Vajaan 50 tunnin työviikko, ja tutut ylivirittyneisyys-oireet. Nukahdan illalla välittömästi silmät suljettuani, mutta aamupuolella heräillessäni mieli alkaa tuottaa työ-ajatuksia (mitä pitää tehdä seuraavaksi, mitä pitää muistaa, missä kohtaa on ongelmia joille olisi ehkä hyvä tehdä jotain) ja uudelleen nukahtaminen on vaikeaa vaikka en olisikaan nukkunut tarpeeksi. Tiedän että oireisiin auttaa oman ajan ja sellaisten puuhien, joita teen vain omaksi ilokseni, lisääminen, mutta vielä ensi viikko pitäisi sietää 10-11-tuntisten päivien rääkkiä. Kyllä se menettelee, niin kauan kuin tietää (ja pitää huolen siitä) että ylitiivis jakso on tilapäinen, ja sen jälkeen voi palata palautumisen sallivaan tahtiin.

Hei Pikemiten, olen edelleen reissussa. En usko että pe 13. päivässä on mitään erityistä (sehän riippuu vain käytössä olevasta kalenterijärjestelmästä), mutta kieltämättä sinä päivänä labroja tehdessäni kävi mielessä että tässäpä olisi oiva mahdollisuus tehdä jokin moka jonka seurauksena koko viikon työ menisi hukkaan. (Nyt mietittynä tuntuu mielenkiintoiselta, ettei silloin tullut edes mieleen kemikaalien ja laitteiden kanssa mahdollisesti sattuvat todelliset vaaratilanteet... No, ehkä se osoittaa että suhtaudun uskomuksiin pienellä huumorilla.)

Hei soroppi. Minulla oli huonoa onnea mutta 18. päivä, kun käytin kissaani eläinlääkärissä. Ja kissani rupesi raivoomaan ja puri minua pahoin vasempaan käteeni. Jouduin menemään lääkäriin ja sain penisiliinikuurin.

Tahti alkaa hiljenemään, mutta en ole vielä saanut vahvistusta sille onnistuivatko parin viime viikon työt. Outoa olla vaiheessa jossa ei voi tehdä juuri muuta kuin odottaa - tai no, olisihan kaikenlaista kirjoitus- ja muuta hommaa johon aikaansa voisi käyttää, mutta kun se palautuminenkin olisi tärkeää.

Tuntuu että intensiivisessä tekemisessä ja tavoitteiden saavuttelussa syntyy jotain liikemäärän kaltaista - massan hitautta, kun painavan kappaleen on saanut liikkeelle se rullaa jonkin aikaa 'omalla painollaan' senkin jälkeen kun sitä ei aktiivisesti pyri edistämään. Olisi kiusaus yrittää hyödyntää tätä 'liike-energiaa' ei-niin-kiireellisten asioiden edistämiseen ja työskennellä silloin kun tekee mieli, vaikka kaukana normaalien työtuntien ulkopuolella ollaankin. Se, että tietoisesti pyrkii täyttämään elämäänsä asioilla joihin ei tunne yhtä suurta vetoa vaatii oman energiansa. Ehkä vauhdin voi antaa hidastua itsestään, niin että työajan ulkopuolella työskennellessä pitää tuntosarvet herkkänä sen suhteen, että osaa lopettaa silloin kun ei huvita.

Maanantaina selvisi, että hyvä ystävä (jota en sitten lopulta ehtinyt tällä reissulla näkemään) on sen verran masentunut, että miettii onko elämää järkeä jatkaa. En tiedä osasinko reagoida mitenkään fiksusti, olin jo ehtinyt vastaamaan (samasta aihepiiristä, mutta hieman eri asiasta) siinä vaiheessa kun mieli ehti prosessoimaan niin että tajusin, mitä hän oli juuri sanonut. Helvetti 😭

Toivon vain että hän kestää siihen asti, että ehtii saamaan apua.

Levottomuus ja sellainen olo kuin en uskaltaisi pysähtyä. Tuntuu pahalta olla tekemättä mitään, koko ajan pitäisi olla töissä, tai puhumassa jollekulle, tai vähintään katsomassa jotain telkkarista. En tiedä miten olla.

Hei soroppi. Sattuuhan noita tilanteita muillekin, ei sitä aina ole niin skarppina että huomasi toisen olevan im,n partaalla.

Pikemiten kirjoitti:
Hei soroppi. Sattuuhan noita tilanteita muillekin, ei sitä aina ole niin skarppina että huomasi toisen olevan im,n partaalla.

Varmaan sattuukin, mutta se ei poista huolta kaverista. Omaa reaktiota epäilemättä vahvistaa se että lapsena on joutunut kannattelemaan vanhempia tavalla, joka ei ollut hirveän terveellistä... mutta se on täysin sivuseikka sen rinnalla, mitä kaveri käy läpi.

Myötätuntoon liittyy se, että toisten kärsimys saattaa satuttaa, mutta mieluummin niin kuin että suhtautuisin asiaan tunteettomasti.

Eilinen oli vähän ahdistunut ja masentunut päivä mutta tänään on mennyt paremmin. Erilaiset askareet ja puuhat ovat sopivankokoisissa blokeissa ja tuntuu että pystyn niitä tekemään. Kotiin on kyllä kiva päästä, sitten reilun viikon päästä. Tuntuu että kuluttelen aikaa sitä odotellessa - ja mikäs siinä, kun se tuntuu jokseenkin mielekkäästi kuluvan.

Entä jos ei tarvitse ketään? Päättää luopua illuusiosta, että lähimmäinen tuo onnen ja elämän. Että ilo tuleekin muualta, eläimistä, kasveista, luonnosta, maisemista, ruuasta, taiteesta. Jos ihmiset ovat voittopuolisesti epäkohteliaita, epäluotettavia, epäluuloisia, niin miksi etsiä sitä ihmistä joka olisi kiva, jos semmoista ihmistä ei ole tai on hyvin harvassa.

Eieiei kirjoitti:
Entä jos ei tarvitse ketään? Päättää luopua illuusiosta, että lähimmäinen tuo onnen ja elämän. Että ilo tuleekin muualta, eläimistä, kasveista, luonnosta, maisemista, ruuasta, taiteesta.

Jos se riittää, niin mikäs sen parempaa! Olen samaa mieltä siitä ettei omaa onnea kannata mielessään ripustaa toisen ihmisen (kumppanin, hyvän ystävän, tms.) varaan. Vaikka olisi sattunut löytämään ihmisen joka on yleisolemukseltaan kiva ja ystävällinen, se että ihmissuhde olisi olemassa vain toisen osapuolen hyvinvoinnin turvaamiseksi tekee siitä mielestäni lähtökohtaisesti epävakaan. Kummallekin osapuolelle tulee joka tapauksessa huonoja päiviä tai hetkiä (niitä missä ei jaksa käyttäytyä kivalla ja ystävällisellä tavalla) - ja jos toinen osapuoli on suhteessa saadakseen toiselta jotakin, näistä hetkistä tulee herkästi elämää suurempia kriisejä vaikka ei tarvitsisi. (Näitä on tullut koettua.)

Se ettei ole riippuvainen muista ihmisistä ei tarkoita etteikö muiden seurasta voisi nauttia, tai etteikö voisi muodostaa pidempiä tai lyhyempiä ystävyyssuhteita sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa arki tuntuu rikkaammalta.

Hei soroppi. Olet oikeassa ystävien suhteen, kannattaa valita juuri niitä henkilöitä josta saa hyvän olon aikasiksi itselleen.

Pääsin viimeinkin aloittamaan kotimatkan. Ensimmäinen etappi oli vieläpä sama väli jota kuljin myöhäisteininä, opiskelupaikkakunnalle muutettuani - kunnon nostalgiajuna ilman toimivaa nettiä tai ilmastointia. Oli jotenkin rauhoittavaa että monta asiaa on - jos nyt ei ihan päätöksessään - niin ainakin sellaisessa tilassa ettei niille ole enää mielekästä tehdä mitään.

Nyt olo taas vähän levottomampi, olen kai vähän huolissani siitä missä se kumppani viilettää. Ristiriitaista toivoa samaan aikaan että hänellä on hauskaa ja myöntää itselleen että olen hieman levoton. Eikä sitä levottomuuttaan halua näyttää, koska ei halua vaikuttaa mustasukkaiselta tai kontrolloivalta - varsinkaan kun sellaiseen ei ole syytä. Menettämisen pelko on kai voimakas ja syvältä vaikuttava asia.

Pikemiten, saitteko korjattua välit kissan kanssa eläinlääkärikäynnin jälkeen vai jäikö se kantamaan kaunaa?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 10 kuukautta sitten. Syy: empiminen

Tietääkseni kissi antoi minulle anteeksi.

Pikemiten kirjoitti:
Tietääkseni kissi antoi minulle anteeksi.

Hyvä niin!

Vaikea herätä. Stressitaso alkaa toivottavasti reissujen jäljiltä laskemaan, mutta nyt nukuttaisi aamulla pidempään kuin laki sallii. Pitäisi varmaan mennä illalla aikaisemmin nukkumaan.

Kohta on keskikesä ja keskikesän kohokohta, juhannus. Miten aiotte viettää sen? Joillekin se meinaa kesän alkamista, joillekin jo loppumista ja syksyä kohti kääntymistä?

Hei keskustelua! Mulle juhannus tuntuu kesän aloittamiselta. Aika harvoin on lomaa sitä ennen - tänä vuonna pidetään viikko juhannuksesta alkaen ja lisää heinä-elokuun vaihteessa. Toivon että ehtisin tuulettamaan vaellusviikolla päätä ja irtautumaan... jostakin, en oikein tiedä mistä. Itsestäni? Tottumuksista tai odotuksista? Jos nyt edes työajatuksista - pidän siitä, mutta liika on liikaa. Jos en jaksa käydä ulkona heti työpäivän jälkeen, ne kyllä seuraavat sohvalle.

Lomaviikon jälkeen ei perusarkea tiedossa, kumppanilla on työmatka ja saimme järjestymään niin että pystyn tekemään etätöitä sieltä käsin... eli jossakin määrin sosiaalista ja tavallisesta kotioloilusta poikkeavaa tiedossa.

Millaisena sinun juhannuksesi näyttäytyy? Onko se kesän alku, keskikohta vai loppu?