Minulla ahmimishäiriö, välillä oksennan myös. Haaveilen hoikkudesta todella paljon. Muutenkin syömistä kohtaan negatiiviset ajatukset. Olen dietillä (terveellistä ruokaa). Herkut on todella kova ongelma ja jopa mietin että paras ratkaisu siihen olisi ahmia herkkuja ja oksentaa, kun ei osaa syödä herkkuja vain harvoin ja vähän 😢

Moikka!

Minä olen ollut enemmän tai vähemmän syömishäiriöinen jo seitsemän vuotta. Taustalla kiusaaminen ja lähipiiriltä saatu jatkuva arvostelu ja naljailu painostani. Koskaan en varsinaisesti ylipainoinen ole ollut, lähinnä murrosiässä paino nousi jonkin verran ennen kasvupyrähdystä ja kun kroppaan alkoi tulla muotoja.

Haaveilin aina laihduttamisesta ja siitä, että joku päivä olen laiha. Ja tuo haave ei loppujen lopuksi ole tähänkään päivään mennessä kadonnut yhtään mihinkään. Yläasteella minulle siis puhkesi anoreksia, mutta pääsin aikaisessa vaiheessa hoitoon ja paino normalisoitui noin kahden vuoden sisällä. Pään sisällä kuitenkin asustaa edelleen se pahansuopa mörkö, joka kannustaa aina vain uudelleen laihduttamaan. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olenkin saanut useasti hakeutua terapeutin vastaanotolle melko pian pidemmän hoitosuhteen päättymisen jälkeen, koska syömishäiriöajatukset palaavat aina vain uudestaan takaisin.

Edelleen mielessä kytee ajatus, että en voi olla onnellinen tai hyvä ihminen, jos en ole laiha. Toki on ollut kausia, jolloin syömishäiriön suhteen on ollut todella tyyntä - mutta se johtunee siitä, että olen syönyt masennuslääkkeitä useamman vuoden. Välillä ollut lääkkeettömiä kausia, jolloin syömishäiriöajatukset ovat palanneet takaisin ja olen joutunut aloittamaan lääkityksen uudelleen.

Noh, nyt olen ollut viime elokuusta asti ilman lääkkeitä, ja pään sisällä on oikea kaaos. Tunnen itseni isoksi, rumaksi ja ällöttäväksi lähes jatkuvasti, vaikka toisaalta tiedän olevani normaalipainoinen. Päätän aina aloittaa laihdutuksen, mutta sitten järki saa minut pyörtämään päätökseni. Tällainen jatkuva edes takas juupas eipäs -härdelli on todella puuduttavaa ja syö erittäin paljon keskittymiskykyäni, jaksamistani ja ennen kaikkea elämäniloani. Pääsin vihdoin opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa, mutta opiskelu on meinannut mennä aivan pipariksi tämän takia. Uusia kavereitakaan ei ole löytynyt, koska tämä sairas ajatusmaailma tekee minut sulkeutuneeksi ja pelkään jatkuvasti, että joku tulee kommentoimaan ulkonäköäni ja painoani. Uskon, ettei kukaan halua tutustua minuun, koska olen näin "lihava". Vanhoja tuttuja ja ystäviä ei huvita tavata, koska häpeän kehoani niin paljon. Parisuhde tässä vaiheessa ei tulisi kuuloonkaan, enkä usko ketään edes löytäväni koska en ole tarpeeksi laiha. Aiemmat parisuhteet olleet ahdistavia, sillä aina olen tuntenut itseni riittämättömäksi, lihavaksi ja rumaksi - ja yleensä parisuhteen kariutumisen osasyynä on ollut huono itsetuntoni ja itseinho.

Tilanne rasittaa myös läheisiä, sillä näen, että heistä on rasittavaa kuunnella toistamiseen valituksiani lihavuudestani ja kerta toisensa jälkeen vakuutella minulle, että olen aivan normaalikokoinen. Mutta jos he vain näkisivät pääni sisälle...

Ainut positiivinen asia on se, että pystyn kuitenkin syömään. Kuitenkin ruokavaliossani on rajoitteita, ja jatkuvasti niitä kiellettyjä ruokia meinaa tulla lisää - pitäisi nimenomaan syödä vain "terveellisesti", ja välttää kaikkea vähänkään epäterveellistä. Syömiseen liittyy kuitenkin ajoittain ahdistusta. Järki pelaa onneksi kuitenkin vielä sen verran, että en anna itseni asettaa tiukkoja sääntöjä esimerkiksi ruoka-aikojen suhteen, enkä anna itselleni lupaa laskea kaloreitakaan. Liikunnan suhteenkin olen onneksi pystynyt olemaan suht maltillinen, vaikka toki on ollut viikkoja/päiviä, jolloin ei ahdistukseltaan ole meinannut pystyä istumaan ollenkaan paikallaan ja juostut kilometrimäärät olleet suurempia kuin olisi tarpeen. Henkilövaakaakaan en onneksi omista.

Anteeksi, kauhean pitkä sepostus! Mutta niin paljon asiaa sydämellä että pakko saada purkaa. Kohtalotovereita?

Hei kaikki!
Olen nyt kuukauden verran pohtinut, että olisiko mulla mahdollisesti jonkinlainen syömishäiriö, vaikka paino on koko iän normaalin rajoissa ollu. Jonkinasteinen pakkomielle se ainakin on.
Tää juttu on kehittyny pikkuhiljaa jo pitkään, vaihtanuki suuntaa välissä. Lapsena siis söin melkein kaiken, mitä mun lautasella oli. Ruuan heittäminen roskiin on ihan sairaan ällöttävä kokemus, etenki jos se pitää kaapia sinne >.< Jos oisin vaan saanu, olisin nielly kaikki kuoret jopa rustot ja varmaan yrittäny syödä luutki ku ruuan tuhlaaminen on vaan nii ällöttävää, se on vaan pakko kaikki syödä, oli itse ruoka kuinka pahaa tahansa. Sit jos se maku oli sietämätön nii vaan nielasin pureskelematta ja join päälle. Tää on nii paha että mun on aina PAKKO syödä lautanen ihan tyhjäks, kaikki hedelmänkuoret mä käärin paperiin/muoviin tms ennen roskiin heittämistä, ja luiden kanssa katon muualle ja yritän olla oksentamatta... Lisäks mun pikkusisko oli anoreettisen laiha, lähellä oli, ettei joutunu sairaalaan. Mä kasvoin pituutta sillo nopeesti ja muhun iski pelko, etten syö tarpeeksi jotta oisin terve. Nii sitte jos ruoka oli ees siedettävää, enkä ollu koulus nii mun oli aina pakko hakee ees vähän lisää. Paitsi sillo kerran ku ahdoin itseeni kokonaisen pitsan ensimmäistä kertaa. Ähky oli ihan kammottava, enkä pystyny kävelee ees suorassa, mutten voinu jättää sitä keskenkään.
Lyhyesti siis: Söin paljon ja usein, vaikka väkisin. Liikuin vähän vähemmä ku muut mun ikäiset mut mä kasvoin niin nopeesti että pysyin suunilleen keskiarvossa kaikilla käyrillä.
Mä oon myös ollu koko ala-asteen koulukiusattu, eikä mun itsetunto ollu parhaimmasta päästä ees päiväkodissa.
Sitte yläasteella mä rupesin kadehtimaan niitä nopeita, vahvoja ja kestäviä tyyppejä liikkatunneilla. Harrastin tuolloin liikuntaa kerran viikossa, mutta aloin epäillä että syönkö sittenki liikaa, ku kaikki aina ihmetteli tai jotenki osoitteli kuinka paljon mä pystyin syömään. No, murrosikä alko ja muutokset oli nopeita. Mulla oli koko ajan nälkä. Piti syödä vähintään tunnin välein jotain, muuten ei kestäny.
Sitte kaikki kasvaminen ja muutokset loppu ku seinään, syöminen ei. Mä lihoin ja aloin kuulla hyvää tarkoittavalta isältä kommentteja mun painosta ja kunnon puutteesta.
Mun syöminen on kaks-jakoista. Mä en osaa olla syömättä. Niin kauan, ku mä pöydässä istun, mun on juotava/syötävä jotain. Jos mä kävelen muuten vaan keittiöön, mun on saatava jotain suuhun. Mä himoitsen juustoja, lihaa, kaikkee makeeta, hedelmiä ja pikkunaposteltavia. Enkä osaa olla erossa. Mulla on pakko olla jotain koko ajan suussa, mikäli jotain syötävää löytyy lähiympäristöstä. Purkkaa mä en kuitenkaa saa käyttää, ku äitipuoli ei kestä sitä oman sairautensa takia.
Toisaalta, mä pelkään hirveesti lihoavani. Mä kävin jo lihavan ja normaalipainoisen rajalla, mutta laihduin sen jälkeen. Miten onnistuin? No, mä huomasin, että jos en syö tarpeeks pitkään aikaan, nii mulla ei oo ollenkaan nälkä kunnes mun on pakko saada jotain suuuhuni. Tätä ennen mä olin kokenu kaikenlaisia keinoja rajoittaa syömistä, mutta tää oli helpoin. Mä jätin aamupalan ja lounaan (kouluruoka) kokonaan välistä. Mä en ees menny ruokalaan, vaan livahdin johonki nurkkaan dataamaan. Ku täti sano, että näytän vähä hoikemmalta, olin iloisesti yllättyny. Kesälomalla kuitenki repsahdin ja lihoin kaiken takas ja vähä exstraakin. Sitte mulla oli vanhojen tanssit , joten pysyin pitkään suht saman kokoisena, vuorotellen paastoten, toisinaan ahmien entiseen tapaan.
Mä yritän vaan saada itteni terveen mittoihin, mutta laihtumisesta ja syömisestä on tullu pakkomielle. Syömisestä tulee helposti huono omatunto. Yritän syödä vaan kasviksia ja proteiineja, en ollenkaan perunaa, riisiä, pastaa tms. Mitä rasvasempi, sen huonompi omatunto. Mutta mä vaan rakastan sitä makua! 😭 Silti, mun pitää olla vahvempi, en suostu olee impulssien orja....☹️
Nykytilanne on ihan hullu🤔 Mä en voi jättää aamupalaa väliin, koska mulla on lääkitys. Mut mä skippailen muita ruokia satunnaisesti: lounaan, välipalan, iltapalan, jos en oo koton, niin päivällisenki mahdollisuuksien mukaan. Jos mä syön, niin mahdollisimman vähän ja sellaista, jossa on mahdollisimman vähän kaloreita verrattuna ravinteisiin. Toisaalta mä sorrun koko ajan ties minkä maailman herkkuihin. Ja mulla on aina huono omatunto ja pelkään lihoavani liikaa taas.
MUTTA aina kun mä skippaan jonku ruuan, mulla tulee huono omatunto, koska teen sen salaa ja mulla ei oo tarpeeksi itsekuria lisäämään liikuntaa ja laihtumaan sen kautta. Ei, mulle ainoo keino on syömisen kontroloimisella. Mutta ku mä jätän syömättä, mä pelkään että se riistäytyy kädestä ja että mun keho alkaa sen sijaan ottaa energiansa mun lihaksista eikä suhteelisen runsaasta rasvakerroksesta. Eli, kumminpäin tahansa teen, alan syytämään itsesyytöksiä. Lisäksi mä vahdin mun ympärysmittoja viikon välein... Harmi, etten muista ikinä mikä se tulos oli, johon tähtään tai mikä oli edellinen tulos. Mä kävin reilu viikko sitte vaa'alla ja multa oli lähteny n. viis kiloo vähä alle kuukaudessa. Olin tyytyväinen jonkin aikaa, mutta sitte pelästyin että jos se on liian nopeaa ollakseen tervettä. Tällä hetkellä ei mitään hajua jos oon laihtunu edelleen vai lihonnu taas... en tiiä enää kumpi on pahempi vaihtoehto..😭😯🗯️

Eksu kirjoitti 3.5.2016 22:8

Hei kaikki!
Olen nyt kuukauden verran pohtinut, että olisiko mulla mahdollisesti jonkinlainen syömishäiriö, vaikka paino on koko iän normaalin rajoissa ollu. Jonkinasteinen pakkomielle se ainakin on.
Tää juttu on kehittyny pikkuhiljaa jo pitkään, vaihtanuki suuntaa välissä. Lapsena siis söin melkein kaiken, mitä mun lautasella oli. Ruuan heittäminen roskiin on ihan sairaan ällöttävä kokemus, etenki jos se pitää kaapia sinne >.< Jos oisin vaan saanu, olisin nielly kaikki kuoret jopa rustot ja varmaan yrittäny syödä luutki ku ruuan tuhlaaminen on vaan nii ällöttävää, se on vaan pakko kaikki syödä, oli itse ruoka kuinka pahaa tahansa. Sit jos se maku oli sietämätön nii vaan nielasin pureskelematta ja join päälle. Tää on nii paha että mun on aina PAKKO syödä lautanen ihan tyhjäks, kaikki hedelmänkuoret mä käärin paperiin/muoviin tms ennen roskiin heittämistä, ja luiden kanssa katon muualle ja yritän olla oksentamatta... Lisäks mun pikkusisko oli anoreettisen laiha, lähellä oli, ettei joutunu sairaalaan. Mä kasvoin pituutta sillo nopeesti ja muhun iski pelko, etten syö tarpeeksi jotta oisin terve. Nii sitte jos ruoka oli ees siedettävää, enkä ollu koulus nii mun oli aina pakko hakee ees vähän lisää. Paitsi sillo kerran ku ahdoin itseeni kokonaisen pitsan ensimmäistä kertaa. Ähky oli ihan kammottava, enkä pystyny kävelee ees suorassa, mutten voinu jättää sitä keskenkään.
Lyhyesti siis: Söin paljon ja usein, vaikka väkisin. Liikuin vähän vähemmä ku muut mun ikäiset mut mä kasvoin niin nopeesti että pysyin suunilleen keskiarvossa kaikilla käyrillä.
Mä oon myös ollu koko ala-asteen koulukiusattu, eikä mun itsetunto ollu parhaimmasta päästä ees päiväkodissa.
Sitte yläasteella mä rupesin kadehtimaan niitä nopeita, vahvoja ja kestäviä tyyppejä liikkatunneilla. Harrastin tuolloin liikuntaa kerran viikossa, mutta aloin epäillä että syönkö sittenki liikaa, ku kaikki aina ihmetteli tai jotenki osoitteli kuinka paljon mä pystyin syömään. No, murrosikä alko ja muutokset oli nopeita. Mulla oli koko ajan nälkä. Piti syödä vähintään tunnin välein jotain, muuten ei kestäny.
Sitte kaikki kasvaminen ja muutokset loppu ku seinään, syöminen ei. Mä lihoin ja aloin kuulla hyvää tarkoittavalta isältä kommentteja mun painosta ja kunnon puutteesta.
Mun syöminen on kaks-jakoista. Mä en osaa olla syömättä. Niin kauan, ku mä pöydässä istun, mun on juotava/syötävä jotain. Jos mä kävelen muuten vaan keittiöön, mun on saatava jotain suuhun. Mä himoitsen juustoja, lihaa, kaikkee makeeta, hedelmiä ja pikkunaposteltavia. Enkä osaa olla erossa. Mulla on pakko olla jotain koko ajan suussa, mikäli jotain syötävää löytyy lähiympäristöstä. Purkkaa mä en kuitenkaa saa käyttää, ku äitipuoli ei kestä sitä oman sairautensa takia.
Toisaalta, mä pelkään hirveesti lihoavani. Mä kävin jo lihavan ja normaalipainoisen rajalla, mutta laihduin sen jälkeen. Miten onnistuin? No, mä huomasin, että jos en syö tarpeeks pitkään aikaan, nii mulla ei oo ollenkaan nälkä kunnes mun on pakko saada jotain suuuhuni. Tätä ennen mä olin kokenu kaikenlaisia keinoja rajoittaa syömistä, mutta tää oli helpoin. Mä jätin aamupalan ja lounaan (kouluruoka) kokonaan välistä. Mä en ees menny ruokalaan, vaan livahdin johonki nurkkaan dataamaan. Ku täti sano, että näytän vähä hoikemmalta, olin iloisesti yllättyny. Kesälomalla kuitenki repsahdin ja lihoin kaiken takas ja vähä exstraakin. Sitte mulla oli vanhojen tanssit , joten pysyin pitkään suht saman kokoisena, vuorotellen paastoten, toisinaan ahmien entiseen tapaan.
Mä yritän vaan saada itteni terveen mittoihin, mutta laihtumisesta ja syömisestä on tullu pakkomielle. Syömisestä tulee helposti huono omatunto. Yritän syödä vaan kasviksia ja proteiineja, en ollenkaan perunaa, riisiä, pastaa tms. Mitä rasvasempi, sen huonompi omatunto. Mutta mä vaan rakastan sitä makua! 😭 Silti, mun pitää olla vahvempi, en suostu olee impulssien orja....☹️
Nykytilanne on ihan hullu🤔 Mä en voi jättää aamupalaa väliin, koska mulla on lääkitys. Mut mä skippailen muita ruokia satunnaisesti: lounaan, välipalan, iltapalan, jos en oo koton, niin päivällisenki mahdollisuuksien mukaan. Jos mä syön, niin mahdollisimman vähän ja sellaista, jossa on mahdollisimman vähän kaloreita verrattuna ravinteisiin. Toisaalta mä sorrun koko ajan ties minkä maailman herkkuihin. Ja mulla on aina huono omatunto ja pelkään lihoavani liikaa taas.
MUTTA aina kun mä skippaan jonku ruuan, mulla tulee huono omatunto, koska teen sen salaa ja mulla ei oo tarpeeksi itsekuria lisäämään liikuntaa ja laihtumaan sen kautta. Ei, mulle ainoo keino on syömisen kontroloimisella. Mutta ku mä jätän syömättä, mä pelkään että se riistäytyy kädestä ja että mun keho alkaa sen sijaan ottaa energiansa mun lihaksista eikä suhteelisen runsaasta rasvakerroksesta. Eli, kumminpäin tahansa teen, alan syytämään itsesyytöksiä. Lisäksi mä vahdin mun ympärysmittoja viikon välein... Harmi, etten muista ikinä mikä se tulos oli, johon tähtään tai mikä oli edellinen tulos. Mä kävin reilu viikko sitte vaa'alla ja multa oli lähteny n. viis kiloo vähä alle kuukaudessa. Olin tyytyväinen jonkin aikaa, mutta sitte pelästyin että jos se on liian nopeaa ollakseen tervettä. Tällä hetkellä ei mitään hajua jos oon laihtunu edelleen vai lihonnu taas... en tiiä enää kumpi on pahempi vaihtoehto..😭😯🗯️

Hei Eksu!

Tilanne kuulostaa aika huolestuttavalta. Olet selkeästikkin fiksu, se näkyy puheessasi ja oleellisista peloistasi. Se, että olet huolissaan tilanteesta ja näet asiat suhteellisen selkeästi, on hyvä merkki.

Se, miten vältyt tuolta ahmimiselta ja sen jälkeiseltä paastoamiselta on yksinkertaisesti se, että syöt säännöllisesti. ÄLÄ skippaa aterioita, usko minua kun sanon, että se jos mikä lihottaa. Mitä enemmän näännytät itseäsi, sen enemmän tulet myöhemmin syömään. Ja jos et syö ja vain näännytät, et laihdu - ainoastaan menetät nesteitä. Siksi ihmisen, ja varsinkin sellaisen joka kärsii samasta, kerää paljon ja myös välillä voi menettää paljon "painoa", vaikka kyseessä onkin oikeasti pelkät nesteet. Lihaksista alkaa menemään tietysti myös, mutta kun ollaan siinä pisteessä niin kroppa onkin jo aika finaalissa.

Säännölliset ateriarytmit, ja 3-4h tauot niiden välillä on kaikista paras tapa. Kun ihminen syö hyvin, hän yleensä pysyy hoikkana sillä ei napostele turhaan syötyään hyvin. Ja aamupala on tosiaan tärkein ateria, se käynnistää päivän energiasi. Kun puhuit siitä että on pakko syödä koko ajan jotakin, pohjastuu todennäköisesti nälkään ja stressiin samanaikaisesti.

Ja veden juominen on erittäin tärkeää! Suosittelen juomaan vettä silloin, kun tuntuu että taas menee napostelun puolelle, vaikka vasta söitkin ruokaa.

Mutta tärkeintä on että lähdet siitä, että arvostat itseäsi sellaisenaan kun olet ja osaat olla armollinen itsesi kanssa. Olet nuori, mutta elämä ei ole niin pitkä kun sitä voisi luulla. En usko että haluat miettiä koko elämäsi mitä saat syödä ja mitä et, ja että onko se väärin jos syöt jotakin. Nauti siitä mitä sinulla on ja siitä, että olet elossa.