Tulipas eilen kerrasta paha mieli, niin töksäytettiin rumasti. Olen koittanut seistä tukena ja ymmärtää. Ja varmaan aika pitkälle ahdistusta ymmärränkin omien kokemusten kautta. Olen koittanut vakuuttaa, että tulee parempi hetki, mutta kun on sama kuin seinälle puhuisi. Valitus vaan jatkuu, eikä kertaakaan sanota pieniä sanoja kiitos, että jaksat tukea. Ei vahingossakaan. Koitan saada taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta, mutta ei, ei hän rupea siihen. Kuinka ihmeessä mikään ei muutu, jos ei sano epäkohdista mttn hoitotapaa kohtaan. Toki en tiedä kuinka hän siellä käyttäytyy, vetääkö roolia ja jättää valittamisen minulle? Mitä, jos minäkin väsyn? Ei se minun elämäni ole kadehdittavaa ollenkaan. Heti vaihtaisin nämä sairaudet ja invalideetin jos saisin häneltä pelkän masennuksen tilalle. Valitanko minä hänelle? Ehei. Minä olin koomassa, 1%päässä kuolemasta. Oli vaan pakko nousta siitä omin voimin. Pakottaa kaikki ahdistus pinnan alle eikä toisia sillä painostaa.
Okei, hänellä omainen sairastaa. Mutta on sisko samassa taloudessa. Ja on suu sanoa, miltä hänestä tuntuu. Kuka minä olen ihmettelemään, miksi tuohon tilanteeseen tulee kohta koiranpentu!? Sanon vaan, että pentu parka ja ihmettelen päätöstä. Tiedän myös, että pennusta pyydetään liian kovaa hintaa ja ennakkomaksua, mutta onhan heillä rahaa. Olisi rahaa myös käydä yksityispuolella hoidossa, jos mtt ei miellytä.
En minä jaksa sitä, että minun pitää aina olla valmis ymmärtämään, tukemaan, kun se on aina yksipuolista. Ihminen minäkin olen. Elän joka päivä traumojeni kanssa. Taistelen, etten rupea itsetuhoiseksi, mutta ketä se kiinnostaa, ei ketään..
En taida enää viestiä hänelle. En vaan jaksa. Tiedän, että kohta tulee syyllistysviesti, että minäkin hänet hylkään ja kyllä hän ei enää minullekkaan valita.
Niin, olenko minä loppupeleissä se, jonka pitää aina jaksaa kannatella toista?
Miksi?