Mulla oli pari vuotta sitten bulimia. Pääsin sen yli, mutta hemmetin vaikeaa se oli. Uskon että anoreksian kanssa on sama homma. Paraneminen vaatii työtä ja oman halun parantua.

Voimia sinne päin!

Kiva juttu, että tänne on tullu muutamia uusia viestejä! Voimia tosi paljon teille kaikille, jotka kamppailette joka päivä jonkin syömishäiriön kanssa!

Itselläni ei mee hyvin. "asun" tällähetkellä täällä perhetukikeskuksessa, tietysti pääsen kotiin yleensä viikonloppuisin ja lomiksi, tai miten ikinä sovitaankaan. Noh, 28.12.2010 jouduin sitten sairaalaan, kun lopetin syömisen kokonaan. Pääsin nyt perjantaina 7.1.2011 sairaalasta pois. Sairaalassa mulle laitettiin myös nenämahaletku, mikä kerkes olemaan viikon verran. Letku oli järkyttävä kokemus, se oli epämukava ja sattu kun se laitettiin. En suosittele letkua kenellekkään. Tietysti joitainhan se auttaa ja jotkut ihmiset pyytävät, että heille laitetaan letku.

Emmä tiedä enää mitä mää haluan. Välillä on päiviä, kun todellakin yritän parantua ja kamppaila tätä vastaan, mutta tuntuu, että joku vetää koko ajan mua vaan sinne laihdutuksen puolelle ja ihannoimaan sitä. Toi sairaala reissu joillain tapaa säikäytti mut.. olin hetki sitten hengenvaarassa, olin lähellä kuolla. Nyt kuitenkin elän, selvisin siitä. Silti haluan vaan jatkaa laihduttamista, ja ruoan syöminen ajaa mut ahdistuksen partaalle, ja pakkoliikunta vie viimesetkin voimat. Kouluakin pitäis jaksaa käydä näin viimesenä peruskouluvuotena.

Mä en oikeesti enää tiedä mitä mun täytyis tehdä! Onneks on ystäviä, jotka tukee, ja te ihanat ihmiset, jotka kirjottelette tänne! 🙂

Paljon paljon paljon voimia kaikille! 🙂🌻

Olen keski-ikäinen nainen ja sairastin ehkä reilun vuoden verran anoreksiaa lukioikäisenä. Olen lukenut, että anoreksia voi tulla, jos esimerkiksi isäsuhde on vaikea. Pelkäsin lapsena isääni ja vanhempanakin vierastin häntä. Voi olla, että sairastuin anoreksiaan mm. siksi, kun en halunnut pyöristyä isäni silmien edessä samanlaiseksi kuin normaalipainoinen äitini oli. Kävin vaa'alla erään kerran ja pelkäsin, että vaakalukema näyttää kohta yli 50 kilon. Päätin ruveta säännöstelemään syömisiäni, etten lihoisi enempää. Onneksi söin kouluruokaa normaalisti. Kotona söin ruuan kahvilautaselta ja kävin usein vain katsomassa, kun muut perheenjäsenet söivät keittiössä. Siis pelkkä ruokailun näkeminen tyydytti minua. Kun katsoin itseäni peilistä, halusin, että farkkuni olisi vielä löysempi reisien kohdalta. Onneksi en kuitenkaan laihtunut kauhean paljon. Aloin tehdä joka toinen päivä pieniä juoksulenkkejä. Kävin terveydenhoitajalla, kun kuukautisiani ei ollut kuulunut muutamaan kuukauteen. Hän sanoi, että älä laihduta yhtään enempää. Terkkarilta tullessani pelkäsin ensimmäisen kerran olotilaani, sillä tiesin, että pystyisin jatkossakin kontrolloimaan syömistäni, mutta silloin aavistin, että se voisi olla vaarallista. Ei terkkari mitään anoreksia-sanaa maininnut. Huomasin vasta muutama vuosi anoreksian jälkeen, että minulla yleensä anoreksiaa oli ollutkaan. Anoreksia loppui, kun olin parhaan ystäväni synttäreillä ja söimme heillä pöydän ääressä myöhään yöhön asti. Kontrollini petti jotenkin ja söin taas aamulla kotona, vaikka minun olisi pitänyt odottaa, että yösyönnistä pömpöttävä vatsa olisi ensin tullut litteämmäksi. Onneksi anoreksia loppui siihen eikä minun ole tarvinnut kärsiä siitä myöhemmin. Sain onneksi haluamani ajankohtana lapsia, 3 lasta.

Olen lukenut pari anoreksiaa käsittelevää kirjaa. Viimeksi luin kirjan, jonka oli kirjoittanut terapeutti, joka on pelastanut monia toivottomassa tilassa olevia anorektikkoja elämälle. Kirja järkytti minua. Siinä mainittiin, että anorektikolla ei ole identiteettiä ja hän haluaa oikeasti kuolla, koska hän ei halua elämänravintoa eli ruokaa (jos ymmärsin lukemani oikein). Tästä seurannee se, että anorektikon on tosiaan rakennettava identiteettiään, jos aikoo parantua anoreksiastaan. Kirjan mukaan anorektikot ovat usein sellaisia, että he auttavat paljon muita ihmisiä ja ajattelevat heidän parastaan ja jättävät omat tarpeensa vähemmälle. He haluavat miellyttää muita ihmisiä ja yrittävät siksi tehdä parhaansa mm. ahkeroimalla ja olemalla tunnollisia tekemisissään. Edellä mainittu luonteenkuvaus kyllä käy minuun täysin. Mietin, että minkälainen on oma identiteettini nyt vanhempana, kun en ole saanut minkäänlaista terapiaa nuoruuden anoreksiani takia. Mutta näillä identiteetin eväillä nyt mennään enkä ole menossa terapiaan, kun kerran pärjäilen muuten.

Televisiosta näkyy kohta anoreksiasta kertova tiededokumenttiohjelma:

"Anoreksian armoilla: Kuinka varhain lasten syömishäiriöt voivat alkaa? 11-vuotias Tessa aloitti taistelunsa anoreksiaa vastaan jo seitsemänvuotiaana. Millainen nuoren anorektikon maailma on ja kuinka se vaikuttaa koko perheeseen?"

Ohjelma näkyy 17.2. Yle Teema -kanavalla klo 21.00.

Moi Avulias. Pystyisitkö kertomaan ton kirjan kirjoittajan nimen, ja teoksen nimen? Haluaisin ehkä lukea sen. 🙂

Oon lukenut itsekin monia anoreksiasta kertovia kirjoja.. mm. "tapa minut äiti!", "siskonmakkarat" ja jotain muitakin, viimeisimpänä isän kirjoittamana tyttärensä paranemiskertomuksen anoreksiasta; "jääprinsessa" -nimeltään jos oikein muistan.

Itse olen sairastanut anoreksiaa kuudetta vuotta, välissä yksi suht vuoden kestänyt "terveempi" kausi.
Ihmettelen, ja samalla olen kuitenkin onnellinen.. että omat kuukautiseni ovat tulleet kokoajan täysin normaalisti (lukuunottamatta 1kk, kun niitä ei tullut)
Onnekseni ne tulivat normaalisti myös sillon kun olin kaikista huonoimmassa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti.
Omalla tavallani toivoin, että jäisivät pois.. mutta toisaalta ne ovat naisella kuitenkin terveyden merkki ja olen ihan tyytyväinen että ne ovat tulleet ilman ongelmia.

Ihana kuulla, että sinulla syömishäiriö oireilu jäi pois vuoden jälkeen.. yleensä toi sairaus on aika tiukassa monella. Olet siis onnellisessa asemassa. Sinulla on yös perhe ja lapsia. Ihanaa, että olet parantunut ja pystynyt elämään normaalin naisen elämää, enempiä sh:n kanssa taistellessa.

Ihanaa kevään alkua! ☺️❤️

Kiitos viestistä, Miida. En vielä löytänyt mainitsemaani anoreksiakirjaa kirjaston sivuilta. Etsin vielä sitä. Kirjailija on kuitenkin ulkomaalainen ja hän pitää anorektikkojen hoitolaa jossain päin maailmaa. Kirja on aika uusi.

Vaikka kuukautiset tulisivatkin anorektikolla, niin mm. osteoporoosin vaara voi olla olemassa, jos ei syö tarpeeksi kalsiumia. Luut tarvitsevat myös mm. D-vitamiinia.

Mietin, että miten eroan muista anorektikoista siinä mielessä, että anoreksiani jäi pois niin helposti.

On minulla syömisen kontrollointia sen verran aikuisiässä, että en ole syönyt noin 15 vuoteen makkaraa, naudanlihaa, sianlihaa, verituotteita ja riistaeläimiä. Nyt olen lisäämässä ruokavaliooni pähkinöitä, siemeniä, soijahiutaleita yms. jotta voisin jättää kananlihan vähemmälle. Olen normaalipainoinen, mutta vatsan seudulla on ylimääräistä, osa vatsan "pömpötyksestä" johtuu raskauksista, huonoista vatsalihaksista, notkoselästä ja osa voi johtua kilpirauhasen vajaatoiminnastani. Syön liikaa hiilihydraatteja, sillä asun yksin enkä tee joka päivä lämmintä ruokaa ja korvaan ruuan usein leivällä. En kuitenkaan halua ruveta mihinkään Atkinsin ruokavalioon (paljon proteiinia), sillä inhoan liian lihan syöntiä. Nyt minulla on lainassa vatsa litteäksi -kirja, jossa mainitaan, että joka aterialla pitäisi syödä lisäksi pieni määrä jotain hyvää rasvaa ja paljon proteiinia sisältävää ruokaa eli esim. soijaa, siemeniä, pähkinöitä, manteleita, tummaa suklaata, öljyä tms. Sillä tavalla voinkin hieman vähentää hiilihydraattien syöntiä, kun em. ruuilla nälkä lähtee paremmin. Pyöräilen hyötymielessä melko paljon ja olen myös aloittanut Pilates-jumppavideon mukaisen mukavan ja minulle mieluisen verkkaisen treenin keskivartalolle, tallensin sellaisen jumppajakson digiboksille. Raskauksissa revennyt ylimääräinen roikkuva nahka ei lähde kuin leikkaamalla. Olen kuitenkin armelias katsoessani itseäni peilistä enkä siis katso itseäni anorektikon silmin.

Joskus olen nähnyt televisiosta, että raskauksista voi ihan vatsalihakset repeytyä (ei ole tarkoitus pelotella nuoria naisia), sillä en pääse ollenkaan selältäni rullaamaan ilman apua itseäni ylös istumisasentoon - sellaisia lihaksia ei kerta kaikkiaan tunnu vatsastani löytyvän.

Jeps, okei no kunhan löydät kirjan nimee tai vastaavaa, niin olis kiva jos laittaisit tännekin ni voisin itsekin lukaista🙂

Ihmettelet varmasti että miten eroat "normi" anorektikoista paranemalla nopeemmin. Mut jokainen on yksilöitä ja pystyy käsittelemään asioita nopeemmin, jotkut hitaammin. Tai sit sun elämään on löytyny muuta tärkeempää kuin anoreksia.

Mutta olet siitä onnellisessa asemassa, että olet päässyt irti nopeesti.. helppoaa ei varmasti oo ollu, sitä en väitä. Mutta ihana kuulla kertomuksia siitäkin et tästä tosiaanki VOI parantua.

Mä alan olla henkisesti ja fyysisesti niin väsynyt jo omaan päähäni ja tähän sairauteen.. mutten uskalla enkä halua lopettaakaan (kai?) en tiedä.
Itkettäs kokoajan, mutten jaksa itkeekään enää juuri.

Älä sä stressaa mahastasi, tottakai jos oot normi painonen, ja kiinteyttämällä pysytkin siinä normissa.. ni ei oo paha asia.
Sun vatsan "repeytymiselle" jne. on onneks kuitenki luonnollinen selitys. Oot ollu raskaana, ja nyt sulla on ihana lapsi/lapsia. 😉

Ja noi mitä kirjasta oot lukenu on varmasti aika totta, ihmine tarttee niitä ns. hyviä rasvoja kyllä.. ja paljon muutakin. Pikkuhiljaa harjotellen ja lisäillen.
Mäkin lopetin punaisen lihan syönnin n.13v sitten, eli lapsena. Kalaa ja kanaa syön vähän.. mutten niitäkään kaikissa muodoissa. EIkä ole kaipuutakaan ollut mihinkään makkaroihin tai lihapulliin=)

Pahoittelen viestini sekavaa järjestystä ja mahdollisia kirjoitusvirheitä. Mulla on muistin kans onkelmia ja muistan sekavassa järjestyksessä sun viestis ni vastailin sitä mukaa kun asioita tuli mieleen 😀

Kiitos viestistäsi 🙂 Ja hyvää jatkoa!!! 🌻🙂🌻

Haluan korjata edellisestä kommentistani sitä, kun mainitsin siinä vatsan repeytymisestä raskauden aikana. Aloin huolestua, että naislukijat alkavat pelätä turhaan raskautta kommenttini vuoksi.

Tänään netissä Iltalehdessä oli juttua siitä, miten pömpöttävän vatsan saa pois. Jutussa kerrottiin, että "joskus vatsalihaksia yhdistävän linea alban venyminen esimerkiksi raskauden jälkeen voi korostaa vaikutelmaa pömpöttävästä vatsasta". Tästä on varmaan minullakin vain kysymys. Edellisessä kommentissani kerroin, että en pääse selältäni ollenkaan istumisasentoon vatsalihaksillani ja luulin, että vatsastani on revennyt lihakset jollakin tavalla.

Linea alba parantuu synnytyksen jälkeen (en tiedä, onko minulla parantunut tarpeeksi paljon) ja ennen sen parantumista ei kai saisi jumpata vatsalihaksia liian rajusti. Googlesta löytyy halukkaille lisätietoa sanoilla "linea alba".

hoito ei oo pahasta koita ymmärtää että ne vaan yrittää sua auttaa itellä on syömishäiriö ja terkalla käyn säännöllisesti sen takia

Löysin kirjastosta sen anoreksiaa käsittelevän kirjan, josta kerroin aikaisemmin. Kirjan nimi on "Syömishäiriöiden salainen kieli. Miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa". Sen on kirjoittanut Peggy Claude-Pierre.

Kirjailija on psykologi ja hänen kaksi tytärtään on sairastanut anoreksiaa. Hän on parantanut hoitolaitoksessaan satoja anoreksiaa ja/tai bulimiaa sairastavia. Hänen kirjassa kertomansa menetelmien ansiosta on voitu parantaa sellaisia potilaita, joihin mikään muu hoito ei ole tehonnut. Hän korostaa, että hänen kirjansa ei voi korvata lääkärin apua, vaan kirjan avulla voidaan paremmin tehdä yhteistyötä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.

Kirjailijan mukaan "syömishäiriön puhkeamisen taustalla on jatkuva kielteisyystila. Hänen hoidossaan kielteinen mieli pyritään kääntämään positiiviseen suuntaan ja vahvistamaan sairastuneen itsetuntoa". "Kirja ei kerro siitä, miten painoa nostetaan vaan siitä, miten opitaan katsomaan ja arvostamaan oikein itseä ja ympäröivää maailmaa."

Olen aloittanut lukemaan mainitsemaani kirjaa (olen jo lukenut sen joskus aikaisemmin). Kerron muististani joitakin tulkintoja kirjasta sillä tavalla kuin olen asiat kirjassa ymmärtänyt. En nyt etsi kirjasta tarkentavia sanontoja vaan tosiaan kerron ulkomuistista. Kirjan lopussa on lyhyitä anorektikkojen selviytymistarinoita, joten sekin antaa toivoa siitä, että anoreksiasta voi selvitä. Ikävää on tosin se, että perinteisillä menetelmillä ei siinä aina onnistuta. Kirjan mukaan on yleinenkin ajattelumalli se, että jossain vaiheessa jopa annetaan anorektikkojen olla ja tavallaan hyväksytään heidät toivottomina tapauksia ja jo kuolemaan tuomittuina. Harmi on se, että jos kirjan ajatusmallit olisivat yleisempiä, niin saataisiin useampi elämä pelastettua.

Kirja kannattaisi lukea, sillä siinä on kerrottu asioita, jotka poikkeavat kirjailijan mukaan yleisestä mielipiteestä anorektikkojen suhteen. Kirjan mukaan anorektikolla on jatkuva kielteisyystila. Anorektikkoja ei saisi syyllistää vaan heitä pitäisi tukea myönteisesti koko ajan - vaikeissa tapauksissa siten, että joku luotettava ja uskottu henkilö valvoo häntä vuorokauden ympäri. Anorektikossa on pieni elämän kipinä, joka pitää häntä hengissä, ja hän tarvitsee kirjan mukaan jonkun uskotun henkilön vahvistamaan myönteisesti anorektikon mieltä.

Kirjan mukaan anoreksiaan sairastuu usein sellainen henkilö, joka ajattelee yleensä ensin muiden parasta ja vasta sitten omaa parastaan. Hän on rakastettava ihminen ja hänellä voi olla kaikkein myönteisimmät ominaisuudet mitä ihmisellä voi olla. Hän ikäänkuin ajattelee maailmaa toisten auttamisen kautta. Hän on aikuistunut varhain ja on voinut ottaa ympäristössään liian suuren taakan aikuisten asioista (hän ei ehkä ole saanut olla lapsi tarpeeksi kauan aikaa) ja sairastuu anoreksiaan, kun huomaa, että ei voi parantaakaan maailmaa. Hän kokee itsensä siksi huonoksi ja niin arvottomaksi, että hänellä ei ole edes lupaa syödä. Hän ei salli itselleen mitään mielihyvää. Hän ei halua seksuaaliseksi olennoksi, koska hänellä ei ole lupa tuntea mitään mielihyvää. Kun hän laihtuu, niin hän ei tunne siitä mielihyvää, vaan hän haluaa kilpailla siitä, kuka on paras kuolemisessa. Anorektikosta ajatellaan usein, että hän on itsekäs, kun hän pitää läheisiään huolessa ja tuskassa. Hän ei ole itsekäs, koskä hänellä ei edes ole itseä. Hänestä myös väitetään, että hän tahallaan kiukuttelee, kun ei syö. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, vaan hän esim. kokee niin arvottomaksi itsensä, että ei voi syödä, ja hän ei edes ansaitse elää, esim. koska ei voi auttaa tarpeeksi muita ihmisiä. Hän ahdistuu siitä, kun läheiset kärsivät hänen anoreksiansa takia. Hänestä tuntuu, että hänen pitää kuolla, koska hän aiheuttaa niin paljon kärsimystä muille. Anorektikko kysyy esimerkiksi: "miten SINÄ haluat jonkin asian tehdä" ei niin, että "miten MINÄ haluaisin sen tehdä".

Huomaan, että vaikka olen parantunut anoreksiasta, niin kirjassa mainitut luonnekuvaukset käyvät hyvin minuun. Huomaan kiirehtiväni kirjan lukemista, jotta mahdollisimman moni voisi sen lukea. Huomaan siis luonteessani sen piirteen, että en edes sallisi nyt omaksi hyväkseni lukea kirjaa loppuun, vaan jo kiirehdin kirjan palauttamista kirjastoon se mielessä, että joku muu voisi lukea kirjan!! Eli tässäkin asiassa ajattelen muita. Olen varmasti vuosien ajan yrittänyt miellyttää parisuhteessa toista osapuolta huomaamatta ajatella välillä omaa etuani - nythän olen ollut eronneena vuoden ajan. Minulla on nyt jonkinlainen ystävä/rakkaussuhde menossa ja huomaan taas siinäkin yleensä yrittäväni miellyttää toista osapuolta. Onneksi nyt tiedostan paremmin asian ja yritän pitää omankin kantani asioihin.

Kirjassa mainitaan, että varsinkin anoreksian alkuvaiheessa joku väliintulo voi lopettaa anoreksian. Minulla tuo väliintulo on ollut se, kun söin parin ystäväni kanssa myöhään yöhön kaikenlaista pöydästä - kontrollini petti silloin ja näköjään anoreksiakin loppui. Kun nyt luen kirjaa, yritän opetella enemmän ymmärtämään itseäni, sillä olenhan pohjimmiltani luonteeltani vielä melko saman tyyppinen kuin kirjassa kerrotaan - vain syömishäiriö puuttuu.

Mielenkiintoista oli lukea seuraava juttu: Kun kirjailijan tytär sairasti anoreksiaa, niin äiti ja tytär menivät ehkä useinkin ravintolaan syömään. Äiti siirsi salaa omalta lautaseltaan ruokaa pienemmälle lautaselle ja laittoi lautasen ison lautasen viereen. Äiti tiesi, että tytär ei syö omalta "reviiriltään" eli oman nenänsä edestä ylimääräistä ruokaa, ja ei siksi siirtänyt pientä lautasta tyttären nenän eteen. Tytär otti vaivihkaa ruokaa pieneltä lautaselta äidin puolelta ja salli sen itselleen, koska ruokaa ei oltu laitettu hänelle eteen. Esim. tällä tavalla äiti sai ruokittua tytärtään henkensä pitimiksi.

En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne mitään. Voisin kirjoitella vähän tilannettani, mikä ei näytä kovinkaan hyvältä.. Ensiksi haluan, kertoa, että kun olen aloittanut tämän koko aiheen (tämä anoreksia kirjoitushan on mun aloittamani) niin olen ollut 13-vuotias pikkutyttö 😀 nyt olen jo 16-vuotias nuori nainen, jolla on peruskoulukin suoritettua äskettäin, ja nyt jännitetään mihin kouluun pääsen.

Olen siis selvinnyt paljosta, ja kuten näkyy hengissä ollaan vaikka vuoden vaihteessa oli hengenlähtö lähellä.. Kuitenkaan en ole vielä parantunut.. Tällä hetkellä taas kaikki menee alamäkeen. Kaikki ammattilaisihmiset ei enää tiedä, että mitä ne tekee mun kanssani. Kaikkea kokeiltu, mutta mikään ei näytä auttavan. Ja nyt olen matkalla kuolemaan taas. Varmaan psykiatriseen sairaalaan joudun.

Pelkään, että romahdan nyt kesällä täysin. Lomaa on ollut viikko ja olen nyt jo stressaantunut ja väsynyt. Kesätyö on raskasta, muutto meneillään, kaikki käynnnit, kavereita pitäisi nähdä, syömisen kanssa kamppailu, kuumuus jne. En jaksa, romahdan. Pitäisikö mun väkisin yrittää ja yrittää vai antaa itseni romahtaa ja olla hetki tekemättä mitään, mitä tapahtuu? kuolenko? joudunko hoitoon? en halua. mitä teen? Avuton, väsynyt, turhautunut, surullinen olo. Pelkään.

Moi.. Minäkin haluan laihtua mutta en pidä ruuasta sillain niiku jotkut ! Minulle meinasi tulla anoreksia mutta selvisin siitä kun söin..

Tv->Lovehateyou🙂👍

Taas aika vierähtäny, en ole tänne ehtinyt kirjoitella.

Tällä hetkelläni elämääni pitää vallassaan masennus, eikä niin anoreksia enää. Kyllähän syömishäiriö vaikuttaa päivittäin elämääni, mutta masennus on nyt täysin valtaotteessaan.

En tiedä enää johtuuko laihtumiseni ja pienet ruokailuni masennuksesta vai syömishäiriöstä.. Olin pari viikkoa sitten lähellä joutua taas sairaalaan letkuihin... läheltä piti.. Vuosi viime kerrasta, ja se sai jäädä viimeiseksi kerraksi!!

Laihempi haluan edelleen olla, en osaa muuttaa sitä ajatusta, tai ajatusta itsestäni.

Moi -jassu-!!! Minä olen sairastanut anoreksiaa jo 9 vuotta... Se on todella rankkaa, mutta olen nyt vihdoin ja viimein onneksi parantumaan päin... Minäkin sairastan masennusta ja se imee kyll välillä kaikki voimat... Jos haluat kuulla minun kokemuksistani ja tunteista asiaa koskien sano vaan nii kerron mielelläni... Jos se auttaisi sinuakin... Voimia ja haleja sinne sulle!!! ☺️❤️