Taistelu im:ää vastaan.

Taistelu im:ää vastaan.

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 06.05.2020 klo 20:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 06.05.2020 klo 20:34

Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 03.04.2023 klo 15:39

Olen kyllä vakuuttunut Jordan Petersonin sanoista: Mitä syvemmälle pimeyteen tuijottaa, niin sieltä löytyy pelastus. Ja kuinka ihminen joutuu ensiksi vaeltamaan läpi helvetin, jotta hän pääsee Taivaaseen. Peterson käyttää kristinuskosta tuttuja tarinoita. Kuten Jeesuksen ristin kuolemaa. Hän sanoi eräässä podcastissa että: Jeesuksen tarina on arkkityyppinen tarina. Varsinkin hänen ristinkuolema. Josta myös Jung on kirjoittanut. Jeesuksen tarinassa ristille naulitaan koko maailman hyvyys, siis siinä mielessä että Jeesus ei tehnyt kenellekään pahaa. Hän paransi sairaita (tarinan mukaan). Hän rakasti ihmisiä. Jne. Hänessä kiteytyi siis koko maailman hyvyys ja kuitenkin hänet ristiinnaulittiin. Arkkityyppinen tarina siis siten, että ristinkuolema oli tuohon aikaan pahin rangaistus. Eli tarinassa maailman pahuus kohtaa maailman hyvyyden. Tarinan mukaan myös Jeesus, joutui kuolemansa jälkeen ensiksi Helvettiin. Ja lopulta uudestisyntyi ja pääsi Taivaaseen. Joten aivan kuin Peterson totesi on ensiksi tuijotettava pimeyteen ja kohdattava Helvetti, jotta voi tapahtua uudellensyntyminen ja Taivaaseen nousu. Siis hän periaatteessa käyttää metaforia, eikä välttämättä tarkoita kaikkea kirjaimellisesti. Mutta hän saattaa olla oikeassa...

Käyttäjä Luovutankojo kirjoittanut 03.04.2023 klo 18:45

Ensimmäistä kertaa nämä ajatukset tuli mieleeni tänään kun 20 vuotta ulosoton kourissa olleena, pääsin viime vuonna velkajärjestelyyn ja tänään tuli nyrkin isku vasten kasvoja. Yli 2600€ pitäisi maksaa kuukauden loppuun mennessä, joko minun tai takaajani.

Itse velkajärjestelyyn se ei vaikuta mutta en kestä ajatusta että sisarukseni joutuisi maksamaan ikivanhoista veloistani.

Tänään ensimmäistä kertaa tuli itsetuhoiset ajatukset pintaan ja pelkään itseäni tällä hetkellä, koska tämä ei ole yhtään tapaistani. Olen aina ollut se positiivisesti ajatteleva ihminen.

En olisi sukuni ensimmäinen enkä tuskin viimeinenkään joka tähän ratkaisuun päätyisi.

Se ajatus tuntui vain hyvin lohdulliselta tässä hetkessä ja varmasti sen tekisin ellei olisi perhettä ja miesystävää vieressä. Tuntuu vain etten yksinkertaisesti jaksa enää...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 04.04.2023 klo 11:02

Minulla ollut vuosia jo sellaisia negatiivisia ajatuksia. Välillä toki ollut hyviäkin jaksoja.

Onneksi itsetuhoa voi aina lykätä eteenpäin. Voi aina siirtää seuraavaan päivään. Ja sitten taas seuraavaan. Ja koko ajan vain siirtää.

Ei sitä tekoa sitten varmaan kannata tehdä, vaikka itsekin sitä usein mietin. Pitää vain ottaa kärsimys vastaan. Koska elämä kuitenkin aika pitkälle on kärsimistä.

Luulen, että minulla on jossain sisäelimessä jokin häikkä. Kipua ollut jo pitkään, mutta en jaksa mennä lääkäriin. Kivut on viime aikoina pahentuneet vähän. Ja samalla sitten päässä koko ajan pyörii sellaiset ajatukset, että mitä väliä on oikeastaan millään? Vaikka tajuan ettei itsemurha ratkaise näitä ongelmia, niin kuitenkin, jos koko loppuelämä on vain tätä: Että on kipuja, henkisiä ja fyysisiä, niin mikä on se oikea ratkaisu?

Käyttäjä Topcat1078 kirjoittanut 04.04.2023 klo 20:45

Tämä ei varmasti ole kovinkaan suosittu vastaus, mutta haluan sanoa, että tulevaisuudessa on jokaiselle jotain parempaa.

Taistelin uusiutuvan vaikean masennuksen kanssa lähes 10 vuotta ja menetin todella paljon. Ehkä suurin asia, jonka menetin, oli usko tulevaan. Joku voima minussa kuitenkin sai hakemaan apua ihan joka paikasta, mistä sitä vain voi pyytää.

Minulla on useita im-yrityksiä. Olen käynyt läpi Linity-ohjelman, ollut osastolla useaan kertaan ja vihdoin kymmenien kokeilujen jälkeen löytyi jotenkin toimivat lääkkeet ja aivan loistava terapeutti. Olen myös käynyt ketamiinihoidon läpi kaksi kertaa - se oli etenkin ensimmäisellä kerralla täysin maailman muuttava kokemus.

Pari viikkoa sitten sorruin viiltämään ensimmäistä kertaa vuosiin. Vaikka elämä olisikin päällisin puolin kunnossa, voivat vanhat käyttäytymismallit silti tulla pintaan. Niitä ei tarvitse pelätä tai hävetä, vaan todeta, että nyt mennään taas eteenpäin.

Olen turvautunut Mieli ry:n valtakunnalliseen kriisipuhelimeen lukuisia kertoja. Sen numero kannattaa laittaa puhelimeen talteen ja soittaa heti, jos tulee itsetuhoisia ajatuksia.

En nyt osaa antaa muita neuvoja kuin sen, että jossain vaiheessa (! minulla siinä kesti melkein 10 vuotta) elämä helpottuu. Sinulla on edelleen kyky tuntea onnea ja iloa. Anna itsellesi aikaa ja ota vastaan kaikki apu, jonka saat!

Tsemppiä ja rakkautta teille kaikille. <3

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 05.04.2023 klo 10:20

Kiitos!

Kun pystyisikin luottamaan tulevaisuuteen. Välillä tuntuu siltä että kaikki vaan muuttuu pahemmaksi, kun tulee ikää lisää. Siis kun tulee vaivoja yms.

Joskus aikaisemmin, soitin usein terkkuun, kun oli itsetuhoisia ajatuksia. Nyt en ole enää pitkään aikaan soittanut. Välillä annan vain niiden ajatusten pyöriä mielessä. Sittenpähän pyörii.

Elämäni menee samoja raiteita koko ajan. Herään, käyn kaupassa ja sitten istun kotona loppupäivän. No sitä tää elämä nyt sitten on. Eipä elämältä voi vaatia hirveesti, luulen. Kunhan nyt siellä kaupassa jaksaa käydä...

Itse olin noin kymmenen vuotta sitten osastolla... En sinne halua enää... Joskus silloin nuorempana oli kyllä vielä enemmän ongelmia mitä nyt. Pikkuhiljaa on muotoutunut sellainen mentaliteetti, ettei elämältä kannata odottaa liikoja. Kuntoutustuella olen. Voi olla että koko loppuelämä menee kuntoutustuella. En ainakaan näe tällä hetkellä realistisena että pääsisin lähivuosina töihin. Minun olisi pitänyt jo nuorempana yrittää päästä opiskelemaan yms. Olisi pitänyt tehdä vaikka mitä silloin nuorempana. Mutta niitä vuosia ei saa takaisin... Keskityin silloin ihan vääriin asioihin ja nyt joutuu maksamaan siitä kovaa hintaa...

Ajattelen välillä, etten halua mitään apua. Että menköön elämä miten menee, mutta en jaksa hakea apua...  Tulkoon vaikeudet. En vaan jaksa enää soittaa mihinkään. Terkkuun, kriisipuhelimeen yms. Monet varmasti hyötyvät kriisipuhelimesta, mutta itse en enää jaksa sinne soittaa ja selittää omaa tilannetta, koska tilanne on nyt mikä on. Eikä tästä mihinkään pääse. Alkaa vaan jokainen asia kyllästyttämään tässä elämässä. No, ei auta muu tänäänkään kuin mennä sinne kauppaan ja tehdä ruokaa yms. Elämä nyt sitten on vain tällaista ja sittenpähän on...

Välillä mietin että jos en kerran pysty töitä tekemään, niin mitä mun tässä elämässä oikein pitäisi sitten tehdä? Muutenkin on tämä hirveä yksinäisyyden tunne. Ja se tunne, että oikeastaan on yhdentekevää mitä teen. Kuitenkin elämä tuntuu painolastilta. Yhdentekevää vaikka alkaisin juomaan tai jotain vastaavaa. Toisaalta sitten elämä olisi varmaan vielä hirveämpää... Ei vaan tavallaan tunnu olevan mitään konstia elää hyvää elämää... Aina kuitenkin jonkin verran kärsii...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Lisää tekstiä
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: korjailu
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 11.04.2023 klo 18:22

Olen miettinyt itsemurhan tehnyttä kaveriani. Hänellä oli pokkaa tehdä se. Hän uskalsi tehdä sen. Hän vain päätti, että elämä on liian raskasta ja kuoli... En tiedä, jotenkin se ajatus tuntuu hirveän vapauttavalta, että minun ei tarvitse elää, jos en halua. Jos elämästä on tullut pelkkä raskas taakka... Vapauttavalta tuntuu ajatus, että mikään Jumala ei määrää kohtaloani. Kohtaloni on koko ajan minun hallussa... Minun ei ole pakko enää syödä, urheilla, pitää itseäni kunnossa... Minun ei tarvitse enää kärsiä... Yksi lyhyt kipu ja sitten olen vapaa... Vapaa kaikista kahleista... 50 vuotta vielä kipua vai yksi lyhyt kipu ja se on siinä? Kuinka ihanaa se voikaan olla, kun on vapaa... Vapaa muistoista. Vapaa arjen kahleista... Elämä tuntuu olevan niin absurdia välillä... Mutta kuitenkaan en sitä viimeistä tekoa tee, jostain syystä... Se on juuri niin paradoksaalista. Että tavallaan mietin sitä päivittäin... Piehtaroin siinä ajatuksessa, että ei olisi enää kärsimystä... Ei mitään... Mutta kun juuri sitä tekoa ei saa tehdä... Sehän tästä elämästä tekee niin outoa... Moraali sanoo että ei saa... Että on vain joka päivä mentävä kauppaan... Vaikka koko ajan sellainen ajatus että: Miksi? Miksi pyörittää tätä kehon koneistoa, kun se kärsii koko ajan? Tietenkin yksi vaihtoehto on sitten täysi hedonia. Mutta tiedän kyllä mihin se johtaa... Pelkkä yksi iso kysymysmerkki tämä koko elämä on. Miksi luonto on meistä muovannut kärsiviä olentoja, eikä onnellisia? Ja ottaa niin päähän nämä kaikki vaivat. Kaikki kivut. Olen niin kyllästynyt... Onko tätä olemista todellakin pakko jatkaa? Heidegger sanoi että:  "Vain Jumala voi meidät pelastaa." Mutta Nietzsche sanoi että: "Jumala on kuollut..."

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: korjailu
Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 11.04.2023 klo 23:36

Moi.

Korona jatkuu...Lääkäriin huomenna.

Heidegger ja Nietzsche ovat menneisyyden filosofeja - ei kannata ottaa kenenkään filosofin tai uskonnollisen johtajan sanoja liian vakavasti. Ei kellään ole "perimmäistä tietoa". Pystytkö hyväksyyn sen ettei kukaan mennyt tai tuleva ihminen voi sanoa mitään lopullista?

Mä en pysty kuin viemään koiran, torkuun ja kuunteleen kirjaa, syömään ja käymään vessassa, siis pelkästään olennaisia asioita.

John Stainback on kirjoittanut monta hyvää kirjaa. Nyt aloitin "Hyvien ihmisten juhla" kirjan. Edellinen on käsittääkseni trilogian ensimmäinen osa?

Nyt nukkuun Lääkäri aamulla klo.9:00.

 

 

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 12.04.2023 klo 11:51

Mun mielestä nykyajan tiede on aika hyvin selvittänyt totuutta, mutta on sitten toinen asia että kestääkö tavallinen ihminen lopulta totuutta... Jos ajatellaan, että oikeasti totuus on se että ei mitään ns. metafyysistä ole... Mutta kai se on sitten parempi uskoa vaikka Jumalaan, jos se usko auttaa ihmistä... Mun mielestä se lopullinen totuus liittyy evoluutioon, alkuräjähdykseen yms. Ja niistä tiedetään jo aika paljon. Mutta kun se tieto usein synnyttää nihilismiä. Siis tieteellinen tieto. Mun mielestä sitä ei tässä maailmassa oteta tarpeeksi hyvin huomioon, että tiede aiheuttaa nihilistisiä ajatuksia todella monelle. Ei ole nimittäin helppoa poistaa Jumalaa tästä ihmisen maailmasta, sillä mitä ihmiselle jää kun Jumala poistetaan? Pystyn hyväksymään sen että kukaan ei tiedä lopullista totuutta ja vaikka joku tietäisikin niin toivottavasti hän ei kerro sitä muille... Tuosta tieteestä: Hirveää vauhtia kaikki kehittyy nyt. Maailmasta tullut sellainen ihmeellinen sekametelisoppa. Pitää vaan jotenkin pysytellä tässä vauhdissa mukana. Maailma on nyt aivan erilainen kuin esim. 20 vuotta sitten. Teknologia alkaa olemaan hurjan kehittynyttä. Toki siinä on myös varjopuolia. Tekoäly alkaa olemaan superäly. Mutta aika usein unohdetaan sitten ihminen. Yksilö. Rahan perässä monet juoksevat. Unohdetaan elämänlaatu, kun rahaa vaan pitää saada koko ajan lisää. Mutta toisaalta raha voi auttaa unohtamaan elämän julmuuden. Voi ostaa uuden kännykän puolen vuoden välein. Uuden läppärin. Auton. Jne. Kuluttaa vaan sen takia että siitä tulee hyvä mieli ja pystyy unohtamaan murheet.

Olen joskus lukenut Steinbeckiä. Vihan Hedelmät -kirjaa. Ihan hyvä oli.

Olen nyt lukenut Taikavuori -kirjaa ja myös Kazantzakisin Viimeistä kiusausta...

Vielä noista im-ajatuksista: Hessen mukaan monet ihmiset saavat niistä voimaa. Ja eihän elämässä paljon muuta tarvitsekaan kuin voimaa ja sitkeyttä. Jokainen askel vaatii voimaa ja sitkeyttä...

 

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 12.04.2023 klo 15:52

Meinaa päässä kilahtaa kohta. Pakko kirjoittaa... En vain yksinkertaisesti enää jaksa tätä... Koko ajan sattuu joka paikkaan... Im-ajatuksia... Helvetti on irti... Kun uskaltaisi vaan tehdä sen... Miksi jatkaa? Tuntuu ihan että luita kolottaa... Yksin koko ajan... Onko tämä enää elämää?

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 13.04.2023 klo 07:42

Ei lopullisia vastauksi. Ainoo mikä on facta ja todentaa oman olemassa olon on kärsimys. Mistään muusta ei ole todellista "ensikäden" tietoa.

Mulla todettii eilen kauhkokuume ja poskiontelotulehdust röntgenillä. Onneksi lääkäri määräsi lisätutkimuksiin.

Nää on nyt koronan jälki sairauksia.

Luotin kolmeviikkoa digitaaliseen kotikuumemittariin, se näytti 35.7. Mittasin kymmeniä kertoja, kun oli kuumeinen olo. Terveyskeskuksessa omahoita mittasi kuumeen ja kaskummaa 38,5-astetta. Otettiin CRP joka oli 30-kymmentä.

Arvaa luotanko enään digitaalisiin kotimittareihin? Mä haen perinteisen elohopea mittarin ensitilassa.

Ihminen saattaa luottaa tieteeseen, se on vähän kuin digitaalinen kuumemittari, saattaa näyttää oikein tai sitten ei? Mitä on sitten tieto jota voidaan verrata elohopeamittariin? Se on sitä ensikäden tietoa.

Sain aika kovat trobit mutta onneksi meillä on vielä näin hyvä terveydenhuolto järjestelmä. Tosin terveydenhuollon taso on paikkakunta kohtaista.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 13.04.2023 klo 11:28

Mulla oli silloin alkuvuodesta myös korona. Oireet kesti noin pari kuukautta. Nyt vähän muita vaivoja. Esim. väsyttää aivan pirusti ja usein.

Kai sitä terveyttä yleensä silloin vain arvostaa, kun on kipeenä.

Omalla kohdallani oon huomannut, että jos ei ole mitään sovittuja menoja päivän aikana, niin vointi huononee.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 13.04.2023 klo 12:43

Mulla oli eilen kuoleman ajatuksia melkein koko päivän. Ajelin autolla vaan monta tuntia ja kävin monessa paikassa. Helpotti kummasti. Vaikka tosin bensa on kallista. Pakko vaan päästä aina kämpästä pihalle. Oikeastaan ihan sama minne. Autolla ajo aika terapeuttista...

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 13.04.2023 klo 18:47

Autolla ajaminen minuakin auttaa usein, kun on oikein huono olo. Pitää vain saada aikaiseksi lähteä ajamaan jonnekin. En ole tullut ajatelleeksi sitä.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 14.04.2023 klo 10:11

Se siinä ajamisessa vaan on, että meinaa rahat loppua kun bensa kohtalaisen kallista vieläkin. Eikä tällä kuntoutustuella hirveesti voi bensaa ostaa. Pitää aina tarkkaan harkita kuinka pitkän matkan ajaa.

Myös se oli tuossa yhtenä päivänä terapeuttista, että menin Citymarketiin, en ostanut mitään, vaan kiertelin hyllyjä ja katselin tavaroita. En ole ennen tajunnut, että sekin voi olla terapeuttista. Siis että ei tarvitse etsiä mitään. Kunhan vaan kiertelee.

Myös kirjasto ollut tärkeä paikka viime aikoina...

Käyttäjä Eieiei kirjoittanut 14.04.2023 klo 17:34

Minä taasen koen yksinäisyyttä supermaketissa. Kirjasto on paratiisi. En vain ehdi tai muista tai jaksa tai älyä mennä kirjastoon.