Nuupahtanut salaatti
Hieno otsikko 😀 mutta en keksiny parempaa niin saa luvan kelvata
Tää voi olla sellanen ketju jossa minä kerron kuulumisia. Oon kohta 18-vuotias tyttö, asun yksin yksiössä ja aloitin lukion tänä vuonna. Koko kevään ja kesän taistelin syömishäiriön kanssa kaloreita ja lihomista vastaan. Laihdutin. Laihduinkin vähän, kymmenisen kiloa. Mutta arvaatkaan mitä, noin 6-7 niistä kiloista on tullut takaisin. Eikö oo ilouutinen? Vihaan itseäni kun en edes siinä sitten onnistunut. Ja nyt kumminkin haluan parantua. Ja syön nykyään tavallisten ihmisten tavoin. Epäonnistuin tuossakin.
”Jos on mahdollista että onnellinen, elämää rakastava tyttö sairastuu niin että haluaa nääntyä hengiltä, on oltava mahdollista että sama tyttö selviää ja paranee.”
Yks minua ”pahemmin” syömishäiriöinen tyttö oli kirjottanu noin yhteen tekstiinsä ja ku eilen luin tuon niin rupesin itkemään. Varmaan se on mullekin mahollista.
Mutta nyt ku menee syömisvammailun kans paremmin niin menee sitten muuten huonommin… Minun itsetunto laski niin alas tuon paranemispäätöksen takia ettei varmaan koskaan. En osaa yhtään arvostaa itteäni. Kaikki mitä teen ja sanon on väärin. En ihmettele tuota it:n laskemista ku onhan se iso juttu ku yhtäkkiä tärkein asia itselle, rakkain unelma ikään ku kaatuu, kuivuu käsiin. Ku oman arvon ihmisenä on jo kauan määrittäny laihuus, ja yhtäkkiä pitäisi oppia elämään ilman sitä. Ja keksiä uusi tavoite ja uudet unelmat elämälle.
Niin tämä kaikki ja nämä muutokset tänä syksynä on syöny paljo mun voimia. En oo koskaan ollu näin väsyny. Minä joka oon aina tarvinnu tosi vähän unta. En tiiä toista ihmistä joka voi nukkua yhtä vähän ja silti ei nuku liian vähän. Minä en saa koskaan riittävästi unta ja tuntuu että ku aamulla herään niin oon yhtä väsyny ku illalla. Ja tuo sama onnettomuuden tunne on edelleen. En minä oo onnellinen ollu tänä syksynä, kuin harvoin harvoin on se tunne vähän aikaa. Nyt vaan on monesti huonoja päiviä ja tosi matalalla mieliala sillon. Koulua on mielettömän raskas käydä. Ihan lyhyt päivä koulussa tekee minut todella väsyneeksi.
Kävin eilen perjantaina kuraattorilla, mutta koska en uskaltanu puhua muusta ku tuosta väsymyksestä niin ei hän varmaan ymmärtänyt ihan kokonaan miten rankkaa tää nyt on. Tuntuu etten selviä edes ens viikosta kun pitäs olla joka ikinen päivä koulussa. Mutta kyllä silti on paljon paljon eteenpäin että kävin siellä. Oikeasti on aika ihme että laitoin viestiä. Olin aika sekaisin ku laitoin sen.
maanvaiva kirjoitti 13.10.2013 15:41
Minäkin silloin sairauksieni alussa ajattelin etten ole mikään muu ihmisille kuin epileptikko diabeetikko tai tyttö jonka äiti teki itsarin.
Sitten, kun itse olen ne hyväksynyt ja oppinut elämään niiden asioiden kanssa, en enää syyttelekään muita, kun ei ne oikeastaa mua pidä kuin ihmisenä vaan. Joku ei minusta pidä mutta ei se johdu sairauksistani vaan siitä ettemme sovi yhteen muusta syystä.En kyllä tiedä oliko tuosta mitään hyötyä sulle. Syömishäiriö ei kai ole sairaus jonka kanssa pitäisi oppia elämään??
Ei mulla oo mitään sairautta.
Ymmärrän että sitä helposti syyttelee muita jos ei itse ole sinut itsensä kanssa. Mutta on kyllä totta että jotkut ystäväni eivät enää huomioineet muuta minussa kuin sen puolen. Minulta ei useasti edes kysytty mielipidettä koska "salaatti nyt tietysti niin koska sillä on se syömishäiriö..." Ja muutenki joissain asioissa vaan ohitettiin minut koska heillä oli oletuksia siitä millainen oon ja mitä haluan/ajattelen kun mulla on syömishäiriö. Sitten en enää puhunut niille mitään muuta kuin että hyvää kuuluu ja arkisia asioita. Nyt ne varmaan taas näkee minut. Toivoisin. Ja vaikuttaa siltä ainakin.
Mutta ehkä sitä silti itekkin liian herkästi ottaa ne muiden mielipiteet semmosena. En tiiä. Ja jos ite näkee ittensä pelkästään tyttönä jolla on syömishäiriö, niin silloinhan sitä ihan huomaamattaan antaa muille sitä kuvaa itsestään. Joten toisaalta ei ihme jos ihmiset rupee aatteleen että tuossa on tyttö jolla on syömishäiriö.
Pelottaa huomisaamu. Pelottaa huomisaamu. Pelottaa huomisaamu.
Se lääkäri meni hyvin. Nyt kait pitää jaksaa vielä ottaa lisää apua vastaan.
Vaikka väsyttää niin kirjottelen vielä ajatuksiani.
Minulla on keskiviikkona taas aika psykologille. Nyt vaan pelottaa enemmän mennä sinne kuin ennen kun se lääkäri soitti tälle psykologille. Ja kertoi minun asioita ja nyt pelottaa kun joudun niistä puhumaan. Puhelimessa lääkäri vielä puhui lääkityksestä. Että aloitettaisiin joku mielialalääkitys. 😮
Sitten jauhan vielä tästä syömishäiriöstä. Minusta on niin epäreilua että kun nykyisin laihdutus sujuu ihan hyvin jos muutamaa takapakkia ei oteta lukuun. Ja niin, minä en jaksaisi enää. Haluaisin oppia hyväksymään itseni ja antamaan itselleni luvan syödä mitä haluan. Kyllä, mitä haluan. Ei edes niin että luvan syödä terveellisesti 2000 kaloria päivässä, vaan ihan oikeasti mitä tekee mieli. Tietysti normisti terveellisesti mutta silti omien mielihalujen mukaan. Että voi oikeesti syödä vaikka neljänä päivänäperäkkäin karkkia, jos tekee mieli ja sitten taas olla viikko ilman, koska tekee mieli. Ajattelen sitä joka päivä. Ja sitä kuinka paljon helpompaa elämä olisi. Mutta silti aina kun ajattelen että no opetellaan sitten syömään. Vaikka tuhat kaloria päivässä. Niin en sittenkään voi. Vaikka kuinka lupaan että tänään saa syödä tuhat kaloria niin en uskalla. En vain voi. Koska saan itse päättää mitä syön niin en pysty lisäämään sitä määrää. Ja se on epäreilua!! Jos tahtoo parantua mutta ei voi. Ajattelin että huomenna menen kokeilemaan miltä tuntuu syödä kouluruokaa. Jos ei tunnu kamalan pahalta niin saatan sitä kautta opetella taas syömään oikeaa ruokaa eikä vain aina vauvanruokaa ja vellejä ja puuroja. Elämä on niin vaikeaa😭
Ensin sanoa onnea, kun olet päässyt hoitoon,
Miksi sanot ettei sulla ole mitäänn sairautta? Onhan sulla, kun lääkärissä käyt ja sulla on syömishäiriökin. Se on sairaus tai ainakin sairautta
.
En minäkään pysty syömään mitä haluan, aika monet ihmiset ei pysty. Siksi minusta kannattaa yrittää syödä terveellisesti. Esim nyt sitä karkkia vaikka vähän joka päivä etei tule halua mättää sitä kourakaupalla joku päivä.
Minä syön tummaa suklaata joka päivä yhden palan. Voisin kai syödä enempikin mutta sitten pitäisi pistää insuliiniai. Olen vaan päättänyt, että parempi kun syön vaan sen yhden palan.
Ei varmaan auta syömishäiriöistä tämä kirjoitukseni. Mutta minusta ei ainakaan pidä itseään säälitellä, jos ei pysty jotain tyhjänpäiväistä karkkia mättämään ja luula, että kaikki muut ihmiset pystyy ja mie en vaan pysty.
Et sinä kai nyt noin just ajatellutkaan.
Mutta kannattaisiko pyytää myös ravitsemusterpalle aikaa ja vähän aikaa syödä sen ohjeiden mukaan ja sanoa että haluan sinne ohjeisiin yhden karkin mättöpäivän.
Hei!
Juuri tuo pitää tajuta. Ystävyys ei ole mitään terapiaa, vaan siinä ollaan läsnä ihmisenä toiselle. Minäkään en tarvitse itse itseäni kipeän roolissa enkä tarvitse psykiatrien ihailua. Ilmaisu "potilastapauksena tunnen" viestii minulle ylhäältä päin auttamista. Ei oikeastaan edes kysytä lupaa toisen ihmisen elämään. Tarkkaillaan loputtomasti kaikkea kipeää ja negatiivista sinussa. Silloinhan juuri ei tunne ihmistä. Eiväthän he käy kodissasi kahvilla eivätkä tule sinun kanssasi vaikka jumppaan tms. muuhun normaaliin elämään. Siksi ne muut ihmissuhteet ovat juuri hyvin tärkeitä. Itse lähdin aikoinani au-pairiksi ja olin normaali nuori toisten nuorten joukossa. Se oli ratkaisevaa. Ihmisten on vaikeaa uskoa, että et suostu olemaan epänormaali, mutta älä suostu siihen. Pidä puolesi.
maanvaiva kirjoitti 15.10.2013 5:25
Ensin sanoa onnea, kun olet päässyt hoitoon,
Miksi sanot ettei sulla ole mitäänn sairautta? Onhan sulla, kun lääkärissä käyt ja sulla on syömishäiriökin. Se on sairaus tai ainakin sairautta
.
En minäkään pysty syömään mitä haluan, aika monet ihmiset ei pysty. Siksi minusta kannattaa yrittää syödä terveellisesti. Esim nyt sitä karkkia vaikka vähän joka päivä etei tule halua mättää sitä kourakaupalla joku päivä.
Minä syön tummaa suklaata joka päivä yhden palan. Voisin kai syödä enempikin mutta sitten pitäisi pistää insuliiniai. Olen vaan päättänyt, että parempi kun syön vaan sen yhden palan.Ei varmaan auta syömishäiriöistä tämä kirjoitukseni. Mutta minusta ei ainakaan pidä itseään säälitellä, jos ei pysty jotain tyhjänpäiväistä karkkia mättämään ja luula, että kaikki muut ihmiset pystyy ja mie en vaan pysty.
Et sinä kai nyt noin just ajatellutkaan.
Mutta kannattaisiko pyytää myös ravitsemusterpalle aikaa ja vähän aikaa syödä sen ohjeiden mukaan ja sanoa että haluan sinne ohjeisiin yhden karkin mättöpäivän.
No kiitos maanvaiva 🙂
En tiiä miksi sanon ettei mulla oo mitään sairautta. Varmaan siksi että minä en halua että mulla on mitään sairautta. Niin sitten sanon ettei ja sitten myös luulen ettei ole. En oikein tahtoisi sitä myöntää.
Yksi pala tummaa suklaata olis varmaan mullekin hyvä kerran päivässä. Mutta en ainakaan vielä uskalla ottaa sitä ruokavalioon. Niin, kyllä mää sen ymmärrän että ei sitä oikeestaan voi ihan mitä vaan syyä, ei monikaan. Mutta jotenki haluaisin että mulla vois olla normaalin rajoissa se syyllisyys kun syön jotain. Ja että voisin normaalin verran syödä ilman syyllisyyttä. Ja joskus jotain herkkuja syödä ilman syyllisyyttä.
En minä just noin ajatellutkaan. Se mua harmittaa että nyt kun olis ihan oikeesti motivaatiota siihen paranemiseen niin syöminen on ongelma. Sillon ku ei ollu mitään aikeita ja haluja parantua niin pystyin kyllä syömään mutta en halunnut. En halua varata ravitsemusterapeutille aikaa koska inhoan sitä jos on säännöt joitten mukaan pitää yrittää syyä.
White princess2 kirjoitti 15.10.2013 7:57
Hei!
Juuri tuo pitää tajuta. Ystävyys ei ole mitään terapiaa, vaan siinä ollaan läsnä ihmisenä toiselle. Minäkään en tarvitse itse itseäni kipeän roolissa enkä tarvitse psykiatrien ihailua. Ilmaisu "potilastapauksena tunnen" viestii minulle ylhäältä päin auttamista. Ei oikeastaan edes kysytä lupaa toisen ihmisen elämään. Tarkkaillaan loputtomasti kaikkea kipeää ja negatiivista sinussa. Silloinhan juuri ei tunne ihmistä. Eiväthän he käy kodissasi kahvilla eivätkä tule sinun kanssasi vaikka jumppaan tms. muuhun normaaliin elämään. Siksi ne muut ihmissuhteet ovat juuri hyvin tärkeitä. Itse lähdin aikoinani au-pairiksi ja olin normaali nuori toisten nuorten joukossa. Se oli ratkaisevaa. Ihmisten on vaikeaa uskoa, että et suostu olemaan epänormaali, mutta älä suostu siihen. Pidä puolesi.
Eivät tule kahville, eivät juttele mistään tavallisesta vaan aina niistä kipeistä ja vinoon menneistä asioista. Minun ystävilleni on ollut vaikeaa tajuta se että en minä heidän kans halua ruveta kaikkia elämäni kipeimpiä asioita jauhamaan. Varmaan helposti käy niin koska vielä heidän elämässään ei niin kipeitä asioita ole ollut. Siksi he eivät ymmärrä että kaikkea ei ole pakko käsitellä ystävien kanssa. Joskus riittää että ystävä tietää vähän ja pohjia myöten se asia käsitellään vain muutaman ihmisen kanssa, ehkäpä mieluummin jonkun ammattilaisen. Ystävien kanssa voi puhua mieluummin kaikesta tavallisesta ja myös vaikeista asioista mutta jotkut asiat on liian vaikeita ystäville puhua. Ystävien asenteen vuoksi nykyisin pelkään kertoa heille jos vaikka menee huonosti. Ja aina vähätellään minua, koska olen epänormaali. Haluan olla ihan tavallinen!! Nuori muiden joukossa. Ja aion myös oppia olemaan tavallinen!!
Anteeksi etten ole vastannut. Mulla on olo sellainen että en jaksa oikee lukea ja keskittyä mihinkään. Kamalat kivut jalassa vie kaiken energian.
voimia sulle
Sulla selvästi tervettä itsenäistymiskapinaa. Mutta varo koulussa yms. sitä "kilahdusriskiä" , jonka syömishäiriö hoito saattaa joillekin aiheuttaa. Se kyllä suututtaa, koska et ole ihmisenä syömishäiriöinen vaan kaikkea muuta. Se kuka joutuu nuorena ns. "silmätikuksi" noissa kuvioissa voi olla ihan kuka vaan. Jos kehittyvässä nuoressa ei nää mitään muuta kuin epänormaalia, niin ei mikään ihme, että oireilee. Nuorethan etsivät muutenkin itseään. Kyllä suurin osa nuorista oireilee ruoalla. Tätä ei vain sanota ääneen, ja juuri se on epäreilua. Olet ihan normaali nuori, ja kyllä nuo oireet lähtevät sitten pois kun elämäntilanne korjaantuu. Mielestäni patologian etsiminen juuri on aika vaarallista tuossa kehitysvaiheessa. Pitäisi keskittyä siihen pärjäävyyteen yms. Onkohan syömishäiriöisiä edes olemassa? Minä en ainakaan näe sellaista maailmaa. Saattaahan ihminen olla laiha tai lihava muistakin syistä. On vain kehittyviä ihmisiä.
saloka, ei se mitään koska en ole itsekään oikein jaksanut vastailla. Harmi että on kipeä jalka, tyhmä jalka!! 😠
Kiitos,voimia myös sulle!
White princess 2,
Minä varon sitä. Onneksi tässä uudessa koulussa ei monikaan syömishäiriöstä tiiä mutta muista ongelmista kylläkin...
Anteeksi, musta ei nyt saa irti parempia vastauksia.
EN JAKSA ENÄÄ TÄTÄ ELÄMÄÄ! Haluan kuolla. Tässä ei ole mitään järkeä, ei missään.
Minusta ei välitä kukaan. Ei ystävät eikä perhe. Äiti soitti äsken. Ensin pelkäsin että olisi saanut kuulla minun elämästä joltakin taholta mutta vastasin silti. Eihän se mutta pyysi maksamaan 80 jotka olen vielä velkaa ja halusi lainaan rahaa vielä 100. Tuli paha mieli kun tajusin että ei sekään ois soittanu jos ei ois tarvinnu lainaa. Ne on joo maksanu melkein kaikki mun vuokrat tähän asti, viime kuussa maksoin lopuilla rahoilla ite kolmesataa siitä ja porukat makso sen satasen vielä mikä jäi vajaaksi. Ilmeisesti jäin sen satasen sitten heille velkaa. Vklp annoin pikkusiskolle rahaa äidin ja isän puolesta ja nythän tuo pyysi loputkin. Millä se kuvittelee että minä elän kun pitää kaikki rahat antaa niille?!? Nyt ainaki taitaa olla pakko kysyä heiltä rahaa sitten kun ostan ne mielialalääkkeet. Luulin että nyt olis edes muutama kymppi ylimäärästä kun kävin ihan vasta hoitamassa ja sain siitä palkat kun opintolaina ja -raha menee kaikki elämis- ja asumiskustannuksiin. Mutta kyllähän äiti ja isä nekin rahat multa vie.
Puhelua ennen oli jo paha mieli. Aamulla oli jo vähän. Sitten kävin koulussa syömässä ja oli muuten mukava mutta tuli "paha mieli" kun toiset puhui kavereista ja koulusta ja harrastuksista ja siitä että onko elämää jos tekee kouluhommia kavereiden ja harrastusten kustannuksella vai onko elämää jos harrastaa ja viettää aikaa kavereiden kanssa koulun kustannuksella. Olisin halunnut sanoa että minulle kaverit ja harrastukset on tärkeintä mutta en voinut koska ei ole kavereita. Ja sitä paitsi minun paras kaveri taas rupesi perumaan kylään tulemistaan. Aina hän lupaa ja peruu. 😭 Sitten menin kotiin ja olin vähän enemmän maassa kuin lähtiessä. Kuitenkin päätin reippaana mennä liikuntatunnille ja menin koululle mutta ei löytynytkään ketään liikuntaryhmäläisiä. Palasin kotiin. Tosi huono fiilis. Haluan vaan kuolla. Ja sitten soittaa äiti ja kysyy ensimmäiseksi raha-asioita. Kysyi muutakin, että miten menee ja olenko jaksanu opiskella, mutta koko ajan kuulin että hän vaan odotti että millon kehtaa lopettaa puhelun.
Mitä mää oon tehny niin väärin ku mun elämästä on tullu näin turhaa?? Miks muitten samanikäisten elämä ei oo samanlaista?
Mulla ei oo kavereita enää oikeen. Yks, kaks ja niitäkin nään tosi harvoin. En jaksa koulua. Perhe vaan soittelee rahaa multa vaikka mullakaan ei olis sitä kyllä ylimääräistä jaella. Oon 18 vuotta ja yhä vaan alottelemassa opintoja joista ei sittenkään tuu mitään. En oo ihan oikeesti missään hyvä. Mulla ei oo mitään unelmia. Eikä elämää. Istun vaan omassa kotona kaikki päivät enkä tee mitään ja tännekin vaan kertyy aina kauhee sotku. En osaa luoda uusia ihmissuhteita enkä pitää vanhoja. Jännitän, pelkään enkä tykkää käydä kotona. Oon ruma, lihava ja vastenmielinen. En jaksa olla ees positiivinen. En saa mitään aikaan. Kellään ei ihan oikeesti kiinnosta miten mulla menee. Jotku kysyy tavan vuoksi. Mulla ei oo tässä elämässä mitään mistä pitää kiinni. Jotku ammattilaiset yrittää pitää musta kiinni mutta haluan oikeeta elämää enkä mitään semmosta että ainoa ihminen joka välittää on joku psykologi joka sekin välittää vaan työn puolesta. Ei varmaan kenenkään oo vaikea ymmärtää miksi haluan kuolla??
En ymmärrä tuota rahajuttua. Mitä, jos sanoisit puhelimessa äidillesi tuon mitä tänne kirjoitit.
Minä sinusta välitän ainakin, ihan ilman palkkaa.
Ehkä huomenna on hiukan parempi päivä ja jaksat koulua ym. Tiedän millaista se on, kun vanhemmat pyytää rahaa. Mun äiti on ollut samanlainen. Olen joutunut maksamaan hänen laskuja, vaikka hän on työssä käyvä. Enää en pysty antamaan, kun ei yksinkertaisesti riitä rahat omaan elämiseen.
Päätin elää ainakin huomiseen vielä. Huomenna on psykologi. Ja päätin elää ainakin siihen kun ystäväni tulee käymään melkein kolmen viikon päästä. Vaikka kyllä tänään jo olisi kovasti tehnyt mieli. Oli tosi lähellä etten toteuttanut itsemurhaa tänään.
Älä vain luovuta. Tiedän kokemuksesta, kuinka tekopyhää on se, että ohjataan vain ammattiauttajalle ja välitetään vain työn puolesta. Itse tiedän, että todellinen kokemus minulla tuollaiseen reaktioon on opiskeluaikojen sosiaalinen hylkääminen. Ei minunkaan itsenäistymisestäni normaalisti välitetty. Identieettiäni vaurioitettiin kokoajan vaikka se oli hyvinkin vahva. Toisessa maassa olin kuitenkin aikoinaan onneksi normaali. Kohdattiin ihan normaalina. Hae normaaliuskokemuksia. On niin raukkamaista juuri tuolla systeemillä eristää normaalista elämästä. Kaikilla ei ole lahjakkuutta nähdä normaaliutta. Älä vain välitä siitä. Niin, juuri ne muut ongelmat. Siinä varmasti oireilusi yksi syy. Ei siitä tarvitsekaan toipua, jos kaikki normaali elämä hylkää.