Moikka Ninamaria!
Hienoa, ensimmäinen askel parantumiseen on se että puhuu tilanteesta!🙂👍

Ninamaria kirjoitti 2.10.2014 23:5

Mun kaveri ehdotti koulukuraattorille puhumista, mut mun mielestä mun ongelma (jos sitä edes on) on vielä niin pieni etten tarvii apua. Olen yrittänyt lopettaa, mutta se ei vain onnistu. :/

Saanko kehottaa? Luepa tuo minkä lainasin sun kirjoituksesta. Viimeinen virke kumoaa suluissa olevan lauseen. Jos et pysty lopettamaan niin sulla on ongelma. Tajuatko ite tuon ristiriidan? Tiiän että se on ite vaikee tajuta🙂 Sitä ei ehkä ees halua tajuta. Mun mielestä sun kaveri on ihan oikeessa siinä että sun kannattais mennä puhumaan kuraattorille. Mitä aikaisemmassa vaiheessa tähän tilanteeseen puuttuu, sitä helpompi se on sulle. Syömishäiriö on todella vaikea sairaus. Siitä ei voi parantua jos ei ite sitä halua. Ja sillonkin se on vaikeaa. Todella vaikeaa. Ei kannata päästää tilannetta liian pahaksi. En tiiä. En osaa sanoa muuta. Toivon vaan niin kovasti että sun elämään ei tulis sellasta vaikeutta.

Salaatti kirjoitti 4.10.2014 12:21

Moikka Ninamaria!
Hienoa, ensimmäinen askel parantumiseen on se että puhuu tilanteesta!🙂👍

Ninamaria kirjoitti 2.10.2014 23:5

Mun kaveri ehdotti koulukuraattorille puhumista, mut mun mielestä mun ongelma (jos sitä edes on) on vielä niin pieni etten tarvii apua. Olen yrittänyt lopettaa, mutta se ei vain onnistu. :/

Saanko kehottaa? Luepa tuo minkä lainasin sun kirjoituksesta. Viimeinen virke kumoaa suluissa olevan lauseen. Jos et pysty lopettamaan niin sulla on ongelma. Tajuatko ite tuon ristiriidan? Tiiän että se on ite vaikee tajuta🙂 Sitä ei ehkä ees halua tajuta. Mun mielestä sun kaveri on ihan oikeessa siinä että sun kannattais mennä puhumaan kuraattorille. Mitä aikaisemmassa vaiheessa tähän tilanteeseen puuttuu, sitä helpompi se on sulle. Syömishäiriö on todella vaikea sairaus. Siitä ei voi parantua jos ei ite sitä halua. Ja sillonkin se on vaikeaa. Todella vaikeaa. Ei kannata päästää tilannetta liian pahaksi. En tiiä. En osaa sanoa muuta. Toivon vaan niin kovasti että sun elämään ei tulis sellasta vaikeutta.

Kiitos vastauksestasi, Salaatti! 🙂 Kun luin viestini tarkemmin läpi, huomasin ristiriidan 😳 Niin kuin sanoit viestissäsi, ongelmaa on vaikea sisäistää. Niin minunkin on. Nyt ymmärrän jollain tasolla (kun selitit sen), että se on ongelma jos ei pysty lopettamaan. Samaisen kaverin pyynnöstä olen yrittänyt syödä normaalisti, mutta painoni vain putosi siitä! Mikä oli minun "sairaalle" puolelleni vain hyvä asia. Jollain tavalla tunnen siis tyytyväisyyttä kun painoni laskee.

Vielä tuosta kuraattorille puhumisesta... Olin jo saman kaverin kanssa menossa kysymään aikaa kuraattorilta, mutta jänistin. En ole tottunut puhumaan asioistani muille, kaverillenikin kertominen oli iso asia. En edes tiedä, mistä aloittaisin puhumaan mahdollisella kuraattorikäynnillä. Kaverini kyllä lupasi tulla mukaan, jos minun on vaikea puhua. Ja jos kuraattori kertoisi vanhemmilleni tästä asiasta, he eivät ilahtuisi.:/

Tiedän kyllä tunteen kun saa iloa painon putoamisesta. Sama se on mulla. Ja kammoksun lihomista ja nykyistä kehoani, mutta tiedän etten voi laihduttaa. Haluan parantua ja jos rupean laihduttamaan, se ei onnistu.

Mun kokemuksen mukaan kuraattorikaan ei heti kerro vanhemmille. Riippuu kyllä kuraattoristakin hieman. Luulen että jos pyydät, niin ei kerro. Ainakaan heti. Heidän on pakko kertoa jos tilanne rupeaa menemään liian pahaksi. Toivoisin että miettisit tätä siltä kannalta että onko pahempi jos sun vanhemmat saa tietää vai se että oot syömishäiriöinen koko loppuelämän. Mulla on ollu syömishäiriö "päällä" kolme vuotta ja sitä ennen se on muhinut kolme tai neljä vuotta niin että välillä on pulpahtanut pintaan. Tiedän monia joilla se on ollut esim kaksikymmentä vuotta. Se ei ole kivaa. Kaksikymmentä vuotta laihuuden tavoittelua, ahdistusta jokaisesta suupalasta tai lihotuskuurilla grammasta. Keho on todella huonossa kunnossa eikä välttämättä koskaan enää tule kuntoon. Jos sun syömishäiriöön puututaan jo nyt, voit ehkä selvitä siitä helpommalla.

Tuo olis todella hyvä jos joku sun kaveri, tai vaikka oudompikin ihminen johon voit luottaa, tulis mukaan. Mulla itellä oli todella vaikeaa siinä vaiheessa ku halusin saada apua ongelmiini. Kävin kuraattorilla ja psykologilla monta kertaa, mutta en saanut kerrottua huoliani. Varasin lääkäriajan ja itkin valmiiksi sitä että siellä käy vain samalla tavalla. Sitten yksi puolituttu kysyi että mitä kuuluu. Sain kerrottua ja hän lähti lääkäriin mun mukaan. Kaikki olis toisin jos hän ei olisi tullut. Helpotti se jo kun tiesi että vieressä istuu ihminen joka tietää mun asiat jos en ite pysty kertomaan. Muutamista asioista en pystynyt ollenkaan puhumaan itse. Ja hän puhui niistä asioista. Yleensä auttajahenkilöt on myös hyviä kyselemään, ei kannata turhaan miettiä liikaa mitä osaa kertoa, koska yleensä niihin kysymyksiin on helppo vastata. Jos saat käytyä kuraattorilla juttelemassa, olen todella ylpeä sinusta!! Itsestänikin olen ylpeä, koska syön ruokaa vaikka mieli tekisi paiskoa lautaset seinään ja koko maailman ruuat roskikseen. 🙂

Kiitos rohkaisevasta viestistäsi, Salaatti!🙂 Jos sitä nyt vain olisi otettava itseään niskasta kiinni ja sanoa uudelleen kaverilleni, että mennäänkö nyt sinne kuraattorille. Kai mä vaan pelkään, että mitä jos sen mielestä mun vanhemmille täytyy kertoa. Se mun kaverini on auttanut mua jo paljon, ja hän on luvannut olla tukemassa mua.

Tavallaan mä haluan laihtua ja näyttää sen muille, mutta toisaalta taas haluan piilottaa laihtumiseni ettei kukaan huomaa. Ristiriitaista :/
Mutta toivottavasti tämä asia nyt lähtee johonkin suuntaan ja saan juteltua sille kuraattorille. Ja Salaatti: Autoit minua ymmärtämään tilannettani enemmän ja jaoit omia kokemuksiasi. Kiitos sinulle siis niistä! 🙂

Ninamaria🙂 Ole hyvä vaan. Musta on vain kiva jos oon voinu jotenki auttaa. Sulla on ihana kaveri. Aivan ihana ku hän on sulla tukena.

Ymmärrän tuon. Mulla oli ihan sama juttu. Varsinki kotona käytin tosi löysiä vaatteita. Silti halusin että ihmiset huomaa ja olin mielissään jos huomas.

Toivottavasti tosiaan tää lähtee meneen eteenpäin. Ja jos tulee vaikeita oloja tai hyviä oloja niin todellakin saat edelleen tulla kertomaan niistä tänne!🙂

Tsemppiä!!

12-vuotiaana olin ylipainonen ja siitä sai aina kuulla. Laihdutin 12-kiloa syömättömyydellä ja liikunnalla. Pituuskasvu jäi sit siihen☹️☹️ Apua en hakenut ja ihmeen kaupalla selvisin siitä itse ylös.

13-14-vuotiaana lihosin taas ja iskä alko paasaamaan liikunnan vähyydestä -->

15-vuotiaana ylenpalttinen liikunta ja terveellisen syömisen kontrolli oli jo arkipäivää. Aloitin lukion, tutustuin uuteen ihanaan ihmiseen ja sillä alko sit tulemaan samanlaisia oireiluja. Mut se vaan meni sellaseks vertailuks. "Olin eilen salilla niin ja niin kauan" "Jaa mäpä kävinki toissapäivänä20-kilometrin lenkillä" "Mutta mäpä pyöräilinki viime viikolla viistuntia..." Ja salaattia sit veettiin joka välissä.

16-vuotiaana liikunnan ja terveellisen ruokavalion (josta sit aloin vahingossa lipsua😋) kaveriksi tuli oksentelu. Erityisesti silloin kuin sitä paskaa tuli ahmittua😯🗯️ Hb oli siellä seitsemässäkympissä ja pulssi alhainen. Mahakipuja alko tulla. Samoin rytmihäiriöitä. Kaverit alko huolestua - Mä laihduin silmissä, pystyyn. Mä olin kuitenkin hyvä salaamaan tautini. Selittelin niille ja samoin terveydenhoitajalle ummet ja lammet keliakiasta (jota mulla oikeasti sillon mun huonon hb:n ja mahakipujen takia epäiltiin) ja ne usko sen. 🙂👍 Se oli mahtavaa. Mun kaverin terveysintoilu jatku samanlaisena kun vuotta aikasemmin. Sit mä kuitenkin avauduin mun yhdelle toiselle kaverille. Mä lupasin ja vannoin sille, että mä haen apua. Mä en kuitenkaan koskaan tehny sitä.

17-vuotiaana ajattelin jättää syömishäiriön taakseni ja onnistuinkin siinä, hetkeksi. Puoli vuotta meni ihan hyvin ja muutin uudelle paikkakunnalle. Nyt se on tulemassa takaisin, entistä pahempana. Tiiän et oon luisumassa takas sinne tuttuun syömis-oksentamis-pakkoliikunta-kontrolliini. Asiaa ainakaan auta se, että asun yksin vieraalla paikkakunnalla ja elämäntilanteeni on muutenkin perseellään. Lisäksi mun paras kaverini soitti toiselta paikkakunnalta: Sillä oli diagnosoitu ortoreksia. Se oli mulle järkytys ja oikeestaan se vähänniinkun herättikin mut siitä mun omasta kuplastani. Syytän siitä itteni - Jos se ei ois tavannu mua, se vois nyt olla vielä terve. Tiedostan kyllä ite ongelmani ja "lähestyvän" pimeyden, mutta ei mulla oo rohkeutta hakea apua. Lisäks oon kuitenkin normaalipainossa vielä) että ei kukaan mua ottais vakavasti. 🤨 Joskus, tai oikeastaan nyt, tuntuu, et en voi enää mitään. Menetän kontrollin taas, tiedän sen. Mä liusun takas sinne, mistä ei oo paluuta.

Muuten mä kyllä oon elämäniloinen ja vilkas tyttö - lukuunottamatta tätä "pientä" seikkaa elämässäni. Oonhan mä pärjännyt tähänkin asti. Kai mä selviän vieläkin ilman ammattiapua. Mut pieni ääni mun päänsisällä esittää kysymyksen, jota mä itekkin pelkään: Vai selviänkö?😟 Mitään syömishäiriötä mulla ei siis KOSKAAN OLE DIAGNOSOITU. Enkä mä usko, että sitä edes diagnosoitaisiin, koska oon normipainossa. Korkeintaan ne vaan naurais mut läskeineni ulos sieltä, jos menisin hakemaan apua. Kaikenlisäks en mä ansaitse sitä. Mä sairastutin mun kaverin ja yritän tukea sitä kaikin keinoin - Siitä huolimatta, että en oo itekkää terve. Mä haluan auttaa aina muita. Mutta mä en osaa auttaa itseäni.
Miten te toimisitte tässä tilanteessa? Kaikki apu ja kommentit ois tervetulleita 🙂👍 Mulle toi ehkä hitusen toivoa jo se, että näin tän otsikon. Ehkä mä en ookkaan ainut maailmassa näiden asioiden kanssa taistelua käyvä🙂

Moikka emulii🙂

Mun kaveri syytti joskus itseään mun syömishäiriöstä. Ja minä hänen. Mutta kyllä yleensä syömishäiriön taustalla on enemmän kuin vain kaverin esimerkki. Kumpikaan meistä ei ole toistemme syömishäiriöihin kuin korkeintaan osasyyllinen. Ei ehkä ollenkaan. Älä syytä itseäsi sun kaverin ortoreksiasta.

Mullakaan ei ole diagnosoitu syömishäiriötä. Olen ollut aina normaalipainoinen, jopa lievästi ylipainoinen viimeisen vuoden aikana. Mun paino on heitellyt tosi paljon vuoden aikana. Nyt oon taas normaalipainon puolella. Enkä ole laihduttanut tietäni sinne. Ennemmin syönyt. Kahdella osastojaksollani olin enimmäkseen hipihiljaa tästä ongelmasta. Mutta vaikka sitä ei sillonkaan diagnosoitu, papereihin kirjotettiin jotain siitä. Että on syömishäiriön piirteitä. Piirteitä. Kyllä mulla syömishäiriö on. Se on selvä. Riippuu tosi paljon ihmisestä, miten ammattilainen suhtautuu kun menet kertomaan tällaisesta ongelmasta. Mun kokemuksen mukaan kukaan ei ole nauranut mua ulos läskeineni.

Minä yritin selvitä yksin liian kauan. Syömishäiriö ja jotkut kokemukset ajoi mut masennukseen ja lopulta itsetuhoisuuteen. Vasta siinä vaiheessa rupesin varovasti hakemaan apua. Mistään ei oikein tullut mitään ja pakkohoito osastolla katkaisi sen yksin selviämiseen hetkeksi. Toinen lyhyt osastojakso itsemurhayrityksen jälkeen. Sen jälkeen mulla alkoi nykyinen hoito. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hänelle tosiaankin osaan puhua. Nyt on suunnitteilla psykoterapia, koska vaikka muutamat asiat on mennyt isoja loikkauksia eteenpäin niin muutaman, kuten tämä syömishäiriö, polkee paikallaan. En pääse elämään onnellisena kun masennus ja syömishäiriö pitää tiukkaa otettaan. Joten psykoterapia alkaa olla varteen otettava vaihtoehto. Katsotaan nyt.
Ei kannata yrittää selvitä aivan yksin. Ei meitä ihmisiä ole tässä maailmassa luotu elämään yksin. Me ollaan "laumaeläimiä". Sen oon oppinut että yksin ei selviä. Asioista kannattaa puhua. Se auttaa yllättävän paljon. Ja joskus läheiset ja ammattilaiset voi auttaa muutenkin kuin kuuntelemalla. Oon saanut esimerkiksi nyt sairaanhoitajalta monia keinoja ahdistuksesta selviämiseen ja vaikeista tilanteista selviämiseen. Oloa voi huojentaa jo se jos joku muu tietää mitä päässä liikkuu, jos vain tietää että joku yrittää auttaa parhaansa mukaan. Ja sinä todellakin ansaitset saada apua!! Todellakin! 🙂🌻 Älä muuta kuvittelekaan. Itsekin ajattelin noin, ja kun lopulta sain kaverin avulla kerrottua lääkärille itsetuhoisista ajatuksistani, olin tosissaan hämmästynyt kun lääkäri tarttui siihen niin rivakasti ja heti rupesi auttamaan ja miettimään mulle lisää apukeinoja. Mutta totta kai ennustaa ihmisiä haluaa auttaa.

Et ole ainut, et millään. 🙂 Meitä on paljon.
Musta järkevintä olis edes jonkinlaista apua hakea. Mieti sitä ihan oikeesti tosissaan. Olis tosi tärkeetä että saisit sen avun jota tarvit. ☺️❤️

En tiedä kuinka paljon voin väittää ongelmieni olevan syömishäiriötä, kun sitä ei ole koskaan diagnosoitu eikä painoa ole ikinä lähtenyt suurempia määriä. Ahdistaa kuitenkin painoasiat taas siinä määrin että ajattelin tästä ketjusta löytyvän joku joka ymmärtää.. Anteeksi kuitenkin jos olen tulkinnut oireeni väärin ja tunkeilen oikeasti sairaiden ihmisten reviirille.

Olin aina pyöreä lapsi, pituuskasvuun asti normaalipainon ylärajoilla ihan pienestä lähtien. Jossain vaiheessa 5 tai 6 luokalla mun painokäyrä lähti laskuun - taivaan kiitos. Ei mulle ole koskaan sanottu että olen muuta kuin normaalipainoinen, enkä itse tajunnut omaa lihavuuttani ennen kuin vuosia jälkeenpäin.

Joskus 8 luokalla murruin, olin lihonut 6 kiloa kesän aikana ja halusin kuolla. Siitä syksystä lähti se aika johon kaipaan vieläkin takaisin, vaikka se oli yhtä helvettiä näin jälkeenpäin ajateltuna. Laskin kaloreita päivittäin, piilotin ruokaa, oksentelin, valehtelin syömisistäni, valvoin aamuyöhön asti ihan sitä varten että liikuin ja kulutin enemmän. Mittasin viikoittain käsivarret, reidet, kaulan, mahan, vyötärön, lantion, rinnat.. Eristäydyin täysin, koska en yksinkertaisesti halunnut altistua tilanteelle jossa mulle tarjottaisiin ruokaa (ystävien kodit tai kaupunkireissut etc). En koskaan aloittanut säännöllistä liikuntaa tai lenkkeilyä, yksinkertaisesti sen takia että olen uskomattoman epäurheilullinen ja syömättömyys herätti perheessä jo tarpeeksi huolta, jos yhtäkkiä vuosien jälkeen olisin alkanut liikkua päivittäin mut olis varmaan lähetetty laitokseen.

Kävin tähän aikaan jo psykiatrisella pitkäaikaisen masennuksen ja ahdistuksen takia, mutta en sielläkään koskaan sanonut mitään. Muistan, että lääkärin arviointijaksossa oli kysymyksiä syömättömyydestä ja oksentelusta, toisiin vastasin todenmukaisesti ja toisiin nauroin päälle. Suurimmat mun ongelmista laihduttamisen kanssa alkoi kuitenkin vasta näiden lääkärikäyntien jälkeen, joten kukaan ei koskaan multa aiheesta kysynyt enkä siitä koskaan kertonut. Tähänkään päivään asti kukaan mun elämässäni ei tiedä kuinka paljon painan tai kuinka paljon haluaisin painaa. En kertonut kenellekkään siitäkään, että kuukautiset puuttui kuukausia putkeen, olin vaan hemmetin ylpeä ja iloinen siitä ettei tarvinut kärsiä niitä kipuja enää.

Ehkä suurin syy tähän itseinhoon on koulukiusaaminen, yllätys yllätys. Pukuhuoneissa mulle naurettiin, vaatteita vietiin ja haukuttiin läskiksi. Jossain vaiheessa aloin vaihtaa vaatteita vessoissa ja vältellä pukuhuonetta. Toinen syy on mun identtinen kaksonen, joka on aina ollut mua muutaman kilon kevyempi (eikä ole koskaan unohtanut siitä muistuttaa). Tänään viimeksi mietin, että miten ihmeessä se painaa muka vaan 53 kiloa ja minä 55, vaikka oon sitä kyllä sen pari senttiä pidempi..

Psykiatrisella mulle ängettiin tämä tuttu mielialakysely tai masennuksen arviointitesti jonka nimen olen aktiivisesti onnistunut unohtamaan. Tämä 1-5 itsetuhoisuudesta ja syömisestä jne.. Mietin pitkään miten siihen pitäisi vastata. En kertonut laihtuneeni, koska ajattelin että mun laihtumiseen meni niin pitkä aika ettei sillä ole merkitystä. Tarkalleen laihduin lähemmäs 10 kiloa talven aikana, ja syy siihen miksi "palasin normaaliin elämään" oli se, että mun perhe ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Koko hommalta putosi pohja kun mun valheet aamupalan syömisestä kiersi ympyrää, ja syyllisyys poisheitetystä ruuasta kävi vaan liian suureksi. "Parannuin" ilman että kukaan sai tietää koko episodista mitään.

9. luokan keväällä päätin, että ellen laihdu takaisin 50 kiloon ennen koulun päättymistä, teen itsemurhan. Kyllähän sitä äkkiä laihtui, mutta uhkaukset siitä että lukio lihottaa kävivät lopulta mullekkin todeksi. Tänään painan 55 kiloa. Lukion toinen luokka, ja itseinhoa vaikka muille jakaa. Tähänkin painoon takaisin pääseminen on vaatinut monen monen kuukauden jojoilua ja uskomattomia määriä retkahduksia ja syömättömiä päiviä. Palaan tässä vaiheessa taas alun pointtiin, te joilla on diagnoosi tai muuten luvut huomattavasti suurempia kuin minulla, anteeksi tästä koko hemmetin postauksesta. En oikeesti tiedä onko tää vaan jotain teinin normaalia painonvaihtelua ja kuvittelenko kaiken.

Okei, ollaan tultu siihen tulokseen että en ollut koskaan alipainoinen enkä ylipainoinen koko tämän syömis/laihtumisahdistuksen aikana. En siis sovi mihinkään diagnoosiin paitsi bulimiaan, joka on taas muiden oireiden puolesta täysin pielessä. Ainoa asia joka saa mut väittämään tätä syömishäiriöksi on se, että tää asia ei lähde mun päästä pois. Ei koskaan, ei hetkeksikään. Aina kun syön mietin tietoisesti että juon vettä, en mehua, otan vähemmän ruokaa kuin kukaan muu enkä silti syö sitä kaikkea, pidän huoneeni lämpötilaa aina alle 20 jotta mun keho kuluttaa enemmän, ja käyn keskitalvella jääkylmässä suihkussa. En käytä ihonmyötäisiä vaatteita, katson joka ainoaa naispuolista ihmistä mun ympärillä ja arvioin, että onko hän laihempi vai lihavempi kuin minä. Mietin, että vetääköhän se nyt mahaa sisään vai onko se oikeesti noin laiha. Tunnen syyllisyyttä joka kerta kun syön, ahdistun ajatuksesta vaalle menosta ja unelmoin siitä päivästä että voin säästää rahaa sillä, etten syö. Unelmoin siitä päivästä, ettei kukaan kyttää käynkö koulussa syömässä (kaksoissisko), eikä kukaan huuda syömään ruokaa vaikkei ole nälkä.

Olen vakuuttunut siitä, että olen lihava. Vaikka kaikki järki sanoo vastaan, sillä tiedän olevani tasantarkkaan normaalipainoinen. Silti mulla on läskit reidet ja pullamaha, paksut käsivarret ja leukapussi. Olen vakuuttunut siitä, ettei kukaan tule koskaan haluamaan mua koska mulla on vaan uskomattoman huono vartalo. Rasvaa löytyy kaikkialta muualta kuin sieltä missä sitä pitäisi olla ja naamakin on keskiverto. Olen tuomittu hupparien ja mustien farkkujen vangiksi siihen asti kunnes saan taas itseäni niskasta kiinni ja laihdutan.

Uskomattoman sekavaa, uskomattoman typerää ja kaiken hyvän lisäksi vielä täysin turhaa. Anteeksi.

Ikos, ei sun tarvi anteeksi pyydellä. Sitä varten oon tämän ketjun luonut että voidaan täällä kirjotella omista oloista ja vaikeuksista näiden asioitten kanssa. "Liian tervettä" tai "liian sairasta" tähän ketjuun ei ole. Jos kokee että on jotain ongelmia niin saa tulla kirjottaan, ja vaikkei olis niin tietysti saa kirjottaa jos on asiaa aiheesta.

Syömishäiriöt on niin erilaisia. Toisilla se vaikuttaa painoon enemmän ku toisilla. Ja kaikille ei kai koskaan laiteta diagnoosia. Ei mullakaan ole, enkä usko että koskaan tuleekaan. Silti ite tiedän mikä tilanne on. Minä oon myös aina ollut normaalipainon puolella, tai joskus kylläkin oon lihonut jopa lievään ylipainoon, mutta sieltä oon taas palannut normaalipainon puolelle. Mun mielestä kuulostaa siltä että sulla on syömishäiriö. Mieti ihan rauhassa että haluatko siitä eroon vai haluatko elää sen kanssa lopun elämää? En voi enkä halua päättää muiden puolesta. Sen saat ite päättää niin kauan ku voit. Jossain välissä se menee niin pitkälle että syömishäiriö päättää sun puolesta ja se päätös on yleensä se että elät sen kanssa. Ja se elämä on vaikea. Jos jaksat niin mieti tätä. Haluatko sinä loppuelämän elää miettimällä vain kulutettuja ja syötyä kaloreita ja laihduttamista? Jos haluat niin jatka. Voit jatkaa kunnes se näkyy kehossa niin että muutkin huomaavat. Muut voivat yrittää auttaa. Jos he eivät onnistu auttamaan, lopulta keho pettää. Ehkä sitä ennen joku lääkäri ottaa sut pakkohoitoon ja nenämahaletkuun joko liian alhaisen painon tai miten sattuu olevien veriarvojen vuoksi. Ja jos et halua niin rupea taistelemaan sitä ääntä vastaan, joka väittää sua läskiksi. Molemmat on vaikeita, mutta yleensä lopulta helpompi on parantuminen. Joskus sitä on se tilanne ettei syöminen enää aiheuta valtavaa ahdistusta. Tiedät että oot normaalipainonen. Se on hyvä ja terve paino. Siinä sun keholla on hyvä olla. Jaksat fyysisesti ja henkisesti paremmin. Oot nyt hyvä!!🙂🌻

Eikö sulla ole nälkä kun et syö tarpeeksi? Tämä vaikuttaa tosi paljon myös sun henkiseen hyvinvointiin. Jos syöt terveellisesti ja hyvin, et ole niin ärtynyt ja huonolla tuulella. Voit syödä mahan täyteen myös vähäkalorista ruokaa, joka ei lihota. Todellakaan. Mutta oikeeta ruokaa. Ja niin että nälkä lähtee hetkeksi. Sun ei tarvis olla itelles niin ankara. Olet hyvä juuri noin. Kehu itseäs hyvistä jutuista. Pienestäkin. Ja jos epäonnistut jossain niin älä murehdi sitä. Kyllä sekin joskus onnistuu.

Voimia Ikos.☺️❤️

Mulla itellä tekis kauheesti mieli laihduttaa. Tuntuu niin lihavalta. Haluaisin olla laiha. Mutta yritän puhua itelle järkeä. Jonku mielestä varmaan mun pitäisikin laihduttaa. Mutta haluan mieluummin olla onnellinen.

Miten teillä tähän ketjuun kirjoittaneilla menee?

Mä en tiedä miten mulla menee. Käyn jatkuvaa kiistelyä henkisesti siitä, laihtuako vaiko syödä normaalisti. Mä haluan laihtua. Jollakin tavalla haluaisin silti syödä normaalisti. En tiedä, paljonko painan tai onko paino noussut vai laskenut, koska meidän vaaka on rikki. En vaan oo voinut sanoa siitä vanhemmille, koska muuten ne luultavasti kyselis että mihin mä vaakaa tartten. Pitää keksiä jotakin.

Liikuntaa mä olen lisännyt, käyn juoksemassa joka viikko ainaki kolmena päivänä. Vatsalihastreenejäkin tulee tehtyä. Oonko mä menossa terveempään suuntaan? Sitä mä en tiedä. Näin silti mulla.

Ninamaria, ootko hakenut mitään apua? Kannattais kyllä ihan tosissaan tarttua tähän ongelmaan nyt heti. Se olis tärkeää sun loppuelämän kannalta. Haluaisin niin että mahdollisimman moni ja sinäkin, Ninamaria, pääsisi pakoon syömishäiriömörköä. <3 Mörkö on niin paha ja kamala. Minä itken usein kun kuulen jotain kamalaa mitä se on saanut jonkun tekemään. Ja haluan sitä vastustaa.

Kiitos kannustuksesta, Salaatti!🙂🌻 Mä en ole tehnyt asian eteen.. Oikeestaan yhtään mitään. Musta vaan tuntuu, että mä en ole liian sairas hakemaan apua. Ja osittain myös pelkään sitä. En mä ole sen näköinenkään että mulla olisi jokin ongelma syömisen kanssa.

Mistä/keneltä mun pitäisi hakea apua? Ja mitä mun pitäisi sanoa? Neuvoja?

Nykyään, jos juttelen tai luen aiheesta, se ei saa mua laihduttamaan tai tuntemaan itseäni lihavaksi. Se ei saa minua ahdistumaan. Se saa minut surulliseksi, jopa itkemään. Se on niin petollinen sairaus. Ja minä vihaan sitä. Vihaan yli kaiken. Haluan sen pois kiusaamasta mun läheisiä. Vihaan sitä nyt enemmän ku koskaan ku oon ite sairastanut sitä. On niin väärin että kukaan ihana ihminen joutuu kuuntelemaan sen valheita, joutuu kärsimään sen vankilassa. En oo itteni takia koskaan itkeny näin paljon. Koska itken tosi harvoin omista asioistani. En tiiä mitä kirjottaa. Haluan vaan että se lähtee pois mun ystäviltä. Se on niin paska.

Mua sattuu niin paljon kun näen kun joku mun rakas ihminen katsoo peiliin eikä näe itseään. Kun joku sille sanoo sen päässä siitä peilikuvasta kaikkea rumaa. Minä seison vieressä ja katson kaunista ystävääni, ihailen, kuinka joku voi olla niin kaunis. Ja toinen katsoo itseään ja luulee olevansa läski ja ruma. Mua sattuu. Haluan että se toinen näkee kuinka kaunis on.

Minäkin katson peiliin, usein. Joskus ennen katsoin aina ensin vartaloa. Mahaa reisiä takamusta jenkkakahvoja käsivarsia kaksoisleukaa. Läskilasit silmillä. Olin varmasti 20kg vähemmän kuin nyt. Ja luulin olevani lihavampi kuin nyt. Ensin vartalo, läskilasien läpi. Ja lopuksi katsoin itseäni silmiin, jos uskalsin. Ja hukuin sinne, silmiini. Niiden itsevihaan, toivottomuuteen, pakkoon. Suu ei koskaan kääntynyt aitoon hymyyn, ei edes epäaitoon jos olin yksin.
Mutta tänään, kun katson peiliin. Katson itseäni silmiin ensin. Suupielissä hymy, silmissä toivoa ja onnellisuutta, itseni hyväksyntää. Sitten katson vartaloani. Näen toki kuinka minulla on ylimääräistä vyötäröllä ja reisissä ja kaksoisleuassa. Nauran sille. Minä olen tällainen. Pyöreä täyttö. Kukkamekkoinen. Hymyilevä ja iloinen. Aito. Mutta kun katson peiliin, en edes ajattele sitä läskiä. Katson kuinka kaunis kuviointi mekossa on, kuinka kivalta kengät näyttää mekon kanssa. Nauran tytölle peilissä. Siellä olen minä, inhimillinen ja erehtyväinen ihminen, joka kyllä saa erehdyksensä anteeksi. Hassu, mutta vakava. Tyhmä, mutta ajattelevainen. Laiska, mutta reippautta yrittävä. Kerta kaikkiaan sekava tyttö. Mutta se olen minä itse ja se on tärkeintä.

Katso, tässä on se avain jolla pääset vankilasta. Katso peiliin ja ota läskilasit pois, katso mitä hyvää sinussa on, katso mitä hyvää sinusta voi vielä tulla. Se avain on sinä itse. Sinä ja vain sinä voit voittaa syömishäiriön. Sinun täytyy vain taistella. Kaksi vaihtoehtoa.
1) Voit valita syömishäiriön äänen. Joko elät elämäsi loppuun asti onnettomana ja vankina, tai huomaat vasta pitkän ajan päästä ettet halua sitä. Ja irti pääseminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Kadotat itsestäsi palasia koko ajan lisää.
2) Voit valita parantumisen ja oman itsesi. Siihen tarvitaan tuskaa ja kyyneliä. Mutta palkinto. Palkinto on paras.

En osaa selittää sitä parantumista. Siihen tarvitaan sinua itseä. Sitä että joka kerta kun menet peilin eteen tai ruokalautasen ääreen, sanot vastaan sille äänelle joka sinua yrittää hallita. Kun se sanoo että olet lihava, väität vastaan. Vaikka luulet että olet läski, jos sanot että enpäs ole, niin rupeat uskomaan siihen ja lopulta näet sen mikä on totta. Kun se sanoo ettet saa syödä, sanot että saanpas. Kuinka monia tuhansia väittelyjä minä olen käynyt pääni sisällä. Välillä minä hävisin, välillä minä jopa luovutin hetkeksi. Mutta aina lopulta kasasin itseni ja jatkoin. Kuinka monta epätoivon hetkeä minä koin. Kuinka usein. Minä itkin kun tiesin etten voi parantua.
Ja tässä minä olen. Vapaana. Ja tiedän etten voi enää sairastua. Koska minusta on tullut paljon vahvempi kuin syömishäiriö on koskaan ollut.
Joka ikinen syömishäiriöinen voi tehdä saman kuin minä. Jos vain tahtoo. Se on sinusta kiinni. Sinä voit päättää. Jos päätät että sinä annat syömishäiriön voittaa, et usko kuinka surulliseksi se minut tekee. Itken sitä. Ja jos päätät taistella, et usko kuinka iloiseksi se minut tekee. Niin iloiseksi ja onnelliseksi, niin että tuntuu kuin lentäisin. Mutta se on sinun päätöksesi. Vain sinun.

Tää on aika tyhmää tekstiä, tiedän. Mutta tää nyt vain on suoraan mun ajatuksista juoksevaa tekstiä. Enkö tarkoita etteikö apua siihen parantumiseen voi saada. Voi todellakin. Mutta se aivan ensimmäinen askel on tehtävä jokaisen itse.

Salaatti,

Tuo mitä kerroit ajatuksistasi oli upeaa luettavaa. On todella hienoa, että oot päässyt syömishäiriöstä eroon! Se on juuri niin, että itsensä voi hyväksyä sellaisena kuin on, eikä mikään ulkoinen seikka saa sitä estää. Parantuminen voi olla pitkän taistelun takana, mutta kuten sanoit, palkinto on paras. Aivan huippua, Salaatti ☺️❤️