voi puhuu, kun ei haluu niitä huolestuttaa vaikka esi., että joskus aattelee vieläkin itsemurhaa. Vaikka kaikki on hyvin.

Eilen mie olin kolmistaan, iskäni ja äitini kanssa. Sisällä pelattiin kaikkee, katottiin elokuvia ja syötiin. Tehtiin vähän (tai oikeastaan paljon) uusia sääntöjä. Vähän semmosii, että mun vauhti ei alkaisi uuvelleen. Sitten taas sippaisin. Mie ne säännöt kaikki hyväksyin. Sitten mie yrjösin kaikki ruuat pois. Tuli vaan liian hyvä olo. Mie mietin, että miksiköhän mie olen saanut uuvet iskän ja äidin vaikka olen ollut aika paska ihmine. Silloin murrosikäsenä lähinnä.

Aamut on aina hyviä. Sitten illalla on liian hyvä olo olla. Lentää laatat, sitten taas sammun.
Usko ei kuitenkaan vielä loppunu. Ei mihinkään asiaa, ei ainakaa aamulla. Vaikka tänä aamuna en jaksakaan lähteä jumalanpalvelukseen. Enkä mie kovin helpolla alakertaan siirry. Veinaan parantua täällä ylhäällä.

Kaikki sun juttusi luin läpi Xera ja voisin vaikka kaikkiin otsikoihin vastata. Mutta en halua, että nimeni lukee joka paikassa siksi vastaan vaan tähän. Huomenna varmaan olen toisessa otsikossa. Ja tahaltani sut härnäsin kirjoittamaan. Tiesin, että suhun voi luottaa.

Musta tämä yksi otsikkokin olisi riittänyt. Tai onhan syömishäiriö ja opiskelu ihan selkeesti eriä kuin masennus. Eihän täällä olla sellaisia kirjoittajia jotka hirveästi häiriintyvät, jos välillä otsikon vierestä puhumme. Pääasia, että kirjoitamme.

Niinpä puhun nyt terapiasta. Helppo puhua, kun se on vielä monta viikkoa lomalla. Minunkin on helppoa kaukaa keksiä hänelle vaikka mitä sanottavaa. Mutta jo odotushuoneessa sanat katoavat.Huom! Olen lähettänyt terapeutille yhden sähköpostin loman aikana. Aika pitkän. Ei ole multa koskaan kysytty mietinkö itsemurhaa. Ja en mie sitä koskaan vissiin tosissani? mietikään. Siksi ei ole tullut puhutuksi. Sitten , jos alkaa terapiassa puhumaan siitä ja kaikista syistä miksi voisin itseni tappaa, niin pitäisi vissiin myöntää, että ajattelen itsemurhaa usein. Mutta olen kyllä yhtä varma, että en sitä tee. Rakastan liikaa miestäni, lapsiani ja muuta perhettäni,siksi olen varma,että en koskaan tee itsemurhaa. Tai toivon niin. Olisihan se kiva osata ongelmistaan puhua. Voisi olla ihan varma, että joskus ei ole sellainen olo, että tekee itsemurhan. Kun muuten ei selviä pahasta olostaan.

Ihan eri asia nyt. Tästä palstasta. Mihin uudet aina katoatte, käytte yhden jutun kirjoittamassa, sitten ei enää kuulu eikä näy. Ei tästä hirveesti ole kelleen hyötyä, jos täällä vaan muutama kirjoittelee. Mulle on tullut näin keskipäivällä tavaksi käydä katsomassa onko tullut uusia juttuja. Sitten itsekin kirjoitan, koska silloin mun ei tarvitse ahmia yksinäisyyteeni suklaata. En mie kyllä itsekseni viitsi kirjoittaa, mie alan syömään suklaata, jos kukaan ei ole kirjoittanut. Mun pitää näköjään keskellä päivää olla jostain riippuvainen, onneksi vaan muutaman hetken ajan. Sitten se menee ohi.
Suklaata, jäätelöä, karkkia tai tukinet. Onneksi ei kaikkia samaan aikaan.

aavaton kirjoitti 06.06.2004 klo 13:41:

Ja tahaltani sut härnäsin kirjoittamaan. Tiesin, että suhun voi luottaa.

Ryökäle oot 😀

Niinpä puhun nyt terapiasta. Helppo puhua, kun se on vielä monta viikkoa lomalla. Minunkin on helppoa kaukaa keksiä hänelle vaikka mitä sanottavaa. Mutta jo odotushuoneessa sanat katoavat.Huom! Olen lähettänyt terapeutille yhden sähköpostin loman aikana. Aika pitkän.

Ku mun piti nyt terapeutin loman aikana pitää ruokapäiväkirjaa ni oon sitte kirjottanu sinne yleensäki että mitä oon sinä päivänä tehny ja joitain ajatuksia. Siis jos on ollu paha olo jostain tai oon miettiny jotain ni sellasta oon kirjottanu, ainaki vähän. Ajattelin että on helpompi nii ku sitte kertoo että miten on kolme viikko menny ku olisin jo unohtanu kaiken. Ja huomasin että toi mulleki jotain järjestystä ku laitoin asioita ylös. Kirjotain kans sellasta mitä en välttämättä olis sanonu sille. Nyt mä toivon että se tiistaina on ehtiny lukee kaiken ja jos mä en osaa sanoo mitään ni se osais kysyy ku tietää mitä oon miettiny. Lähetin sille kans runoja joita oon kevään mittaan kirjottanu. Ku olin lähettäny ne ni aloin kyllä miettii että oliko viisasa ku olin kirjottanu siitäki että on vaikee olla siellä puhumassa ja että pelkään ja häpeen puumista jne mut kai sen on hyvä tietää seki...

Sen takii mä sulleki sanoin että kirjota etukäteen. Varsinki jos sanot että et paikan päällä kekesi mitään sanottavaa ni luulis että terapeutti osais sitte kysyä jos on saanu jotain ajatuksia.

Ei ole multa koskaan kysytty mietinkö itsemurhaa. Ja en mie sitä koskaan vissiin tosissani? mietikään. Siksi ei ole tullut puhutuksi. Sitten , jos alkaa terapiassa puhumaan siitä ja kaikista syistä miksi voisin itseni tappaa, niin pitäisi vissiin myöntää, että ajattelen itsemurhaa usein. Mutta olen kyllä yhtä varma, että en sitä tee. Rakastan liikaa miestäni, lapsiani ja muuta perhettäni,siksi olen varma,että en koskaan tee itsemurhaa. Tai toivon niin. Olisihan se kiva osata ongelmistaan puhua. Voisi olla ihan varma, että joskus ei ole sellainen olo, että tekee itsemurhan. Kun muuten ei selviä pahasta olostaan.

Ehkä sun silti olis hyvä puhuu siitä. Siis vaikka et sitä koskaa tekiskää.Luulis kuitenki että se on aika iso asia ihan ajatuksenaki. Ja ettäterapeutin olis tärkee tietää. Ehkä sä voisit siitäki kirjottaa ja sitte joskus näyttää sen jos et pysty sanomaa. Ei varmaa oo helppo yhtäkkii töksäyttää että mä oon miettiny itsemurhaa monta kertaa mutta en kyllä koskaa tee sitä. 🙂

Mulle on tullut näin keskipäivällä tavaksi käydä katsomassa onko tullut uusia juttuja. Sitten itsekin kirjoitan, koska silloin mun ei tarvitse ahmia yksinäisyyteeni suklaata. En mie kyllä itsekseni viitsi kirjoittaa, mie alan syömään suklaata, jos kukaan ei ole kirjoittanut. Mun pitää näköjään keskellä päivää olla jostain riippuvainen, onneksi vaan muutaman hetken ajan. Sitten se menee ohi.
Suklaata, jäätelöä, karkkia tai tukinet. Onneksi ei kaikkia samaan aikaan.

😀 Mä aina heti aamulla käyn kattomassa tän, mailit ja runot jos joku on sanonu jossain jotain. Ja sit monta kertaa päivän aikana. Hyvä jos sä oot tukinetriippuvainen vaa kerran päivässä, mä oon monta kertaa 😋

ÄÄÄÄÄÄ ylihuomenna terapiaan 😮 Sillai ollu helpompaa nyt tauon aikana ku ei oo tarvinnu kaivaa esii mitään eikä repii auki asioita. Vaikka mä tiien ihan hyvin että se pitää tehä, mut välillä on helpottavaa vaa piilottaa.

Luvin kaikki viestit ja tutulta kuulostaa.
Poikani kertoi syksyllä minulle toiveistaan kuolla,tehdä itsemurha.Äitikin voi olla niin sokea ettei huomaa,että nuorella on paha olla.
Juttelimme ensin kotona ja yritin ymmärtää mikä
on hätänä? Taustalla oli hirveää yksinäisyyttä ja koulukiusaamista. Poikani itsetunto oli nolla.
Olen maailman onnekkain äiti! koska poikani kertoi minulle aikeistaan.Itkinhän minä salaa ja
valvoin monta yötä ja olin tosi ahdistunut ja jäin sairaslomalle,mutta olemme kai selvinneet
pahimmasta. Nyt jaksan jo nauttia jokaisesta hyvästä päivästä.
Jäin sairaslomalle,koska en uskaltanut jättää
poikaani yksin.Hän on minulle tärkeämpi kuin
mikään muu. Mieheni kanssa olemme nyt puhuneet
että on hyvä muistuttaa itseään,mikä on elämässä
todella tärkeää. Kertokaa nuoret pahastaolosta
vanhemmillenne!
Me saimme apua nuorisopsykiatrilta yksityiseltä
puolelta. Kun kotona yritettin puhua ja setviä
asioita niin tunsin, että tarvitaan joku kolmas
auttamaan. Omat voimat ei riitäneet.Apua sai heti seuraavana päivänä.
Kerroimme poikani suostumuksella masennus diagnoosin saatuamme asiasta myös ukille ja mummolle.Kerroin asiasta myös sisaruksilleni.
Lähipiirin tuki tuntui välillä tosi tarpeelliselta.Useammat siivet kantaa pidemmälle
kuin yhdet.
Nyt on yli puoli vuotta aikaa siitä,kun kaikki alkoi ja masennuslääkkeet on purettu pois.
Sinnitellään päi

Niinhän sitä yritetäänki kertoo pahasta olosta vanhemille. Sen minkä kehtaa, ei niille voi kaikkee kuitenkaa puhuu. Joko ne ei ymmärrä mitään tai sitten ne ymmärtää liikaa. Ja huolestuvat sitten myös liikaa. Ja sitten niitä ei kestä. Munki tää uusi äiti on melkein aina pois töistä, ku hoitaa mua. 17 vuotiasta. Ei sitä kyllä oikeasti halua. Siksi on helpompi asioista kertoa joillekin vieraille, kun niijen elämä ei mee ihan mönkään mun huolista. Ei se tarkoita, että ei rakastaisi vanhempii, niitä ei vaan haluu huolestuttaa. Ja eikä myöskään itteään halua ressata liian hössäävillä vanhemmilla. Joskus on ihan kiva, kun on koti, missä voi ees näytellä normaalia. Siksi kertoo vaan tietyn määrän.

Meillä alko nyt se aika, että aurinko ei ollenkaan laskeudu. Koko ajan on valoisaa ja eikä tavallaan ole yötä ollenkaan. Eikä tekisi mieli mennä nukkuun. Yleensä me valvotaanki kavereiden kaa koko yö. Pelataan pesistä, uidaan ja vaan ollaan. Aamulla mennään nukkuun. Tai sitten päivällä, tai millo vaan. Ei ole väliä, kun aina on valoisaa.

Paitsi mie en tee näin tänä kesänä. Mun pitää mennä kohta nukkuun ja herätä aamulla. muuten mie masennun lisää, jos en elä säännöllisesti. Seuraava kuukausi taitaa olla mun pahin pitkästä aikaa. Aurinko paistaa yölläkin ja mun pitää nukkua.

Kyllä minunkin poikani 16 v. kärsi siitä ,kun huomasi,miten lujille tämä ottaa. Hänellä vain ei ollut ketään muuta kelle kertoa. Hän oli pikkuhiljaa eristäytynyt kavereistaan ja loput kiusasi häntä koulussa.

Siksipä juuri on hyvä olla joku terapeutti perheen ulkopuolelta,että kotona voi jatkua perheen muut hommat normaalisti. Meillä on useampi lapsi.

Olet kyllä oikeessa,että jatkuva tarkkailu ja kysely on rassaavaa kotona.Minut on kyllä palautettu maantasalle äkkiä. Senkin voi sanoa,että lopeta hössötys,vahtaaminen ja tarpeeksi lujasti. Kaikki tarvitsee omaa tilaa hengittää rauhassa.

Mie olen nyt ainut lapsi joka enää asuu kotona. Tää siis on mulle uusi koti. Mie nää vanhemmat olen saanut viime elokuussa. Sitä enne mie elin vähä yksi vaikka olikin äiti vielä elossa. Me ei tultu toimeen keskenään, aina vaan tapeltiin.Eikä äiti oikein koskaan kyselly miten mulla menee. Tai mulla oli aika paha murrosikä, mie viis veinasin sen kyselyistä tai mistään tarkkailusta.

Nää uuvet vanhemmat sitte ovat ihan toisenlaisii tai siltä vissiin tuntuu. Kun on itte vähä viisastunu. Tuntuu ihan hyvältä kun joku sanoo säännöt ja rajat mitä saa tehä. Hyvältä tuntuu kyllä myös niitä sääntöjä rikkoo ja kärsii rangaistuksia. Nytki olen kotiarestissa enkä pahemmin pääse nauttiin yöttömästä yöstä. Kaksi viikkoo vaan.

Kyllä mie saan omaa tilaa hengittää sillo ku asiat on hyvin. Sitte kun asiat menee kokonaan perseelleen oma tila vähenee ja ne mua tarkkailee enemmän. Vissiin mie en ois elossakaan jos mua ei aina välillä pantais tehotarkkailuun.