Cassiopeia kirjoitti 23.05.2004 klo 19:30:

Mä tiedän, et mä tarvisin apua, mut kenenkään mä en pysty luottaa ja tuntuis oudolta puhuu ihan vieraan ihmisen kaa.

Mulle oli sillai helpompaa puhuu vieraalle, että sillä ei ollu mitään käsitystä musta. Se ei olettanu että mä oon tietyn lainen, se ei väittäny vastaan että no kyllähän sä jaksat ku oot aina ollu nii vahva tai että onhan sulla hyvä itseluottamus, mitä sä nyt selität. Se otti mut ja mun pahan olon heti tosissaan. Vaikka se oliki hirveen vaikeeta mennä sinne ekan kerran (ja pitkään se jälkeenki) ni silti on ollu hirveen helpottavaa jo se, että mä voin mennä jonneki itkemään ja sanoo että on paha olo. Mä menin siis Nuorten kriisipisteeseen, sinne voi vaa mennä ilman mitään lähetteitä. Ja heti tuli sellanen olo että tää ihminen tietää mitä tekee, että se tietää mistä mä puhun. Mulla on hirveen vaikee puhuu kenenkää kanssa, mut nyt oli tuuri että ensimmäinen ihminen oli heti joku josta mä tykkäsin, että pystyin ainaki jotain sanoo sille. Ja seki on hyvä ku on ihan vieras ,että se ei tunne ketään, eli mä voin puhuu nimellä kaikista eikä tarvii miettii että voinko nyt sanoo noin tosta jne.

Jos sä pystyt soittaa, ni soita vaikka eka johonki auttavaan puhelimeen tai mielenterveyjuttuun tai jonneki ja kysy että mitä paikkoja sun lähellä on mihin voit mennä.

Eikä sitä tarvii pelätä että heti pitäis kaikkee pystyy sanoo tai että ne ajattelis susta jotain kummallista. Eiköhän ne oo jo nähny vaikka mitä ja kuullu vaikka minkälaisia ajatuksia. Jos et ekalla kerralla pysty sanoo mitään, ni sano että on paha olo ja et sulla on vaikee puhuu tai istu vaikka vaa ja itke. Mä oon käyny kriisiterapiassa helmikuusta lähtien ja loppukevään kaks kertaa viikossa. Kerran oon selvinny melkeen itkemättä, muuten alkaa kyyneleet valuu melkee heti ku alan puhuu jostain joka liittyy mun pahaan oloon. Ja usein istun vaa hiljaa ku en tiie mitä sanoisin tai en vaa haluu snaoo mitään. Ei se haittaa. Mutta apua sun kannattaa hakee, ei se mintään heti muuta, mutta helpotta hirveesti vaa että joku kuuntelee. Ja niiden ihmisten työ on kuunnella sua, sen takii ne siellä on että ne kuuntelis ja ymmärtäis. Tuli vielä mieleen yks asia miks ammattilainsen kanssa puhuminen on helpompaa. Ku mä ekan kerran sanoin että oon miettiny viiltämistä ni se otti sen ihan rauhallisesti ja alko vaa kyselee jotain siitä. Jos jolleki kaverille tai muulle olis sanonu että haluis viiltää itteensä ni ne olis varmaa kauhistunu ja alkanu selittää että älä nyt ihmeessä jne.

Jos et vielä pysty hakeeapua ni kirjota net-tukeen tai tänne, kyllä meki kuunellaan. Kerro kuitenki miten menee. Iso voimahali ja 🙂🌻

maanvaiva kirjoitti 23.05.2004 klo 19:55:

Sitten oonki huomannu, että haluun mie elää.

Hyvä. Sua tuliski ikävä jos päättäisit että et halua. 🙂👍 ja 🙂🌻 sulle!

Minä olen koko ajan ajatellut, että olisi helpompaa puhua tutulle eli isälleni. En ole koskaan muuta vaihtoehtoa miettinytkään kuin isäni. Kirjoitin pari kertaa nettukeenkin. Vähän ajan kuluttua sanoin, että minä puhun isälleni. Ja lopetin. En kuitenkaan ole puhunut. Vaikka on päiviä, että on sellainen olo, että nyt on pakko asioista puhua. Että tätä ei kestä. En minä silti saa mitään sanottua. Onkohan isä sittenkin liian läheinen ihminen.
Ei olisi oikein aikaa mennä mihinkään. Ja oikeastaan minun pitäisi vaan puhua tätini kuolemasta. Muista asioista voin puhua isäni kanssa. En haluaisi mennä terapiaan vaan yhden ongelman takia. Ja mulla on sellainen tunne, että terapiassa puhutaan vaan lapsuudesta. Ei mulla ollut mitään ongelmia lapsuudessa.
Mikä on nuorten kriisipiste?

maanvaivalle 🙂🌻. hyvä, kun elämänhalu voitti

kääpiö kirjoitti 23.05.2004 klo 21:20:

Kirjoitin pari kertaa nettukeenkin. Vähän ajan kuluttua sanoin, että minä puhun isälleni. Ja lopetin. En kuitenkaan ole puhunut. Vaikka on päiviä, että on sellainen olo, että nyt on pakko asioista puhua. Että tätä ei kestä.En minä silti saa mitään sanottua.

Miksi lopetit? Eikö silloin voisi olla helpottavaa kirjottaa kaikki ajatuksensa net-tukeen? Ja tietää, että joku lukee ne? Yleensä ajatuksetkin järjestyvät eri lailla kun niitä miettii kirjoitettavaan muotoon tai ylipäänsäkin niin, että ne voisi sanoa ääneen. Joutuu vähän miettimään että miksi on jotakin mieltä. Ja onko oikeastaan. Tai miten nyt kelläkin.

Ei olisi oikein aikaa mennä mihinkään. Ja oikeastaan minun pitäisi vaan puhua tätini kuolemasta. Muista asioista voin puhua isäni kanssa. En haluaisi mennä terapiaan vaan yhden ongelman takia.

Miksi et voisi mennä puhumaan vain yhdestä asiasta? Kun se asia kerran aiheuttaa sinulle pahaa oloa. Kai nekin ajatukset olisi hyvä saada purettua, ja helpompaa se on jonkun kanssa kuin yksikseen. Eihän ihmisen tarvitse olla täysin hajalla ja moniongelmainen ennekun voi hakea apua. Eikö se riitä että on paha olla? Eikä se paha olo välttämättä mene itsekseen ohi, vaikka olisikin surua. Sinulla kai siihen liittyy muutakin kuin vain surua? Tai kai suruun aina liittyy muitakin tunteita, minä en siitä oikein tiedä kun en osaa surra.

Ja mulla on sellainen tunne, että terapiassa puhutaan vaan lapsuudesta. Ei mulla ollut mitään ongelmia lapsuudessa.

Eikai missään terapiamuodossa vain lapsuudesta puhuta, mutta riippuu ihan mihin terapiaan hakeutuu (tai pääsee) että miten siellä asioita käsitellään. Psykoanalyysi ja siihen pohjautuvat terapiat kai keskittyvät enemmän lapsuudessa tapahtuneisiin asioihin ja miten ne ovat vaikuttaneet ihmiseen. Mutta psykoterapioitahan on paljon muitakin, esim. kognitiivinen tai musiikkiterapia. Netistä löytyy kyllä tietoa. Miten jonkin mielenterveysseuran vai mikä sen nimi nyt onkaan, terapiat? Onko se jotain tiettyä suuntausta vai tarjotaaanko siellä vain yleensälkin mahdollisuutta keskustella ammattilaisen kanssa? Minä en näistä kovin tiedä, kertokaa joku viisaampi.

Mikä on nuorten kriisipiste?

http://nuortenkriisipiste.com
Helsingissä toimiva kriisipiste, mutta kai muissa kaupungeissa on jotain vastaavaa.

Ja niinkun maanvaiva sanoi, jos joku täällä ei yksin uskalla mennä hakemaan apua eikä saa ketään mukaan, niin muistakaa, että me olemme kyllä mukana. 🙂👍
Kerrothan miten sinulla menee. Ei ole kiva kun ihmisillä on paha olo ☹️

Kelle kertoa (jos ylipäätään pystyy..) pahasta olosta? Minulle läheisille puhuminen (lähinnä äiti) oli ja on edelleen aika ylivoimaisen vaikeaa. Ei vaan pysty puhumaan. Jotenkin sitä sinnittelee mieluummin itsekseen ja yrittää uskotella ettei tässä suurta hätää ole. Vaikka useasti se jaksaminen kaatuu vaan omaan niskaan entistä pahemmin.
Lukio aikanani uskalsin viimein terveydenhoitajalle puhua. Vähän kerrallaan, ja enimmäkseen arkisista asioista. Sekin helpotti, vaikkei ehkä niitä solmuja sieltä mielen syövereistä availlutkaan.
Terapiassa oon käynyt jo kolmisen vuotta, taukoja tuohon aikaa mahtuu useampia. Mulle on viimeisin terapeutti huomauttanut siitä,että taidokkaasti vältä vaikeista asioista puhumisen. Höpötän jotain ihan muuta.En tiiä.. 😞 joku lukko vaan iske päälle ja selitän ihan jotain muuta, tai sitten istun niin totaalisen hiljaa ja jopa unohdan mitä ajattelen.. 😑❓

noh..en tiedä mitä alunperin ajattelin kirjoittavani..että anteeksi jos tekstini on sekavaa. Ajatus tuppaa nykyään sekoilemaan ja katkeilemaan miten sattuu.. 😟

Mustakin on helpompaa puhua vieraalle. Kaikkein helpointa on puhua näkymättömälle nettuelle. Vieraalle voi sanoo, että mie haluun itteni tappaa, kun sitä ajattelee, että se mut helposti unohtaa. Ja tuleehan sille uusi potilas. Vaikka nyt jo kaikki vieraat on jo niin tuttuja, että tietää niiden surevan,jos mie kuolisi.
Kaikkein läheisimmille ei haluaisi mitään surullista kertoo. Niitä rakastaa niin paljon, että ei haluaisi niitä huolestuttaa.

Mutta on sekin väärin, että ei puhu mitään ongelmistaan läheisille. Ja sitten vaan joku päivä yrittää ittensä tappaa. Läheiset miettii, että mitä ne teki väärin, kun tuo ei mitään kertonu, että sillä oli huono olla. Sitten voi olla sellaine tilanne, että ykskaks tulee sellaine olo, että ei jaksa enää hetkeäkään. Sillo voi olla vieras niin kaukana, että apu tulee liian myöhään. Eikä osaakaan puhua lähellä oleville mitään, kun ei oo tottunu puhuun.

Mie en osaa mitään vaikeaa asiaa puhua kotona. Kesän aikana ,kun kaikki ovat lomala, vissiin pitää opetella. Ettei vahingossa itteensä tapa.
Meilä on keskiviikkona aina semmone sydeemi kotona, että saa valittaa säännöistä ja katotaaan miten on mennyt. Yleensä ei oo mitään valittamista. Voisiki vaihtaa sen päivän pään sisällön tyhjentämispäiväksi. Ois vähä ku kävis terapiasa mutta puhusiki kotona.

Kiitos kukista

Mulla on vaikeaa puhua mihin tahansa. En osaa puhua vieraalle enkä tutulle. Aina mie vaan ajattelen, että muilla on pahemmat ongelmat kuin muilla. Tai, että mitä tuo nyt musta ajattelee, kun tämmösiä puhun.

Nettukeen osasin jossain vaiheessa kirjoittaa. Kirjoitin monta kertaa päivässä. Sitten aloin miettimään, että varmasti mie tuon asian jo viime viikolla sanoin. Mitähän tuo tukihenkilö musta ajattelee,kun jatkuvasti samaa toistan. Saatan vieläkin jotain sinne kirjoittaa mutta poistan jutun ennen tukihenkilön vastausta. Yön yli kun mietin tulee tunne, että johon mie tuon asian sille sanoin. Nytkin mulla on siellä aivan tyhjää. Tyhjästä on taas vaikeaa aloittaa. Hyvin tiedän, että kirjoittamalla mun pitäisi alkaa tätä solmua aukasemaan.

Olisi mulla anoppi joka kuuntelisi. Olisi melko varmasti tavattavissa just sillon, kun haluaisin puhua. Hänelle mie taasen esitän jotain kovanaamaa. Että kyllä sulla on sellainen miniä joka pärjää yksinkin. Vaikka todellisuudessa ei pärjääkään.

Just radiosta tuli levy " aina yksin vaikka sydämeni halkeaa". Mulle on niin käynyt. Tai olettehan te nyt olemassa.

Älkää vaan kaikki alkako pyytämään anteeksi sitä, että tekstinne olisi sekavaa tai puhutte otsikon vierestä tai, ette tiedä mitä saa kirjoittaa. Pääasia vissiin on , että kirjoittaa miltä tuntuu. Yleensä minusta ainakin tuntuu sekavalta ja otsikon vierestä menee koko elämä.

maanvaiva kirjoitti 24.05.2004 klo 05:37:
Meilä on keskiviikkona aina semmone sydeemi kotona, että saa valittaa säännöistä ja katotaaan miten on mennyt. Yleensä ei oo mitään valittamista. Voisiki vaihtaa sen päivän pään sisällön tyhjentämispäiväksi. Ois vähä ku kävis terapiasa mutta puhusiki kotona.

Toi oli hyvä idea, toivottavasti pystyt tekee sen. Ja voithan sä alottaa sen ihan pikkuhiljaa, ettei kaikkea tarvii läväyttää kerralla. Muutenki oli tosi hyvä teksti. Allekirjotan.

Voi aava, jos voisin, tulisin just nyt halaa sua. Ja voisit vaa istuu siinä hiljaa eikä sun tarttis sanoo yhtään mitään. Ja sitte ehkä jossain vaiheessa pystyisit.

Voiskohan onnistuu jos kirjottaisit kaiken, tai osan, sun pahasta olosta, ihan suoraan, paperille ja sit laittaisit sen kuoreen ja liimaisit kiinni. Ja sit jos saisit ajan jolleki terapeutille, siis ei perheneuvolaan vaan ihan sulle ittelles ni veisit se sinne. Antaisit vaikka sen kuoren miehelles ensin ja sanoisit että se pitää sen tallessa ni et vois hävittää sitä. Ja vaikka ottaisit miehen mukaan terapiaan ni se antais sen kuoren terapeutille. Sit sä et vois peruu niitä juttuja eikä sun tarvis heti ääneen sanoo mitään.

🙂👍 sulle, ehkä sullaki kohta irtoo joku lonkero siitä solmusta.

Mietin tuonne nettukeekin kirjoittamista puoli vuotta. Otin vauhtia ja yhdellä henkäyksellä kirjoitin koko asian. Tukihenkilö vastasi ja minä kirjoitin lisää. Tukihenkilö on mies ja minä luulin, että, kun hänelle oli niin helppo puhua, niin osaahan minä sitten isällekin puhua. Ja sanoin tukihenkilölle, että puhun sitten isälle. Eihän sitä nyt mies voi takaisin mennä ja sanoa, että en uskaltanut puhua. Luulee mua vaikka miksi.
Kun alan isälle puhumaan, minulle käy kuin Tuiskulle. Iskee lukko päälle. Selitän ummet ja lammet. Mutta en saa sanotuksi oikeaa asiaa.

Mä olen kohtuu ylpeä tänään itsestäni ☺️.

Minä tein sen, soitin arvauskeskukseeni ja sain lääkärille ajan. Mä 😭 siellä puoli tuntia ja kuins ollakkaan kun oli ihan käsi lääkäri niin se istu kädet puuskassa ja 🙄. Mutta sillä ei ole enää merkitystä, vain sillä on että sain kiireellisen lähetteen psykiatrille.. Voih, kunpa se jo huomenna soittaisi ja sanoisi, että tänne nyt ja heti, eipäs tässä nyt tarvitse turhia hötkyillä..

Pk-seudulla on se huono puoli yleensäkin kaikissa asioissa, että kestää tosi kauan ja laatu on mitä on 😞.

Koen, että sain rohkaisua avun hakemiseen täältä, vaikkakin en keskusteluihin paljoa osallistunut, mutta tieto siitä, että en kärsi yksin helpotti. Kaunis kiitos teille 🙂🌻

Hienoa Keener, olemme kaikki ylpeitä sinusta 🙂👍 ja voit olla itsekin ansaitusti ylpeä, vaikka kokemus ei ehkä ollutkaan paras mahdollinen. Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivomme, että jatkoa seuraa ja toivottavasti mahdollisimman nopeasti.

Avun hakeminen on todella vaikeaa ja se vaatii todella suuria ponnisteluja. Hyvä jos täältä olet saanut kannustusta ja rohkaisua. Se osoittaa kuinka tärkeää tämänkaltainen vertaistuki on. Kaikesta huolimatta avun hakeminen kannattaa ja siinä yritämme kaikki olla tukena ja rohkaisemassa. Jatketaan ja tsemppiä kaikille!!

maanvaiva kirjoitti 23.05.2004 klo 19:55:

Mie kirjotan nyt, koska mulle tuli sellaine olo että pitää vähä selittää. Kun kirjoitin, että päätin, että musta ei tule lusmua eikä masentunutta. Mulla ei ollut tarkotus ketään halveerata. Mie kyllä tiijän, että masennus on oikee sairaus ja eikä siitä vaan selviä päättämällä selvitä. En miekään niin oo selvinny. Enkä oo ees selvinny vielä. Mie vaan yritän. Ja mulla on hirveästi kaikkia aikusia ihmisiä apuna. Yksin,jos oisin , niin olisin jo kuollu.Mie vaan siksi kirjotan miten mie oon jotenkin selvinny,että jos se jotakin muutakin auttas.

Ei se kuoleminenkaan oo helppoo. Mulla kyllä on ollut rohkeutta sitä yrittää parikin kertaa. Aina joku aikune on ehtinyt apuun. Ja se on ollut hyvä asia. Sitten oonki huomannu, että haluun mie elää.

Hyvä ettet oo onnistunut yrityksissäsi!! 🙂 Mitä maailma olisi ilman sinua?? 😐

Kyllä meitä jokaista täällä tarvitaan, ja jokaiselle meille on paikkamme. Välttämättä sitä ei juuri tällä hetkellä tiedä tai nää, mikä se paikka on.

Jaksuja!!🙂👍

Keener-kiltti, kerro mulle se taikatemppu jolla onnistuit tuohon??
Mua hävettää ajatuskin, että menisin terveyden hoitajalle, tai lääkärille myöntämään etten mä jaksa... Mua hävettäis myöntää, että minä, nuori ihminen, ei lapsia, ainoastaan työ, oma kämppä ja koira hoidettavana ja apuna vieläpä mies, ja minä en muka jaksa.

Miten mä kelleen voisin oikeasti myöntää että mun maailmani kaatui niin pieneen asiaa, kuin siihen, että mieheni lähti rauhanturvaajaksi?? Miten mä kehtaisin tollasta myöntää?? Munhan pitäis olla just niin vahva kuin kaikki sanoo. "Sähän oot aika nainen kun jaksat miestäs odottaa", "Sä oot tosi vahva, kun kestät vuoden ilman miestäsi" jne... oon saanut kuulla. Newsflash: EN MÄ JAKSANUT!!😭Kukaan vaan ei sitä huomannut...

Kukaan muu, kuin mieheni, ja tän nettipalstan väki, ei tiedä, että suunnitelin vuonna 02 itsemurhaa. Onneksi se tosiaan jäi vain suunnittelu asteelle... Mutta kuitenkin. Eikös tuo ole vähän niin kuin merkki että tarvitsen 😯🗯️??

Tuntuu, että seinät kolisee päälle... Tuntuu että joku istuu rintakehän päällä eikä annan hengittää. Tekis mieli juosta karkuun... mutta mitä??? En ees tiedä mitä haluaisin paeta... Miksei mulla voi olla hyvä olla???

Yksi tuttuni (joka myös on rauhanturvaajan vaimo) on juur jäänyt saikulle töistä uupumuksen vuoksi... Syynä juuri miehen lähtö. mielestäni hän oli älyttömän rohkea, kun sai itsestään irti, ja meni lääkärille vuodattamaan. Minä en vain kehtaa...😞

Mä en halua kenenkään näkevän heikkouttani. Mä haluaisin olla niin vahva kuin miks kaikki mut kuvittelee. OIkeestihan mä en oo... Miks mä muuten itkisin lähes joka päivä paskaa oloani, ja miks musta tuntuu helkkarin pahalta tulla kotiin??

Entä miten mun työporukkani suhtautuisi siihen, että kertoisin heille että olen masentunut?? Todennäköisesti sopimustani ei enää syksyllä jatkettaisi ko.firmassa.

Miks kaiken täytyy olla näin pirun vaikeeta?? Enkö mäkin JOSKUS ansaitsis olla onnellinen, ja ansaits sen, että ois helppo hengittää ilman sitä tonnin painoa rintakehän päällä...

Minä vissiin olen oikea imuri. Otan kaikista teidän jutuista jotain. On niin rauhallinen aamu, että ehdin mennä nettukeen kirjoittamaan. Kirjoitin aika pitkän tarinan. Ja ihan oikeasta asiasta. Sitten iski kammo tai aloin miettimään yhtä toista kirjoittajaa. Enkä lähettänyt mitään nettukeen. Kyllä minä sen jutun laitoin talteen. Että nyt sitten vissiin joka päivä käyn sen laittamassa nettukeen mutta en lähetä. Vielä minä joku päivä pääsen terapeutin odotushuoneeseenkin.

Keenerille 🙂🌻