Lasiluusiipinen kirjoitti 24.3.2016 19:11

Hei rikottu tyttö!
Uskon tietäväni, mitä käyt läpi. Eräs lääkäri onnistui havahduttamaan mut ainakin hetkeksi todellisuuteen. Sain totaali liikuntakiellon kuukaudeksi, joka sitten venyikin pitkäksi... Silloin suurin pelko oli lihomisesta, kun ei saa liikkua. Itse asiassa en lihonut vaan jopa laihduin. En kerro tätä kannustaakseni sinua laihduttamaan vaan siksi, ettet riko itseäsi liikunnalla ja syömättömyydellä. Itse tuskin lakkaan koskaan syyttämästä itseäni, siitä mitä seurasi. Olen itsekin huijannut vanhempiani, ystäviäni ja lääkäreitä syömiseen ja painoon liittyvissä asioissa. En ole vieläkään lähellekään terve, mutta olen oppinut erottamaan, mikä on minua ja mikä syömisoireilua, sillä minä en ole sama kuin oireet/syömishäiriö. Ahdistusta helpotti liikunta, mutta jos liikkuu pitää myös syödä. Kaiken tämän keskellä löysin lajin, joka vei sydämeni täysin. Niinä hetkinä, kun pääsin harrastamaan kyseistä lajai, olivat pientä unelmaa. Silloin ei pyörinyt mielessä ahdistus, kalorit tai ruoka. Sen avulla olen alkanut hahmottamaan kehoani terveemmällä tavalla. Tällä pitkällä selityksellä tarkoitan vaan sitä, että vaikka kuinka olisi sairauden syövereissä, niin elämästä on mahdollista löytää se yksikin pieni asia, joka auttaa jaksamaan ja taistelemaan. <3
Kerrothan taas kuulumisia?

Hei!!

Mä syön korkeintaan enään päivässä 2 omenaa ja ehkä jonkun lämpimän ruoan mistä syön vähän. Ja liikun joka päivä ja elämä on vaan sekaisin kun on niin paljon asioita. Ja sit kun ei pysty kertoo kenellekkään että kärsin varmaan syömis häiriöstä...

Moi!
Psykologini kertoi vasta, että mulla voi olla masennuksen lisäksi alkamassa syömishäiriö. Ei kertonu tarkemmin. Mikä tää voi olla, jos oireina on: lisääntyny liikunta, ruokahaluttomuus, kehonkuva näyttää lihavalta ja oksennus yrityksii ollu muutama?

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 24.3.2016 22:35

Hei!!

Mä syön korkeintaan enään päivässä 2 omenaa ja ehkä jonkun lämpimän ruoan mistä syön vähän. Ja liikun joka päivä ja elämä on vaan sekaisin kun on niin paljon asioita. Ja sit kun ei pysty kertoo kenellekkään että kärsin varmaan syömis häiriöstä...

Hei!
Syömishäiriöoireilu on yleensä oire jostain. Se voi olla esim. ahdistus jostain tapahtuneesta, jota ei ole pystynyt käsittelemään ja syömisen kautta ihminen pyrkii hallitsemaan sitä kokemusta, joka on tuntunut hallitsemattomalta. Kehosi ei jaksa enää kauaa... Ainoa keino parantua on oma halu parantua. Vain silloin kykenet ottamaan apua vastaan. Apua on saatavilla ja sulla on oikeus siihen. Sun ei tarvitse jaksaa yksin. Vahvuutta on myöntää ettei yksin pärjää. Voisitko edes yrittää syödä lämpimiä ruokia omenien lisäksi? Pahimmillaan elektrolyyttien epätasapaino voi johtaa rytmihäiriöihin ja jopa kuolemaan. Varmastikin tiedät nämä asiat. Itselläni muutamat elimet alkoivat ilmoittelemaan ettei kaikki ole hyvin, myös sydän... Sulla on mahdollisuus hyvään elämään. Prosessi on pitkä, mutta joku kaunis päivä tulisit vielä kiittämään itseäsi. Jos et pysty puhumaan kellekään suoraan ongelmasta, niin kirjoita paperille vaikka ranskalaisilla viivoilla ja näytä se jollekin ihmiselle, johon koet voivasi luottaa. Voit ottaa terkkarille, lääkärille, psykologille jne... ystäväsi mukaan, joka voisi kertoa vaikka asian puolestasi, jos tuntuu ettet itse pysty. Ota se rohkea askel ja hae apua. Ansaitset saada apua. Tiedän, että jossain sinussa elää elämän ja toivon liekki.

Sarjetty kirjoitti 25.3.2016 16:2

Moi!
Psykologini kertoi vasta, että mulla voi olla masennuksen lisäksi alkamassa syömishäiriö. Ei kertonu tarkemmin. Mikä tää voi olla, jos oireina on: lisääntyny liikunta, ruokahaluttomuus, kehonkuva näyttää lihavalta ja oksennus yrityksii ollu muutama?

Esim anorexia

Mulla on anorexia mikä alkoi viime syksyllä ja siitä asti on ollut ja kaikki noi samat oireet.

Lasiluusiipinen kirjoitti 25.3.2016 16:6

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 24.3.2016 22:35

Hei!!

Mä syön korkeintaan enään päivässä 2 omenaa ja ehkä jonkun lämpimän ruoan mistä syön vähän. Ja liikun joka päivä ja elämä on vaan sekaisin kun on niin paljon asioita. Ja sit kun ei pysty kertoo kenellekkään että kärsin varmaan syömis häiriöstä...

Hei!
Syömishäiriöoireilu on yleensä oire jostain. Se voi olla esim. ahdistus jostain tapahtuneesta, jota ei ole pystynyt käsittelemään ja syömisen kautta ihminen pyrkii hallitsemaan sitä kokemusta, joka on tuntunut hallitsemattomalta. Kehosi ei jaksa enää kauaa... Ainoa keino parantua on oma halu parantua. Vain silloin kykenet ottamaan apua vastaan. Apua on saatavilla ja sulla on oikeus siihen. Sun ei tarvitse jaksaa yksin. Vahvuutta on myöntää ettei yksin pärjää. Voisitko edes yrittää syödä lämpimiä ruokia omenien lisäksi? Pahimmillaan elektrolyyttien epätasapaino voi johtaa rytmihäiriöihin ja jopa kuolemaan. Varmastikin tiedät nämä asiat. Itselläni muutamat elimet alkoivat ilmoittelemaan ettei kaikki ole hyvin, myös sydän... Sulla on mahdollisuus hyvään elämään. Prosessi on pitkä, mutta joku kaunis päivä tulisit vielä kiittämään itseäsi. Jos et pysty puhumaan kellekään suoraan ongelmasta, niin kirjoita paperille vaikka ranskalaisilla viivoilla ja näytä se jollekin ihmiselle, johon koet voivasi luottaa. Voit ottaa terkkarille, lääkärille, psykologille jne... ystäväsi mukaan, joka voisi kertoa vaikka asian puolestasi, jos tuntuu ettet itse pysty. Ota se rohkea askel ja hae apua. Ansaitset saada apua. Tiedän, että jossain sinussa elää elämän ja toivon liekki.

Mä en pysty mua alkaa oksettaa jos edes yritän syödä enemmän.

Koulussa kuraattori ja terkkari tietää sen takia kun mun yks kaveri kertoi niille. Mut ei nekään saa mua syömään ja sit kun ne sanoi että mee syömään niin mä sanon vaan jotain et "e" tai sit sanon "ehkä" mut en siltikään mee syömään. Vaan meen koulun tyttöjen vessaan ja yritän oksentaa ja yritän vältellä opettajia ettei ne pakota mua syömään. Kerran mä yritin mennä syömään niin mä sain paniikki kohtauksen siitä että yritin mennä syömään.
Mun poikaystäväkään ei tiedä että mulla on oikeasti anorexia mä en pysty kertoo sille totuutta koska se on sanonut että sekään ei sit syö jos en mäkään ja näin...
Tää alkaa olla mun päässä jo enkä pysty tekee muuta kuin ajattelee että jos syön niin oon Läski ja näin pois päin en vaan pysty mitenkään syömään.

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 25.3.2016 17:57

Sarjetty kirjoitti 25.3.2016 16:2

Moi!
Psykologini kertoi vasta, että mulla voi olla masennuksen lisäksi alkamassa syömishäiriö. Ei kertonu tarkemmin. Mikä tää voi olla, jos oireina on: lisääntyny liikunta, ruokahaluttomuus, kehonkuva näyttää lihavalta ja oksennus yrityksii ollu muutama?

Esim anorexia

Mulla on anorexia mikä alkoi viime syksyllä ja siitä asti on ollut ja kaikki noi samat oireet.

Tsemppiä sulle! Mun ruokahaluttomuus alko viime vuoden tammikuussa ja muut oireet pikkuhiljaa tänä vuonna.

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 25.3.2016 18:7

Mä en pysty mua alkaa oksettaa jos edes yritän syödä enemmän.

Koulussa kuraattori ja terkkari tietää sen takia kun mun yks kaveri kertoi niille. Mut ei nekään saa mua syömään ja sit kun ne sanoi että mee syömään niin mä sanon vaan jotain et "e" tai sit sanon "ehkä" mut en siltikään mee syömään. Vaan meen koulun tyttöjen vessaan ja yritän oksentaa ja yritän vältellä opettajia ettei ne pakota mua syömään. Kerran mä yritin mennä syömään niin mä sain paniikki kohtauksen siitä että yritin mennä syömään.
Mun poikaystäväkään ei tiedä että mulla on oikeasti anorexia mä en pysty kertoo sille totuutta koska se on sanonut että sekään ei sit syö jos en mäkään ja näin...
Tää alkaa olla mun päässä jo enkä pysty tekee muuta kuin ajattelee että jos syön niin oon Läski ja näin pois päin en vaan pysty mitenkään syömään.

Hei!

Tiedän, että ruoasta syntyy mielessä jossain vaiheessa "kaiken pahan alku ja juuri". Hyvä kuitenkin, että ammattihenkilöt tietävät ongelmastasi, vaikkei se susta varmastikaan siltä tunnu. Tiedän tunteen, sillä oon itsekin yrittäny salata asian perheeltäni ja ammattilaisilta. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle auta sinua. Älä pelkää kertoa asiasta poikaystävällesi. Hänen kommenttinsa saattoi olla eräänläinen heitto tai puolustusmekanismi, sillä hän on saattanut jo huomata muutoksen käytöksessäsi. Tietäessään tilanteestasi hän voisi tukea sinua paranemisessa. Se ei tarkoita stalkkaamista sun joka ikisestä suupalasta, jos sitä pelkäät.

Jos jatkat tuota rataa vielä pitkään, olet kohta sairaalassa osastolla. Nenämahaletku tuskin kuulostaa kovin houkuttavalta ajatukselta? Tiedän, että sanani todennäköisesti kaikuvat kuuroille korvile, mutta haluaisin niin kovasti auttaa sinua... Jos haluat, voit kysyä jtn minun sairaatumisestani.

Lasiluusiipinen kirjoitti 26.3.2016 10:36

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 25.3.2016 18:7

Mä en pysty mua alkaa oksettaa jos edes yritän syödä enemmän.

Koulussa kuraattori ja terkkari tietää sen takia kun mun yks kaveri kertoi niille. Mut ei nekään saa mua syömään ja sit kun ne sanoi että mee syömään niin mä sanon vaan jotain et "e" tai sit sanon "ehkä" mut en siltikään mee syömään. Vaan meen koulun tyttöjen vessaan ja yritän oksentaa ja yritän vältellä opettajia ettei ne pakota mua syömään. Kerran mä yritin mennä syömään niin mä sain paniikki kohtauksen siitä että yritin mennä syömään.
Mun poikaystäväkään ei tiedä että mulla on oikeasti anorexia mä en pysty kertoo sille totuutta koska se on sanonut että sekään ei sit syö jos en mäkään ja näin...
Tää alkaa olla mun päässä jo enkä pysty tekee muuta kuin ajattelee että jos syön niin oon Läski ja näin pois päin en vaan pysty mitenkään syömään.

Hei!

Tiedän, että ruoasta syntyy mielessä jossain vaiheessa "kaiken pahan alku ja juuri". Hyvä kuitenkin, että ammattihenkilöt tietävät ongelmastasi, vaikkei se susta varmastikaan siltä tunnu. Tiedän tunteen, sillä oon itsekin yrittäny salata asian perheeltäni ja ammattilaisilta. Se ei kuitenkaan pidemmän päälle auta sinua. Älä pelkää kertoa asiasta poikaystävällesi. Hänen kommenttinsa saattoi olla eräänläinen heitto tai puolustusmekanismi, sillä hän on saattanut jo huomata muutoksen käytöksessäsi. Tietäessään tilanteestasi hän voisi tukea sinua paranemisessa. Se ei tarkoita stalkkaamista sun joka ikisestä suupalasta, jos sitä pelkäät.

Jos jatkat tuota rataa vielä pitkään, olet kohta sairaalassa osastolla. Nenämahaletku tuskin kuulostaa kovin houkuttavalta ajatukselta? Tiedän, että sanani todennäköisesti kaikuvat kuuroille korvile, mutta haluaisin niin kovasti auttaa sinua... Jos haluat, voit kysyä jtn minun sairaatumisestani.

Miks sä oot sairastunut syömis häiriöön?
Mitä sulle on sen jälkeen tapahtunut???

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 26.3.2016 17:18

Miks sä oot sairastunut syömis häiriöön?
Mitä sulle on sen jälkeen tapahtunut???

Hei!

Syömisoireilu tuli vakavan masennuksen seurauksena. Viiltely vaihtui syömisen kontroloimiseen. Se oli keino purkaa suunnatonta pahaa oloa ja ahdistusta. Se oli keino pysyä elossa, vaikka syömisen karttaminen veikin minua yhä lähemmäs mustaa metsää ja kuolemaa. Olen aina vihannut etenkin jalkojani synnynnäisen vammani vuoksi. Olen ollut ikäni perfektionisti kaikessa, etenkin koulussa. Olin 9lk kun halusin alkaa laihduttamaan. Lukion ekalla se karkasi käsistä. Liikuin järkyttäviä määriä, jota paikat eivät sitten enää kestänetkään. Saatoin käydä reippaan kävelylenkin, käydä välillä kotona hakemassa pyörän, käydä 10km lenkin tulla kotiin ja tehdä rankan lihaskuntotreenin ja parin tunnin päästä tehdä kaiken alusta. Olen aina rakastanut liikkumista, joten pakonomainen liikunta oli myös keino purkaa ahdistusta. Siksi olikin valtava shokki kun lääkäri laittoi mut kuukaudeksi täys lepoon. Liikuin käytännössä myös kotona sisällä pyörätuolilla omasta huoneesta keittiöön. Liikuntakielto ei tullut alipainon takia vaan rasitusvamman, joka oli tarkoitus saada levolla rauhoittumaan. Se ei sitten rauhoittunatkaan vaan alkoi elämääni hiipiä asia nimeltä kipu. Kivusta tuli ympärivuorokautinen seuralainen. Nyt olen elänyt tämän kivun kanssa kaksi vuotta 24/7, käynyt hurjan määrän kipulääkekokeiluita läpi ja tuntuu hullulta, että ikäiselläni saattoi mennä jopa 20tbl/vrk joista kolmekin lääkettä saattoi olla kolmiolla merkattuja... Olen syyllistänyt itseäni kivun syntymisestä... Kipu pahensi ahdistusta ja masennusta sekä syömisoireilua. Jouduin jatkamaan opiskeluani ajateltua pitemmälle ajalle ja hyväksymään etten kaikkeen pysty. Viime jouluna tilanne kärjistyi niin, että maksa tilttasi kiitos lääkekokeilun ja alipainon. Se oli aikamoinen järkytys ja herätys etten voi jatkaa näin. Meni viikko pari niin sydän alkoi oireilemaan... Noh, niistä ongelmista olen kutakuinkin selvillä vesillä. Jos jotain hyvää haluan etsiä tästä kaikesta, on se että löysin elämäni lajin, pyörätuolitanssin. Joka tanssin ajan murheet jäävät taakse. Sen myötä suhteeni kehoon on muuttunut. Olen nähnyt sen mitä kaikkea hyötyä kehostani on, mitä kaikkea "hyvää" siinä on puutteiden rinnalla. Tanssiessa minusta tulee ehjä edes hetkeksi. Edelleen kamppailen masennuksen, ahdistuksen, haastavien tunteiden, kivun, ja syömisen kanssa. Syömisen kanssa menee taas vaihteeksi huonosti. On vaikea löytää aamuisin edes yksi järkevä syy elää. Terveyden arvon huomaa vasta sitten, kun sen menettää. En tiedä, mikä minut saa jatkamaan päivästä toiseen. Itsetuhoisia ajatuksia on lähes päivittäin. Silti yritän elää sekunnista toiseen, hetkestä toiseen jne. Elämässä on myös niitä hyviä pieniä hetkiä.

Toivon ettet ajattelisi, että sinun ongelmasi ovat jotenkin pienempiä tai vähäpätöisempiä kuin muiden, sillä niin ei ole. Sinun ongelmat ovat yhtä suuria ja haasteellisia kuin kenen tahansa toisenkin. Sulla on oikeus saada tukea ja apua. Kysy toki, jos haluat tietää jtn muuta tai jokin muu asia askarruttaa mieltä.

Lasiluusiipinen kirjoitti 26.3.2016 19:12

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 26.3.2016 17:18

Miks sä oot sairastunut syömis häiriöön?
Mitä sulle on sen jälkeen tapahtunut???

Hei!

Syömisoireilu tuli vakavan masennuksen seurauksena. Viiltely vaihtui syömisen kontroloimiseen. Se oli keino purkaa suunnatonta pahaa oloa ja ahdistusta. Se oli keino pysyä elossa, vaikka syömisen karttaminen veikin minua yhä lähemmäs mustaa metsää ja kuolemaa. Olen aina vihannut etenkin jalkojani synnynnäisen vammani vuoksi. Olen ollut ikäni perfektionisti kaikessa, etenkin koulussa. Olin 9lk kun halusin alkaa laihduttamaan. Lukion ekalla se karkasi käsistä. Liikuin järkyttäviä määriä, jota paikat eivät sitten enää kestänetkään. Saatoin käydä reippaan kävelylenkin, käydä välillä kotona hakemassa pyörän, käydä 10km lenkin tulla kotiin ja tehdä rankan lihaskuntotreenin ja parin tunnin päästä tehdä kaiken alusta. Olen aina rakastanut liikkumista, joten pakonomainen liikunta oli myös keino purkaa ahdistusta. Siksi olikin valtava shokki kun lääkäri laittoi mut kuukaudeksi täys lepoon. Liikuin käytännössä myös kotona sisällä pyörätuolilla omasta huoneesta keittiöön. Liikuntakielto ei tullut alipainon takia vaan rasitusvamman, joka oli tarkoitus saada levolla rauhoittumaan. Se ei sitten rauhoittunatkaan vaan alkoi elämääni hiipiä asia nimeltä kipu. Kivusta tuli ympärivuorokautinen seuralainen. Nyt olen elänyt tämän kivun kanssa kaksi vuotta 24/7, käynyt hurjan määrän kipulääkekokeiluita läpi ja tuntuu hullulta, että ikäiselläni saattoi mennä jopa 20tbl/vrk joista kolmekin lääkettä saattoi olla kolmiolla merkattuja... Olen syyllistänyt itseäni kivun syntymisestä... Kipu pahensi ahdistusta ja masennusta sekä syömisoireilua. Jouduin jatkamaan opiskeluani ajateltua pitemmälle ajalle ja hyväksymään etten kaikkeen pysty. Viime jouluna tilanne kärjistyi niin, että maksa tilttasi kiitos lääkekokeilun ja alipainon. Se oli aikamoinen järkytys ja herätys etten voi jatkaa näin. Meni viikko pari niin sydän alkoi oireilemaan... Noh, niistä ongelmista olen kutakuinkin selvillä vesillä. Jos jotain hyvää haluan etsiä tästä kaikesta, on se että löysin elämäni lajin, pyörätuolitanssin. Joka tanssin ajan murheet jäävät taakse. Sen myötä suhteeni kehoon on muuttunut. Olen nähnyt sen mitä kaikkea hyötyä kehostani on, mitä kaikkea "hyvää" siinä on puutteiden rinnalla. Tanssiessa minusta tulee ehjä edes hetkeksi. Edelleen kamppailen masennuksen, ahdistuksen, haastavien tunteiden, kivun, ja syömisen kanssa. Syömisen kanssa menee taas vaihteeksi huonosti. On vaikea löytää aamuisin edes yksi järkevä syy elää. Terveyden arvon huomaa vasta sitten, kun sen menettää. En tiedä, mikä minut saa jatkamaan päivästä toiseen. Itsetuhoisia ajatuksia on lähes päivittäin. Silti yritän elää sekunnista toiseen, hetkestä toiseen jne. Elämässä on myös niitä hyviä pieniä hetkiä.

Toivon ettet ajattelisi, että sinun ongelmasi ovat jotenkin pienempiä tai vähäpätöisempiä kuin muiden, sillä niin ei ole. Sinun ongelmat ovat yhtä suuria ja haasteellisia kuin kenen tahansa toisenkin. Sulla on oikeus saada tukea ja apua. Kysy toki, jos haluat tietää jtn muuta tai jokin muu asia askarruttaa mieltä.

Voi sua
😭

Eilen aamulla kun en suostunut syömään niin äiti oikeesti pakotti mut syömään kun en itse halunnut syödä. Mä olen pitänyt ruokapäiväkirjaa ja laskenut kaloreita ja liikkunut niin paljon kuin olen pystynyt mikä on nyt vähän haasteellista kun on kepit koska loukkasin nilkkani etten pysty kunnolla varaa painoa sen päälle. Mä en halua kouluun kun sielläkin tarkkaillaan sitä että en syö ja että missä olen ja mitä teen. Mua pidetään silmätikkuna mun koulussa.
Ensimmäisen kerran kun jätin syömättä ruokaa oli joku reilu 2 vuotta sitten ja siitä se on vaan pahentunut koko ajan että enään en syö kuin ehkä 1-2 kertaa päivässä.
Viime vuonna kun olin mun yhden hyvän kaverin kanssa niin me alettiin skippaamaan ruokailuja väliin kun ahdisti liikaa olla ihmisten keskellä no sit siinä samassa mä kärsisin syömis häiriöstä mistä mun kaveri ei tiennyt. Se vaan kuulu että kaikki johtuu paniikkihäiriöstäni no sit kun se sai sen selville niin se ei ollut kauheen iloinen no sit se käski mun kertoa kuraattirille mutta en kertonut. Sit tultiin siihen että se laittoi kuraattirille viestiä mun syömisestä kun se oli nähnyt mun käden mihin olin viiltänyt sanan *FAT* siitä koulu kuraattori vähän suuttui ja alkoi kyselee sit se totesi mulle että mulla on anoreksia mut mä en kertonut kenellekkään sitä eikä vieläkään kukaan oikein tiedä sitä että mulla on anoreksia.
Mun kädessä on vieläkin se fat sana ja sit mun enkun vihossa lukee myös se ja aika monessa muussa.

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 26.3.2016 22:40

Voi sua
😭

Eilen aamulla kun en suostunut syömään niin äiti oikeesti pakotti mut syömään kun en itse halunnut syödä. Mä olen pitänyt ruokapäiväkirjaa ja laskenut kaloreita ja liikkunut niin paljon kuin olen pystynyt mikä on nyt vähän haasteellista kun on kepit koska loukkasin nilkkani etten pysty kunnolla varaa painoa sen päälle. Mä en halua kouluun kun sielläkin tarkkaillaan sitä että en syö ja että missä olen ja mitä teen. Mua pidetään silmätikkuna mun koulussa.
Ensimmäisen kerran kun jätin syömättä ruokaa oli joku reilu 2 vuotta sitten ja siitä se on vaan pahentunut koko ajan että enään en syö kuin ehkä 1-2 kertaa päivässä.
Viime vuonna kun olin mun yhden hyvän kaverin kanssa niin me alettiin skippaamaan ruokailuja väliin kun ahdisti liikaa olla ihmisten keskellä no sit siinä samassa mä kärsisin syömis häiriöstä mistä mun kaveri ei tiennyt. Se vaan kuulu että kaikki johtuu paniikkihäiriöstäni no sit kun se sai sen selville niin se ei ollut kauheen iloinen no sit se käski mun kertoa kuraattirille mutta en kertonut. Sit tultiin siihen että se laittoi kuraattirille viestiä mun syömisestä kun se oli nähnyt mun käden mihin olin viiltänyt sanan *FAT* siitä koulu kuraattori vähän suuttui ja alkoi kyselee sit se totesi mulle että mulla on anoreksia mut mä en kertonut kenellekkään sitä eikä vieläkään kukaan oikein tiedä sitä että mulla on anoreksia.
Mun kädessä on vieläkin se fat sana ja sit mun enkun vihossa lukee myös se ja aika monessa muussa.

Hei!
Ei sullakaan helppoa ole ollut. Mikä syömisessä on mielestäsi kaikkein kamalinta? Tiedän, että kaloreitten laskemisesta on järkky vaikee päästä eroon. Kalorit ei oo koko totuus ruoasta, vain yksi osa sitä. Omallakin kohdalla on ollu tosi tosi vaikeeta lopettaa kalorien laskeminen, mutta siinä on mahdollista onnistua.Jos kouluruokailussa on vaikea käydä, niin miltä tuntuisi, jos ottaisit omat eväät kouluun mukaan? Smoothiet on helppo tehdä ja ne voi olla helpompia syödä, kun ne on nestettä. Itse huomasin, että ne on ahdistuksen kannalta helpompia. Sua ei välttämättä haluta pitää silmätikkuna koulussa (toki en voi tietää, kun en tunne), vaan ihmiset huolissaan susta. Etenkin sun äiti... Tiedän, että sua tod.näk ärsyttää äitisi käytös, mutta hän on ilmiselvästi tosi huolissaan susta ja aidosti välittää susta. Vanhemmat ei vaan aina osaa näyttää sitä mitenkään kovin järkevällä tavalla. Minkä itse koet syyksi syömisenkontroloimiseen, jos saan kysyä?

Lasiluusiipinen kirjoitti 27.3.2016 11:42

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 26.3.2016 22:40

Voi sua
😭

Eilen aamulla kun en suostunut syömään niin äiti oikeesti pakotti mut syömään kun en itse halunnut syödä. Mä olen pitänyt ruokapäiväkirjaa ja laskenut kaloreita ja liikkunut niin paljon kuin olen pystynyt mikä on nyt vähän haasteellista kun on kepit koska loukkasin nilkkani etten pysty kunnolla varaa painoa sen päälle. Mä en halua kouluun kun sielläkin tarkkaillaan sitä että en syö ja että missä olen ja mitä teen. Mua pidetään silmätikkuna mun koulussa.
Ensimmäisen kerran kun jätin syömättä ruokaa oli joku reilu 2 vuotta sitten ja siitä se on vaan pahentunut koko ajan että enään en syö kuin ehkä 1-2 kertaa päivässä.
Viime vuonna kun olin mun yhden hyvän kaverin kanssa niin me alettiin skippaamaan ruokailuja väliin kun ahdisti liikaa olla ihmisten keskellä no sit siinä samassa mä kärsisin syömis häiriöstä mistä mun kaveri ei tiennyt. Se vaan kuulu että kaikki johtuu paniikkihäiriöstäni no sit kun se sai sen selville niin se ei ollut kauheen iloinen no sit se käski mun kertoa kuraattirille mutta en kertonut. Sit tultiin siihen että se laittoi kuraattirille viestiä mun syömisestä kun se oli nähnyt mun käden mihin olin viiltänyt sanan *FAT* siitä koulu kuraattori vähän suuttui ja alkoi kyselee sit se totesi mulle että mulla on anoreksia mut mä en kertonut kenellekkään sitä eikä vieläkään kukaan oikein tiedä sitä että mulla on anoreksia.
Mun kädessä on vieläkin se fat sana ja sit mun enkun vihossa lukee myös se ja aika monessa muussa.

Hei!
Ei sullakaan helppoa ole ollut. Mikä syömisessä on mielestäsi kaikkein kamalinta? Tiedän, että kaloreitten laskemisesta on järkky vaikee päästä eroon. Kalorit ei oo koko totuus ruoasta, vain yksi osa sitä. Omallakin kohdalla on ollu tosi tosi vaikeeta lopettaa kalorien laskeminen, mutta siinä on mahdollista onnistua.Jos kouluruokailussa on vaikea käydä, niin miltä tuntuisi, jos ottaisit omat eväät kouluun mukaan? Smoothiet on helppo tehdä ja ne voi olla helpompia syödä, kun ne on nestettä. Itse huomasin, että ne on ahdistuksen kannalta helpompia. Sua ei välttämättä haluta pitää silmätikkuna koulussa (toki en voi tietää, kun en tunne), vaan ihmiset huolissaan susta. Etenkin sun äiti... Tiedän, että sua tod.näk ärsyttää äitisi käytös, mutta hän on ilmiselvästi tosi huolissaan susta ja aidosti välittää susta. Vanhemmat ei vaan aina osaa näyttää sitä mitenkään kovin järkevällä tavalla. Minkä itse koet syyksi syömisenkontroloimiseen, jos saan kysyä?

En mä tiedä kokonaan se kun pitää syödä ja laittaa suuhun ruokaa.
Mä en pysty ottaa edes jotain eväitä mukaan kouluun. koska koitin kerran ja sit kun olin syönyt aloin oksentaa.
No se alkoi siitä kun mua koulukiusattiin ja haukuttiin läskiksi ja sit mun kehon kuva muuttui täysin olin läski ja ällöttävä ja sit on vakava masennus mikä myös varmaan vaikutti.
ja harrastuksessakin oon yrittänyt ottaa eväitä ja syödä ne niin mulle tuli heti ykäämis refleksi. Ja sit lopetin siihen ja jätin syömättä ja heitin ne roskiin.

Mä en pysty kertoo kenellekkään että pelkään syömistä ja että jos syön niin yritän oksentaa sen heti pois. Ja siitä tulee vain sairaan paha olo.😭😭
Mä oon avuton.

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 27.3.2016 14:18

En mä tiedä kokonaan se kun pitää syödä ja laittaa suuhun ruokaa.
Mä en pysty ottaa edes jotain eväitä mukaan kouluun. koska koitin kerran ja sit kun olin syönyt aloin oksentaa.
No se alkoi siitä kun mua koulukiusattiin ja haukuttiin läskiksi ja sit mun kehon kuva muuttui täysin olin läski ja ällöttävä ja sit on vakava masennus mikä myös varmaan vaikutti.
ja harrastuksessakin oon yrittänyt ottaa eväitä ja syödä ne niin mulle tuli heti ykäämis refleksi. Ja sit lopetin siihen ja jätin syömättä ja heitin ne roskiin.

Mä en pysty kertoo kenellekkään että pelkään syömistä ja että jos syön niin yritän oksentaa sen heti pois. Ja siitä tulee vain sairaan paha olo.😭😭
Mä oon avuton.

Hei!
Mullakin on käynyt monesti noin eväitten kanssa... mutta sit onnistuin. Opin mitä pystyn syömään ja siitä se pikku hiljaa lähti. Mitä harrastat? Onko se jtn liikunnallista? Olisi ehdottoman tärkeää, että saisit energiaa, sillä muuten ei jaksa edes harrastaa, saati käydä koulua. Tiedän, sitä tekee mitä tahansa, että kaikki syöty kulutetaan. Jossain kohtaa tajusin, ettei mun taso voi ikinä nousta kisoja varten, jos en syö. Varsinkin kilpailu-urheilu voi olla raakaa. Se toki riippuu lajista: onko kyseessä "mitattava" laji vai arvostelulaji. Myös halu pärjätä omassa lajissa auttoi paranemisprosessin käyntiin laittamisessa. Paraneminen on kaikkea muuta kuin helppoa, en kiellä sitä, mutta uskon, että vielä joku päivä tulisit kiittämään itseäsi siitä.

Kiusaaminen...äärimmäisen raakaa ihmismielelle kestää... Näitä kliseitä et ehkä jaksa kuunnella, mutta mikään, mitä kiusaajat sulle ovat sanoneet eivät pidä paikkaansa! Olet kaunis ja arvokas juuri tuollaisena sinuna itsenäsi <3 et ehkä jaksa uskoa siihen, mutta sanoin nuo sanat koko sydämestäni. Pura ajatuksiasi edes kirjoittamalla, vaikka tänne. Seurailen foorumia parhaani mukaan ja haluan olla tukenasi, sillä et ole yksin näiden asioiden kanssa. Kertominen pelottaa, myös minua. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos pelkää, mutta jo se, että uskallat kertoa sen tänne, on jo iso askel eteenpäin. Voit olla ylpeä itsestäsi <3

Lasiluusiipinen kirjoitti 27.3.2016 17:9

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 27.3.2016 14:18

En mä tiedä kokonaan se kun pitää syödä ja laittaa suuhun ruokaa.
Mä en pysty ottaa edes jotain eväitä mukaan kouluun. koska koitin kerran ja sit kun olin syönyt aloin oksentaa.
No se alkoi siitä kun mua koulukiusattiin ja haukuttiin läskiksi ja sit mun kehon kuva muuttui täysin olin läski ja ällöttävä ja sit on vakava masennus mikä myös varmaan vaikutti.
ja harrastuksessakin oon yrittänyt ottaa eväitä ja syödä ne niin mulle tuli heti ykäämis refleksi. Ja sit lopetin siihen ja jätin syömättä ja heitin ne roskiin.

Mä en pysty kertoo kenellekkään että pelkään syömistä ja että jos syön niin yritän oksentaa sen heti pois. Ja siitä tulee vain sairaan paha olo.😭😭
Mä oon avuton.

Hei!
Mullakin on käynyt monesti noin eväitten kanssa... mutta sit onnistuin. Opin mitä pystyn syömään ja siitä se pikku hiljaa lähti. Mitä harrastat? Onko se jtn liikunnallista? Olisi ehdottoman tärkeää, että saisit energiaa, sillä muuten ei jaksa edes harrastaa, saati käydä koulua. Tiedän, sitä tekee mitä tahansa, että kaikki syöty kulutetaan. Jossain kohtaa tajusin, ettei mun taso voi ikinä nousta kisoja varten, jos en syö. Varsinkin kilpailu-urheilu voi olla raakaa. Se toki riippuu lajista: onko kyseessä "mitattava" laji vai arvostelulaji. Myös halu pärjätä omassa lajissa auttoi paranemisprosessin käyntiin laittamisessa. Paraneminen on kaikkea muuta kuin helppoa, en kiellä sitä, mutta uskon, että vielä joku päivä tulisit kiittämään itseäsi siitä.

Kiusaaminen...äärimmäisen raakaa ihmismielelle kestää... Näitä kliseitä et ehkä jaksa kuunnella, mutta mikään, mitä kiusaajat sulle ovat sanoneet eivät pidä paikkaansa! Olet kaunis ja arvokas juuri tuollaisena sinuna itsenäsi <3 et ehkä jaksa uskoa siihen, mutta sanoin nuo sanat koko sydämestäni. Pura ajatuksiasi edes kirjoittamalla, vaikka tänne. Seurailen foorumia parhaani mukaan ja haluan olla tukenasi, sillä et ole yksin näiden asioiden kanssa. Kertominen pelottaa, myös minua. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos pelkää, mutta jo se, että uskallat kertoa sen tänne, on jo iso askel eteenpäin. Voit olla ylpeä itsestäsi <3

Harrastan teatteria ja apuohjausta ja kummatkin on suhteellisen liikunnallista mut ehkä enemmän liikunnallinen on apu ohjaus.

Mä en vaan pysty syömään mä huijasin mun äitiä just tänään illalla että olin syönyt serkun luona vaikka en ollut syönyt vaan olin heittänyt ruoan roskiin kun tulin kotiin.
Ajatuskin syömisestä saa mut voimaan pahoin.
Mä en enään oikeesti pysty syömään kunnolla mua ahdistaa syöminen ja siitä seuraava paha olo.

😭😭😭😭😭😭😭😭

Rikottu tyttö😖 kirjoitti 27.3.2016 22:59

Harrastan teatteria ja apuohjausta ja kummatkin on suhteellisen liikunnallista mut ehkä enemmän liikunnallinen on apu ohjaus.

Mä en vaan pysty syömään mä huijasin mun äitiä just tänään illalla että olin syönyt serkun luona vaikka en ollut syönyt vaan olin heittänyt ruoan roskiin kun tulin kotiin.
Ajatuskin syömisestä saa mut voimaan pahoin.
Mä en enään oikeesti pysty syömään kunnolla mua ahdistaa syöminen ja siitä seuraava paha olo.

😭😭😭😭😭😭😭😭

Hei!
Vositko edes ajatella kertovasi äidillesi tästä syömisasiasta? Oon lueskellut toista ketjua johon oot kirjoitellut myös ja oon oikeesti huolissani susta. Ei sun tarvi jaksaa olla vahva. Susta välitetään. Minä välitän susta ja monet muut ympärilläsi olevat ihmiset myös. Voi tyttö pieni, kun salaaminen ei auta asioita mitään. Kaduttaa itseä näin jälkeenpäin ajateltuna, kun omat vanhemmat ei tienny kuinka pulassa oikeasti olin vaikeimpina aikoina. Kaikki se syvällä jäytävä arvottomuus ja ahdistus ajoi mut hyvin hyvin lähelle itsaria. Sillä hetkellä kun olin yrittämässä sitä muistin yhen auttavan puhelimen numeron ja soitin sinne. Sen puhelun ansiosta oon nyt tässä kertomassa tätä tarinaa sulle. Aina on vaihtoehtoja. Anna itsellesi vielä mahdollisuus.

Teatteri taitaa olla sulle aika tärkee juttu? Nuorempana harrastin sitä myös itse. Voit tehä sitä vielä pitkään. Ota sulle tärkeistä jutuista voimaa. Se että elää, ei ole itsestäänselvyys. Sulla on se etuoikeus. Sulla on silti oikeus elää sitä ilman suurta ahdistusta ja kärsimystä. Sulla on mahdollisuus vielä hyvään elämään, usko mua.