Mulla on omat ongelmat ja vaikeuteni alkanut jo vuosia sitten, mutta vasta viime kuukausien aikana oon tajunnut kuinka vakavaks tää kaikki oikeasti alkaa mennä. Kun ei enään aamusin tahtois herätä eikä jaksa nousta ylös kouluun ja töihin. Ei pysty katsomaan itseään peilistä tuntematta itseinhoa eikä ruokakaan enään maistu vaikka nälkä oliskin. Siitä se onkin lähtenyt. Aluksi en juuri välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä vaikka mulla olikin pari kiloa ehkä ylimääräistä, mitä sitten? olin silti normaalipainoinen vaikken missään missin mitoissa ollutkaan. Nyt kaiken väsymyksen ja pahan olon keskellä oon alkanut ajattelemaan että ehkä tää kaikki paha olo johtuukin just siitä että oon niin tosi riittämätön. Ehkä mä oonkin ruma ja lihava? Nykyään käyn vähintään kerran päivässä juoksemassa, en syö päivisin juuri mitään ja jos syön niin rankasen itteeni terän kanssa... Tiedän ettei tää voi jatkua näin jos en tahdo sairaalaan, mutta en tiedä mitä asian kanssa teen.. Ei mulla ole rohkeutta tai voimia puhua tästä kenellekään mutta yksinkään en pärjää loppuun asti. Arvostan sitä että niin moni muu ihminen on ollut samassa, tai pahemmassa jamassa ja saanut vielä elämänsä kohilleen, mulla on ittellä vielä pitkä matka siihen että olisin sujut itseni kanssa, ja joskus jopa mietin miksi edes yritän ja miks edelleen vielä oon elossa.

oonaemilia. Voi että kun pääsisit siihen samaan ettet välitä. Siinä oot oikeessa että syömishäiriöstä on vaikea parantua ilman apua. Siks olis tosi hienoo jos voisit jollekin puhua. Mutta se on kyllä varsinki ekalla kertaa kauheen vaikeeta. Mutta älä anna sen syömishäiriön viedä sua☺️❤️ Totta kai sun pitää elää!

En vaan osaa edes kuvitella sitä että puhuisin siitä kenellekään, eihän kukaan varmaan edes uskoisi että mulla mitään ongelmia itseni kanssa olisi. En mä sitä pahaa oloani juuri muille osaa näyttää, mieli vaan on sairas..

No, jos joku ei usko sun omia sanoja niin siinä hän tekee väärin. Mutta oma päätös se tietysti on. Jos syömishäiriöön puututaan aiemmin niin siitä on miljoona kertaa helpompi päästä eroon. Mutta jos sulle on kuitenki kuherteluvaihe menossa niin en jaksa ruveta vääntämään asiasta. Anteeksi. Oon vaan niin paljon viime aikoina yrittänyt yhtä ystävääni saada parantumisen tielle, että en jaksa. Syömishäiriö on aivan kamala sairaus. Hirviö. Et sää halua sitä. Jos puhuisit jollekin, niin voisit välttää sen paskan mitä se tuo sitte ku se menee tarpeeksi pitkälle. Se on niin paskaa. Minä niin toivoisin että voisit puhua jollekin. En halua että taas yksi sairastuu vakavasti. Oonaemilia☺️❤️

Pakko nostaa tätä ketjua nyt ku tulin tänne taas. Onko täällä syömishäiriöstä parantuvia? 🙂 Haluaisin jutella muitten kans, joilla on samoja ongelmia ku mulla.

Salaatti kirjoitti 19.1.2016 12:0

Pakko nostaa tätä ketjua nyt ku tulin tänne taas. Onko täällä syömishäiriöstä parantuvia? 🙂 Haluaisin jutella muitten kans, joilla on samoja ongelmia ku mulla.

Mulla epäillään syömishäiriötä ja moni on sitä mieltä että mulla on oikeasti anoreksia.( Mä en pysty uskoo niitä)

Se lähti siitä että seiska luokalla pidin itseäni läskinä ja lihavana ja kaikkea muuta no yks isoin syy siihen oli kun mulle oli sanottu sitä 1 luokasta asti että oon läski ja lihava ja ruma. Se jäisit päähäni mun itsetunto romahti ja Mä aloin uskoo että se mitä muut oli sanonut että se oli totta. No sit Mä rupesin kattoo mitä syön ja sit rupesin joka ikinen päivä liikkumaan ja kuntoilemaan. Se sit alkoi pikku hiljaa etenee siihen että nykyään jätän kouluruuan syömättä ja sit jopa välillä välipalan eli syön vain kaks kertaa päivässä ainakin ellen jopa kolme kertaa riippuu ihan millä tuulella olen. Ja sit liikun jokainen päivä ja teen kaikkeni etten makoilisi kotona tai jos oon kotona niin teen kaikkii venytyksiä ja treeni ohjelmia. Mä en siedä katsoa itseäni peilistä ja Mä en siedä yhtään mun kehoani ja itseäni ja pidän itseäni rumana ja läskinä.ja Mä joka aamu punnitsem itseni ennen kuin alan edes syömään mitään. Mä syön koko ajan vähemmän ruokaa ja enemmän vettä et voin korvata jopa esim aamu palan puolella litralla vettä ja sit lähden kouluun.

Haluaisin tietää teiltä syömis häiriön kokeneilta että onko mulla syömishäiriö?????

Hei rikottu.

Mun mielestä tuo kuulostaa syömishäiriöltä. Kuulostaa aika samalta ku mulla aiemmin. Ja joskus nykyisinkin... Ei oo ihan normaalia punnitta ittiä joka aamu, ja vahtia niitä puntarin lukemia, eikä myöskään syödä alle kulutuksen. Ja tiiän itekkin sen, kuinka voikaan vihata omaa kehoaan, ja kuinka vääristyneeltä se voi omissa silmissä näyttää. Älä usko turhia puheita siitä, että olisit läski. Edes oman mielesi. Tsemppiä🙂🌻

Mulla on hankala tilanne tän asian kans itellenikin. Joku aika sitten mulla oli tosi helppo olla, ja pystyin hyväksymään itseni näin. Oon jo jonkun aikaa huomannut, että väliin mua ahdistaa syödä, ja ahdistaa oma ulkonäkö. Oon koittanu olla välittämättä, koska varmaan kaikilla, ja varsinki niillä joilla on ollu syömishäiriö, tulee niitä aikoja ku ahdistaa. Se on vaan nyt kärjistynyt entistä enemmän. Haluan olla terve, ja siks haluan syödä, mutta välillä vaan ahdistaa niin paljon ettei voi. Mulla on yks kaveri (poika), joka käy salilla ja syö paljon. Hän puhuu aika paljon treenaamisesta, syömisestä ja painosta. Hänellähän ei ole mitään ongelmaa, vaan hän haluaisi vain lisää painoa. Mutta oon huomannu, että mua ahdistaa ne keskustelut yleensä tosi paljon.

Kavereille on hankala puhua tästä, koska jos sanon vähänkin siihen suuntaan, että en pidä itsestäni, ja että voisin vaikka painaa vähän vähemmänkin, niin ne heti vakuuttelee mulle että oon nyt just hyvä. Ehkä ne pelkää, että käsitän väärin, jos ei heti sano niin. Mutta sitten aina vaan vaikenen, ku on helpompaa pohtia omassa päässä, kuin kuunnella vakuutteluja siitä, ettei mun tarvi olla yhtään erilainen.

Hei! Tää vaikutti hyvältä paikalta päästä kertomaan ajatuksista miun pään sisällä... Ensinnäkin luulen, että miulla on tai ainakin on alkava bulimia. Se lähti viime syksynä, kun aloin laihduttamaan ja syömään koko ajan vähemmän. Aloitin gluteenittoman syömisen koska mahani menee sekaisin monesta asiasta... Painoni putosi yli 10 kiloa vaikken ollut edes ylipainoinen ennenkään. Liikuin ja liikun edelleen paljon (kuntoilua ainakin 5 kertaa viikossa). Sitten kun joulunaikaan kotiin mennessäni oli pakko syödä ja annoin itseni vihdoin syödä kunnolla, aloin pikkuhiljaa yhä useammin oksentamaan ruuan pois. Esim. jouluaattona ahmin kaksi paketillista suklaakonvehteja ja oksensin ne sitten pois... Ajatukseni pyörii kokoajan syömisen ja sen rajoittamisen ympärillä. Pelkään niin kamalasti lihovani ja toivon myös vieläkin laihtuvani (olen 166 cm pitkä ja painan 53 kiloa). Kokoajan mie käyn kamppailua pään sisällä voinko syödä normaalisti ja sorrun usein ahmimaan ruokaa jonka sitten oksennan pois. Oli pakko päästä johonkin kertomaan tästä asiasta... Mie oon pikkuhiljaa eristänyt ihteni kaikista ja ulospäin hymyilen mutta pinnan alla kuohuu...😯🗯️

Moi. Olen parikymppinen ja sairastanut nyt syömishäiriötä kahdeksan pitkää vuotta, kaikki alkoi reippaasta laihduttamisesta ja sen jälkeen en ole saanut normaalista syömisestä kiinni, aina liikaa tai liian vähän. Paino heittelee helposti puolen vuoden sisällä kymmenen kiloa. Apua saan fysioterapeutilta ja olen terapiassa muistakin syistä, syömishäiriöpoliklinikalta en apua saanut koska en ole alipainoinen.

Hei 🙂
Itselläni ei ole virallista diagnoosia syömishäiriöstä. Anoreksiaan se viittaa, niin on terapeuttikin sanonut. Mulla on taas parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen ja pelkään, että tää syömisasia tulee esiin. En halua diagnoosia, vaikka toisaalta se helpottais. Oon salannu tän mun perheeltä pian kolme vuotta. Painosta ne tietää pakostakin, mutta oon osannu keksiä hyvät selitykset sille. Se on uponnu kaikkiin...lääkäreihinkin. Haluaisin taas olla se bmi 15 oleva, kevyt. Nyt oon saanu painon nostettu noin bmi 17, sillä terveys petti aika rajusti. Säikähdin todella. Okei, se ei johtunu painosta, mutta se altisti siihen...En saa kaloreita pois päästäni. En osaa/uskalla puhua syömisestä ja ahdistuksesta terapeutille, vaikka kuinka haluaisin. En jaksa elää tämmösen syömishelvetin keskellä. Siihen kun lisätään itsesyytökset, että kaiken liikumisen seurauksena tullut krooninen kipu on syytäni... Se on kamalaa, vaikka se oli oikeasti ajan kysymys. En tiedä, mitä tehdä. Jokin vain käskee laihduttamaan, vihaamaan itseäni, kehoani. Kuinka vaikeaksi teillä muilla sairaus on päässyt, miten pääsitte avun piiriin? Milloin heräsi halu parantua?

Hei,

Voithan aina pyytää terapeuttia kysymään sulta jotain siitä, jos omat sanat eivät riitä kuvailemaan. Tai kirjoittaa asiasta kaikessa rauhassa, ja sitten antaa kirjoituksen hänelle. Joskus se lukko voi aueta sillä, että toinen ikään kuin kyselee ne asiat esiin (ilman mitään paineita tai stressiä) kun itse on sanonut vain, että yksi asia on mulle vaikea.

Ethän pudota painoasi noin alas. Mulla se ei ole ollut noin alhaalla, mutta silti tiedän sen heikotuksen ja voimattomuuden minkä alipaino voi aiheuttaa. Sun ei tarvitse syyttää itseäsi noista kivuista. Vaikka se olisikin itseaiheutettua kipua, se ei ole niin yksinkertaista, että siitä voisi syyttää ketään. Vähän kuin pommiin nukkuminen ankarasti väsyneenä - onhan se itse nukuttu, mutta väsymyksellä on ollut valtava rooli, sillä ilman sitä ei olisi nukuttukaan niin pitkään.

Tsemppiä ja rohkeutta terapiakäynteihin ja psykiatrin kanssa puhumiseen! Kyllä sä saat tämän asian vielä hallintaan ☺️❤️

Nyt mä laitan tänne taas... Mulla ei ole diagnosoitu syömishäiriötä mutta mulle on sanottu että se viittaa anoreksiaan ja että mun pitäisi nostaa painoa ja kaikkee mut mä en pysty mä haluun laihtuu mä oon LÄSKI ja liian lihava. Nyt oon koittanut että onko se paha jos syö vain aamupalan ja sit ei mitään muuta kuin ehkä iltapalan. Se ei oo paha asia se on hyvä. Musta tunnistaa heti anoreksian oireet...paitsi *laihuus* mut muuten kaikki.

Mä oon huijannut nyt jo ehkä yli puoltoista vuotta mun äitiä ja muita että mä syön kunnolla ja riittävästi.

Hei,

Vain aamupalan ja iltapalan syöminen on siitä haastavaa, että keho ei saa siitä millään tarpeeksi energiaa. Et varmasti ole läski. Etenkin kun sua on kehotettu nostamaan painoa ja sanottu, että tilasi viittaa anoreksiaan. Kannattaa syödä myös se lämmin ruoka, sillä jatkuva nälkä tai ravinnonpuute vaikuttaa ilman muuta myös mielialoihin.

Ootko miten jaksellut? Tsemppiä ja halauksia tulevaan päivään ☺️❤️

villikettu kirjoitti 17.3.2016 23:5

Hei,

Vain aamupalan ja iltapalan syöminen on siitä haastavaa, että keho ei saa siitä millään tarpeeksi energiaa. Et varmasti ole läski. Etenkin kun sua on kehotettu nostamaan painoa ja sanottu, että tilasi viittaa anoreksiaan. Kannattaa syödä myös se lämmin ruoka, sillä jatkuva nälkä tai ravinnonpuute vaikuttaa ilman muuta myös mielialoihin.

Ootko miten jaksellut? Tsemppiä ja halauksia tulevaan päivään ☺️❤️

No mä oon jättänyt vielä vähemmälle ton ruokailun ja sit liikun enemmän.
Koulussa opettajat sanoo mulle että kannattaisi mennä syömään mä vaan huijaan niitä että meen sinne... siitä on jotenkin tullut mun tapa koska mä huijaan myös mun äitiä että mä söisin koulussa...
Tää taitaa alkaa vähän riistäytyy käsistä kun toi ruoka valtaa mun mielen kokonaan ja mä pidän ruoka päivä kirjaa ja lasken kalorit kaikista ja sit yhteen ja vähän muutakin ja sit käyn aamuisin puntarilla.
😯🗯️

Mulla taitaa oikeasti olla joku syömishäiriö😯🗯️

Hei rikottu tyttö!
Uskon tietäväni, mitä käyt läpi. Eräs lääkäri onnistui havahduttamaan mut ainakin hetkeksi todellisuuteen. Sain totaali liikuntakiellon kuukaudeksi, joka sitten venyikin pitkäksi... Silloin suurin pelko oli lihomisesta, kun ei saa liikkua. Itse asiassa en lihonut vaan jopa laihduin. En kerro tätä kannustaakseni sinua laihduttamaan vaan siksi, ettet riko itseäsi liikunnalla ja syömättömyydellä. Itse tuskin lakkaan koskaan syyttämästä itseäni, siitä mitä seurasi. Olen itsekin huijannut vanhempiani, ystäviäni ja lääkäreitä syömiseen ja painoon liittyvissä asioissa. En ole vieläkään lähellekään terve, mutta olen oppinut erottamaan, mikä on minua ja mikä syömisoireilua, sillä minä en ole sama kuin oireet/syömishäiriö. Ahdistusta helpotti liikunta, mutta jos liikkuu pitää myös syödä. Kaiken tämän keskellä löysin lajin, joka vei sydämeni täysin. Niinä hetkinä, kun pääsin harrastamaan kyseistä lajai, olivat pientä unelmaa. Silloin ei pyörinyt mielessä ahdistus, kalorit tai ruoka. Sen avulla olen alkanut hahmottamaan kehoani terveemmällä tavalla. Tällä pitkällä selityksellä tarkoitan vaan sitä, että vaikka kuinka olisi sairauden syövereissä, niin elämästä on mahdollista löytää se yksikin pieni asia, joka auttaa jaksamaan ja taistelemaan. <3
Kerrothan taas kuulumisia?