Tämmönen

Heij, no ihan hyvin meni. pääsin tänään sieltä pois. ja tutustuin aika moneen siellä.

Haleja 🙂🌻

-jassu-

Moiks 🙂

Hieno homma et siellä meni hyvin..eihän se ollutkaan niin kauheaa vai mitä🙂🌻

Se on mukavaa kun tuollaisessa paikassa on niitä muita kans tukena ja yleensä joku ainakin löytyy jolla on saman tyylinen tilanne menossa🙂

Miltä nyt tuntuu eläminen ja elämä?!?

Haleja🙂🌻
tämmönen

Tämmönen

No en tiedä elämä tuntuu jotenkin oudolta...

Hei pystyisimmekö me jutella jotenkin muulla kautta??

Haleja 🙂🌻

-jassu-

Moi, kait me voidaan jatkaa keskustelua vaikka sähköpostissa,jos se sulle käy! Laitan mun maili osotteen tohon mun esittelyyn lyhyeks aikaa niin laita siihen mun osotteeseen heti joku kuittaus et oot saanu sen ylös jos et kerkii kirjottaan heti, niin poistan sen sitten tuolta ettei jää leijumaan tänne!?

tämmönen

juu otin s-postis ylös. ja laitoin viestiikin

Kävin pari päivää sitten terveydenhoitajalla terveystodistusta varten ja se valitteli painon laskua ja kyseli syönkö aamupalaa, iltapalaa, kouluruokaa?... Joo, syönhän minä.. (En ole syönyt moneen kuukauteen kuin yleensä kerran, joskus kaksi kertaa päivässä vähän esim. hedelmiä) olenko laihduttanut tietoisesti, lisännyt liikunnan määrää, jättänyt herkkuja pois? En tietenkään.. No ei mulla sitten mitään anoreksiaa voi olla, se siitä. Terveydenhoitaja uskoi kaiken kun valehtelin sille päin naamaa, vaikka painoindeksi nyt jo 17 ja kokoajan ollaan alaspäin menossa (toivottavasti). Tiedän itse etten ole terve, mutten pysty lopettamaan tätä yksin, enkä saa itseäni haluamaan sitä tarpeeksi, mutta miten parantua, jos kaikki jättävät kesken, uskovat kaiken mitä valehtelen.. En ole puhunut kenellekkään, eikä kukaan kai ole huomannut minulla anoreksiaa, mutta tiedän sen itse.. On yksi opettaja, joka varmaankin kuuntelisi ja ymmärtäisi, mutta en voi mennä purkamaan kaikkea tälle. On hänellä varmaan omiakin murheita. Sitten olisi eri juttu jos opettaja itse tulisi juttelemaan ja haluaisi auttaa, mutta ei. Vanhemmista ei tässä ole paljon apua, eikä koulukavereillekkaan voi tälläisia puhua, ystäviä kun ei ole. Mitä oikein teen? Pelkään lihomista ja syömistä, mutten pysty parantumaan yksin. Mitä nyt kun kukaan ei auta? En voi mennä puhumaan muille ja aiheuttaa harmia.

Mut tää vuodatus kyllä autto. Vaikka ihan turhanpäivästä tää onkin, niin ihanaa jos joku vastaisi, kertoisi omista kokemuksista.🙂

Hei sinulle! 🙂

En lukenut kaikkia viestejä enkä tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, mutta kerronpa kuitenkin jotain, mitä ajatuksia itselleni heräsi.

Ihmiset ovat nykymaailmassa aina luokiteltuja johonkin. Nyt näyttää siis siltä, että sinut on luokiteltu anorektikkojen joukkoon.

Tänä päivänä sinua siis pidetään anorektikkona. Jonain toisena aikana sinua ei ehkä luokiteltaisi sairaaksi. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Joka tapauksessa kyse ei ole luokasta, mihin sinut on sullottu. Unohda se. Et ole mikään määriteltävä tuote. Sinä olet Sinä, ainutlaatuinen yksilö - sinua ei enää koskaan ilmesty maapallolle kuolemasi jälkeen.

Tämän seikan vuoksi me ihmiset olemme usein tottuneet taistelemaan elämästä loppuun saakka ja pelkäämään kuolemaa. Kun masennumme, tämä taistelunhalu alkaa monesti hiipua. Onko sinullekin käynyt näin? Tuntuuko, että haluaisit murhata itsesi?

Jos sinusta ei tunnu siltä, niin oletko tullut ajatelleeksi, että saatat aiheuttaa vahingossa itsellesi kuoleman?

Tunnetko olosi hyväksi laihdutuskuureilla? Onko mielialasi tasapainossa?

Sanovatko kaikki muut, kaikki luotettavatkin ihmiset, että sinun käytöksessäsi on jokin muuttunut vakavasti? Jos kyllä, niin miksi he valehtelisivat sinulle?

Niin... en ole itse kokenut syömishäiriötä, mutta tiedän masennuksen kautta aika paljon siitä, mitä kutsutaan näinä päivinä pahaksi oloksi. Koetahan pärjäillä, okei? 🙂🌻

tämä sai minut miettimään että onko minulla anoreksia.
Haluan laihtua ja ahdistun jos huomaan olevani lihonnut.
yritin kestää itseäni kun lihosin, mutta se oli aivan toivotonta.
Mielummin kuolen kuin olen lihava.
Taustallani tosin on että minut on raiskattu ja luultavasti isäni käytti minua hyväkseen kun olin pieni.

Itse olen sitä mieltä että jos oikeasti KUOLLAKSEEN pelkää laihtumista, on jonkin sortin syömishäiriö. Raiskaus on ehkä saattanut saada sinussa aikaan tarpeen kontrolloida itseäsi ja tekemiäsi tarkemmin. Välillä olen miettinyt, että mitä tapahtuisi jos nyt lihoisin pari kiloa? Luulisi, että elämä jatkuisi sitten pari kiloa lihavampana, mutta kun huomaa lihoneensa se musertaa täysin. Ei halua syödä enää ikinä, ei edes halua elää enää ikinä. Mutta yritä ajatella konkreettisesti. Mitä väliä sillä on jos vähän lihoo, kunhan pysyy normaalipainoisena? Vaikea ajatella noin, tiedän, mutta niin se kai vaan on. Itse en ole pitkään aikaan lihonut, joten romahduksia ei ole tullut. Nytkin vuorokauden olen ollut syömättä, yritän kolme, jos ei ole pakko syödä. Ja mahdollisimman vähän joka tapauksessa.. Ymmärrän anorektikoita, omaa mielipidettään itsestään ei ole helppo muuttaa, yksin se tuskin onnistuu. Joten kerää rohkeutesi ja mene puhumaan kouluterveydenhoitajalle, sosiaaliohjaajalle, opettajalle, vanhemmille, ihan kenelle vaan jos tuntuu siltä, ja ota kaikki apu vastaan. Itse en ole kovin hyvä esimerkki, kun en ole siihen vielä pystynyt ja tuskin pystynkään.

Mutta tsemppiä kaikille ja onnea jos olette jo hakeneet apua ja saaneet sitä.🙂🌻 Teille on annettu mahdollisuus parantua, olkaa kiitollisia.🙂👍

Meinattiin todeta ja pelkäsin kuollakseni sitä.
Onneksi terkkarin tarkastuskäynnin loputtua terkkari totesi tyytyväisenä, että kunhan vielä jatksat syödä kunnolla niin anoreksia kaikkoaa.

Jotenkin järkytyin, kun löysin tämän keskustelun täältä.. En muista, että olen tälläisen joskus aloittanut ja mut sai ahdistumaan se et oon vieläkin tässä samassa tilanteessa ja tää on yhtä kamppailua, välillä parempaan ja välillä huonompaan.

Tänään olin terkan punnituksessa ja paino oli vähän noussu ja sain siitä hirveen ahdistuksen ja nyt taas pakko hallita paremmin tätä. Kuitenkin mussa on osa sitä mikä haluaa tästä irti, en jotenkin silti ole valmis päästään tästä irti, pelottaa liikaa. Haluan olla laiha. Olen syömishäriön takia ollut 3kertaa psykiatrisessa osastohoidossa ja kesällä menin niin huonoon kuntoon, että olin ihan sairaalassa nesteytyksessä ja tarkkailussa.

Maanantaina lastensuojelun sossujen tapaaminen, jossa päätetään otetaanko mut joksikin aikaan huostaan. (en kuulemma kotona pärjää kun tämä syömisongelma on kestänyt niin kauan)

Olen nyt 9.luokalla, pitäisi tääkin vuosi jotenkin jaksaa painaa täysillä, pelottaa tämäkin. Tuntuu muutenkin, että oon pilaamassa koko elämäni ja vanhempana kadun ja syyttelen vain itseäni..

Toivottavasti jotain selkoo tästä saitte 😀

Itse uskallan väittää tietäväni miltä syömishäiriö tuntuu... ongelmia syömisen kanssa on ollut noin 12 vuotiaasta asti, nyt olen 15 ja parempaan suuntaan ei ole mennyt.

Muistan, kun ensimmäisen kerran rupesin pudottamaan painoa seiskalla. Olin ylipainoinen, ja painon tiputtua melkein 10 kiloa, kukaan ei ihmetellyt mitään. Kaikki oli tyytyväisiä siihen että olen vihdoin ottanut itseäni niskasta kiinni. Tottakai leikin mukana että joo,terveellisiä elämäntapojahan mä vain tavoittelen ja on tosi paljon energisempi olo nyt kun on saanut liikakiloja pois, vaikka oikeasti mulla on tosi paha olla.

Mä en ole kertonut kenellekkään,enkä pystyisi. Mua hävettää liikaa kaikki syöminen ja oma painoni...en mä voisi kuvitellakkaan puhuvani kenellekkään. Oon ruvennut vähentämään syömistä koko ajan lisää,mutta silti kaikki tuntuu liialta. Kaikki kalorit,rasvat,hiilihydraatit...

Tottakai mä haluaisin parantua ja terveelliset elämäntavat mutta mun on jotenkin vaikea kuvitella syöväni normaalisti, tästä on tullut jo aika suuri osa mua.

Olipas sekava vuodatus, anteeksi siitä. ;))

Moi!

Kivakun kirjotit ja mukavaa että ymmärrät. Silti kehotan sua puhumaan jollekkin aikuiselle, vaikka en oo ite ehkä paras ihminen tätä sulle sanoon. Määkin haluan parantua mut tätä on kestäny kans jo niin kauan ja tottunu elää näin, mut syömishäiriöstähän ei parane koskaan täydellisesti, se kulkee aina mukana..

Juu anteeks tästäkin tuli aikas sekava.. 😀D

Moiks kaikki. Lueskelin kaikki kirjotukset mitä tänne oli tullu.
Sairastin ja sairastan itsekin anoreksiaa. Nyt on jo 7 vuosi menossa, tosin välissä oli vuosi kun olin jokseenkin "terve" .. pystyin syömään. Mutta ahdisti, niinkun joku sanoikin tuolla aiemmin että se sairaus on korvien välissä!

Olen kanssa ollu psykiatrisella osastolla hoidettavana pahimpana aikana n. 8-9kk putkeen. Jonka jälkeen on sit ollu lyhempiä sairaalajaksoja.

Painoahan siellä sairaalassa sai, ja jutteluapua. Mut ei se tainnut kauheesti auttaa koska sama on jatkunu jatkumistaan.
Mut jos en ois menny oisin joutunu letkuihin ihan sairaalan osastolle.

Heikosti menee tälläkin hetkellä, ja tuntemukset ovat täysin samoja kun esim. Jassulla, haluis vaan laihtua laihtua ja laihtua. ☹️
Vaikka terve järki tietääkin et vaikka pääsis siihen tavoitepainoonsa, tulee heti uusi. Eikä se olo parane sillä, vaikka sairas mieli uskoo niin et löytäis jonkin tasapainon.

Hallinnan tunteen hakemista.

Jaksamisia teille kaikille tän ana-mörököllin kanssa! ☺️❤️🙂🌻

Moikka vaan kaikille (taas, oon melkein 2 vuotta sitten kirjoittanut tänne.. aika vierähtää nopeeta...🙂 )

Joo elikkä mun laihdutus loppui siinä 2009 kesällä, painoin jonkun 60 kg. Ihme (ja onni) että osasin taas syödä normaalisti. Mut sit rupes alkoholii kuluun aika paljon ja tuli muutama kilo lisää, 2009/2010 talvella painoin kait jotain 67 kg mut en jaksanu silloin välittää niistä muutamista kiloista, vaikka kuitenkin usein mielessä kävi et pitää laihuttaa. Jotenkin pysyin erossa siitä hommasta, tiiän kuitenkin ettei oo tervettä.

Mutta nyt. On syksyn aikana kulunut huomattava määrä alkoholia ja kiloja kaiketi tullu lisää, en tiedä kun en ole uskaltanut käydä vaa'alla. Ahistaa pelkkä ajatuskin vaa'asta 😭 ja varsinkin siitä mitä se näyttää!

Nään taas peilissä pelkän ruman, läskin norsun. Kaikki kyllä siis sanoo, että oon laiha ja sopiva ja normaali ja kaunis ja täydellinen ja plaaplaaplaa! Ei se sitä muuta kuitenkaan, mitä peilistä nään. Mua ahistaa kattoo peiliin. Mä ahistun ulkona, kun nään muita. Ja varsinkin niitä täydellisiä, laihoja tyttöjä/naisia. Mua ahistaa kaikki missä näkyy joku julkkis, mut silti katon esim. netistä julkkisten kuvia ja vertaan itseäni niihin. Ja valikoin, minkälaisen vartalon haluaisin. Aion taas aloittaa thinspo-leikekirjojen tekemisiä. Oon leikelly/tulostellu kuvia valmiiks, vielä kirja puuttuu. Se siis alkaa taas.

Mutta välillä on hyviäkin päiviä, silloin saatan peiliin katsoessa miettiä että hiukseni ovat kivasti tänään tai silmäni näyttävät kauniilta. Tai että olen normaalivartaloinen. Silloin on olo helpottunut, mutta hetken päästä ja viimeistään kun avaan telkkarin, netin, lehden tms., ahdistun ja näen vaan läskiä. Kaikkialla olisi parannettavaa. Vertaan itseäni koko ajan muihin. Olen vielä yli 180 cm pitkä ja vertailen itseäni/reisiä/leveyttä/mitä tahansa sellaisiin 150-160 cm tyttöihin. Tunnen itseni käveleväksi norsuksi ihmisten ilmoilla..

On sekavat fiilikset tän asian suhteen, mutta mä haluaisin näyttää hyvältä. Kaikkien silmissä ja peilistä olisi ihana katsoa kaunista ja laihaa, täydellistä ihmistä. Haluaisin päästä käyttämään poikaystävältä lahjaksi saatuja upeita alusasuja, mutta seksikin meillä hoidetaan pimeässä. Yleensä, koska haluan. Jos on valot päällä niin mietin koko ajan miltä näytän, miltä mahani näyttää, höllyykö ne kuin hyytelö (mitä kaikki musta kyllä tekee, oikeesti) ja näkyykö selluliittini yms. Välttelen muutenkin alasti oloa sen nähden, ainakin pitää paita olla päällä.

Voi, kun saisi jotenkin paremman itsetunnon ja minäkuvan tai laihan täydellisen vartalon. Valitsisin mieluusti ensimmäisen mutta… se tuntuu mahdottomalta. Laihtua taas voi. Helpostikin. Vaikka se ei ehkä kovin tervettä olekaan. Tämä on kuin jollain veitsenterällä tasapainoilis, laihtua vaiko antaa olla.. Pelkään että sairastun vielä anoreksiaan, kun ajatukset on tälläisiä. Tai no ehkä ne onkin jo anorektisia ajatuksia.
En tiedä, eikä kyllä kiinnosta.

En vaan halua syödä enää. En pysty.